Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

Jia Tolentino: Trikkipeili - Ajatuksia aikamme itsepetoksesta

 

Into 2022. Suom. Aura Nurmi. Alkuteos Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion. Nextoryn äänikirja, 12 h 1 min.

Jia Tolentinon esseet ovat kiinnostavaa kuunneltavaa. Teos alkaa mediakriittisillä esseillä, joissa käsitellään esimerkiksi tosi-tv:tä ja internetiä, ja loppupuolen esseet keskittyvät naisen aseman käsittelemiseen ja esimerkiksi amerikkalaiseen hääkulttuuriin. Uskonto ja kirjoittaminen ovat tavalla tai toisella läpäiseviä teemoja kokoelmassa.

Tolentino kirjoittaa ilmiöistä kriittisesti ja myös itsekriittisesti, ja esseissä näkyy yleissivistys.

En uskoisi sanovani tätä, mutta olisin toivonut lukijan lukevan teoksen hieman hitaammin: artikulaatio on kyllä selvä, mutta kuuntelijana en ihan ehdi prosessoida kaikkea kuulemaani tällä lukutahdilla. Kenties täytyy vielä palata teoksen äärelle kirjallisessa muodossa.

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

 

"Molemmat matkalaukkuni liukuivat hitaasti tuloaulan kuljetushihnaa pitkin."

Like 2014. Alkuteos Min Kamp. Fjerde bok, 2010. Suom. Katriina Huttunen. 534 s.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan neljäs osa kertoo nuoruudesta: lukion abivuodesta ja vuodesta sen jälkeen. Päähenkilön olemus on vuorottain täydellistä itsevarmuutta, vuorottain täydellistä epävarmuutta. Romaani on myös ylistys alkoholille ja sen vapauttavalle voimalle - joskin päähenkilön oman, holtittoman alkoholinkäytön taustalla väijyy isän alkoholismi ja sen syveneminen.

Romaanin läpäisevä teema on seksuaalisuus. Päähenkilön ykköstavoitteena on päästä sänkyyn - tai sitten se on kirjailijaksi tuleminen. Näitä tavoitteita tavoitellaan rinnakkain, ja molemmissa huojutaan itsevarmuuden ja epävarmuuden äärestä toiseen. Identiteetti on muutoinkin keskeisessä osassa, sillä abiaikoja kuvattaessa päähenkilö on opiskelija, ja heti valmistuttuaan hän lähtee Pohjois-Norjaan vuodeksi opettajaksi. Ero opiskelija- ja aikuisidentiteetin välillä on lähinnä tulkintakysymys.

Pohjois-Norjaa tai ylipäätään pohjoisuutta romaanissa kuvataan osuvasti. Paitsi maisemaa, myös mentaliteettia:

"Kun lähdin heidän luotaan kotiin, ajattelin miten avointa täällä oli, minut kutsuttiin kaikkialle vaikka en ollut yksi heistä, ja mietin miksi. Mitä iloa kenelläkään oli kristiansandilaisesta hepusta jolla oli musta takki, baskeri ja kehittynyt musiikkimaku, miksi häntä piti raahata mukaan iltaisin? Kotona se olisi vaatinut suunnittelua, monta estettä piti ylittää, kenekään luokse ei voinut mennä noin vain, tai työntyä kapakassa jonkun puolitutun pöytään istumaan. Kaikilla oli omat piirinsä, ja ellei niitä ollut, jäi kaiken ulkopuolelle. Täälläkin oli mahdollisesti sellaisia piirejä, mutta siinä tapauksessa ne olivat avoimia. Olin asunut täällä vasta muutaman viikon ja huomannut hämmästyksekseni että kaikki hyväksyttiin. Kaikista ei välttämättä pidetty, mutta jokainen hyväksyttiin aina. Heidän ei olisi tarvinnut kutsua minua mukaan, mutta he tekivät sen, eivät vain muutamat vaan kaikki."

Taisteluni 4 on hieno nuoruuden ja etsikkoajan kuvaus.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

 
Into 2018. 481 s.

Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).

Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.

Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.

Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".

Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".

Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."

Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:

"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."

Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:

"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."

Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.

Erkki Vettenniemi: Solženitsyn - Elämä ja eetos

Teos 2015. 346 s.

Erkki Vettenniemen kirjoittama Solženitsyn - Elämä ja eetos on Solžsenitsynin elämäkerta, mutta kuten teoksen kirjoittaja itsekin tuo esiin jälkisanoissaan, "kirja ei taida olla aito elämäkerta", vaan tekijä painottaa alaotsikon sanaa eetos: "Meidän tuntemamme Solženitsyn syntyi siperialaisen pakkotyöleirin kapinatalvena 1952. - - Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni." Elämäkerrasta tulee esiin Solženitsynin elämänvaiheita ja hänen elämänsä käännekohtia, mutta paino ei niinkään ole ulkoisissa tapahtumissa vaan kirjailijan kokemuksissa ja  vastaanotossa. Vettenniemi on historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, ja teos kontekstualisoi Solženitsynin elämää ja tuotantoa kiinnostavalla tavoilla historiaan.

Eetoksen painottuminen tulee esille teoksessa esimerkiksi kohdassa, jossa tulkitaan Solženitsynin romaanin Ensimmäinen piiri omakohtaisuutta: "Dmitri Sologdin (Panin) kehottaa Gleb Neržiniä (Sanjaa [eli Aleksandr Solženitsyniä, jota kutsutaan elämäkerrassa tällä lempinimellä]) järjestämään sisikuntansa uudelleen: 'Sinä et ole enää pikkupoika - sinun on selkiinnyttävä henkisesti, ymmärrettävä hyvän ja pahan suhteet elämässä. Ja missään et voi tehdä sitä paremmin kuin vankilassa.'"

Solženitsynin tuotannon, sen käännösten ja vastaanoton käsitteleminen teoksessa on mielenkiintoista, vaikka Vettenniemi jälkisanoissaan toteaakin, että "kirjallisuudentutkimuksen taas jätän alan vakaville harrastajille".

Esimerkiksi Ivan Denisovitšin päivä -kertomuksen syntyidean Solženitsynin kerrotaan saaneen toimiessaan Ekibastuzin leirissä muurarina: "[Ekibastuzin leirin sisäistä vankilaa] urakoitiin talvella, poikkeuksellisen kylminä kuukausina, jolloin Sanjassa heräsi ajatus leirijärjestelmän kuvaamisesta yhden ainoan työpäivän kautta. Riittäisikö moinen mittakaava kokemuksen välittämiseen?" Vettenniemi kertoo Ivan Denisovitšin päivän julkaistun kahtena suomennoksena: Suomen Kuvalehdessä vuosina 1962-1963 Esa Adrianin suomennoksena nimellä Päivä Stalinin keskitysleirissä, ja Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Ivan Denisovitšin päivä alun perin Apu-lehdessä ja sittemmin Tammen julkaisemana niteenä vuonna 1963, jossa mukana on kaksi muutakin kertomusta. Leirimaailman tuntemattomuutta suomalaisille havainnollistaa hyvin se, että "Avaintermi 'Gulagin poika' oli niin outo, että se vääntyi Esa Adrianilla vankilanjohtajan ja Markku Lahtelalla kulakin pojaksi".

