Roberto Bolaño: 2666

"Jean-Claude Pelletier luki Benno von Archimboldia ensimmäisen kerran jouluna 1980 ollessaan 19-vuotias ja asuessaan Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa saksankielistä kirjallisuutta."

Sammakko 2015 (?). Espanjankielinen alkuteos 2666, 2004. Suomentanut Einari Aaltonen. 985 s.

Roberto Bolañon romaani - tai viisi romaania, kuinka vain - 2666 on kerrassaan mieletön ja huikea teos. Nide siis tavallaan koostuu viidestä romaanista - Tutkijoiden osa, Amaltafinon osa, Faten osa, Rikosten osa ja Archimboldin osa -, tavallaan taas on yksi megalomaaninen, liki tuhatsivuinen romaani. Lukukokemuksen alkupuolella tuntuu siltä, että osat voisi lukea itsenäisinä teoksinaan, lopussa taas on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi yhtenäinen teos - vaikka osissa liikutaan eri mantereilla ja erilaisissa ajoissa ja maailmoissa.

Kirjan takakasniteksti on ympäripyöreä, eikä sen avulla oikein saa kiinni siitä, mistä teoksessa on kyse. Toisaalta romaanin takakansitekstin laatiminen tuntuu miltei mahdottomalta haasteelta, sillä koko sisällöstä ei ole tilaa kertoa ja toisaalta - mistä voi kertoa, ettei tule kertoneeksi liikaa? Koko romaanin lukemisen jälkeen tunnen jääneeni kuin limboon: teos tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta, sillä en ole varma, mitä kaikkia yhdistäviä johtolankoja minulta on oikein jäänyt huomaamatta.

2666 on nautinnollisesti suomennettu mestariteos - jonka lukemiseen itselläni meni viidestä kuuteen kuukautta. Koska kokonaisuudesta ei aivan hirveästi kannata paljastusten pelossa kirjoittaa johtolankoja yhteen punovia virkkeitä, siirryn käsittelemään teosta osa kerrallaan.

* * *

Tutkijoiden osa

Romaanin aloittaa Tutkijoiden osa. Tässä osassa keskushenkilöinä on neljä eri puolilla Eurooppaa vaikuttavaa kirjallisuudentutkijaa, joiden intohimona tai lähestulkoon pakkomielteenä on mystisen, kadonneelta vaikuttavan Archimboldi-nimisen kirjailijan elämä, persoona ja tuotanto.

Tutkijoiden osa on rakennettu sillä tavoin dekkarimaisesti, että lukija pääsee Archimboldin jalanjäljille - sikäli kun liitä löytyy ja ne eivät katoa - tutkijoiden seurassa. Osan perusvire on akateeminen, mutta tutkijanelikon väliset suhteet (heiddä on kolme meistä ja yksi nainen) muodostavat omanlaisensa tunteiden ja intohimojen verkoston. Kumpi lopulta on tärkeämpää, Archimboldi tuotantoineen vai elämä tässä ja nyt? Millainen on olemassaolon, intohimon ja katoamisen muodostama yhtälö?

"- - omalla tavallaan - - hän - - oli jo aloittanut oman matkansa, joka ei vienyt häntä sankarin haudalle vaan kohti luopumista, se oli eräässä mielessä uusi kokemus, koska tuo luopuminen ei ollut mitään sellaista, mitä yleensä kutsutaan luopumiseksi, ei edes kärsivällisyyttä eikä sopeutumista, vaan enemmänkin jonkinlainen hiljentymisen tila, hienostunutta ja käsittämätöntä nöyrtymistä, joka sai hänet huomaamattaan itkemään ja jonka yhteydessä hänen omakuvansa, se minkä Morini koki Morinina, alkoi liueta vähittäin ja vastustamattomasti kuin joki, joka lakkaa olemasta joki tai kuin puu, joka palaa taivaanrannassa tietämättä olevansa tulessa."

* * *

Amaltafinon osa

Romaanin toinen osa kertoo Amaltafinosta, joka on professori, joka asuu Santa Teresassa kahden 17-vuotiaan tyttärensä Rosan kanssa. Amaltafinon vaimo ja Rosan äiti Lola on jättänyt perheensä syynä tai tekosyynä runoilija, jonka perään epävakaa Lola on lähtenyt. Osa keskittyy käsittelemään hulluutta sen erilaisissa muodoissa.

