Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat.

 

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Jukka Pitkänen. 7 h 34 min.

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset on tenhossaan pitävää kuunneltavaa. Kehyskertomuksena toimii kaatumisen hetki vanhainkodin pihalla talvisena yönä, ja muistelmateos on rakennettu monologiksi kuvitteelliselle kuuntelijalle. Muistot ikään kuin soljuvat toisistaan ja toisiinsa. Teoksen kuunteleminen on ikään kuin olisi Harrdwickin vieraana kuuntelemassa, mitä kaikkea hän onkaan kokenut. Jukka Pitkänen on oivallinen lukijavalinta.

Poistetuissa kohtauksissa kerrotaan sekä Hardwickin yksityiselämästä kuin myös urasta suomalaisen television ja teatterin maailmassa. Hardwick on kotoisin pohjoisenglantilaisesta kaivoskylästä, päässyt stipendillä poikakoulu King's Collegeen, tavannut nuoruuden Euroopan-matkalla suomalaisen tytön, mennyt naimisiin ja muuttanut Suomeen. Sekä lapsuuden kotiolot että avioliitto Suomessa olivat henkistä väkivaltaa. Taiteellisesta urasta kerrotaan sekä tv-maailmassa että teatteriohjaajana. Muistelmissa on kiinnistavaa sisältöä myös ohjaamisesta: Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuningaslaji, ja farssien ohjaamisesta ja näyttelijäntylöstä kerrotaan kiinnostavasti.

Kaikki muistelmien elementit soljuvat toisiinsa eikä rakenne ole kronologinen, mikä tuo teokseen nimenomaan sen jutustelevan otteen, joka siitä niin viehättävän tekee. Poistettuja kohtauksia kuuntelisi mielellään pidempäänkin - mikä on merkki onnistuneesta teoksesta ja onnistuneesta editoinnista.

Ville Malja: Valkoinen risteys

 

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Ville Malja. 5 h 7 min.

Ville Maljan esikoisromaani Valkoinen risteys on omaelämäkerrallinen kasvukertomus pojasta mieheksi. Romaani etenee kronologisesti ja välähdyksenomaisesti. On lapsuudenkokemuksia, perhesuhteita ja väkivaltainen alkoholisti-isä, ystävyyssuhteita, seksikokeiluja, nuoruuden bileiltoja, rakastumisia, bändijuttuja, bändin nousu kuuluisuuteen ja alkoholin merkityksen kasvu päähenkilön elämässä, kunnes alkoholi on enemmän ongelma kuin ratkaisu ja siitä on päästävä eroon, jotteivät sekä keho, mieli että ihmisuuhteet hajoa. 

Alkoholista vieroittautumista ei kuvata, vaan suhteessa alkoholiin romaani keskittyy kuvaamaan yhteiseloa alkoholin kanssa - ensin se on mukavaa, mahtavaakin, sitten pelastusrengas ja koossa pysymisen keino, lopulta rikkova ja hajottava uhka. Sitten ollaankin nykyhetkessä, jossa kaikki on eri tavalla hyvin kuin aiemmin, koska traaginen sankarin matka on kuljettu läpi.

Romaani on kertomus rock-elämän hetkistä ja tiestä, jonka voi kulkea loppuun monella tavalla. Valkoinen risteys keskustelee Samuli Putron Elämäni miesten kanssa - molemmissa kirjailija on suomalainen rock-muusikko, molemmat ovat omaelämäkerrallisia ja molempiin liittyy alkoholi ja isä- tai muut miessuhteet. Valkoisesta risteyksestä tulee mieleen tematiikan puolesta myös rock-valokuvaaja Ville Juurikkalan Irti - Hollywoodista Santiagon tielle, sikäli kun molemmat teokset kuvaavat addiktiota ja sen ilmenemistä rock-maailmassa.

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Joan Didion: Blue Nights

2011. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Kimberly Farr. 4 h 21 min.

Joan Didionin teos Blue Nights on myös suomennettu nimellä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma, Like 2012), mutta Storytelissä tarjolla on alkuteos ja sekin vain äänikirjana. 

Kiinnostuin Didionin teoksesta, kun joku julkisuuden henkilö - olisikohan ollut Paperi T. - kertoi lukeneensa teoksen oman suruprosessinsa keskellä ja saaneensa siitä lohtua. Surukirjana Blue Nightsia voi pitää. Kirjailija kertoo muistelmassa elämästään ja perheestään, mutta ennen kaikkea adoptiotyttärestään Quintanasta ja tämän elämästä ja kuolemasta.