Solženitsynin tuotannon vastaanottoa Suomessa Vettenniemi havainnollistaa kertomalla Norjassa vuonna 1970 kuvatusta Ivan Denisovitšin päivän elokuvaversiosta, jonka ohjaaja on Casper Wrede ja joka sain maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuussa 1970: "Naapurimaa Suomessa elokuva sitä vastoin kiellettiin ulkopoliittisista syistä ja panna pysyi voimassa 90-luvulle asti."

Kiinnostava suomalaisyksityiskohta tulee teoksessa esille kuriositeettina, kun Vettenniemi kuvailee Ekibastuzin leirin oloja: "Ekibastuzin leirin parakit olivat suomalaistekoisia, ilmeisesti sotakorvaustavaraa."

Toinen huomioni kiinnittänyt, myöskin täysin kuriositeetinomaisesti elämäkerrassa esiin tuleva seikka, käsittelee puolestaan toista neuvostoliittolaista kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajaa, Mihail Šolohovia, josta elämäkerran päähenkilö Solženitsyn puolestaan ei lainkaan ollut innoissaan. Elämäkerrassa tuodaan esille, että "[Šolohov] oli Solžsenitsynin mukaan myös huijari. Donin varrella varttunut Sanja oli kuullut monelta taholta, että Šolohovin nimiin merkitty Hiljaa virtaa Don olisi alun perin ollut aidon kasakan käsikirjoitus, jota Šolohov julkeasti täydenteli ja jonka hän julkaisi omana työnään. Vuonna 1965 petoksesta kantautui uusia aihetodisteita. Kysymys kasakkaromaanin tekijyydestä ei silti ratkennut, eikä siihen saatu selvyyttä edes vuosisadan umpeutuessa, jolloin löytyi lähinnä Šolohovin laatima käsikirjoitus. Sehän saattoi olla alkuperäisen tekstin uskollinen jäljennös".

Niin tai näin, Hiljaa virtaa Don on jo jonkin aikaa ollut matkalla lukulistalleni, joten ehkäpä aika tarttua kyseiseen romaaniin lähestyy.

Erkki Vettenniemen Solženitsyn - Elämä ja eetos -teosta on kiinnostavaa lukea alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan kirjailijan elämää ja eetosta pohtivana kokonaisuutena. Teoksesta välittyy hyvin kirjailijan ajattelumaailmassa tapahtuneita muutoksia sekä hänen järkkymätön asenteensa. Teoksessa tuodaan myös esille erilaisia poliittisia tulkintoja, joita Solženitsynistä on hänen uransa eri vaiheissa tehty. Myös maanpakoilaisuuden ajasta kerrotaan yksityiskohtaisesti, ja havahduttavaa on esimerkiksi läntisen median ja neuvostoliittolaisen urkintakoneiston rinnastaminen; teoksessa ensin mainittu näyttäytyy itse asiassa röyhkeämpänä.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994 ja eli siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2008. Solženitsyn - Elämä ja eetos -teoksessa nostetaan esiin, miten Solženitsyn kommentoi demokratian ja Venäjän välistä suhdetta Venäjälle paluunsa jälkeen:

"'Demokratia on kaikkein mutkikkain valtiojärjestelmä', Solženitsyn painotti - -. 'Sitä varten tarvitaan hyvin herkkää oikeudenmukaisuutta ja väestön suurta aktiivisuutta.' Venäjä ei ollut siihen kypsä yhdessä yössä eikä edes vuosikymmenessä. Väestön 'biologista, ekologista, moraalista ja taloudellista perustaa' oli tuhottu seitsemänkymmentä vuotta, joten toipuminen veisi vähintään kaksinkertaisen ajan, Solženitsyn laskeskeli. 'Meidän isämme ja isoisämme valitsivat meille kohtalon vuosisadaksi tai kenties kahdeksi.'"

Erkki Vettenniemen kirjoittaman elämäkerran lukeminen kontekstualisoi kirjailijan tuotantoa historiallisesta näkökulmasta ja havainnollistavalla tavalla. Ajoittain teoksessa esiin tuleva suomalaisuusnäkökulma tuo tapahtumia lähemmäs lukijaa ja auttaa ymmärtämään, millainen aatteellinen ilmapiiri Suomessa aikanaan vallitsi.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus 2018. 381 s.

Kirjalliset väärennökset -teos käsittelee kirjallisuuden historiaa ja vastaanottoa tarkkaan rajatusta näkökulmasta: mitä tarkoittaa aito ja mitä puolestaan väärennetty. Teos ei lupaa mitään uusia paljastuksia, mutta aihepiiri oli näköjään itselleni sen verran vieras, että teoksen sisällössä oli minulle paljonkin uutta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Väärennösten maailma keskitytään tarkastelemaan ja määrittelemään ilmiötä. Sen verran minullakin oli taustatietoa, että tiesin, ettei nykyisenkaltainen tekijäkäsitys ole suinkaan aina ollut normi - ja vaikkapa että antiikissa roomalainen kirjallisuus syntyi pitkälti "lainaamalla" kreikkalaisilta. Teoksen toinen ja kolmas osa keskittyvät yksittäisiin tapauskertomuksiin, ensin mainittu eurooppalaisessa ja toiseksi mainittu kotimaisessa kontekstissa.

Kirjalliset väärennökset näyttää väärentämisen maailman moniulotteisena. Aitouskäsityskin on vaihdellut ajan saatossa, ja toisaalta monen teoksessa esitellyn kirjoittajan kirjoittamisprosessi näyttäytyy kollaasimaisena. Hyvin kiinnostava tapaus on esimerkisi teoksessa käsitelty Oscar Wilde, jonka nimissä paitsi on julkaistu erinäisiä teoksia, jotka eivät ole hänen kynästään peräisin, mutta joka on kierrättänyt myös omia ajatuksiaan ja sitaattejaan teoksesta toiseen - siis tavallaan plagioinut itseään.

Kotimaisen kirjallisuuden osalta käsitellään esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantiedettä (1995). Olen itse lukenut kyseisen teoksen kahdesti, mutta onnistunut täysin välttymään teoksen julkaisun aikana käydyltä "sitaattikeskustelulta". Myöhemmin olen tosin ihmetellyt uudempien Kauranen/Snellmanin romaanien lopussa olevien "lähdeluetteloiden" tarpeellisuutta - mutta Kirjalliset väärennökset antaa siis niille selityksen. Tekijänoikeuskeskeisessä maailmassa kaunokirjallisiakin teoksia kirjoittavan kirjailijan ja kustantamon kannattaa ainakin koettaa taata selustansa tässäkin asiassa...

Roberto Bolaño: 2666

"Jean-Claude Pelletier luki Benno von Archimboldia ensimmäisen kerran jouluna 1980 ollessaan 19-vuotias ja asuessaan Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa saksankielistä kirjallisuutta."

