Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika - Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

 

 

Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Hannamaija Nikander. 6 h 54 min. WSOY 2026.

Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusin tietokirja Itsekkyyden aika - Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin on täyttä tykitystä: kirja on kerrassaan nautinnollista kuunneltavaa, sillä siitä on karsittu kaikenlainen löperehtiminen ja pehmentely, ja sisältö on lähinnä väite - perustelu -rakenteelle pohjautuvaa tekstiä, jossa aina välillä referoidaan jotakin tutkimusta. On taito kirjoittaa suoraan mutta samalla olematta millään lailla aggressiivinen, töykeä tai osoitteleva. Keltikangas-Järvinen toteaa asioiden laidan psykologisessa viitekehyksessä - ja siinä se.

Tuoretta siinä, miten Itsekkyyden aika käsittelee kuvaamaansa ilmiötä eli itsekkyyttä, on se, että ilmiön osoitetaan kytkeytyvän yhteiskunnallisiin ja teknologisiin muutoksiin eikä olevan yksilöiden tai perheiden "valinta". Sosiaalisen median merkitys painopisteen siirtymisessä yksilöön osoitetaan perustellusti ja monesta näkökulmasta: tarkastellaan niin minäkuvaa kuin sosiaalisia suhteitakin. 

Teos tekee mieli hankkia konkreettisena kirjana omaan hyllyyn, sillä siitä jäi mieleen monia kohtia, joihin tekee mieli palata. On ilo lukea laajalti sivistyneen tiedenaisen kirkkaasti esitettyjä ajatuksia. 

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää - Taito tehdä kuolinsiivous

Alkuteos The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Suom. Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo.  Äänikirjanan Storytelin kautta. Lukijana Erja Manto. 2 h 52 min. Tammi 2018.

Margareta Magnussonin kuolinsiivouskirja oli ilmestymisaikanaan hitti. Päädyin kuuntelemaan sitä konmarituskirjojen luontevana jatkumona. Lukijana Erja Manto on oivallinen. Mitä jälkeen jää on lyhyt teos, joka toisaalta konkreettisesti ohjeistaa kuolinsiivouksen tekemiseen ja toisaalta kertoo anekdootteja kirjoittajansa värikkäästä ja kokemusrikkaasta porvarillisesta perhe-elämästä. Kirja on jollakin tavoin perimmäisen ruotsalainen - ja siksi yllätyinkin siitä lähdetietoja etsittyäni, että alkuteos onkin englanninkielinen. No, ilmeisesti suoraan kansainvälisille markkinoille siis!  

Poiskatsojat @ KOM-teatteri, Helsinki

Poiskatsojien aihe on tärkeä: Gazan tilanne ja se, kuinka me Suomessa käännämme katseemme pois kansanmurhasta, jota Israel on kostoiskuina toteuttanut Gazan kaistaleella sen jälkeen, kun Hamas hyökkäsi Israelin puolelle lokakauussa 2023. Näytelmä valistaa katsojia Gazan tapahtumista ja tuo moninaisten todisteiden - somevideoiden, vallanpitäjien, auttajien sekä kansainvälisten tutkijoiden haastattelujen ja myös gazalaisten oman äänen kautta - esille kauheuksia, joita Israel on alueella toteuttanut. 

Mukana on raadollisen koskettavaa sisältöä: kätilön haastattelulle perustuva hahmo on yksi näytelmän vaikuttavimpia, ja hänen kokemustensa todistusvoima kenttäsairaaloista on pysäyttävä. Näytelmä piirtää näkyviin paraikaa toteutuvaa kansanmurhaa ja aseteollisuuden koelaboratoriota, jossa testinukkeina ovat gazalaiset. Globaalista sotataloudesta hahmottuva kuva on inhottava. Tekoälyaseista kerrotaan, kuinka ne etsivät kohteensa muun muassa laskemalla, missä ja milloin ihmiset käyttävät sosaalisen median sovelluksia ja WhatsAppia - ja sinne sitten drooni-iskut. Drooni voi äännellä myös kuin itkevä vauva, ja kun joku huolestunut menee kodistaan ulos katsomaan, kuka siellä itkee - drooni tappaa hänet. Myös ambulanssi-iskuista ja samanaikaisesta avustusten jakamisesta ja tappamisesta kerrotaan vastenmielisiä esimerkkejä. Israel - ja länsi sen tukijana - näyttäytyy sairaana ja sadistisena. 

