torstai 27. kesäkuuta 2013

Satu Mansnerus-Kurppa: Värejä elämässäni @ Ruukinmyllyn ravintola, Ruotsinpyhtää

Satu Mansnerus-Kurpan näyttely Värejä elämässäni esittelee sarjan värikkäistä mehiläisvahamaalauksia.

Värimaailma ja mehiläisvahatekniikka pääsevät esille eritoten suuremmissa, pitkulaisissa maalauksissa, joissa on jotain vangitsevaa. Oivallisimpia ovat mielestäni hopeasävyiset maalaukset, Kelan moka (!, kuvassa oikealla) ja Usva, mutta  myös räikeänpunainen Juuret Karjalassa (kuvassa vasemmalla) on vaikuttava.



Näyttelyyn sisältyy myös avaruusaiheinen sarja Universum - Ikkuna avaruuteen, joka koostuu pienemmistä tauluista. Niissä idea on vaikuttavampi kuin toteutus.



Mansnerus-Kurpan teokset ovat esillä Ruotsinpyhtäällä, Strömforsin ruukissa Ruukinmyllyn ravintolan alakerrassa. Ruotsinpyhtään ruukki on todella idyllinen kesäpäiväkohde, jossa voi nauttia samalla käsityöläisyydestä, pienistä putiikeista ja taiteesta kuin myös kesäisestä maisemasta, joka on ajatuksia herättävä kokonaisuus monenlaisista elementeistä.

Arto Salminen: Kalavale (kansalliseepos)

"Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet."


WSOY 2005. 246 s.

Fisu-Hanski on Spede Pasanen, joka ei ole ehtinyt kuolla ajoissa. Hän on elänyt siihen ikään, että hän ymmärtää edustavansa vanhanaikaiseksi käynyttä viihdebisnestä - niin viihteen kuin bisneksenkin osalta. Vaimo on kuollut, aikuinen tytär ei ole isänsä elämästä kiinnostunut, rakastajattaria kiinnostaa Hanskissa enemmän raha kuin persoonallisuus tai ailahteleva impotenssi.

Oona on Fisu-Hanskin megabeibe, white trash -neitonen Pihlajamäestä. Oonan hahmossa tiivistyy paljolti nykyajan julkisuushakuisuus, julkisuusbisnes, köyhyys ja sivistymättömyys - mutta inhimillisesti ja ymmärrettävästi. Salminen on saanut Oonaan niitä ominaisuuksia, jotka turhissa julkkiksissa tosimaailmassakin kiinnostavat, ajatellaanpa vaikka Viidakon tähtöset 2:ssa kirkkaiten loistanutta BB-Nikoa möläytyksineen.

Kasperi on Hanskin firmassa työskentelevä nykyajan hölynpölyjargonia suoltava kylmäävä, laskelmoiva ja kyvykäs mies, joka alkaa ideoida aivan uudenlaista tosi-tv-konseptia oheistuotteineen. Hanski ei idealle heti alkuun lämpene, mutta ideasta kehittyy Auschwitz. Oonasta tulee ohjelman wannabe-sadistinen juontaja, mitä seuraavassa repliikissä perustelee Kasperi:

"Oona /--/ yhdistää nämä kaksi ryhmää. Oona on alaluokkaa, mutta sen habituksesta on kiinnostuneita koulutetut, rahaa käyttävät nuoret aikuiset. Samalla ne on kiinnostunu koko paketista. /--/ Niitä kiinnostaa tällainen yhteiskunnallinen kokeilu. Ne ei moralisoi, ne haluaa tätä. Mä olen tänä aamuna jäsentänyt katsojasegmentit asenneavaruudessa. Me isketään Auschwitzillä niihin, jotka on asennevarmuudeltaan liikkuvia, jotka on aktiivisia kuluttajia."

Kasperin orwellillaiset, merkityksettömät uuskielisyydet osuvat ja uppoavat.

Kalavaleen kerronta vaihtelee lähinnä Fisu-Hanskin ja Oonan välillä. Kummallakin kertojista on selkeä, omanlaatuisensa ääni. Fisu-Hanskin havainnot ovat elämästä luopuneen ja luovuttaneen vanhenevan miehen näkökulmasta suodattuneita, Hanski edustaa aivan eri maailmaa kuin Kasperi - välillä hän jaksaa kritisoida ja ihmetellä Kasperia, pidemmän päälle hän alistuu kiinnostumattomuuteen ja luovuttaa bisneksensä ohjat Kasperin käsiin:

"En enää viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella."

Oonan kertojanäänen puhekielisyys on ihailtavaa. Hyvin usein puhekieltä kirjoitettaessa - olipa sitten kyse dialogista, sisäisestä puheesta tai muusta kerronnasta - lopputulos on epäuskottava, jotenkin liiallinen tai liikaa aikaansa sidoksissa. Pitäisikö nyt todeta, että Kalavaleen julkaisemisesta on VASTA kahdeksan vuotta, mistä johtuen puhekielikin toimii edelleen erinomaisesti, vai ihmetellä, miten on mahdollista, että teoksen julkaisemisesta on JO kahdeksan vuotta, mutta silti kielellinen ilmaisu toimii edelleen. Niin tai näin, Oonan kieli tuntuu todella sujuvalle ja uskottavalle.

Harvassa ovat ne teokset, jotka todella onnistuvat kritisoimaan omaa aikaansa ja näyttämään raadollisen tarkkanäköisesti sen, että keisari todellakin on ilman vaatteita. Arto Salmisen Kalavale eittämättä on tällainen romaani, ja vaikka tosi-tv:n, median ja julkisuuden sekä bisnesmaailman kritiikki saattaa kuulostaa jo läpeensä kalutulta luulta, Kalavaleella on kärkevä ja perusteltu sanottavansa asiaan.

Vaikka ilmiöt olisivat aikasidonnaisia ja sikäli vanhentuvia, Kalavale teoksena tuskin vanhenee. Sen kieli on nautittavaa ja se käsittelee tämän ajan ilmiöitä asettaen ne yleisinhimilliseen vallan, halun ja rakastamisen kontekstiin, joka on aina ajankohtainen.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

 

"Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä."


Teos 2013. 521 s.

Runollinen, kuulas, arkipäiväinen, raadollinen, tarkkanäköinen, rakkaudellinen. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on loistava romaani. Keskiössä on äidin ja tyttären suhde, kontekstina 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, valtasuhteet, taustalla sota ja vallitsevava epäluulon ja epäluottamuksen ilmapiiri. Romaanihenkilöt ovat historiallisia henkilöitä, aikansa oikeita ihmisiä. Äiti on venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva.

Pääaikatasoja on kaksi, vuoden 1923 Tsekkoslovakia ja vuoden 1939 Moskova. Tarinaa kerrotaan niin Marinan kuin hänen tyttärensä Aljan näkökulmasta. Tragedia tapahtuu monella tasolla - romaani on ihmissuhteiden tragedia, perheen tragedia ja yksilön tragedia kuin myös Euroopan, Venäjän, taiteilijan ja ihmisyyden tragedia.

Pelo kirjoittaa samanaikaisesti kuvallisesti ja konkreettisesti: "Yhdelle viikolle kaksi kuolemaa, kaksi kertaa elämä vetäytyi minun käsistäni, kuin maljakko olisi liukunut otteestani enkä olisi ymmärtänyt ottaa siitä kiinni. Ja tilalle aukeni musta läikkä, joka suureni, se imi kaiken itseensä, niityn, perhoset, auringon."

Romaanin taiteilijakuva noudattelee jokseenkin romantiikan taiteilijaneromyyttiä, siinä missä runous ja elämä ovat yhtä ja runoilijan tulee elää taiteensa näköinen elämä. Jokapäiväinen elämämme kuvaa arkea runoilijan kanssa jopa katkerasti:

"Olimme molemmat oppineet jo kauan aikaa sitten, että Marina roihahti yhtä nopeasti romansseilleen kuin niihin kyllästyi, ne olivat harvoin muuta kuin hänen mielikuvituksensa luomusta, sama juttu joka kerta, kuin Jeesus viikunapuun kohdatessaan, mutta hänen säkeensä vaativat sitä kuin maa lannoitetta, uuden runon ehtona oli aina uusi ja ylimaallinen kohde, joka yhdistäisi maan ja taivaan, kielen ja sielun, se oli hänen runousoppinsa, ja kaikki ihmiset, me mukaan lukien, olimme vain käyttötavaraa, statisteja hänen suuressa näytelmässään. Meidät oli yhtä helppo sysätä syrjään kuin näytelmän lavasteeet. Tämän opin olimme omaksuneet hyvin, sen ehdoilla elämä meni eteenpäin, se takasi kuohujen ja suvantojen vaihtelun, työrauhan, ja lopulta myös uuden runon, runoelman, lunastuksen, pelastuksen, messiaanisen rauhan."

Romaanin suurin tragedia on lopulta rakkauden tragedia, joka tulee esiin monissa ihmissuhteissa ja elämän mukanaan tuomissa ääritilanteissa. Rakkaus on samalla sokeaa itsepetosta kuin myös viiltäviä tarkkanäköisyyden hetkiä, mutta se on jotain, jonka ulkopuolella ei ole mitään, joten lopultakin rakkaus on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuuteen saakka:

"Olen rakastanut Marinaa, olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän sanoi lopulta, mutta en usko että rakastan häntä enää, en ole rakastanut pitkään aikaan. Mutta koska rakkauden ulkopuolella ei ole mitään, pelkkä pimeys ja kaaos, meidän on uskoteltava itsellemme ja toisillemme että sittenkin rakastamme, esitettävä sitä jokainen päivä, mikä kauhea leikki."

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Marko Hautala: Unikoira

"Koira oli heidän yhteinen ihmeensä, mutta Joonas unohti sen ensimmäisenä."


Tammi 2012, e-kirja. 225 s.

Marko Hautalan romaani Unikoira on täydellistä kesälukemista. Päähenkilö on työssäkäyvä Joonas, joka on eronnut tyttöystävästään ja jolla ei mene järin vahvasti. Joonas kaipaa elämäänsä merkitystä ja sisältöä. Ja sitä alkaa löytyä, vaikkakin ehkä eri tavalla kuin hän alun perin kuvitteli.

Unikoira ei ole mikään kolmenkympin kriisin setvimisteos, vaikka juonikaava saattaa siltä kuulostaakin. Romaani on kirjoitettu taitavasti ja juonen eri elementit sekä todellisuustasot ja henkilöhahmot liittyvät toisiinsa sujuvasti.

Romaanissa sisäinen ja ulkoinen todellisuus sekä yksityinen ja jaettu todellisuus sekoittuvat. Kuvauksessa on kauhuelementtejä, mutta mikään kauhuromaani tämä ei ole. Tsernobylin tapahtumat ja Pripjat tuovat teokseen stalkermaisuutta, jota teos myös itse yhden henkilöhamon suulla suoraan kommentoi. Osin romaani mystisine viittauksineen ja tunnelmineen tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barcelona-sarjan (mm. Tuulen varjo), unien ja todellisuuden suhde puolestaan Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian (2010).

Taidokasta!

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Lana del Rey @ Hartwall Areena, Helsinki



Lana del Reyllä on upea ääni. Hartwall Areenan keikka oli onnistunut.  Unelmamaailmassa kohtaisin tämän artistin mielummin 1920-luvun savuisella ja intiimillä klubilla kuin valtavassa hallissa, niin vähäeleinen ja jopa eteerinenkin esiintyjä hän oli. Permannon yleisö oli aivan villinä ja sikäli varmasti eri mieltä kanssani.

Keikka alkoi Cola-biisillä ja eteni aika lailla hittien varassa. Puolivälin seutuvilla Ride-kappaleen johdannoksi oli video, jonka aikana bändi ja artisti pitivät tauon. Keikka huipentui National Anthemiin, joka antoi bändille mahdollisuuden irrotella kunnolla. Suosikkini Summertime Sadnesskin kuultiin, kuin myös The Great Gatsby -elokuvassa (2013) oleva Young & Beautiful.

Lana del Rey kommunikoi jonkin verran yleisön, varsinkin eturivin, kanssa. Viimeisen kappaleen aikana hän kävi kuvauttamassa itseään eturiviläisten kanssa heidän kännykkäkameroillaan, mitä näytettiin yleisölle monitoreista. Ihkuu!

Helsingin-keikka oli kiertueen viimeinen ja pitkä kiertue tuntui artistin äänenkäytössä. Toinen bändin viulisteista näytti ihan Jutta Urpilaiselta - enkä ollut ainoa katsoja, joka teki tämän havainnon.

Upea artisti ja hieno keikka!

Mucha-museo, Praha

Prahassa oleva Mucha-museo on jokaisen Mucha-fanin unelmakohde, sillä vaikka se on suhteellisen pieni, se esittelee Alfons Muchan (1860-1939) tuotantoa ja elämää suhteellisen monipuolisesti - lisäksi museokauppa on täynnä ihanaa krääsää, jota tosin on tarjolla muissakin turistikaupoissa sekä lentokentällä.

Mucha-museo keskittyy esittelemään Muchan tuotannon tunnetuinta osaa, siis art nouveau -henkisiä naishahmoja sekä julistetaidetta.Veletržnín palatsissa, joka on Prahassa sijaitseva modernin taiteen ja nykytaiteen museo, on pysyvässä näyttelyssä esillä Muchan lasitaidetta sekä vuoden 2013 loppuun saakka näyttely Muchan uran huipentumasta, Slaavien eepos -töistä, jotka edustavat varsin erilaista tyyliä. Myös Prahan linnassa, Pyhän Vituksen katedraalissa on Muchan taiteilema lasi-ikkuna.

Viimeistään Mucha-museon näyttelyn läpikäytyään huomaa sen, kuinka monipuolisesta taiteilijasta itse asiassa onkaan kyse: Mucha on tehnyt runsaasti seinämaalauksia ja suunnitellut rakennuksia, lisäksi Tsekkoslovakian ensimmäiset setelit ja postimerkit olivat hänen tuotantoaan.

Vaikka museo on pienehkö, aikaa siellä saa kulumaan kevyesti tunnin pari. Suositeltava kohde!

Crossclub, Praha

Crossclub on UG-henkinen disko kaupunkikartan laitamilla, lähellä Nádraži Holešovicen metroasemaa, joten paikalle pääsee periaatteessa kätevästi sekä metrolla että raitiovaunulla. Yöliikenne alkaa puolenyön maissa, ja tuolloin kaikki raitiovaunut kulkevat keskitetystä Lazarskán pysäkille, mistä puolestaan pääsee sädemäisesti joka puolelle kaupunkia. Viikolla päiväliikenne alkaa kulkea jo kello 4.30, joten kotiinpaluu onnistuu normiaikatauluillakin.

Rakennuksessa on kolme kerrosta: alakerran dj soitti reggaehenkistä musiikkia, keskikerroksessa oli puolestaan tarjolla jämäkämpää tanssittavaa. Yläkerta vaikutti keskellä viikkoa pikemminkin ruokapuolelta ja pihalla on ihanan tunnelmallinen terassi hiukan budapestiläisen Szimplan tyyliin.



Puolenyön aikaan saapuessamme vaikutti aluksi siltä, että paikka on todella nuoren väen - hädin tuskin täysi-ikäisten - suosiossa, mutta itse asiassa se olikin vain ensivaikutelma ja sikäli silmänlumetta; todellisuudessa Crossclubilla oli varsin monenikäistä porukkaa.

Sisustus on inspiroiva, tanssilattioiden seinämät ovat valoa, baaripuolellakin on monenlaisia istumamahdollisuuksia. Tällaisia paikkoja kaipaisi Suomeen!

Veletržnín palatsi, Praha

Veletržnín palatsi on valtava, kooltaan ruotsinlaivaa muistuttava modernin taiteen ja nykytaiteen museo Prahassa. Matkaopas kuvailee sitä ulkonäöllisesti Lasi-betonikuutioksi (1928), mutta arkkitehtuuria ohuesti tuntevalle se tuo pikemminkin mieleen Alvar Aallon funktionalismin.



Museo esittelee tsekkiläistä sekä kansainvälistä taidetta vuosisadan vaihteesta nykypäivään. Mukana on myös arkkitehtuuria ja designia. Vaihtuvassa näyttelyssä oli esillä Alfons Muchan Slaavien eepos (1928).

Museon mielenkiintoisinta antia on tsekkiläinen taide, sillä kansainvälisellä osastolla esitellään varsin tuttuja taiteilijoita ja teoksia, kuten Picassoa, Renoiria ja Gauguinia. Yksi kiinnostavimmista tsekkiläisitä taiteilijoista oli František Kupka (1871-1957), jonka teoksia oli runsaasti esillä. Jossain esittävän ja abstraktin taiteen välimailla liikkuu hänen teoksensa Pianon koskettimet / Järvi (1909):



Kupka näyttäytyy monipuolisena taiteilijana, jolta esitellään myös suoraan kantaaottavia teoksia sarjasta Raha kiertää (1901), tässä yksityiskohta teoksesta En välitä hittojakaan lakkoilijoista:



Kubismi on voimakkaasti esillä museossa, myös kubistisina huonekaluina, jotka eivät ole ollenkaan hullumpia:



Yhdellä osastoista on esillä pienoismalleja näytelmien lavastuksista. Osasto on inspiroiva, sillä se näyttää pienessä tilassa sen, kuinka erityyppisiä lavastusratkaisuja voi tehdä - ja kuinka ratkaisut myös aina heijastelevat aikaansa. Esimerkkeinä alla František Trösterin (1904-1968) tekemä lavastus Jean Cocteaun tekstiin The Spellbound Life (es. Tsekkoslovakian Kansallisteatterissa 1937) sekä Josef Čapekin (1887-1945) tekemä lavastus Vitězslav Novakin tekstiin Nikotina (es. Tsekkoslovakian Kansallisteatterissa 1930):





Toki tämäkin museo, kuten koko Praha, muistaa myös Jaroslav Hašekin kuuluisaa hahmoa kunnon sotamies Švejkiä:





Esillä on myös kantaaottavia valokuvia ja performanssitaiteen ikuistuksia. Milan Knížákin Yhden mielenosoitus (1964) tuo mieleen Fluxus-ryhmittymän. Tässä kuvasarja performanssista...


...ja tässä toimintaohje:



Karel Neprašin väriltään punainen Suuri dialogi (1966) kommentoi kommunikaatiota:



Kun näyttelykerroskierroksia alkaa olla takana useampi, näyttelyväsymys alkaa auttamatta iskeä. Istumme alas ja katsomme eteenpäin, siellä näyttää olevan klassinen suttu: ympyräsotku vaalealla pohjalla. Haukumme sitä hetken, "no tuollaisen ainakin voisi tehdä kuka tahansa", ja nousemme jatkamaan sotkua kohti. Lähetessä paljastuu kuitenkin illuusio: kyseessä ei suinkaan ole suttu, vaan kolmiulotteinen rautalangasta väännetty sukkula, Karel Malichin (1924) teos Kahvila - Istun ja katson,olen kääntänyt päätäni hiukan (1979-1983), joka läheltä katsottuna herättää yllättävän paljon ajatuksia:


Nykytaideosastolla puhuttaa Ivan Kafkan Potentiaalinen impotenssi (1989-1995), joka koostuu kellokoneistoista mainittuina virtalähteinään Duracell MN 15 000 -paristot:


Alakerran lyhytaikaisten näyttelyiden tilassa esillä on vuoden 2013 loppuun saakka Alfons Muchan (1860-1939) Slaavien eepos. Slaavien eepos on Muchan viimeisimpiä töitä, valtavat teokset kuvaavat slaavien historian eri vaiheita. Tyyliltään Slaavien eepos ei ole tunnetuinta art noveau -Muchaa, vaikka joitain tuttuja piirteitä ihmishahmoissa onkin. Vaikuttavia ja yksityiskohtaisia teoksia, joita olisi katsellut pidempäänkin kuin museon aukioloajat antoivat myöten!

Žižkovin tv-torni, Praha



Žižkovin tv-torni on Prahan korkein rakennus, ja sinne kannattaakin mennä tiirailemaan kaupunkimaisemaa. Hissi neljänteen kerrokseen 93 metrin korkeuteen maksaa nelisen euroa.

Tv-torni on varsin futuristinen näky, sillä sitä pitkin konttailee ylös ja alas avaruushahmoilta näyttäviä vauvoja (!). Kolmannessa kerroksessa sijaitsee myös ravintola, joka vaikuttaa kärsivän asiakaskadosta, sillä tarjoiljat ovat tunkeilevan yli-innokkaita ja onnistuivat karkottamaan ainakin meidät.



Ylhäältä avautuva maisema on hulppea ja antaa jonkinlaisen kuvan kaupungin koosta.



Žižkovin kaupunginosa ylipäätään on tutustumisen arvoinen, mikäli ei viihdy parhaiten Staré Měston turistivilinässä tai sattuu kaipaamaan tsekkiläisen keittiön lihapainotteisuuden sijasta erilaisia kasvisruokavaihtoehtoja - Žižkovissa nimittäin on runsaasti etnisiä ravintoloita, kuten vietnamilainen Pho Vietnam, jonka annokset ovat valtavia:



Myöskin Žižkovin kukkula on suositeltava paikka istua iltaa olutlasillisen ääressä. Mikäli tämäkään ei paikallistunnelmaksi riitä, kannattaa jatkaa matkaa Koněvova-katua - joka siinä missä Žižkov itse muistuttaa Helsingin Kalliota, tuo mieleen tunnelmaltaan Hesarin - pitkin kohti reunakaupunkia ja päätyä juomaan olutta festaritunnelmaiselle kentälle.

Praha on koirien luvattu kaupunki, ja puistoissa on mitä mahtavin mahdollisuus seurailla kaikenmoisten koirakaverien telmimistä.

Budapestin eläintarha

Budapestin eläintarha on laaja ja viihdyttävä, ja lisäksi se kuuluu maailman vanhimpiin - se on avattu jo vuonna 1866. Vuoden 2013 baby boom ilahduttaa - eläintarhassa pääsee ihailemaan ainakin leijonavauvoja, elefanttivauvaa ja ennen kaikkea eleganttia kirahvinpoikasta! Myös mangustit olivat lisääntyneet, mistä syystä ne hengasivat lähinnä koloissaan. Lemureillakin oli runsaasti pentuja. Mitä söpöläisiä!

Perhostalossa nautittiin elegantisti hedelmistä...


...kun taas lepakot rypivät niissä:



Kameliarroganssia:


Laiskiaistalossa nukuttiin ihan miten sattuu ja missä sattuu ja nukkumista oli mahdollista seurata lähikontaktissa:





Lemurien perheonnea:


Leijonapentuilua:


Nukkuvan flamingon epäilyksiä herättävä asento:


Virtahevoilla oli persoonallinen ja ahne meininki:




Kirahveille oli rakennettu vuoden 2006 jälkeen uusi kirahvitalo, jossa niillä näytti olevan mukavat oltavat:




Eläintarhassa on myös japanilainen puutarha, joka esittelee erilaisia ja eri-ikäisiä bonsai-puita sekä tarjoaa rauhallisen kävely-ympäristön hälyn, mekkalan ja innostuksen vastapainoksi.


Szimpla, Budapest



Budapestin Szimpla, yksi maailman parhaista baareista! Raunioestetiikkaa ja rentoa meininkiä kaipaaville sieluille & ruumiille, jotka eivät pelkää askeettisia wc-olosuhteita. Tosin inflaatio tai ahneus lienevät vaikuttaneen täälläkin, sillä oluttuoppia ei enää suinkaan saa neljälläsadalla, vaan sen hinta oli noussut 550 forinttiin - no, noin kahden euron hintatasossa mennään silti.




Széchenyin kylpylä, Budapest

Széchenyin kylpylä (1913) Budapestin Városligetillä on hellepäivän keidas - ja miksei sadepäivänkin, sillä ulkoaltaiden ja aurinkotuolien lisäksi kylpylässä on laaja sisäosasto altaineen ja saunoineen. Itse asiassa Széchenyin kylpylä on paitsi Budapestin, myös Euroopan suurin kylpylä (nyt kuulostaa mahtipontiselta - paikka on kuitenkin hyvin viihtyisä).



Ulkoaltaita on kolme. Päädyissä on lämpimät viihdealtaat, jotka sopivat hengailemiseen. Toinen on lämpötilaltaan kolmenkympin alapuolella, toinen yläpuolella. Mikä kokemus! Keskellä on varsinainen uimiseen tarkoitettu allas, mutta sinne ei ole asiaa ilman uimalakkia - ilmankos altaassa polski myös lippispäisiä uimareita...

Auringonottoa varten voi vuokrata aurinkotuoleja, mutta päivän kuuminpaan aikaan niiden vuokraamisessa kannattaa olla vikkelä. Auringosta voi toki nauttia myös kiveyksellä tai penkeillä vaikkapa kylmää olutta siemaillen.

Sisäosaston allasvalikoima on laaja - erilaisia lämpötiloja ja mineraaleja on tarjolla kuin myös eritoten vesijuoksuun suunniteltu allas, jonne voi mennä "omalla vastuulla" (vaarallinen laji!). Myös saunoja on monia, niin suomalaistyyppisiä kuin turkkilaistyyppisiäkin. Alueella on ravintoloita, mutta omat eväät on mielestäni toimivin ratkaisu.

Sisäänpääsy toimii modernisti rannekkeella ja vaatteidensäilytys- ja vaihtomahdollisuuksia on kaksi: joko edullisempi kaappi, joka muistuttaa suomalaista uimahallipukeutumistilaa, tai kalliimpi kabinetti, joka on pieni yksityinen vaatteidenvaihtokomero - samaa kabinettia tosin voi käyttää useampi ihminen.





Közepvári fesztival, Budapest

Pienimuotoinen kaupunkifestari Közepvári fesztival 7.-9.6. toi Budapestin kaduille musiikkia ja mikäs sitä kuunnellessa, kun ennätystulvaksi povattu tulva-Tonavakin vain jollotteli rauhassa uomassaan.



Zrinyi utcan lavalla esiintyi päiväsaikaan miesartisti, joka sai lähinnä teinitytöistä ja naisista koostuneen yleisön ihan villiksi ja tekemään lähestulkoon mitä tahansa pyydettyä aina laulamisesta erinäisiin tanssimuuveihin. Luettuani unkarilaista Cosmopolitania tein valistuneen arvauksen, että artisti olisi ollut nimeltään Caramel (!), mutta kukapa tietää.



Erzsébetin aukion lavalla meininki oli hillitympi jonkin slaavilaiskielisen punkhenkisen bändin esiintyessä.



Erzsébetin aukiolle oli saapunut myös maailmapyörä, jollaista ilmeisesti kaavaillaan myös Helsinkiin sille tontille, josta ei tiedä, saako Guggenheim lopulta lobattua itsensä läpi tai kuinka käy meriuimalalle. Ihan kivan näköinen maailmanpyörähärveli, kierroshintaa en käynyt tiirailemassa.