Sammakko 2015 (?). Espanjankielinen alkuteos 2666, 2004. Suomentanut Einari Aaltonen. 985 s.

Roberto Bolañon romaani - tai viisi romaania, kuinka vain - 2666 on kerrassaan mieletön ja huikea teos. Nide siis tavallaan koostuu viidestä romaanista - Tutkijoiden osa, Amaltafinon osa, Faten osa, Rikosten osa ja Archimboldin osa -, tavallaan taas on yksi megalomaaninen, liki tuhatsivuinen romaani. Lukukokemuksen alkupuolella tuntuu siltä, että osat voisi lukea itsenäisinä teoksinaan, lopussa taas on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi yhtenäinen teos - vaikka osissa liikutaan eri mantereilla ja erilaisissa ajoissa ja maailmoissa.

Kirjan takakasniteksti on ympäripyöreä, eikä sen avulla oikein saa kiinni siitä, mistä teoksessa on kyse. Toisaalta romaanin takakansitekstin laatiminen tuntuu miltei mahdottomalta haasteelta, sillä koko sisällöstä ei ole tilaa kertoa ja toisaalta - mistä voi kertoa, ettei tule kertoneeksi liikaa? Koko romaanin lukemisen jälkeen tunnen jääneeni kuin limboon: teos tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta, sillä en ole varma, mitä kaikkia yhdistäviä johtolankoja minulta on oikein jäänyt huomaamatta.

2666 on nautinnollisesti suomennettu mestariteos - jonka lukemiseen itselläni meni viidestä kuuteen kuukautta. Koska kokonaisuudesta ei aivan hirveästi kannata paljastusten pelossa kirjoittaa johtolankoja yhteen punovia virkkeitä, siirryn käsittelemään teosta osa kerrallaan.

* * *

Tutkijoiden osa

Romaanin aloittaa Tutkijoiden osa. Tässä osassa keskushenkilöinä on neljä eri puolilla Eurooppaa vaikuttavaa kirjallisuudentutkijaa, joiden intohimona tai lähestulkoon pakkomielteenä on mystisen, kadonneelta vaikuttavan Archimboldi-nimisen kirjailijan elämä, persoona ja tuotanto.

Tutkijoiden osa on rakennettu sillä tavoin dekkarimaisesti, että lukija pääsee Archimboldin jalanjäljille - sikäli kun liitä löytyy ja ne eivät katoa - tutkijoiden seurassa. Osan perusvire on akateeminen, mutta tutkijanelikon väliset suhteet (heiddä on kolme meistä ja yksi nainen) muodostavat omanlaisensa tunteiden ja intohimojen verkoston. Kumpi lopulta on tärkeämpää, Archimboldi tuotantoineen vai elämä tässä ja nyt? Millainen on olemassaolon, intohimon ja katoamisen muodostama yhtälö?

"- - omalla tavallaan - - hän - - oli jo aloittanut oman matkansa, joka ei vienyt häntä sankarin haudalle vaan kohti luopumista, se oli eräässä mielessä uusi kokemus, koska tuo luopuminen ei ollut mitään sellaista, mitä yleensä kutsutaan luopumiseksi, ei edes kärsivällisyyttä eikä sopeutumista, vaan enemmänkin jonkinlainen hiljentymisen tila, hienostunutta ja käsittämätöntä nöyrtymistä, joka sai hänet huomaamattaan itkemään ja jonka yhteydessä hänen omakuvansa, se minkä Morini koki Morinina, alkoi liueta vähittäin ja vastustamattomasti kuin joki, joka lakkaa olemasta joki tai kuin puu, joka palaa taivaanrannassa tietämättä olevansa tulessa."

* * *

Amaltafinon osa

Romaanin toinen osa kertoo Amaltafinosta, joka on professori, joka asuu Santa Teresassa kahden 17-vuotiaan tyttärensä Rosan kanssa. Amaltafinon vaimo ja Rosan äiti Lola on jättänyt perheensä syynä tai tekosyynä runoilija, jonka perään epävakaa Lola on lähtenyt. Osa keskittyy käsittelemään hulluutta sen erilaisissa muodoissa.

* * *

Faten osa

Kolmannen osan päähenkilö, Oscar Fate eli Quincy Williams, on toimittaja. Hänen äitinsä kuolee. Fate on toimittaja, ja hänet passitetaan New Yorkista Meksikoon tekemään juttua nyrkkeilijästä. Sonorassa, Santa Teseran kaupungissa, jossa hän on tekemässä nyrkkeilijäjuttua, hän kuitenkin kiinnostuu naisiin kohdistuneesta murha-aallosta ja siitä kirjoittamisesta. Lehti, johon Fate kirjoittaa, ei kuitenkaan ole kiinnostunut Faten ehdottamasta yhteiskunnallisesta reportaasista, vaan nyrkkeilijästä. Fate alkaa kuitenkin omin päin perehtyä naisten murhiin ja kohtaa paikallisia toimittajia, kuten Guadalipe Roncalin, jotka kirjoittavat ilmiöstä ja tutkivat sitä. Fate päätyy kontaktiensa avulla lähemmäs väkivaltaa, huumeita ja jengejä.

Faten osa kuvaa Santa Teresan kaupunkia väkivaltaisuuksineen ulkopuolisen ja hiljalleen asioihin sekaantuvan henkilöhahmon näkökulmasta. Osassa pohditaan väkivallan olemusta:

"1800-luvulla, 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella - -, yhteiskunta alkoi käsitellä kuolemaa sanojen siivilällä. Kun lukee tuon ajan lehtijuttuja, tuntuu siltä kuin silloin ei olisi ollut rikoksia tai kuin yksittäinen murha olisi kohahduttanut kokonaista maata. Emme halunneet kuolemaa kotiin, uniimme ja haaveisiimme, mutta silti silloin tehtiin hirvittäviä rikoksia, paloittelumurhia, kammottavia raiskauksia ja jopa sarjamurhia. - - Kaikki käsiteltiin pelkoihimme sovitetulla sanojen siivilällä. Mitä pelkäävä lapsi tekee? Sulkee silmät. Mitä tekee lapsi, joka aiotaan raiskata ja sen jälkeen tappaa? Hän sulkee silmänsä. Hän myös kirkuu, mutta ensin hän sulkee silmänsä. Sanat palvelevat samaa tarkoitusta. Se on mielenkiintoista, koska kaikki inhimillisen hulluuden ja julmuuden arkkityypit keksittiin kaukana menneisyydessä eikä uudella ajalla. - - Sanotte: Kaikki muuttuu. Tietysti kaikki muuttuu, mutta rikoksen arkkityypit eivät muutu, ja sama pätee ihmisluontoon, sekään ei muutu. - - niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen. Tai ehkä sanat paljastivat jotain. Mitä? En osaa sanoa."