Poiskatsojat esittää siis arvokkaan puheenvuoron. Kuitenkin näytelmässä on enemmän ongelmia kuin onnistumisia. Näkökulmaa on pyritty rajaamaan nimenomaan katseeseen, jonka luomme Gazaan tai jonka pikemminkin käännämme aktiivisesti sieltä pois. Vain muutamat uskaltavat katsoa - ja tällaisina näytelmä näyttää vasemmistopoliitikot ja ohjaaja Kuparisen hahmon, joka älypuhelimen hankittuaan kohtaa jatkuvan sotakuvien ja -videoiden vyöryn. Kuparisen hahmo pyrkinee olemaan katsojalle samastuttava, mutta se näyttäytyy pikemminkin holtittomasti doomscrollaavana keski-ikäisenä, mikä on vähän rasittavaa ja vaivaannuttavaa katsottavaa. 

Kuparisen aiemmissa dokumentaarista teatteria edustavissa Eduskunta-näytelmissä (joista kävin katsomassa trilogian toisen ja kolmannen osan) naurettiin tasaisemmin kaikille vallanpitäjille. Gaza-aiheen vuoksi Poiskatsojiin sisäänrakentuu asetelma, jossa on oikeassa olevia ihmisiä (vasemmistopoliitikot ja huolestunut ohjaajan hahmo) ja väärässä olevia poliitikkoja ja vallankäyttäjiä, joille irvaillaan. Tästä syystä Poiskatsojien huumori ei aina naurata. Näkökulma on liian valmiiksi rakennettu: oletko oikeassa niin kuin "me", vai...? Itse asiassa huumoria on mukana aika vähän. Lähinnä molempien näytösten loppupuolelle on rakennettu farssiksi yltyvä kohtaus: ensimmäisen näytöksen helvettisekoilussa on hauskuutta (ehkä, koska siinä näytetään pari perussuomalaista poliitikkoa ristivalotuksessa), mutta näytelmän loppukohtaus ei naurata: se on ylipitkä, toisteinen ja kiusaannuttava. Siitä tulee suorastaan mieleen Maaseudun tulevaisuus - samanlaista mesoamista.

Poiskatsojat on yksiselítteisesti aivan liian pitkä: jos siitä karsisi ainakin puolet pois, timantti saattaisi tulla paremmin näkyviin. Nyt vaikuttaa siltä, että tekijöille ei ole aivan selvää, kuinka he haluavat sanoa sen, mitä he haluavat sanoa, ja materiaalia on mukana liikaa. Videot ovat paikoin niin pitkiä, että ne alkavat pitkästyttää ja kohtauksissa toistuvat samat sisällöt. 

Sofia Tawast: Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi

 

Storytel original -äänikirja. Lukija Sofia Tawast. 5 h 12 min. 

Sofia Tawast on toimittaja, ja tietokirja Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi on kuin laaja reportaasi nimensä kuvaamasta aiheesta, siis tässä hetkessä toimivaa käyttökirjallisuutta. 

Kirjaan on haastateltu niin käyttäjiä, diilereitä, päihdetyöntekijöitä, lääkäreitä, tutkijoita kuin omaisiakin. Kokonaisuus on varsin tiivis ja piirtää kokonaiskuvaa ilmiöstä. Tavoitteena on myös purkaa stigmaa huumeidenkäyttäjien ympäriltä ja vaikuttaa tapoihin, joilla puhumme ilmiöstä ja joilla rakennamme (pikemminkin kuin puramme) yhteiskuntaamme.

Riikka Uljas: Punainen jättiläinen

 

Storytelin kautta äänikirjana, lukija Elsa Saisio, 9 h 12 min. Tammi 2026. 

Suomalainen Jaakko ja itävaltalainen Veronika eli Vroni ovat Berliinissä asuva pariskunta. Sitten paljastuu, että Jaakon äiti on sairastunut vakavasti, ja pariskunta lähtee Suomeen, Jaakon kotipaikkakunnalle. Kun maisema muuttuu, muuttuu myös pariskunnan dynamiikka ja yksilöiden identiteetti. Jaakon nuoruudessa on tapahtunut asioita, jotka hän on koettanut jättää taakseen, mutta paluu paikkakunnalle pakottaa kohtaamaan tapahtuneet ja menneisyyden tilanteet. 

Ihmissuhteiden sävyjen kuvaus romaanissa on tarkkanäköistä. Vroni katsoo Jaakon nuoruutta ulkopuolelta, hän ei oikeastaan tiedä siitä mitään. Melko pian hän kuitenkin oivaltaa, että pinnan alla on asioita. Ihmissuhteiden kuvauksen välineenä romaani käyttää tähtitiedettä ja avaruusmatkailua. Parallellien todellisuuksien idea on tavallaan hyvä, mutta tuntuu paikoin päälleliimatulta ja väljentää romaanin jännitteitä. Myös vuorikuvastoa käytetäänn samaan tapaan: Jaakon maailmaa kuvaa tähdistö, Vronin vuori tai vuoret. Molemmat ovat aika etäisiä ja vaikeasti saavutettavia, kylmiä maastoja - kuten siis Jaakko ja Vronikin. Tämä olisi välittynyt lukijalle vähemmälläkin rinnastamisella.