* * *

Faten osa

Kolmannen osan päähenkilö, Oscar Fate eli Quincy Williams, on toimittaja. Hänen äitinsä kuolee. Fate on toimittaja, ja hänet passitetaan New Yorkista Meksikoon tekemään juttua nyrkkeilijästä. Sonorassa, Santa Teseran kaupungissa, jossa hän on tekemässä nyrkkeilijäjuttua, hän kuitenkin kiinnostuu naisiin kohdistuneesta murha-aallosta ja siitä kirjoittamisesta. Lehti, johon Fate kirjoittaa, ei kuitenkaan ole kiinnostunut Faten ehdottamasta yhteiskunnallisesta reportaasista, vaan nyrkkeilijästä. Fate alkaa kuitenkin omin päin perehtyä naisten murhiin ja kohtaa paikallisia toimittajia, kuten Guadalipe Roncalin, jotka kirjoittavat ilmiöstä ja tutkivat sitä. Fate päätyy kontaktiensa avulla lähemmäs väkivaltaa, huumeita ja jengejä.

Faten osa kuvaa Santa Teresan kaupunkia väkivaltaisuuksineen ulkopuolisen ja hiljalleen asioihin sekaantuvan henkilöhahmon näkökulmasta. Osassa pohditaan väkivallan olemusta:

"1800-luvulla, 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella - -, yhteiskunta alkoi käsitellä kuolemaa sanojen siivilällä. Kun lukee tuon ajan lehtijuttuja, tuntuu siltä kuin silloin ei olisi ollut rikoksia tai kuin yksittäinen murha olisi kohahduttanut kokonaista maata. Emme halunneet kuolemaa kotiin, uniimme ja haaveisiimme, mutta silti silloin tehtiin hirvittäviä rikoksia, paloittelumurhia, kammottavia raiskauksia ja jopa sarjamurhia. - - Kaikki käsiteltiin pelkoihimme sovitetulla sanojen siivilällä. Mitä pelkäävä lapsi tekee? Sulkee silmät. Mitä tekee lapsi, joka aiotaan raiskata ja sen jälkeen tappaa? Hän sulkee silmänsä. Hän myös kirkuu, mutta ensin hän sulkee silmänsä. Sanat palvelevat samaa tarkoitusta. Se on mielenkiintoista, koska kaikki inhimillisen hulluuden ja julmuuden arkkityypit keksittiin kaukana menneisyydessä eikä uudella ajalla. - - Sanotte: Kaikki muuttuu. Tietysti kaikki muuttuu, mutta rikoksen arkkityypit eivät muutu, ja sama pätee ihmisluontoon, sekään ei muutu. - - niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen. Tai ehkä sanat paljastivat jotain. Mitä? En osaa sanoa."

* * *

Rikosten osa

Luettavuuden kannalta romaanin raskain ja tavallaan myös intensiivisin on sen neljäs osa, Rikosten osa. Rikosten osa keskittyy kuvaamaan Santa Teresaa piinaavaa väkivaltaa, joka ilmenee jatkuvasti tapahtuvina nuorten naisten väkivaltaisina murhina. Väkivallan kuvaus on neutraalia ja äärimmäisen toisteista. Vaikka tapaukset ovat erilaisia, ne ovat kuitenkin samanlaisia - ja niitä kuvataan jatkuvasti samalla tavalla. Kuvataan paikkaa, josta vainaja on löytynyt; kerrotaan, kuka tai ketkä vainajan ovat löytäneet; kerrotaan vainajan ikä tai arvioitu ikä, nimi, jos se tiedetään ja vainajan ulkoiset tuntomerkit; kuvataan, mitä vainajalla on yllään; kuvataan mihin vainaja on kuollut ja kerrotaan, mitä väkivallantekoja häneen on kohdistunut (tyypillisesti: "Hänet oli raiskattu toistuvasti sekä vaginaalisesti että anaalisesti.").

Rikosten osassa väkivaltaa kuvataan poliisien näkökulmasta. Poliisityö vaikuttaa epätoivoiselta ja se näytetään tehottomassa valossa. Erään poliisitutkijan puheenvuoro avaa sitä osuvasti:

"Kriminologin työ tässä maassa on kuin kryptografin hommaa pohjoisnavalla. Kuin olisi lapsi pedofiilivankien osastolla. Kuin olisi helppoheikki kuurojen maassa. Kuin olisi kondomi amatsonien valtakunnassa, tutkija García Correa sanoi. Jos sinua sorsitaan, totut siihen. Jos sinuun suhtaudutaan yliolaisesti, totut siihen. Jos kaikki eläkesäästösi katoavat, sopeudut siihen. Jos poikasi pettää sinut, sopeudut siihen. Jos sinun pitää jatkaa töitä, vaikka lain mukaan sinulla olisi oikeus tehdä mitä lystäät, sopeudut siihen. Jos palkkaasi alennetaan, totut siihenkin. Jos sinun pitää lisätienestien saamiseksi tehdä töitä epärehellisille asianajajille ja korruptoituneille poliiseille, totut siihen. Mutta älkää kirjoittako näistä asioista lehdessä, pojat, koska muuten työpaikkani on vaarassa, tutkija García Correa sanoi."

Poliisi turvautuu jopa televisiossa esiintyvän selvänäkijän kuulemiseen. Selvänäkijän elämänasenne on varsin suorasukainen: "Kun tietää asioista, tietää, ja kun ei tiedä, on parasta perehtyä niihin. Ja muutoin on syytä pysyä vaiti, paitsi jos suunsa avaamalla perehtyminen sujuu jouhevammin."

Paikoin rikosten ratkeamiseen ja syyllisten löytämiseen otetaan myös varsin filosofis-uskonnollinen ote:

"Uskon, että mikään ei katoa, meksikolainen sanoi. On ihmisiä ja eläimiä ja jopa asioita, jotka syystä tai toisesta näyttävät joskus katoavan. Vaikka sinä et sitä uskokaan, Harry, joskus kivikin haluaa kadota, olen nähnyt sen omin silmin. Mutta Luoja ei salli sitä. Luoja ei salli sitä, koska ei voi. Uskotko sinä Jumalaan, Harry? Uskon, señor Demetrio, Harry Magaña vastasi. No, luota sitten Jumalaan, Luoja ei anna minkään kadota."

Edellä esitetty dialogi kuvaa jollakin tavoin myös 2666-romaania kokonaisuudessaan: vaikka eri osissa tarkastellaan maailmaa ja sen ilmiöitä eri henkilöiden näkökulmasta käsin, mikään ei ehkä kuitenkaan katoa, vaan kaikessa on samuutta, joka on ja on ollut aina - kuten Faten osasta otetussa sitaatissa todetaan.

Rikosten osa vetää yhteen eniten lankoja myös latinalaisamerikkalaisuuden ja latinalaisamerikkalaisen yhteiskunnan olemuksesta. Osassa määritellään muun muassa latinalaismaerikkalainen verio (jokapäiväisestä) kiirastulesta:

"- - ja jonkin aikaa nelikko sai tuta, millaista on olla kiirastulessa, he odottivat pitkään turvattomina ja hyljättyinä, se oli hyvin latinalaisamerikkalainen kokemus ja kovin tuttua, sellaista koettiin päivittäin, tosin ilman ahdistusta ja ilman kotikadun yllä korppikotkaparven lailla liihottavaa kuoleman synkkää varjoa, joka myllersi arjen ja sai kaiken kääntymään päälaelleen."

Rikosten osa onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka arkipäiväistä ja tavanomaista väkivalta on.

* * *

Archimboldin osa

"Hans Reiter syntyi vuonna 1920. Hän ei näyttänyt lapselta, vaan levältä." Näin esitellään romaanin viidennen ja viimeisen osan päähenkilö. Hans Reiterin elämä alkaa siis vuodesta 1920, ja koska olemme jälleen Euroopassa, Reiterin kohtaloksi tulee osallistua toiseen maailmansotaan. Luvassa on jos jonkinmoisia juonenkäänteitä. Osan tematiikka liittyy olennaisesti niin identiteettiin kuin kirjoittamiseenkin.

Reiterin kannalta avainkohta on sodanjälkeinen oivallus:

"'Se tapahtui vankileirillä', Reiter sanoi. 'En tiedä, keneksi Sammler minua luuli, mutta hän kertoi minulle kaikenlaista. - - Varmuuden vuoksi hän oli vaihtanut nimeään. Hän käytti nimeä Zeller. Mutta en usko, että Yhdysvaltain poliisi etsi Sammeria. Se ei etsinyt myöskään Zelleriä. Amerikkalaisille Zeller ja Sammer olivat epäilyksen alkopuolella olevia Saksan kansalaisia. Amerikkalaiset etsivät arvovaltaisia sotarikollisia, tuhoamisleirien väkeä, SS-upseereja, isoja kihoja. Ja Sammer oli vain tavallinen virkamies. - - Eräänä aamuna, kun vankeja siirrettiin, livahdin pois jonosta ja pääsin helposti karkuun. Jonkin aikaa kiersin eri kaupungeissa ja oleskelin Koblenzissa. Olin töissä kaivoksissa, jotka oli avattu uudestaan. Näin nälkää. Minusta tuntuu kuin Sammerin haamu olisi liimautunut varjooni. Minäkin harkitsin nimeni vaihtamista. Viimein saavuin Kölniin ja tajusin, että minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen, ja minun oli turha antaa Sammerin saastaisen haamun piinata itseäni.'"