* * *

Rikosten osa

Luettavuuden kannalta romaanin raskain ja tavallaan myös intensiivisin on sen neljäs osa, Rikosten osa. Rikosten osa keskittyy kuvaamaan Santa Teresaa piinaavaa väkivaltaa, joka ilmenee jatkuvasti tapahtuvina nuorten naisten väkivaltaisina murhina. Väkivallan kuvaus on neutraalia ja äärimmäisen toisteista. Vaikka tapaukset ovat erilaisia, ne ovat kuitenkin samanlaisia - ja niitä kuvataan jatkuvasti samalla tavalla. Kuvataan paikkaa, josta vainaja on löytynyt; kerrotaan, kuka tai ketkä vainajan ovat löytäneet; kerrotaan vainajan ikä tai arvioitu ikä, nimi, jos se tiedetään ja vainajan ulkoiset tuntomerkit; kuvataan, mitä vainajalla on yllään; kuvataan mihin vainaja on kuollut ja kerrotaan, mitä väkivallantekoja häneen on kohdistunut (tyypillisesti: "Hänet oli raiskattu toistuvasti sekä vaginaalisesti että anaalisesti.").

Rikosten osassa väkivaltaa kuvataan poliisien näkökulmasta. Poliisityö vaikuttaa epätoivoiselta ja se näytetään tehottomassa valossa. Erään poliisitutkijan puheenvuoro avaa sitä osuvasti:

"Kriminologin työ tässä maassa on kuin kryptografin hommaa pohjoisnavalla. Kuin olisi lapsi pedofiilivankien osastolla. Kuin olisi helppoheikki kuurojen maassa. Kuin olisi kondomi amatsonien valtakunnassa, tutkija García Correa sanoi. Jos sinua sorsitaan, totut siihen. Jos sinuun suhtaudutaan yliolaisesti, totut siihen. Jos kaikki eläkesäästösi katoavat, sopeudut siihen. Jos poikasi pettää sinut, sopeudut siihen. Jos sinun pitää jatkaa töitä, vaikka lain mukaan sinulla olisi oikeus tehdä mitä lystäät, sopeudut siihen. Jos palkkaasi alennetaan, totut siihenkin. Jos sinun pitää lisätienestien saamiseksi tehdä töitä epärehellisille asianajajille ja korruptoituneille poliiseille, totut siihen. Mutta älkää kirjoittako näistä asioista lehdessä, pojat, koska muuten työpaikkani on vaarassa, tutkija García Correa sanoi."

Poliisi turvautuu jopa televisiossa esiintyvän selvänäkijän kuulemiseen. Selvänäkijän elämänasenne on varsin suorasukainen: "Kun tietää asioista, tietää, ja kun ei tiedä, on parasta perehtyä niihin. Ja muutoin on syytä pysyä vaiti, paitsi jos suunsa avaamalla perehtyminen sujuu jouhevammin."

Paikoin rikosten ratkeamiseen ja syyllisten löytämiseen otetaan myös varsin filosofis-uskonnollinen ote:

"Uskon, että mikään ei katoa, meksikolainen sanoi. On ihmisiä ja eläimiä ja jopa asioita, jotka syystä tai toisesta näyttävät joskus katoavan. Vaikka sinä et sitä uskokaan, Harry, joskus kivikin haluaa kadota, olen nähnyt sen omin silmin. Mutta Luoja ei salli sitä. Luoja ei salli sitä, koska ei voi. Uskotko sinä Jumalaan, Harry? Uskon, señor Demetrio, Harry Magaña vastasi. No, luota sitten Jumalaan, Luoja ei anna minkään kadota."

Edellä esitetty dialogi kuvaa jollakin tavoin myös 2666-romaania kokonaisuudessaan: vaikka eri osissa tarkastellaan maailmaa ja sen ilmiöitä eri henkilöiden näkökulmasta käsin, mikään ei ehkä kuitenkaan katoa, vaan kaikessa on samuutta, joka on ja on ollut aina - kuten Faten osasta otetussa sitaatissa todetaan.

Rikosten osa vetää yhteen eniten lankoja myös latinalaisamerikkalaisuuden ja latinalaisamerikkalaisen yhteiskunnan olemuksesta. Osassa määritellään muun muassa latinalaismaerikkalainen verio (jokapäiväisestä) kiirastulesta:

"- - ja jonkin aikaa nelikko sai tuta, millaista on olla kiirastulessa, he odottivat pitkään turvattomina ja hyljättyinä, se oli hyvin latinalaisamerikkalainen kokemus ja kovin tuttua, sellaista koettiin päivittäin, tosin ilman ahdistusta ja ilman kotikadun yllä korppikotkaparven lailla liihottavaa kuoleman synkkää varjoa, joka myllersi arjen ja sai kaiken kääntymään päälaelleen."

Rikosten osa onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka arkipäiväistä ja tavanomaista väkivalta on.

* * *

Archimboldin osa

"Hans Reiter syntyi vuonna 1920. Hän ei näyttänyt lapselta, vaan levältä." Näin esitellään romaanin viidennen ja viimeisen osan päähenkilö. Hans Reiterin elämä alkaa siis vuodesta 1920, ja koska olemme jälleen Euroopassa, Reiterin kohtaloksi tulee osallistua toiseen maailmansotaan. Luvassa on jos jonkinmoisia juonenkäänteitä. Osan tematiikka liittyy olennaisesti niin identiteettiin kuin kirjoittamiseenkin.

Reiterin kannalta avainkohta on sodanjälkeinen oivallus:

"'Se tapahtui vankileirillä', Reiter sanoi. 'En tiedä, keneksi Sammler minua luuli, mutta hän kertoi minulle kaikenlaista. - - Varmuuden vuoksi hän oli vaihtanut nimeään. Hän käytti nimeä Zeller. Mutta en usko, että Yhdysvaltain poliisi etsi Sammeria. Se ei etsinyt myöskään Zelleriä. Amerikkalaisille Zeller ja Sammer olivat epäilyksen alkopuolella olevia Saksan kansalaisia. Amerikkalaiset etsivät arvovaltaisia sotarikollisia, tuhoamisleirien väkeä, SS-upseereja, isoja kihoja. Ja Sammer oli vain tavallinen virkamies. - - Eräänä aamuna, kun vankeja siirrettiin, livahdin pois jonosta ja pääsin helposti karkuun. Jonkin aikaa kiersin eri kaupungeissa ja oleskelin Koblenzissa. Olin töissä kaivoksissa, jotka oli avattu uudestaan. Näin nälkää. Minusta tuntuu kuin Sammerin haamu olisi liimautunut varjooni. Minäkin harkitsin nimeni vaihtamista. Viimein saavuin Kölniin ja tajusin, että minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen, ja minun oli turha antaa Sammerin saastaisen haamun piinata itseäni.'"

Jos kokee, että "minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen", on turha jäädä roikkumaan menneisyyden ahdistavaan painolastiin ja antaa "saastaisen haamun piinata" itseään; voi valita myös vapautuvansa siitä ja aloittavansa uudelleen.