Sen sijaan kielen ja sanojen pohdinta tuo tekstiin syvyyttä. Vroni ja Jaakko puhuvat keskenään sekä saksaa että suomea, ja romaanin kerronta suodattuu Vronin kautta, joka opiskelee suomea ja laajentaa sanavarastoaan jatkuvasti. Suomen kieleen luotu ulkopuolisen katse näyttää kielen uudessa valossa äidinkielisellekin puhujalle.

Kokonaisuudessaan Punainen jättiläinen on kuitenkin vivahteikas romaani, joka näyttää, että ei ihminen aina ole sama, eikä aina tunne itseään tai muita. 

Kipinästä kuvaksi - Kouvolan tyttölyseon 90-vuotisjuhlataidenäyttely @ Kuusankoski-talo, Kouvola

 

Kouvolan tyttölyseon 90-vuotista taivalta juhlistava taidenäyttely Kipinästä kuvaksi Kuusankoski-talossa esittelee monipuolisen joukon taiteilijoita ja teoksia. Osa taiteilijoista on ammattitaiteilijoita, osa pitkän linjan taiteen harrastajia ja osa nykyisiä lukiolaisia. Kattaus on siis laaja. Laajuus koskee myös esillä olevia taiteen lajeja: on akvarelleja, öljyvärimaalauksia, ikoneja, kollaaseja, käsityötaidetta, veistoksia... Näyttely on siis kunnianhimoinen - ja lunastaa lupauksensa. 

 

Taidenäyttelyn yhteydessä on lukion historiasta kertova osio, josta käy kiinnostavasti ilmi myös kuvataideopetuksen painopisteiden muutokset vuosikymmenten varrelta.

 

Kuusankoski-talossa on kiva kahvila, jossa kesäaikaan on kaunis terassi. Terassilta aukeaa näkymä puutarhaan ja Kymijoelle. Kahvilasta saa sekä pikkupurtavaa, lounasta että juomia. Siinä on mukavaa istahtaa näyttelykokemuksen jälkeen ja jäsennellä ajatuksiaan. 

 

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

 

Alkuteos Yesteryear. Suom. Outi Järvinen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anniina Piiparinen. 14 h 19 min. Gummerus 2026.

Eilisvuosi on Caro Claire Burken esikoisromaani: koukuttavaa luettavaa, joka vetää maton lukijansa jalkojen alta. Kerronnan epäluotettavuudesta annetaan vihjeitä, ja lukijaa kuljetetaan eri aikatasoilla, jotka ristivalottavat päähenkilö Natalien elämää eri tavoin. 

Eilisvuoden keskeisiä teemoja ovat uskonto, valta, vihaisuus, naiseus ja arvovalinnat. 

Natalie emännöi Eilisvuoden tilaa. Hän on naimisissa ja uskonnolla ja omavaraisuudella on perheessä keskeinen rooli. Lapsia syntyy sitä mukaa kuin luoja suo, ja Natalien ajatukset täyttyvät vuoronperää kiitollisuudesta ja anteeksipyytelystä - onnellisuuden kulissi ei tunnu pysyvän kasassa edes Natalien mielessä, puhumattakaan sitten siitä, mitä on todellisuus ja millainen on se kuva, jonka Natalie Eilisvuoden tilasta somevaikuttajana maailmalle representoi. 

Todellisuuskin kuitenkin rakoilee: mikä pitää paikkansa ja mikä ei? Millainen ihminen Natalie fasadinsa alla oikein on? Menneessä aikatasossa kuvataan Natalien lapsuudenkotia ja opintojen aikaa yliopistolla. Nykyhetkessä otetaan kantaa myös amerikkalaisen politiikan ääri-ilmiöihin Natalien miehen isän presidentinvaalikampanjan ottaessa kierroksia. 

Eilisvuoden teemat ovat tässä ajassa resonoivia, ja sen maailmasta tulee mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, joka kertoo hämmästyttävän tarinan tytöstä, joka ponnistaa akateemiseen koulutukseen taustasta, josta kouluttautuminen näyttää miltei mahdottomalta. Eilisvuosi on hieno, vaikuttava ja viihdyttävä romaani, joka onnistuu tarkentamaan satiirikon katseensa nykyajan ilmiöihin.