Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Tammi 2025. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 h 55 min. 

Jenny Erpenbeckin romaanin  Kairos tarina sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Berliiniin, Itä-Saksaan. Keskushenkilöt ovat nuori, tarinan alussa 19-vuotias Katharina, ja Hans, joka puolestaan on huomattavasti Katharinaa vanhempi. Katharina on opiskelija, Hans tunnustettu kirjailija, joka lisäksi on töissä radiossa ja naimisissa. He salamarakastuvat, ja rakkaussuhde on heti hyvin intensiivinen ja intohimoinen. 

Alkupuoleltaan Kairos keskittyy kuvaamaan Katharinan ja Hansin suhdetta, ja taustana on Itä-Berliini. Yhteiskunnallisen kuohunnan voimistuessa ja lopulta muurin murtuessa pääosaan nousee Itä-Saksa ja itäsaksalaisuus, Hans ja Katharina muuttuvat puolestaan kulissiksi.

Tämä kaksinaisuus - mikä on miljöötä ja mikä puolestaan elää ja hengittää - tekee Kairoksesta kiehtovan romaanin. Hansin ja Katharinan rakkaustarinaa on välillä raskasta seurata: alussa intensiteetti on niin totaalinen, että toisiinsa rakastuneet eivät näe mitään muuta kuin toisensa (tai itsensä toisissaan?), mutta sitten suhde muuttuu sadistiseksi, masokistiseksi ja sairaaksi - omalla tavallaan molempien kokijoiden puolelta. Ikäero, valta-asema, avioliitto, sivusuhteet, seksi, hallitseminen, alistuminen... kaikki elämän osa-alueet kieroutuvat. Siltikin suhde jatkuu, vaikka eroja tai uhkailua niillä on. 

Romaanin loppupuolella pääosassa on yhteiskunnallinen murros ja henkilöhahmot ovat sen, eivät vain toistensa tai itsensä, armoilla. Tässä kohdin Kairos onnistuu tavoittamaan jotain hyvin osuvasti. Jos se maailma, jossa ja jonka säännöillä on tottunut elämään, yhtäkkiä katoaa ja muuttuu menneisyydeksi tai jopa naurettavaksi ja arvot kääntyvät ylösalaisin yhdessä yössä, sillä väistämättä on vaikutuksensa identiteettiin. Näiden kysymysten pohdinta romaanin loppupuolella on todella kiinnostavaa ja ajankohtaista aina, kun murros arvoissa ja ideologioissa tapahtuu.

Samuli Putro: Elämäni miehet

 

WSOY 2025. Storytelin äänikirja, 6 h 17 min.

Samuli Putron omaelämäkerrallinen esikoisromaani keskittyy miehenä olemisen tematiikkaan. Päähenkilö kärsii ahdistuksesta ja aloittaa terapian. Hänelle alkaa hahmottua, että hänen suhteensa muihin miehiin on ongelmallinen. Hän kokee tilanteet muiden miesten kanssa usein kilpailullisina, vaikka kyse olisi miehistä, jotka ovat hänen ystäviään. Naisia kohtaan miestenvälinen kilpailulliseksi tulkittu asetelma puolestaan heijastuu mustasukkaisuutena, vaikka sille ei olisi syytä - muuta kuin menneisyyden parisuhteeseen ja pettämiseen liittyvä trauma.

Elämäni miehet on paitsi mieheyden olemusta pohtiva romaani, myös taiteilijaromaani ja terapiaromaani. Se asettuu tunnustuskirjallisuuden traditioon. Päähenkilö tarkastelee itseään niin paljaana kuin pystyy ja tulkitsee elämäsnä miessuhteita niin rehellisesti kuin kykenee. Tästä johtuen teos nousee tarkastelemaan ihmisyyttä ja identiteetin muodostumista sosiaalisessa kanssakäymisessä ylipäätään. Romaanin kerronta on kiihkotonta, analyyttista ja tenhoavaa. Elämäni miehet on myös ajankuvaa, sillä päähenkilön on pakko tarttua ongelmiensa käsittelemiseen siinä vaiheessa, kun ahdistus yltyy sietämättömäksi. Romaani kertoo siis myös nykyajan terapiakulttuurista ja ahdistuskeskeisyydestä.