Archimboldin osassa luovuutta ja kirjoittamista käsitellään kirjailijan näkökulmasta, toisin kuin Tutkijoiden osassa, jossa keskushenkilöt koettavat saavuttaa pakenevan luovuuden ja kiinnostuksensa kohteen ikään kuin ulkoa päin:

"Ivanovin pelko oli luonteeltaan kirjallista. Toisin sanoen hänen pelkonsa oli pelkoa, josta kärsii suurin osa niistä kansalaisista, jotka eräänä kauniina (tai ei niin kauniina) päivänä päättävät tehdä kirjoittamisesta ja ennen kaikkea fiktion kirjoittamisesta erottamattoman osan elämäänsä. Se on honouden pelkoa. Ja pelkoa, ettei saa tunnustusta. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että vaiva ja ponnistelu valuvat hukkaan. Pelkoa, ettei askelista jää jälkeä. Pelkoa, että sattuma ja luonnonvoimat pyyhkivät hauraat jäljet. Pelkoa illastaa yksin, pelkoa, ettei kukaan huomaa. Pelkoa, ettei kukaan arvosta. Epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelkoa. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että päätyy ikuisiksi ajoiksi huonojen kirjailijoiden helvettiin. Järjettömiä pelkoja - -, varsinkin jos pelkoja tyynnytteli näennäisyyksillä. Ikään kuin hyvien kirjailijoiden paratiisi olisi huonojen kirjailijoiden mielestä ollut näennäisyyksien kansoittama. Ikään kuin teoksen hyvyys (tai erinomaisuus) olisi kiinnittynyt näennäisyyteen. Näennäisyyteen, joka tietenkin vaihteli aikakauden ja maan mukaan, mutta joka pysyi aina omana itsenään, näennäisyytenä eli asiana, joka näyttää olevan, muttei ole, pintana syvyyden sijaan, pelkkänä eleenä, joka sekin vielä sekoittui tahtoon, Tolstoin hiuksiin, silmiin ja huuliin, Tolstoin ratsastamiin virstoihin ja Tolstoin korkkaamiin naisiin seinävaatteessa, joka palaa näennäisyyden tulessa."

Luovuutta ja todellisuutta hahmottaa myös kustantaja Bubisin matemaattissävytteinen mutta filosofisten kysymysten äärelle kaareutuva pohdinta:

"- - summa - - perustuu aina arvioon, ei ole mitään oikeaa summaa, vain natsit uskoivat täsmällisiin lukuihin, samoin matematiikan alkeiden opettajat, vain sihteerit, mielipuolet, verovirkailijat (Luoja heidät hävittäköön) ja numeronikkarit, jotka ennustivat tulevaisuutta milloin mistäkin, uskovat täsmällisiin lukuihin. Sen sijaan tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikot, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä."

* * *

Kokonaisuudessaan 2666 maalaa valtavan suuria kaaria ihmisyydestä, historiasta ja maailman ilmiöistä, mutta romaani tekee työnsä pieniä yksityiskohtia kuvaten ja luo siten kokonaiskuvan jostakin. Mistä? Kuten alussa kirjoitin, teos tekisi mieli lukea uudelleen, koska kertalukemalla jää niin paljon huomaamatta. Paljossa tuntuu olevan kyse sattumasta tai kohtalosta, siitä, mihin suuntaan muiden ratkaisut ihmistä kuljettavat ja mitä ihminen päättää itse tehdä. Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on monia. Pahuutta on olemassa, ja on ollut aina, vaikka "niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen". Ehkäpä 2666 pyrkii tekemään toisin: paljastamaan niitä asioita, joita me emme halua nähdä.

Erica Jong: Lennä, uneksi

"Pan Amin lennolla Wieniin oli 117 psykoanalyytikkoa."

Otava 1976. Suom. Markku Lahtela. Alkuteos Fear of Flying, 1973. 319 s.

Luulin aiemmin, että Erica Jongin Lennä, uneksi on lähinnä eroottinen kesäkirja. Sitten Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Erica Jongin haastattelun, ja kiinnostuin kirjailijasta. Haastattelun perusteella esikoisromaanista syntyi myös varsin kohuisa vaikutelma - eikä vain erotiikan puolesta. Eroottinenkin Lennä, uneksi toki on. Päähenkilö Isadora Wing on kolmikymppinen, toisessa avioliitossaan elävä nainen. Isadorasta paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa hänen fantasioivan "napittomasta panosta" - kasvottomasta, henkilöimättömästä, äkillisestä seksiaktista. Erotiikka on siis vahva osa sekä romaania että Isadoran persoonaa, mutta kioskikirjallisuudesta Lennä, uneksi -romaanissa ei ole kyse.

Lennä, uneksi on vahvan feministinen romaani. Päähenkilö pohtii ja analysoi paljon naiseuden reunaehtoja, sitä lokeroa, joka naiselle on yhteiskunnassa ja suhteessa mieheen määritelty. Lokeroa ja roolia vastaan on helponnäköistä asettua - kuten Isadorakin on tehnyt ja tekee - mutta pahinta on se, että roolin voi alitajuisesti sisäistää, mistä seuraa naisia vaivaava syyllisyys.

Isadora käy syyllisyydestä keskustelun Adrianin kanssa. Isadora on naimisissa Bennettin (joka on myös hänen seitsemäs psykoanalyytikkonsa) kanssa, mutta pyskoanalyytikkojen maailmankongressissa Wienissä Isadora rakastuu silmittömästä Adrianiin.

Keskustelussa Adrian provosoi Isadoraa: "Ihan totta. Eikö sinun mielestäsi hauskuudella ole elämässä mitään virkaa? - - Sinä olet täpötäynnä velvoituksia ja velvollisuuksia ja sitä mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi. Mitä syytä hänellä olisi olla tekemättä? Oletko sinä jonkinlainen hirviö?"

Tähän Isadora vastaa: "Siltä minusta joskus tuntuu. - - Oi, minä olen kyllä puheissa sellainen kuin pitääkin ja minä luulen jopa uskovani niihin mutta salassa minä olen samanlainen kuin se nainen O:n tarinassa. Minä haluan alistua jonkun ison raakalaisen valtaan. 'Jokainen nainen jumaloi fasistia', kuten Sylvia Plath sanoo. Minä tunnen syyllisyyttä siitä että kirjoitan runoja kun minun pitäisi olla keittämässä. Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta. Sinun ei tarvitse lyödä naista jos voit saada hänet tuntemaan syyllisyyttä. Tämä on sukupuolten välisen sodan ensimmäinen periaate Isadora Wingin mukaan. Naiset ovat itse omat pahimmat vihollisensa. Ja syyllisyys on itsekidutuksen tärkein ase."

Ennen syyllisyyspohdintoihin pääsemistä Isadora analysoi avioliittoa instituutiona. Sanan 'avioliitto' suhteen tunnen lukijana osin etäisyyttä teokseen; kenties avioliitolla on amerikkalaisessa (kotirouva)kulttuurissa erilainen merkitys kuin Suomessa, kenties avioliiton asema yhteiskunnallisena rakenteena on muuttunut 1970-luvulta nykypäivään tultaessa. Niin tai näin, miesten ja naisten välisiä suhteita (avioliiton ja siihen liittyvien odotusten kautta) kuvatessaan Isadora on edelleenkin viiltävän osuva.