Jos kokee, että "minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen", on turha jäädä roikkumaan menneisyyden ahdistavaan painolastiin ja antaa "saastaisen haamun piinata" itseään; voi valita myös vapautuvansa siitä ja aloittavansa uudelleen.

Archimboldin osassa luovuutta ja kirjoittamista käsitellään kirjailijan näkökulmasta, toisin kuin Tutkijoiden osassa, jossa keskushenkilöt koettavat saavuttaa pakenevan luovuuden ja kiinnostuksensa kohteen ikään kuin ulkoa päin:

"Ivanovin pelko oli luonteeltaan kirjallista. Toisin sanoen hänen pelkonsa oli pelkoa, josta kärsii suurin osa niistä kansalaisista, jotka eräänä kauniina (tai ei niin kauniina) päivänä päättävät tehdä kirjoittamisesta ja ennen kaikkea fiktion kirjoittamisesta erottamattoman osan elämäänsä. Se on honouden pelkoa. Ja pelkoa, ettei saa tunnustusta. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että vaiva ja ponnistelu valuvat hukkaan. Pelkoa, ettei askelista jää jälkeä. Pelkoa, että sattuma ja luonnonvoimat pyyhkivät hauraat jäljet. Pelkoa illastaa yksin, pelkoa, ettei kukaan huomaa. Pelkoa, ettei kukaan arvosta. Epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelkoa. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että päätyy ikuisiksi ajoiksi huonojen kirjailijoiden helvettiin. Järjettömiä pelkoja - -, varsinkin jos pelkoja tyynnytteli näennäisyyksillä. Ikään kuin hyvien kirjailijoiden paratiisi olisi huonojen kirjailijoiden mielestä ollut näennäisyyksien kansoittama. Ikään kuin teoksen hyvyys (tai erinomaisuus) olisi kiinnittynyt näennäisyyteen. Näennäisyyteen, joka tietenkin vaihteli aikakauden ja maan mukaan, mutta joka pysyi aina omana itsenään, näennäisyytenä eli asiana, joka näyttää olevan, muttei ole, pintana syvyyden sijaan, pelkkänä eleenä, joka sekin vielä sekoittui tahtoon, Tolstoin hiuksiin, silmiin ja huuliin, Tolstoin ratsastamiin virstoihin ja Tolstoin korkkaamiin naisiin seinävaatteessa, joka palaa näennäisyyden tulessa."

Luovuutta ja todellisuutta hahmottaa myös kustantaja Bubisin matemaattissävytteinen mutta filosofisten kysymysten äärelle kaareutuva pohdinta:

"- - summa - - perustuu aina arvioon, ei ole mitään oikeaa summaa, vain natsit uskoivat täsmällisiin lukuihin, samoin matematiikan alkeiden opettajat, vain sihteerit, mielipuolet, verovirkailijat (Luoja heidät hävittäköön) ja numeronikkarit, jotka ennustivat tulevaisuutta milloin mistäkin, uskovat täsmällisiin lukuihin. Sen sijaan tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikot, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä."

* * *

Kokonaisuudessaan 2666 maalaa valtavan suuria kaaria ihmisyydestä, historiasta ja maailman ilmiöistä, mutta romaani tekee työnsä pieniä yksityiskohtia kuvaten ja luo siten kokonaiskuvan jostakin. Mistä? Kuten alussa kirjoitin, teos tekisi mieli lukea uudelleen, koska kertalukemalla jää niin paljon huomaamatta. Paljossa tuntuu olevan kyse sattumasta tai kohtalosta, siitä, mihin suuntaan muiden ratkaisut ihmistä kuljettavat ja mitä ihminen päättää itse tehdä. Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on monia. Pahuutta on olemassa, ja on ollut aina, vaikka "niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen". Ehkäpä 2666 pyrkii tekemään toisin: paljastamaan niitä asioita, joita me emme halua nähdä.