Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla kattaa uskaliaasti koko Väinö Linnan trilogian - ja kestoa kaksine väliaikoineen sillä onkin kolme tuntia 40 minuuttia.
Romaanitrilogiasta näyttämölle on poimittu avainkohtaukset, ja näytelmän rytmi onkin varsin hengästyttävä. Tämä käy ilmi jo aloituskohtauksesta: suo, kuokka ja Jussi ovat kohdanneet, Alma ja Jussi seisovat suon laidalla katsomassa näkymää, Alma rääkäisee kolmesti ja perhe esittäytyy: Jussi, Alma, Akseli, Aleksi ja Akusti. Näin se käy, kuin plussapallot - plop, plop, plop.
Näytöksiä on kolme ja kukin vastaa yhtä romaaneista. Ensimmäinen näytös taustoittaa sisällissodaksi kärjistyneiden vastakkainasetteluiden kehityskaaria. Pappilan rouva Ellen Salpakari (Katariina Kaitue) on loistava, hän ottaa näyttämön haltuun aina sille saapuessaan - eikä välitä vastaväitteistä. Leppäsen Aunen (Helmi-Leena Nummela) hahmoa tulkitaan tuoreesti - Linnan romaanissa ja varsinkin Antti Holman äänikirjaluennassa hahmo vaikuttaa lähes vajaaälyiseltä tomppelilta, mutta Maijalan tulkinnassa Aune ottaa haltuun niin paljon liikkumatilaa kuin hänen sosiaalisessa asemassaan ja statuksellaan on mahdollista. Ensimmäisessä näytöksessä oleva musiikkikohtaus "ai että mä nautin tästä... sosialismista" on koko näytelmän riemastuttavin: Aune tanssii yksin itseään kosketellen lavan reunassa, laulaa nautinnostaan, taustalla soi biitti, ja miehet (vai oliko tässä kohtauksessa vain Akseli) katsovat suu auki. Sosialismin uudelleenmäärittely ei tunnu naista halventavalta vaan voimauttavalta: Aune nauttii. Ensimmäinen näytös päättyy Akselin ja Elinan häihin, ja taustalla nousee uhkaava punainen kangas.
Toinen näytös keskittyy politiikkaan ja sisällissotaan. Sisällissota kuitataan yllättävän lyhyesti. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavia ja tuovat sodan tunnun saliin. Jylinä ja laukaukset ovat voimakkaita, kaikki on sekasortoista. Luodit lävistävät takaseinän - tulee mieleen Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta samalla näyttämöllä vuodelta 2007, jossa suomalaiset ikonit, kuten Kekkonen, Halonen ja joku muumeista teloitettiin samaan tyyliin.
Pohjantähdessä on hienoja joukkolaulukohtauksia, ja koko teatteritilaa hyödynnetään: salin sivuovista tullaan, vastakkainasettelua porvareiden ja työväen välillä havainnollistetaan salin vastakkaisilla laidoilla eri lauluja laulavilla joukoilla, jotka lopulta nousevat lavalle ja kilpalaulavat siellä - tuloksena on kakofonia, jossa kukaan ei kuuntele ketään.
Toinen näytös päättyy Halmeen pasifistiseen puheenvuoroon, jossa Nasaretilaisen nimeäminen maailman ensimmäiseksi sosialistiksi vihjaa siihen, että eri aatteet voisivat elää sovussakin.
Kolmannessa näytöksessä punaiset on lyöty, ja Akseli palaa vankileiriltä muuttuneena miehenä. Elinan (Wenla Reimaluoto) hahmoakin näytelmässä on tulkittu aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla: hän on maanläheisempi ja ronskimpi. Mielestäni perinteisempi tulkinta Elinasta eteerisempänä ja herkempänä hahmona olisi tuonut näytelmään enemmän kontrastia ja sävyjä.
Koko näytelmätulkinnassa yllätyin itse asiassa siitä, että se oli niin sanottua huutoteatteria: lähes kaikki repliikit esitettiin huutamalla, mikä oli rasittavaa ja edustaa estetiikkaa, jota en ymmärrä ja josta en pidä. Olisin kaivannut enemmän nyansseja hahmojen tulkintoihin - ja toisaalta huutamisesta oli ajoittain hankalaa saada selvää. Erikoinen ratkaisu. No, ehkä sitä voi perustella sillä, että näyttämölle valitut romaanitrilogian avainkohtaukset edustivat pitkälti eritasoisia konflikteja (yhteiskunnassa, ihmissuhteissa, aatteissa).
Kolmas näytös keskittyy fasismin ja Suur-Suomi-aatteen nousuun, ja koulunpenkillä on vähintäänkin yhtä väkivaltaista kuin kansakoulun perustamisen aikoihin.
Lopulta elämä kuitenkin aina jatkuu, jollakin lailla: Aina on yön jälkeen valjennut aamu. Näytelmän vahvuus ovat joukkokohtaukset, eritoten ne, joissa lauletaan. Lopputunnelma tähtien loistaessa pimeällä taivaalla ja koko hahmokaartin laulaessa Täällä Pohjantähden alla on voimakas.
Kansallisteatterin tulkinta on kunnianhimoinen, ja näytelmässä nähdään useita oivaltavia ja hienoja kohtauksia.