"Menisivätköhän useimmat naiset naimisiin jos he tietäisivät mitä se merkitsi? Ajattelen nuoria naisia seuraamassa miehiään minne tahansa heidän miehensä menevät seuratessaan työpaikkojaan. Ajattelen heitä heidän äkkiä huomatessaan olevansa ties kuinka kaukana ystävistään ja omaisistaan. Ajattelen heitä asumassa paikoissa joissa he eivät voi työskennellä, joissa he eivät osaa puhua maan kieltä. Ajattelen heitä tekemässä lapsia pelkkää yksinäisyyttään ja ikäsvystyneisyyttään ja tietämättä miksi. Ajattelen heidän miehiään alati kiusattuina ja uupuineina näiden yrittäessä pinnistellä kohti parempia tuloja ja parempaa asemaa. Ajattelen heitä näkemässä toisiaan aviolitton jälkeen vähemmän kuin ennen avioliittoa. Ajattelen heitä vajoamassa vuoteeseen liian väsyneinä jaksaakseen naida. Ajattelen heitä muuttumassa aviolitton ensimmäisenä vuonna toisilleen etäisemmiksi kuin he koskaan saattoivat kuvitella kahden ihmisen voivan muuttua silloin kun he vielä seurustelivat. Ja sitten ajattelen haaveilujen alun. Mies silmäilee bikinipukeisia nelitoistavuotiaita ikänymfettejä. Vaimo himoitsee TV-korjaajaa. Vauva sairastuu ja vaimo makaa lastenlääkärin kanssa. Mies nussii masokistista pikku sihteeriään joka lukee Cosmopolitania ja pitää itseään modernina ja tiedostavana."

Tätä pohdintaa seuraa olennainen kysymyksenasettelu: "Ei: milloin kaikki alkoi mennä pieleen? Vaan: milloin mikään ylipäänsä oli hyvin?"

Ja pohdinta jatkuu pysäyttävien kysymysten jälkeen: "Iloton kuva. Eivät kaikki avioliitot sellaisia ole. Otetaan esimerkiksi se avioliitto josta minä ihanteellisessa nuoruudessani haaveilin (kun ajattelin että Beatrice ja Sidney Webbillä ja Virginia ja Leonard Woolfilla oli täydelliset avioliitot). Mitä minä mistään tiesin? Minä halusin 'täydellistä molemminpuolisuutta', 'toveruutta', 'tasa-arvoisuutta'. Tiesinkö minä miten miehet istuvat nenä kiinni lehdessä sillä aikaa kun sinä korjaat pöydän? Miten he ovat olevinaan täysiä poropeukaloita kun pyydät heitä sekoittamaan pakasteappelsiinimehun? Kuinka he tuovat ystäviä kotiin ja odottavat sinun tarjoilevan näille ja kuitenkin tuntevat olevansa oikeutettuja mököttämään ja häipymään toiseen huoneeseen jos sinä tuot ystäviä kotiin? Kuka ihanteellinen nuori tyttö olisi tällaista voinut kuvitella istuessaan lukemassa Shawta ja Virginia Woolfia ja Webbejä?"

Liittyykö siis naiseuteen aina sopeutuminen, mukautuminen? Anja Kauranenkin on kirjoittanut päähenkilönsä suulla samasta ilmiöstä jossakin romaanissaan, kenties Pelon maantieteessä; kuinka tytön pukeutumistyyli ja kiinnostuksenkohteet vaihtelevat poikaystävien mukaan.

Jongin päähenkilö tekee kuitenkin elämässään irtioton, jota hän romaanin loppupuolella pohtii muistiinpanojensa valossa: "Miksi olin niin lujasti takertunut kurjuuteeni? Miksi uskoin ettei minulla muutakaan ollut? Kun luin muistikirjaani, se alkoi vähitellen temmata minut mukaansa kuin romaani. Rupesin melkein unohtamaan että minä olin kirjoittanut sen. Ja sitten minulle alkoi valjeta jotain merkillisen uutta. Minä lakkasin syyttämästä itseäni; niin yksinkertaista se oli. Kenties se että lopulta karkasin ei johtunut minun ilkeydestäni tai uskottomuudesta jota minun olisi pyydeltävä anteeksi. Kenties se oli eräänlaista uskollisuutta minua itseäni kohtaan. Repäisevä mutta välttämätön keino muuttaa elämääni. Ei ihmisen tarvinnut pyydellä anteeksi sitä että halusi omistaa oman sielunsa. Sinun sielusi kuuluu sinulle - tuli mitä tuli. Muuta sinulla ei loppujen lopuksi ollutkaan."

Toinen romaanin suurista teemoista on itseilmaisu ja kirjoittaminen, sillä Isadora Wing kirjoittaa - ja hän on julkaissut yhden runokokoelman. Romaani kuvaa hienosti myös ihmisen matkaa kohti rehellisyyttä, myös kirjoittamisessa: "Vähitellen aloin tajuta ettei mikään niistä aiheista, joista kirjoitin runoja, liikuttanut syvimpiä tunteitani; että oli olemassa suuri kuilu sen välillä mistä välitin ja sen mistä kirjoitin. Miksi? Mitä minä oikein pelkäsin? Itseäni ennen kaikkea, siltä näytti." Pelon voittamisesta Lennä, uneksi -romaanissa pitkälti onkin kyse.

Ennen Bennettiä Isadora on ollut naimisissa Brianin kanssa. Aviolitto päättyi Brianin psykoosiin. Äärimmäisen psykoosiesimerkin kautta tarkastellaan sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat maailman ja tulkitsevat sitä:

"Minulle alkoi äkkiä kajastaa että siitä painajaisesta jonka olimme kestäneet oli olemassa kaksi eri versiota - hänen versionsa ja minun - ja etteivät nämä olleet lainkaan yhtäpitävät. Brianilta ei ainoastaan puuttunut empatia minun onnettomuuttani kohtaan; hän ei ollut siitä edes tietoinen. Hän ei edes muistanut niitä tapahtumia jotka olivat vieneet hänet sairaalaan. Kuinka monta muuta versiota meidän todellisuudestamme oli? Minun versioni, Brianin, Brianin vanhempien, minun vanhempieni, lääkärien, hoitajattarien, sosiaalityöntekijöitten... Versioita oli lukematon määrä, lukematon määrä todellisuuksia. Brian ja minä olimme yhdessä läpäisseet painajaisen ja nyt osoittautuikin ettemme olleet läpäisseet yhdessä mitään. Me olimme menneet kokemukseen samasta ovesta mutta sitten kulkeutuneet eri tunneleihin, hoiperrelleet yksin läpi eri pimeyksien ja nousseet viimein esiin maapallon vastakkaisilta puolilta."

