Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 72 s.
Maan laiturilla -runokokoelma (1930) koostuu kolmesta nimeämättömästä osiosta. Tunnelmaltaan kokoelma on erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, Kaukainen puutarha (1924) ja Sininen ovi (1926). Toisaalta runoja lävistää eksistentialismi, luopuminen ja kaipuu, toisaalta mukana on myös futuristisia sävyjä ja tyylivalintoja.
Monessa runossa on menetykseen pysähtymistä, erilaista suhtautumista kuolemaan kuin aiemmissa runoissa. Kuvasto on avaruudellista ja merellistä, esimerkiksi: "Elämässä kaiken, kaiken kadotin. / Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin / Maan laituriin!" (nimikkoruno), "Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, / virran huumaava kaipaus mereen, / väkevyys, jota ei vielä ole, / syntymätön tähti" (Andante religioso), "Missä on kaukainen maasi? / Missä on minun kaukainen maani? / En ole nähnyt sitä koskaan. / Palatko venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?" (Katkennut kukka), "Nyt seison niiden joukossa, / jotka odottavat rannalla, / jotka katsovat väsynein silmin / pimeälle merelle, / milloin laivasi tulet näkyvät" (Kuolema) ja "Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän / kädessäni tähden väräjävä lyhty" (Valvoja).
Kokoelmassa näyttäytyy ihmisyyden, elämän ja inhimillisyyden hetkellisyys. Ruumiillisuus on lopullisuutta avaruutta ja Jumalaa vasten: "Ruumiini on ollut vankila. / Nyt lyön sen rikki. // Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy!"
Tätä lopullisuutta ja menetyksen tematiikkaa vasten futuristiset runot näyttäytyvät hieman outoina, ikään kuin epätoivoisina yrityksinä pysytellä mukana maallisessa kehityksessä. Asfaltti, raitiovaunut ja filmin ihana sankari sekä kapiteelilla kirjoitetut sanat ja englanninkieliset sanat runoissa tuntuvat tyylikokeiluilta, jotka eivät istu perinteiseen symboliikkaan tai kokoelman muuhun tematiikkaan. Kokoelma tempoo siis vähintäänkin kahtaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti