Tori Amos "In Times of Dragons" @ Veikkaus Areena, Helsinki

 

Tori Amoksen "In Times of Dragons" -kiertueen konsertti Helsingin Veikkaus Areenalla oli upea. Maanantai-illan setti encoreineen kesti pari tuntia. Lavalla oli laulajan lisäksi kolmihenkinen naiskuro, basso (sekä varioiden sello?) sekä perkussiot. Äänimaailma oli sen mukainen: jykevät ja matalat rumpuäänet bassoineen, ja kuoro yhtenä instumenttina mukana. Niinpä esimerkiksi Little Amsterdam oli loistava biisivalinta. Keikan alkupuolella kuultiin uudelta, kiertuaan nimeä kantavalta levyltä Shush, ja Helsingissä ensi-live-esityksensä sai St Teresa. 

Monesta kappaleesta oli rakennettu herkullinen liveversio: pitkä intro, joka kiusoitteli tunnistamaan melodiaa. Esimerkiksi Witness alkoi kunnon jammailusessiolla. Yksi keikan kohokohdista herkkyydessään oli Winter.

Konsertissa oli todellakin musiikin ja live-esiintymisen taikaa.

Täällä Pohjantähden alla @ Kansallisteatteri, Helsinki

 

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla kattaa uskaliaasti koko Väinö Linnan trilogian - ja kestoa kaksine väliaikoineen sillä onkin kolme tuntia 40 minuuttia. 

Romaanitrilogiasta näyttämölle on poimittu avainkohtaukset, ja näytelmän rytmi onkin varsin hengästyttävä. Tämä käy ilmi jo aloituskohtauksesta: suo, kuokka ja Jussi ovat kohdanneet, Alma ja Jussi seisovat suon laidalla katsomassa näkymää, Alma rääkäisee kolmesti ja perhe esittäytyy: Jussi, Alma, Akseli, Aleksi ja Akusti. Näin se käy, kuin plussapallot - plop, plop, plop.

Näytöksiä on kolme ja kukin vastaa yhtä romaaneista. Ensimmäinen näytös taustoittaa sisällissodaksi kärjistyneiden vastakkainasetteluiden kehityskaaria. Pappilan rouva Ellen Salpakari (Katariina Kaitue) on loistava, hän ottaa näyttämön haltuun aina sille saapuessaan - eikä välitä vastaväitteistä. Leppäsen Aunen (Helmi-Leena Nummela) hahmoa tulkitaan tuoreesti - Linnan romaanissa ja varsinkin Antti Holman äänikirjaluennassa hahmo vaikuttaa lähes vajaaälyiseltä tomppelilta, mutta Maijalan tulkinnassa Aune ottaa haltuun niin paljon liikkumatilaa kuin hänen sosiaalisessa asemassaan ja statuksellaan on mahdollista. Ensimmäisessä näytöksessä oleva musiikkikohtaus "ai että mä nautin tästä... sosialismista" on koko näytelmän riemastuttavin: Aune tanssii yksin itseään kosketellen lavan reunassa, laulaa nautinnostaan, taustalla soi biitti, ja miehet (vai oliko tässä kohtauksessa vain Akseli) katsovat suu auki. Sosialismin uudelleenmäärittely ei tunnu naista halventavalta vaan voimauttavalta: Aune nauttii. Ensimmäinen näytös päättyy Akselin ja Elinan häihin, ja taustalla nousee uhkaava punainen kangas. 

Toinen näytös keskittyy politiikkaan ja sisällissotaan. Sisällissota kuitataan yllättävän lyhyesti. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavia ja tuovat sodan tunnun saliin. Jylinä ja laukaukset ovat voimakkaita, kaikki on sekasortoista. Luodit lävistävät takaseinän - tulee mieleen Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta samalla näyttämöllä vuodelta 2007, jossa suomalaiset ikonit, kuten Kekkonen, Halonen ja joku muumeista teloitettiin samaan tyyliin.

Pohjantähdessä on hienoja joukkolaulukohtauksia, ja koko teatteritilaa hyödynnetään: salin sivuovista tullaan, vastakkainasettelua porvareiden ja työväen välillä havainnollistetaan salin vastakkaisilla laidoilla eri lauluja laulavilla joukoilla, jotka lopulta nousevat lavalle ja kilpalaulavat siellä - tuloksena on kakofonia, jossa kukaan ei kuuntele ketään. 

Toinen näytös päättyy Halmeen pasifistiseen puheenvuoroon, jossa Nasaretilaisen nimeäminen maailman ensimmäiseksi sosialistiksi vihjaa siihen, että eri aatteet voisivat elää sovussakin.

Kolmannessa näytöksessä punaiset on lyöty, ja Akseli palaa vankileiriltä muuttuneena miehenä. Elinan (Wenla Reimaluoto) hahmoakin näytelmässä on tulkittu aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla: hän on maanläheisempi ja ronskimpi. Mielestäni perinteisempi tulkinta Elinasta eteerisempänä ja herkempänä hahmona olisi tuonut näytelmään enemmän kontrastia ja sävyjä. 

Koko näytelmätulkinnassa yllätyin itse asiassa siitä, että se oli niin sanottua huutoteatteria: lähes kaikki repliikit esitettiin huutamalla, mikä oli rasittavaa ja edustaa estetiikkaa, jota en ymmärrä ja josta en pidä. Olisin kaivannut enemmän nyansseja hahmojen tulkintoihin - ja toisaalta huutamisesta oli ajoittain hankalaa saada selvää. Erikoinen ratkaisu. No, ehkä sitä voi perustella sillä, että näyttämölle valitut romaanitrilogian avainkohtaukset edustivat pitkälti eritasoisia konflikteja (yhteiskunnassa, ihmissuhteissa, aatteissa).

Kolmas näytös keskittyy fasismin ja Suur-Suomi-aatteen nousuun, ja koulunpenkillä on vähintäänkin yhtä väkivaltaista kuin kansakoulun perustamisen aikoihin.

Lopulta elämä kuitenkin aina jatkuu, jollakin lailla: Aina on yön jälkeen valjennut aamu. Näytelmän vahvuus ovat joukkokohtaukset, eritoten ne, joissa lauletaan. Lopputunnelma tähtien loistaessa pimeällä taivaalla ja koko hahmokaartin laulaessa Täällä Pohjantähden alla on voimakas.

Kansallisteatterin tulkinta on kunnianhimoinen, ja näytelmässä nähdään useita oivaltavia ja hienoja kohtauksia.  

Egotrippi @ Tavastia, Helsinki

Egotripin sunnuntaikeikka Tavastialla oli hauska tapa viettää ilta. Keikka oli täynnä - joko loppuunmyyty tai ainakin lähellä sitä. Setti oli kattava ja sisälsi erilaisia tunnelmia. Ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin bändin livenä? 

 

Bistro Alley, Helsinki

Bistro The Alley Fleminginkadulla oli todella hyvä ruokailukokemus. Ravintola on sisustettu viihtyisäksi ja saapujat otetaan heti ovella huomioivasti vastaan. Kokemukseni mukaan pöytävarauksen tekeminen on suositeltavaa. Menu on lyhyt ja kiinnostava. Allergioista ja ruokarajoituksista kysytään erikseen, ja palvelu on muutoinkin onnistunut yhdistelmä ystävällisyyttä ja välittömyyttä sekä kohteliaisuutta ja asiantuntemusta: annokset esiteltiin pöytään tuotaessa, niistä sai nauttia rauhassa ja tarjoilijat osasivat tiedustella sopivalla tavalla, kaivattaisiinko jotakin lisää. Konseptista tulee mieleen toinen uusi ravintolatuttavuus, Birbie Numnum Hakaniemessä.

Valitsimme kolmen ruokalajin menun, johon kuuluu kaksi alkupalaa jä pääruoka (39 e). Kaikki oli herkullista ja sellaisella ihanalla tavalla ravintolatasoista, ettei pystynyt täysin päättelemään, kuinka ruoka on tehty. Alkupalalistan lohi-crudo oli raikas, panzanella-salaatti samanaikaisesti ruokaisa ja pirteä ja lehtikaalisipsit toivat sienipateeleipäannokseen rapeutta. Pääruokana tarjoiltu parsarisotto oli maltettu jättää sellaiseksi, että siinä oli suutuntumaa, jota lisäsivät vielä parsanpalat. Upean herkullista oli myös talon oma hapanjuurileipä. 

Tähän ravintolaan menen mielelläni toistekin! 

Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Tuula ja Pirkko - Meil on aina toro @ Studio Pasila, Helsinki

Tuula ja Pirkko -näytelmä Meil on aina Toro kertoo kahdesta rääväsuisesta vanhenevasta naisesta (oliko heidän ikäsnä yhteensä 170 vuotta tai sinnepäin?), jotka pelaavat kotikaupungissaan yhdessä Kimbleä etäyhteyden välityksellä ja päättävät lähteä Espanjaan etismään toisen kadonneita sukulaisia ja sukujuuria. Juoni sitoo tapahtumia yhteen löyhästi, olennaista ovat osuvat ja koomiset huomiot naisten välisestä ystävyydestä  - ja toisaalta myös äiti-tytär-suhteesta, sillä molemmilla heistä on aikuinen tytär. 

Siinä missä Tuula ja Pirkko ovat keskenään hyvin erilaisia, niin ovat tyttäretkin. Toinen on ylihuolehtivainen äitiään kohtaan, toisella ei puolestaan ole äidilleen koskaan aikaa. Komedia vitsailee ihmissuhteilla ja tulee samalla paljastaneeksi niihin liittyviä traagisuuksia, niin kuin kunnon komedian kuuluukin. Väliajan jälkeen tapahtuva asetelman kääntäminen toimii hienosti, ja lopussa farssi ottaa kunnon kierroksia. Ria Kataja ja Minna Kivelä ovat lavalla aivan pidättelemättömiä!

 

Ravintola Lumi, Helsinki

Ravintola Lumi on uusi japanilainen ravintola Miina Sillapään kadulla Hakaniemessä. Ulkoapäin ravintola näyttää vain myyntitiskin kokoiselta, mutta se on vain optinen illuusio. Ravintolasali on tiskin vasemmalla puolella, ja paikan päällä on useita pöytiä. Miljöö on kotoisa. Palvelu on ystävällistä ja sushi tuoretta ja maittavaa.