Lennä, uneksi on siis myös kertomus itsensä etsimisestä. Päähenkilö Isadora etsii ja on etsinyt itseään paitsi itsestään kirjoittamisen ja psykoanalyysin avulla, myös miehistä. Tällaisena etsinnän välikappaleena näyttäytyy myös rakkausseikkailu Adrian. Mutta onko mitään pysyvää löydettävissä? Tätä kysymystä sivuaa Adrianin kanssa käyty keskustelu, joka koskee erilaisia kommunikointityylejä:

"Bennettilläkin tulee pitkiä vaikenemisia. Mieluummin melkein soisin että hän puhuisi ristiriitaisesti. Mutta hän on liian täydellinen. Hän ei antaudu väittämään mitään ellei ole varma että väite on lopullinen. Ei sitä sillä tavalla voi elää - yrittämällä koko ajan olla lopullinen - kuolema on lopullinen."

Kuolema on lopullinen. Sitä ennen koettavana on kuitenkin häilyvä elämä. Yksi Lennä, uneksi -romaanin konteksteista on juutalaisuus. Psykoanalyysin isä Freud oli juutalainen, ja hän pakeni Wienistä. Nyt psykoanalyytikkojen kongressi on Wienissä. Myös Isadora on juutalainen. Hän on amerikkalainen, mutta hän on asunut miehensä Bennettin sotilaskomennuksen vuoksi Saksassa. Niinpä Isadora pohtii myös paljon holokaustia ja muistamista. Erään tällaisen keskustelun muistamisesta hän käy saksalaisen lehtimiehen kanssa, joka kommentoi historiaa näin:

"Saksalaiset rakastivat Hitleriä - -. Jos heidän pitäisi olla rehellisiä, sinä et tykkäisi siitä, mitä kuulisit. Mutta he eivät ole rehellisiä. He eivät ole olleet rehellisiä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. He eivät ole koskaan itkeneet sodanuhrejaan eivätkä he ole koskaan itkeneet Hitleriä. He ovat lakaisseet maton alle tuon kaiken. Jopa hekään eivät tiedä todellisia tunteitaan. Jos he olisivat rehellisiä, sinä vihaisit sitä enemmän kuin nyt heidän teeskentelyään. - - useimmat ihmiset eivät ole sankareita eivätkä useimmat ihmiset ole rehellisiä."

Rehellisyyttä ja löytämistä kohden päähenkilö Isadora kuitenkin tekee matkaa tämän romaanin ajan. Ja kuten sanottua, matka on eroottinen. Erotiikkaa ja sukupuolten välistä asetelmaa tarkastellaan suorasanaisesti ja osin myös kärkevän huumorin kautta, mikä on yksi romaanin vahvuuksista:

"Äärimmäisen seksistinen nolaus: kyrpä joka pinnaa työstään. Sukupuolten välisen sodan äärimmäinen ase: hervoton kyrpä. Vihollisen leiriytymispaikan sotalippu: kyrpä puolitangossa. Apokalypsin symboli: ydinkärkikyrpä joka tuhoaa itse itsensä. Siinä se oli se pohjimmainen epäoikeudenmukaisuus jota ei koskaan voitaisi korjata: ei siinä että miehellä oli siittimeksi kutsuttu ihmeellinen lisäviehätys vaan siinä että naisella oli ihmeellinen jokasään vittu. Sitä eivät pystyneet häiritsemään myrsky eikä räntä eikä yön pimeys. Se oli aina kunnossa, aina valmiina. Varsin kauhistuttavaa kun sitä oikein ajattelee. Ei ihme että miehet vihasivat naisia. Ei ihme että he sepittivät myytin naisen vajavaisuudesta."

Markku Lahtelan suomennos on kokonaisuudessaan luontevaa ja nautittavaa luettavaa, mikä ei ole ihme, sillä Lahtela on myös tarkkanäköinen kirjailija. Hänen postmoderni romaaninsa Sirkus (1978) on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin virkistävä tapaus. Ainoastaan yhdyssanojen kirjoitusasu Lennä, uneksi -romaanin suomennoksessa on ärsyttävää: erisnimi-yleisnimi-tyyppisistä yhdyssanoista kuin myös sanaliittoyhdyssanoista puuttuu useimmiten yhdysviiva.

* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Ne olivat jääneet asuntoon kaksin, äiti ja Linde.

Otava 2016. 462 s.

Jos tähän aikaan vuodesta voi veikata Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun voittajaa, vahva ehdokkaani on Antti Ritvasen romaani Miten muistat minut. Kerronta on kuulasta muttei siloteltua, henkilöhahmot ovat kiinniostavia ja rakenne on toimiva. Romaanin päähenkilö on Jesse Vuorinen, lapsesta nuoreksi aikuiseksi, ja toinen keskushenkilö on hänen äitinsä, kuuluisa kirjailija Marjatta Aalto. Kerronta fokalisoituu näiden kahden henkilöhahmon läpi ja kerrotut asiat ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla.

Miten muistat minut on ennen kaikkea romaani äidin ja pojan välisestä suhteesta ja taiteilijaelämästä. Ritvanen on ammatiltaan psykologi, mikä näkyy romaanissa hienovireisyytenä ja osin eksplisiittisestikin, kun Jesse käykeskustelemassa elämästään ammattilaisen kanssa ja kun äiti hurahtaa erilaisiin terapioihin. Romaani ei kuitenkaan ole kaunokirjalliseen asuun puettu sairaskertomus tai psykologian luento, vaan psykologinen ulottuvuus tuo syvyyttä romaaniin.

Taitelijaelämän kuvauksena Miten muistat minut on varsin raadollinen. Marjatta-äiti on ehkäpä itselleen ja taiteelleen uskollinen, mutta siitä saavat kärsiä muut. Päihdekuvauksien kautta romaani muistuttaa myös rokkielämäkertaa - ja onhan sille alibikin. sillä Jessen isä on töissä musiikkialalla ja äidin elämän rakkaus on suomalainen rocktähti.

Romaanin kerrontaan tuo uskottavuutta sekin, että fiktiivisten teosten, bändien ja lehtien lisäksi mainitaan todellisia suomalaisia kirjailijoita, muusikkoja ja lehtiä. Myös taiteilijaäidin julkaisut - runokokoelmat, (omaelämäkerralliset) romaanit ja niin edelleen on nimetty ja kuvailtu kiinnostavasti.

Antti Ritvasen esikoisromaani jättää odottamaan tulevaa tuotantoa hyvin kiinnostuneena.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
13. Kirjan nimi on kysymys
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kkirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 kirjoitettu kirja

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

"Minun nimeni on Salme Sinikka Malmikunnas ja kaikki mitä minä sanon, painetaan sanasta sanaan tähän kirjaan."

Siltala 2009. 276 s.