Didionin tapa kirjoittaa on tajunnanvirtamainen ja toisteinen. Tyyli alleviivaa teoksen muistelevaa otetta. Vaikka teos on hyvin henkilökohtainen, siihen on helppoa samastua. Didion käsittelee Blue Nightsissa taiteilijuutta, äitiyttä ja perhettä, menettämisen pelkoa ja mielenterveyttä. Samalla kun teos käsittelee tyttären menettämistä, se kertoo myös maailmasta, joka on mennyt - todellisuus ei monellakaan tapaa ole nyt-hetkessä sama kuin mikä se oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Siten Blue Nights kertoo myös vanhenemisesta.

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

WSOY 2021. Äänikirjana Storytel-palvelun kautta. Lukija Krista Kosonen. 14 h 43 min.

Susanna Alakoski on yksi lempikirjailijoitani. Hänen esikoisromaaninsa Sikalat kuuluu mielestäni nykyrealismin klassikkoteoksiin: romaani kuvaa suomalaisperheen elämää Ruotsissa - köyhyyttä, alkoholismia, lähiöelämää, ruotsalaista rasismia. Samoja teemoja on myös romaanissa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu esseemäinen Köyhän lokakuu on suoremmin kantaa ottava ja pohdiskeleva. Kun luin lehdestä, että Alakosken historiaa naisten näkökulmasta käsittelevän romaanisarjan kolmas osa (! en ollut kuullut ensimmäisestäkään!) oli ilmestynyt ja sitä kehuttiin kovasti, tartuin oitis sarjan ensimmäiseen osaan.

Ensimmäisen osan nimi on Pumpulienkeli, ja se on kustantamon nettisivujen esittelytekstin perusteella kirjoitettu tietoisesti romaanisarjan avausosaksi: "Susanna Alakosken Pumpulienkeli aloittaa eeppisen ja aistivoimaisen kronikan neljän sukupolven naisista, joiden tarina kattaa koko kuohuvan 1900-luvun." Mahtavaa! Tämä ei siis ihan heti loppuisi kesken - ja mikrohistoria fiktion keinoin on kiinnostavaa.

Pumpulienkelin päähenkilö on Hilda. Hän syntyy Pohjanmaalla talon tytöksi, mutta elämä ottaakin erilaisen suunnan, kun hän harrastaa (aviotonta) seksiä papin kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää. Hänen on lähdettävä lapsuudenkodistaan. Lapsuudenkodissa hänelle tärkein ihminen on Sanna-täti, jolle on kirjoitettu turvallisen, tietäväisen, edistyksellisen ja yhteiskuntakriittisen aikuisen rooli. Sanna-täti neuvoo Hildaa lähtemään tiettyyn taloon lapsi kainalossaan, koputtamaan oveen ja sanomaan taikasanat "Osaan lypsää". Tästä alkaa Hildan uusi, kova elämä piikatyttönä. Hän tutustuu Helliin, talon toiseen piikaan, joka tietää yhteiskunnan rakenteista paljon ja saa lopulta Hildan ylipuhuttua lähtemään kanssaan Vaasaan töihin pumpulitehtaalle - pumpulin työntekijöillä on jopa vapaa-aikaa, toisin kuin piioilla! Hildan elämä etenee ja siihen kuuluu ankaraa työntekoa, kuolemaa, syntymää, ystävyyttä, uskonnollisuutta ja yhteiskunnallista heräämistä sekä sotaa ja muuttoliikettä.

Romaanin ongelma on se, että tarina ei lähde lentoon. Henkilöhahmot jäävät marionetinkaltaisiksi, historiaa havainnollistaviksi paperinukeiksi. Hildalle tapahtuu paljon - mutta jos se herättää hänessä tunteita, tunteet eivät välity lukijalle saakka. Poikkeuksena on sotaolojen ja pommitusten kuvaaminen: siinä kuvaus hyödyntää fiktion keinoja, ja pelkoa kuvataan esimerkiksi toiston avulla tyyliin poika pissasi housuun (aina, kun pommitukset alkavat).

Asioita selostetaan paljon. On totta, että harva nykylukija tietänee juuri mitään puuvillan maailmanmarkkinoiden tilanteesta ennen ja jälkeen toisen maailmansodan tai siitä, mitä työvaiheita puuvillankankaan kutomisessa tuonaikaisessa tehtaassa oli - mutta osio vaikuttaa fiktioon upotetulta Wikipedia-artikkelilta. Kielessä tuntuu olevan anakronismeja. Vaikka Pumpulienkeli kuvaa myös sitä, kuinka naiset ja työläiset ja ennen muuta työläisnaiset heräävät tiedostamaan omaan asemaansa, jotkin sanat särähtävät korviin nykyaikaisina ja herää ajatus, käytettiinköhän niitä 1930-luvulla - tai jos käytettiin, käyttivätkö kouluttamattomat työläisnaiset? Äänikirjassa alkaa ärsyttää myös toistuva henkilöhahmojen sisäisen puheen maneeri tyyliin "Ei, hän ei voisi... / Ei, hän ei menisi... / Ei, hän ei...". Juu, eipä ei, hän ei todellakaan. 

Ehkä Pumpulienkelin kanssa on käynyt niin, että idea on ollut suuri - kuvata romaanisarjan avulla Suomen mikrohistoriaa naisten näkökulmasta, ja tuoda siihen aiemmasta tuotannosta tutut teemat ja näkökulmat perheestä, köyhyydestä ja alisteisessa asemassa olemisesta - mutta iso idea onkin sitten jäänyt liian ideatasolle, ylätasolle, juurtumatta inhimilliseen todellisuuteen, tunteisiin ja vaikuttavuuteen. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa, johon kirjoittajalla itsellään on suurin ajallinenkin etäisyys. Lähteitä on selvästi käytetty, mikä näkyy niin puuvillasta kerrottaessa kuin vaikkapa siinä, että jossain vaiheessa Hilda lukee pitkään mainoskuvastoa ja ihailee yksityiskohtaisesti eri tuotteita hintoineen, tai jossain vaiheessa pumpulin naiset tekevät ryhmämatkan Suomessa ja siinä ohessa kuvataan työläisnaisten matkustamismahdollisuuksien avartumista sodanjälkeisessä Suomessa ja eteläisen Suomen turistikohteita.

On pakko myöntää, että tämän kirjan kuuntelin loppuun lähinnä sisulla ja jääräpäisyyttäni.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Samuli Putro: Elämäni miehet

 

WSOY 2025. Storytelin äänikirja, 6 h 17 min.

Samuli Putron omaelämäkerrallinen esikoisromaani keskittyy miehenä olemisen tematiikkaan. Päähenkilö kärsii ahdistuksesta ja aloittaa terapian. Hänelle alkaa hahmottua, että hänen suhteensa muihin miehiin on ongelmallinen. Hän kokee tilanteet muiden miesten kanssa usein kilpailullisina, vaikka kyse olisi miehistä, jotka ovat hänen ystäviään. Naisia kohtaan miestenvälinen kilpailulliseksi tulkittu asetelma puolestaan heijastuu mustasukkaisuutena, vaikka sille ei olisi syytä - muuta kuin menneisyyden parisuhteeseen ja pettämiseen liittyvä trauma.

Elämäni miehet on paitsi mieheyden olemusta pohtiva romaani, myös taiteilijaromaani ja terapiaromaani. Se asettuu tunnustuskirjallisuuden traditioon. Päähenkilö tarkastelee itseään niin paljaana kuin pystyy ja tulkitsee elämäsnä miessuhteita niin rehellisesti kuin kykenee. Tästä johtuen teos nousee tarkastelemaan ihmisyyttä ja identiteetin muodostumista sosiaalisessa kanssakäymisessä ylipäätään. Romaanin kerronta on kiihkotonta, analyyttista ja tenhoavaa. Elämäni miehet on myös ajankuvaa, sillä päähenkilön on pakko tarttua ongelmiensa käsittelemiseen siinä vaiheessa, kun ahdistus yltyy sietämättömäksi. Romaani kertoo siis myös nykyajan terapiakulttuurista ja ahdistuskeskeisyydestä.

Elämäni miehet on kompakti romaani, jonka maailma tarjoaa lukijalle oivalluksia.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018. Storytelin äänikirja, 11 h 30 min.

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta käsittelee kahta pääteemaa: eroa pikkulapsiperheessä ja psykoosin puhkeamista lähipiirissä. Riikka Pulkkisen tyylissä kirjoittaa viehättää se, kuinka hän onnistuu pohtimaan ihmisyyttä, olivatpa juonikuviot tai henkilöhahmojen elämäntilanne sitten samastuttavia tai eivät. 

Lasten planeetassa kahta teemaa yhdistää toisiinsa päähenkilö Frederika. Frederika on se, joka eroaa lapsensa isästä. Hänen pitää olla tyttärelleen äiti, luotettava aikuinen, joka tietää vastaukset ja joka pitää arjen toiminnassa, vaikka puitteet vaihtuisivatkin. Frederikan pikkusisko Julia puolestaan opiskelee lääkiksessä. Kun kerronnan fokus vaihtuu Juliaan, lukija pääsee asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jonka psykoosi on juuri puhkeamassa. 

Frederikan ja Julian sisarussarjaan kuuluu vielä kolmaskin sisar, ja sisarusten ja heidän vanhempiensa kautta päästään tarkastelemaan lapsuudenperheen dynamiikkaa siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Sisäkertomuksena romaanissa on myös Frederikan tyttärelleen kertoma iltasatu ponista ja leijonasta, joka omalla tavallaan kertoo ihmissuhteiden ja läheisyyden ihanuudesta ja vaikeudesta.

Vaikka romaanin teemat ovat suuria ja saattavat vaikuttaa hankaliltakin, kertojaääni suhtautuu henkilöhahmoihin empaattisesti ja romaanin lukemisesta jää katarttinen tunne.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Docendo 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 47 min.

Operaatio Kettu -sarjan toisessa osassa soditaan pitkälti Suomen rajojen ulkopuolella. Joni on lähtenyt Afganistaniin Suomen joukkoihin. Operaatio Aavikkoketun toinen juonilinja sijoittuu Suomen maaperälle: Joakim Karhu salamurhataan Novitšokilla Joensuussa. Karhu on ollut Operaatio Punainen kettu -kirjassa kuvatussa Suomen ja Venäjän välisessä sodassa loukkaantuneen Riina Koivun huonetoveri sairaalassa, ja toki tuttu nimi myös Riinan aviomiehelle Mikaelille, joka on siirtynyt työskentelemään tiedustelun parissa. 

Operaatio Aavikkokettu kuvaa siis toisaalta sotimista kansainvälisessä kontekstissa - niin yhteistyötä kuin eturistiriitojakin -  ja toisaalta tiedustelua ja informaatiosodankäyntiä.

Kerronta on ykkösosasta tuttua Immosta: henkilöhahmot jatkavat elämäänsä siitä kohdin, mihin ykkösosassa jäätiin, ja luonnon personointi Linnan tyyliin jatkuu. Lapsiperhetematiikka on edelleen läsnä, mutta keskeisimmäksi hahmoksi perhe-elämän kuvauksen suhteen nousee tässä osassa selkeästi Riina. Riina on leijonaäitimäinen suhteessaan poikaansa Topiakseen, ja toisaalta Riinan hahmon kautta kuvataan parisuhdeongelmia, joita sodassa haavoittuneilla ja traumatisoituneilla voi olla.

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken, 1972. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1973. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2017.

Tove Janssonin Kesäkirja on viipyilevää ja hidastempoista kesälukemista. Sofia-tyttö viettää kesää isoäidin ja isän (jonka kommentoidaan lähinnä istuvan kirjoituspöydän ääressä tekemässä töitä) kanssa saaressa. Maailma on taianomainen seikkailu kuvattuna pikkutytön näkökulmasta, ja siinä riittää niin tylsyyttä kuin ihmeteltävääkin. Isoäiti rajaa maailman turvalliseksi, mutta osoittaa myös ihmeteltäviä asioita.

Romaanin luvuissa on janssonmaista elämänfilosofiaa ja isoäidin hahmossa jonkin verran nuuskamuikkusmaisuutta. Isoäiti hakeutuu aika ajoin hukkaan, erilleen muista hahmoista, polttaa salaa tupakkaa ja ottaa päiväunet yllättäen milloin missäkin.

Teltta-nimisessä luvussa Sofia kyselee isoäidiltä tämän partiomuistoista, ja isoäiti ajautuu pohtimaan muistamista ja muistelemista sinänsä: "Joskus kauan sitten isoäitiä olisi haluttanutkin kertoa kaikesta mitä he tekivät, mutta siihen aikaan kukaan ei viitsinyt kysyä. Ja nyt se halu oli mennyt. - - Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä vain en ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa. Isoäiti nousi istumaan ja sanoi: Minä en kaikkina päivinä muista asioita oikein tarkkaan. Mutta yritäpä sinäkin joskus nukkua teltassa kokonainen yö." 

Juhannus-nimisessä luvussa pohditaan ihmisyyttä ja elämää itseään: "Meri on aina alttiina epätavallisille tapahtumille, jokin joutuu tuuliajolle, mikä milloinkin, tai ajaa karille, tai kaadetaan öiseen aikaan tai tuulen kääntyessä mereen. - - Suuret asiat tapahtuvat aina jossain kaukana, ja monta kertaa kaikessa on vain ajasta kysymys. Sisäsaaristossa tapahtuu vain pikkuasioita, mutta hoidettava on nekin - - . Kaikkea on, kun vain etsii ja kun on aikaa eli siis varaa etsimiseen, ja etsiessään sitä on vapaa ja löytää tavaroita, joita ei arvannut olevankaan. Väliin ihmiset ovat niin kuin ihmiset yleensä, haluavat esimerkiksi kissanpoikasen kesäkuussa ja hukutetun kissan syyskuun ensimmäisenä. Sekin järjestyy. Mutta väliin heillä on unelma ja he tahtovat jotakin säilyvää."

Ja kun kesä on ohi, saaritalo valmistellaan talvea varten ja poistutaan takaisin mantereelle, jotta kesä voi jälleen ensi vuonna tulla.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.