Elämäni miehet on kompakti romaani, jonka maailma tarjoaa lukijalle oivalluksia.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Inga Magga: Puolikas

 

"Täysikuu valaisi porokaarteen ja loi varjoja sitä ympäröivien aitojen taakse."

Like 2024. 283 s.

Inga Maggan romaani Puolikas käsittelee kiinnostavalla tavalla identiteettiä. Romaanin päähenkilö on Ibbá, joka asuu Tampereella ja jolla on saamelaiset juuret, mutta joka ei oikein tunne juuriaan tai ei tiedä, kuinka niihin suhtautua. Hän ei osaa saamea eikä hänellä ole saamenpukua. Nuorena aikuisena kieleen ja kulttuuriin sisään pääseminen tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin mitä se olisi ollut lapsena - saako aikuinen olla osaamaton ja tehdä virheitä?

Päähenkilö Ibbán tarina tapahtuu nykyajassa. Romaanin toinen aikataso alkaa 1950-luvun Lapista ja kertoo Ibbáa edeltävän sukupolven, hänen isänsä lapsuudenperheen, tarinaa. Ibbán isän sukupolven kokemuksien kautta nykylukija pystyy paremmin ymmärtämään Ibbán kompleksista suhtautumista saamelaisuuteen ja ylipäätään saamelaisuuden historiaa Suomessa.

Puolikkaasta välittyy paljon tietoa saamelaiskulttuurista ja kulttuurin ja saamelaisten asemasta Suomeessa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin Ibbán pohdinta siitä, kuka hän on ja mitä hänellä on ikään kuin oikeus olla - kuka hän saa olla.

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.

Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani. 

Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.

Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.

Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen. 

Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.

Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.

Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.

Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?

Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

 

WSOY 2021. Alkuteos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking. Suom. Lea Peuronpuro. Storytelin äänikirja, 11 h 18 min.

Susan Cainin kirjoittamassa tietokirjassa Hiljaiset - Introverttien manifesti on selkeä ja kiinnostava rajaus. Hiljaiset tuo raikkaan näkökulman nykymaailmaamme, jossa korostetaan ekstroversiota ja vuorovaikutustaidot käsitetään pitkälti kyvyksi puhua ja esiintyä.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Laura Friman: Tauko jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin

 

Gummerus 2021. Storytelin äänikirja, 6 h 56 min.

Laura Friman on journalisti, jonka juttuja on ollut ilo lukea. Sama tunnistettava ääni kuuluu myös Tauko-kirjassa, joka kertoo Frimanin kokeilusta olla vuoden verran ostamatta vaatteita ja sen vaikutuksista hänen elämäänsä. Omaa kokemusta syvennetään kirjoittamalla myös vaateteollisuuden, sosiaalisen median ja ihmissuteiden sekä työelämän vaatimusten konteksteista. 

Tauko ei ole maailmaa mullistava teos, mutta kertoo osuvasti ja viihdyttävästi ajasta, jota elämme.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Sissi Penttilä & Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi

Gummerus 2024. Storytelin äänikirja, 7 h 3 min.

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen kirjoittama tietokirja Planetaarinen vaatekaappi kertoo vaatetuotannon ongelmallisuudesta maapallon ja ympäristön kestokyvyn näkökulmasta nykypäivänä. Teos lisää teitämystä vaatetuotannosta ja kestävästä kulutuksesta ja toimii hyvin kuunneltuna. Teoksessa tuodaan selvästi ja riittävän monta kertaa esiin se, että planetaarisesti kestävä määrä vaateostoksia vuodessa on seitsemän. Siinä on jonkin verran peilaamisen varaa varmasti itse kullekin länsimaiselle kuluttajalle.

Sanna Hirvonen: Margit

 "Vilkas verenkierto ja ahnas suu."

S&S 2024. Storytelin e-kirja. 361 s.

Sanna Hirvosen romaani Margit sijoittuu Helsinkiin. Romaanin alussa eletään 1980-luvun nousukautta ja päähenkilö Ulla Romu aloittaa työuraansa mainostoimistossa. Ura lähtee nousukiitoon ja Ulla pääsee maistamaan menestystä ja rikkautta, jotka konkretisoituvat työmatkoiksi, samppanjaksi, avokadoiksi ja katkaravuiksi. Ulla myös rakastuu Valintatalossa kohtaamaansa Margitiin ja he muuttavat yhteen.

Hirvosen romaanissa on siis chick lit -tyyppistäkin meininkiä, mutta 1980- ja 1990-lukujen (lopussa päästään 2000-luvunkin puolelle) Suomen takapajuisuus luo kontrastin lajityypin perinteiseen romanttiseen miljööseen. Henkilöhahmoilla on myös omat outoutensa, esimerkiksi Ulla on lähes pakkomielteisen innostunut heraldiikasta.

Romaanin nimihahmo Margit puolestaan jätetään lukijankin kannalta jollakin lailla saavuttamattomaksi mysteeriksi. Kun nousukausi kääntyy lamaksi ja Ullan elämässä alkaa alamäki, Margit senkun porskuttaa tasaisen oloista yliopistoelämäänsä eteenpäin. 

Margitissa kuvataan yhteiskunnallisten olojen ja staus- sekä arvomaailmaerojen vaikutusta parisuhteeseen, kuin myös parisuhteen perinteistä kriisin kulminaatiota eli kolmiodraamaa. Kolmiodraaman kuvauksessa romaani on sikäli realistisimmillaan, että elämässä asiat jäävät ajoittain selittämättömiksi, ei olekaan mitään erityistä nimettävää ja jäljitettävää syytä, jonka seurauksena asiat tapahtuisivat ja olisivat rationalisoitavissa. Päätöksiä voi olla hankalaa tehdä, eivätkä muut välttämättä käyttäydy niin kuin itse ajattelisi tai toivoisi. 

Margit on sisällöltään melko kepeä romaani, jonka tyylissä on kulmikkuutta. Sen sanomana on mielestäni se, kuinka elämä on hetkellistä ja ihmisen elämänkaaressa on erilaisia vaiheita, kaikki ei ole loputtomasti samaa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Alkuteos Arvejord, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 44 min.

Maria Turtscaninoffin romaani Suomaa kertoo Nevabackan tilan historian 1600-luvun lopulta nykypäivään: alussa on metsämaa nevan vieressä, ja sinne astelee Ruotsin vallan ajan sotamies Mats, joka sotimiseen ja sotaväkeen kyllästyneenä rakentaa paikalle tuvan, jota alkaa kutsua Nevabackaksi ja Nevabackasta tulee myös hänen sukunimensä. 

Romaanin luvut on rakennettu siten, että kunkin kertojana on aina uuden sukupolven edustaja, ja tällä tavoin Suomaa tulee kuvanneeksi Suomen historian käänteitä ja oloja mikrohistorian tasolla. Turtschaninoffin tausta on nuortenkirjallisuudessa ja fantasiassa, mistä näkyy viitteitä myös aikuisyleisölle kirjoitetussa Suomaassa. Fantasian kanssa flirttaileminen näkyy siinä, että mukana on mytologiaa ja kansanperinnettä, joka solahtaa kerrontaan ja eri aikojen maailmankuvan välittämiseen osuvasti. 

Aika etenee, maailma kehittyy ja kehitys ulottuu Nevabackaan saakka - on poliittista kuohuntaa, sortoa, sotaa ja nälkää, mutta myös uusia tuulia ja sivistystä. Eri luvuissa käytetään eri kerrontatekniikoita, esimerkiksi osa luvuista rakentuu kirjeenvaihdosta tai päiväkirjasta, osa puolestaan kerronnasta. Henkilöhahmot edustavat eri sukupuolia ja eri ikäisiä ihmisiä. 

Suomaata on kiinnostavaa kuunnella paitsi Suomen mikrohistorian kuvauksena, myös siitä näkökulmasta, kuinka eri ikäiset ihmiset kokevat asioita. Esimerkiksi 1900-luvulle tultaessa kuvauksen keskiössä on Doris-niminen henkilöhahmo: 1900-luvun alkupuolella sivuhenkilönä, jota tarkastellaan siskontytön näkökulmasta, sittemmin vanhana päähenkilönä ja kun hän kuolee, häntä muistelee siskontytön eläkeikäinen lapsenlapsi. 

Voisi miltei sanoa, että Suomaan päähenkilönä on luonto - metsä ja suo. Ihmisten sukupolvet syntyvät ja kuolevat, ja kunkin sukupolven suhde luontoon on omanlaisensa: mitä pidetään arvokkaana ja mitä ei, millaista elämää kohti mennään - ja saman sukupolven sisälläkin on luontoa eri tavoin arvottavia henkilöitä.

Suomaan kuuntelemisesta saa ihan tervettä historiallista perspektiiviä keskelle arkea, ja romaani muistuttaa myös siitä, että ihmisen elämänmitta ei lopulta ole kovinkaan pitkä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Mansikkapaikka @ Kansallisteatteri, Helsinki

Sofi Oksasen kirjoittaman ja Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaaman näytelmän Mansikkapaikka kantaesitys oli 6.3.2024. Näytelmässä on moniaalle haarovia, tavalla tai toisella yhteen liittyviä aineksia.

Tarinan taustana lavastuksessa pyörii tummaa videota vyöryvistä tankeista: Ukrainan sota on tausta, jota vasten katsomme tapahtumia - se ei ole näytelmän keskiössä, vaan luo ajankuvan tunnelman.

Ollaan Jyväskylässä sijaitsevalla mansikkatilalla, jonka pariskunnasta mies on suomalainen ja vaimo ukrainalainen. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, tyttö, joka on opiskellut poliisiksi, ja poika, jonka tilanteesta ei tunnu olevan kovin paljoa tietoa. Tilalla asuu myös pariskunnan aikuisten lasten ukrainalainen isoäiti. Isoäidin toinen tytär puolestaan asuu Moskovassa. 

Marjatila tuo näytelmään kotimaan politiikkaa, johon liittyy globaali ulottuvuus. Naapurin Marja-Matin bisneksistä on juuri ollut tutkinta, joka on saattanut koko alan huonoon valoon: on paljastunut ihmiskauppaa. Millaisia ovat hyvät uudet innovaatiot, jotka puhaltavat uutta ilmaa Suomen autioituvan maaseudun purjeisiin, missä kohdin taas astutaan ahneuden harhaan? 

Mysteerinä, jota lähdetään ratkomaan, on kysymys siitä, missä on Ville. Ville on perheen aikuinen poika, joka on muuttanut Helsinkiin, mutta nyt Villeen ei saa yhteyttä. Ville tuo näytelmään lisää isoja teemoja: hän on homo, ja eheytyshoidossa Moskovassa. Villen kautta tarkastellaan ideologisia eroja idän (Venäjä) ja lännen (Eurooppa) välillä, toisaalta homoseksuaalisuus on kysymys, johon myös mansikkatilaperheen sisällä suhtaudutaan eri tavoin. 

Moskovalaisen eheytysklinikan puoskarilääkäri tuo näytelmään kielenkäytön orwellilaisen ulottuvuuden, joka on tuttu Venäjän käyttämästä retoriikasta: sanojen ja niiden tarkoitteiden suhde on vääristynyt alkaen natsi-sanan merkityksestä. Eheytysklinikka on toisaalta myös suljettu mielisairaalatila samaan tapaan kuin Yksi lensi yli käenpesän -romaanissa - siellä valtaa voi käyttää mielivaltaisesti ja rajattomasti. 

Väliajan jälkeen katsojat kohtaavat Moskovassa asuvan Masha-tädin, joka edustaa venäläistä katsantokantaa maailmanpolitiikkaan ja yksilön opportunistiseen selviämiseen. Masha "ei halua olla niitä, jotka tekevät töitä voin ja kerman eteen, vaan niitä, joiden eteen voi ja kerma kannetaan". 

Näytelmä tarkastelee siis monia suuria temaattisia kokonaisuuksia (perhe, sota, ideologiat, valta, seksuaalisuus, ihmiskauppa, rakkaus), jotka limittyvät toisiinsa. Ehkä niinkin suuria, että jotakin pois jättämällä jäljelle jääneet olisivat saaneet enemmän tilaa ympärilleen. Näytelmän rytmitys on onnistunut, samoin lavastus. Mashan hahmon saapuminen lavalle väliajan jälkeen sähköistää ja ristivalottaa tilanteita, tekee näkyväksi niitä positioita ja perusteluita sekä maailmankuvaa, jotka ovat katsojalle vieraita ja outoja.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.