Kari Hotakaisen Ihmisen osa on mainio romaani. Se on kertomus kertomisesta ja tarinoista, siitä, miten ja kenen kertomina tarinat ovat olemassa, kenellä on positio kertoa siten, että ihmiset kuulevat, kuuntelevat ja ovat kiinnostuneita kuulemaan tarinan. Tällainen henkilö on tietysti kirjailija. Ihmisen osan kirjailijalla ei tosin aluksi mene kovin hyvin: hän maleksii kriisissä ja tarinatta kirjamessuilla, missä hän kohtaa romaanin keskushenkilönaisen, Salmen, joka on eläköitynyt nappikauppias mutta jolla eittämättä on kertomisen lahja. Sen kirjailija huomaa heti hetken kohtaamisessa tupakkapaikalla, ja niinpä hän tarjoaa naiselle diiliä: jos nainen kertoo tarinansa ja kirjailija saa kirjoittaa siitä romaanin, nainen saa 7 000 euroa.

Romaani käsittelee siis myös kysymyksiä siitä, mikä kaikki on kaupan ja mihin hintaan. Möisitkö sinä elämäsi 7 000 eurolla? Rahan, vallan ja kertomisen tematiikka näkyy muutoinkin henkilöhahmojen tasolla. Naisen jo aikuisilla lapsilla ei mene kovinkaan vahvasti, mutta heidän peilinään on toisaalta vahvatahtoinen, ohjaileva ja hyvää tahtova äiti sekä mystinen audimies Kimmo, jonka hahmon kautta romaani irvailee niille hyväosaisille, joilla on kylmä, kova ja itsekeskeinen maailmankuva:

"Rupusakit vaelsivat muovikassit käsissään huolettomina ja vastuuttomina, täysin tietämättöminä varakkaiden huolista. He ripustautuivat sosiaaliseen turvaverkkoon ja keinuivat pikkukännissä iltapäiväunille. Yhteiskunta oli rakentanut heille monimutkaisen, mutta toimivan järjestelmän, joka mahdollisti sen, että he saattoivat hetkenä minä hyvänsä luovuttaa ja tipahtaa selkä edellä ja kädet sivuilla taaksepäin vuokratalon katolta varmoina siitä, että työttömyyskorvauksista ja toimeentulotuista kudottu verkko odotti alhaalla seuraavaa keinahtajaa. Valtio oli olemassa heitä varten, heitä varten se perustettiin."

Romaanin henkilökuvaus on herkullista, sillä se maalaa samanaikaisesti oivallista kuvaa Salmesta, jonka kautta suurin osa kertomuksesta fokalisoituu, kuin myös niistä henkilöistä, joista Salme kertoo. Näin Salme havainnoi esimerkiksi tytärtään Helenaa:

"Helenasta sanon tähän väliin yhden asian, menköön sitten nauhurille: se vanhimman lapsen vastuu istuu kiven murikkana harteilla läpi elämän, se syntyy suoraan isommaksi eikä se ole hyvä juttu. Murrosikäisenä siinä oli sellaista palvelijan vikaa. Tai ei vikaa, vaan luonnetta. Se katsoi pienempiensä perään, sammutteli valot, korjasi astioita pöydältä, järjesteli pipoja ja hanskoja. Palvelijan lapsuus on lyhyt, kyllä minä huomasin, kun se vielä nuorena naisenakin istui nurkassa, meikkasikin sillä lailla mekaanisesti, ei hurmausmielessä. Ihna niin kuin sillä raukalla olisi ollut vain velvollisuuksia, ei etuja. Sen kynnet oli lyhyet, muiden punaiset. Näytti vähän siltä, että kun muut tytöt tuijottivat taivaanrantaan, niin mieädn Helena katsoi linja-auton aikatauluja. Kyllä ihmisen lapsella pitäisi olla humpsutuskausi."

Ihmisen osa on sujuvaa, vetävää ja viihdyttävää luettavaa, mutta viihderomaanista ei ole kyse, sillä romaani ottaa epäsuorasti kantaa moniin tärkeisiin asioihin.

* * *

Kirjahaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

"Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää."

Atena 2010. 375 s.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät on kiehtovaa luettavaa niin rakkaustarinoiden, elokuvien, elokuvallisuuden, maagisen realismin, jännityksen kuin Jyväskylänkin ystäville. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jota romaanissa kuvaillaan samanaikaisesti ihastuttavan tunnistettavasti ja toisaalta maagisen realismin sävyttämänä.

Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö on kirjakustantaja Olli Suominen, jolla on poika, vaimo ja keski-iän kriisi. Suhde poikaan tuntuu etäiseltä, suhde vaimoon väljähtyneeltä:

"Kuten niin monena aamuna ennenkin, hän ajatteli, että tuttuuden tunne oli harhaa. Ihmiset luulivat tuntevansa toisensa läpikotaisin, kun olivat eläneet vuosia yhdessä. Todellisuudessa ihmiset muuttuivat sitä vieraammiksi toisilleen, mitä pidempään he yhdessä elivät. Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muuta kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana. Näin he muuttuvat toisiltaan salaa muukalaisiksi."

Yhtäkkiä Ollille avautuu yhteys nuoruudenrakkaus Kerttu Karaan, jonka kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan Olli saa lahjaksi luokanopettaja-vaimoltaan, joka ei ylipäätään taiteen tai estetiikan päälle näytä erityisesti ymmärtävän. Kerttu Kara on Ollille kielletty hedelmä - tosin ei omena, vaan päärynä, tyttö päärynäkuvioisessa mekossa. Mutta onko nuoruuden huuma toisinnettavissa myöhemmin elämässä, vai jääkö päärynästä jäljelle vain raato - kara?

Tästä lähtöasetelmasta romaani alkaa kuitenkin avautua lukuisiin kiinnostaviin suuntiin eikä se todellakaan jää keski-ikäisen miehen rakastumisen tai hairahtumisen tyypilliseksi kuvaukseksi. Maaginen realismi astuu kuvaan, kun Ollin elämää avataan lapsuuden suuntaan. Lapsuuden kesinään Olli on viettänyt aikaa Enid Blytonin Viisikoksi samastuneen Viisikon kanssa, ja tämä Viisikko on löytänyt mystiset salakäytävät:

"He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttivat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyivät ja tuntuivat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmisille aiheuttavat."

Lapsuuden kesille on kuitenkin tullut traaginen loppu ja salakäytävät ovat unohtuneet. Miten nämä metaforisestikin ymmärrettävät salakäytävät voivat aueta keski-ikäiselle Ollille?

Juonen edetessä romaaniin tulee jatkuvasti uusia tasoja. Juoni alkaa saada dekkarimaisia piirteitä ja tarinan viittaukset niin kirjallisuuteen kuin eritoten elokuviin ovat runsaita. Romaanin lopetus on onnistunut ja se jättää pohtimaan elämänratkaisuja ja sitä, mikä merkitys on "käsikirjoituksen noudattamisella" ja miten vastuu tehdyistä ratkaisuista tai jahkailuista jakautuu kannettavaksi.

P.S. Tosin tarinan lopun jälkeen romaanista löytyy teksti: "Tästä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan teitää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut. - -"


***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41, Kirjassa lähtetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja