Viidakon villit naiset @ Kansallisteatteri, Helsinki

Viidakon villit naiset -näytelmää esitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, mutta tosi-tv:stä kertoma näytelmä pursuu yli annetuiden äyräiden: kun syysvetisessä pimeässä illassa lähestyy pääsisäänkäyntiä, oven eteen on parkkeerattu VVN-bussi, josta hohtaa valo ja raikaa musiikki. 

 

Väliaikatarjoilutiskillä myynnissä on VVN-drinksu (rommia, appelsiinimehua, ananasmehua ja tietysti pilli) ja kun salin ovet aukeavat, pääsemme kurkistamaan tuotantoyhtiön kulisseihin ja itsekin mukaan show'n alkuhuumaan. Hyvin tuotteistettu!

Näytelmä alkaa siitä, että olemme yleisönä Keravan studioilla, missä kuvataan tosi-tv-sarjaa Viidakon villit naiset. Meille esittäytyy ohjelman kuusi kilpailijatarta ja ensimmäinen jakso käynnistyy tehtävillä, joissa pääsemme livenä jännittämään mukana, onnistuvatko kilpailijat suorittamaan niitä anneituissa aikarajoissa. Sitten tapahtuu käänne, ja näytelmä nousee toiselle tasolle. 

Siinä missä näytelmän aloittava tulkintataso keskittyy parodioimaan tosi-tv-kulttuuria ja nykyelämän siihen solmiutuvia ilmiöitä, toinen tulkinnallinen taso on kriittisempi ja viestiltään voimakkaampi. Mitä tapahtuu, jos naiset eivät tottele formaatin rajoja vaan vapautuvat niistä ja yhdistyvät? Ensimmäisen näytöksen loppupuoli on hulluttelevaa ja voimauttavaa naisenergiaa, jossa ohjat otetaan omiin käsiin. Runonlausuntakohtaus ja sitä seuraava biisipotpourri ovat koko näytelmän timanttisinta antia.

Usein toinen näytös on tunnelmaltaan erilainen kuin ensimmäinen, ja niin tässäkin näytelmässä. Toisessa näytöksessä ollaan tärkeiden asioiden äärellä, mutta samalla näkyväksi tulee dramaturgian rytmityksen ongelmat. Toisteisuus tekee näytöksestä mekaanisen, vaikkakin samaan hengenvetoon on sanottava näyttelijäsuoritusten olevan upeita ja vaikuttavia: huomio pysyy herpaantumatta monologeissa, ja on ihailtava tunnetiloja, joita näyttelijät pystyvät luomaan ja välittämään mikroilmeillään. 

Toisen näytöksen lopussa kokonaisuuden naruja ja tulkinnan tasoja pyritään vetämään yhteen, mutta siinä jännite lässähtää. Loppukohtaus on omalla tavallaan vaikuttava, mutta toinen näytös olisi kaivannut nyansseja tunnelmaan, yksisävyisen tunnelman ajoittaista rikkomista. 

Näytelmässä on onnistuneita komponentteja, loistavia näyttelijäsuorituksia ja nautittava äänentoisto, mutta kokonaisuutta ei ihan synny: Mitä tällä näytelmällä haluttiin sanoa? Hahmoista itsestään kerrotaan riittävästi, jotta yksilötarinat hahmottuvat, mutta naisten joukkovoima ja yhteisöllisyys ei oikein välity. Vai onko se tarkoituskin? Onko tarkoitus sanoa, että naisten välinen yhteyden kokemus (ainakin tosi-tv-formaatissa syntyvä) on vain kuvitelmaa ja kulissi, ja lopulta "yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V. A. Koskenniemi, miesrunoilija)? Vai onko formaatista astuttava yksin kohtaamaan sen ulkopuolinen todellisuus, jossa voi syntyä todellinen yhteys, jos olemme tarpeeksi rohkeita?

Helsingin kirjamessut 2026 @ Messukeskus, Helsinki

Helsingin kirjamessujen teemana vuonna 2026 oli kieli. Tapahtuman sometileillä julkaistiin tapahtuman päätyttyä tietoa, että tänä vuonna tehtiin kävijäennätys, yli 120 000 kävijää. Ja sen kyllä huomasi! Perjantaina kävijöitä oli yhtä sakeasti kuin normilauantaina, ja lauantaina oli puolestaan niin kova ruuhka, että paikoin ei meinattut päästä ei eteen- eikä taaksepäin.

Kirjamessualuetta oli tänä vuonna alakerran suuren hallin lisäksi myös yläkerran halli numero 5, jossa oli pari esiintymislavaa, Roihuvuori ja Arabia. Olisin kaivannut selkeämpää opastusta ja tiedotusta messualueen laajennuksesta - suuressa hallissa oli "kaduilla" hyvät opasteet kyseisen hallin lavojen suunnista, mutta Roihuvuoren ja Arabian löytäminen vaati joko ennakkotutustumista karttaan ja materiaaleihin tai hyvää vainua ja vaivaa. Paitsi että tapahtumaan osallistui ennätysyleisö, tilan hahmottamista osaltaan haittasi myös käynnissä oleva Messukeskuksen laajentaminen: pääsisäänkäyntiä ei käytännössä ollut, vaan entisen pääsisäänkäynnin tilalla oli massiivinen raksa-alue ja entisen tupakointipaikan kohdalla sijaitsi eteläinen sisäänkäynti. No, tämä ei haitannut varsinaista tapahtumassa suunnistamista, mutta loi osaltaan sekavuutta. Ehkä ensi vuonna laajennusosa on valmis.

Vitoshalliin oli koottu vähän niin kuin käsityömessut ja lisäksi hallissa sijaitsi kahvila. Ideani on ehkä käytännössä toteuttamiskelvoton, mutta kun tässä hetkessä trendaa kaikenlainen käsityökirjallisuus (olipa kyse neulomisesta, maalaamisesta, piirtämisestä, puutöistä tai toisaalta vaikka luovasta kirjoittamisestakin...), messukiertelijän näkökulmasta olisi ollut mahtavaa, jos vitoshallissa olisi ollut notkuvin pöydin tarjolla eri kustantamojen kyseisenlaiset teokset, ja ohessa tarvikemyyntiä tyyliin lankoja, savea, kyniä, you name it! Ja lisänä se, mitä nyt olikin, eli kaksi kirjallisuuslavaa kiinnostavine keskusteluineen ja lasi kuohuviiniä tai kuppi kahvia. Ideani saa vapaasti varastaa.

Messuhulinoinnin lisäksi kävin kuuntelemassa muutamaa teemaan liittyvää esitystä tai keskustelua. 

Perjantaina Kotuksen Kielen asialla 50 vuotta -keskustelussa tuotiin esille Kotimaisten kielten keskuksen tekemää työtä ja kielen käyttötilanteita.

 

Lauantaina kävin kuuntelemassa Maxim Fedorovia, joka puhui kirjastaan Suomi: ylipitkä oppimäärä. Oli hauska parikymmenminuuttinen! 

 

Taneli Eskola: Metsä vastaa @ Kuusamo-talo, Kuusamo

 

Taneli Eskolan Kuusamo-talossa esillä olevassa näyttelyssä Metsä vastaa on teemana luonto. Osassa näyttelyn kuvista on epärealistisen tuntuiset värit:

 Mukana on seesteisempiäkin otoksia:

 

Suosikkiteokseni näyttelyssä on kuva kuikkaparista, joka ui tyynellä vedenpinnalla. Rajaus on vaikuttava: ylhäällä näkyy rantaviiva ja metsästä puiden runkojen alaosat, ja puut heijastuvat kokonaisuudessaan vedestä ylösalaisin. Mielestäni tässä teoksessa on vahvasti läsnä kuikkien maailma (ja vain viitteellisesti ihmisen maailma); vahvasti läsnä alinen maailma, jota havupuut korostavat (ja vain viitteellisesti ylinen maailma). Teokseen on saatu ladattua vahva symboliikka ja harmonia. 

 

Kjell Westö: Coda

 

Suom. Laura Beck. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Eero Saarinen. Otava 2026.

Kjell Westön uusimman romaanin Codan tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan ja lähihistoriaan. Romaanin päähenkilö Andyn ja hänen ystäväpiirinsä nuoruus sijoittuu 1980-luvun Helsinkiin, ja nykyajassa he elävät myöhäiskeski-ikäänsä - osa, kuten päähenkilö Andy, etabloituneessa asemassa, osalla taas menee huonommin. Nykyhetkeen johtaneita tapahtumakulkuja keritään auki nuoruudesta käsin. 

Codan maailma on taattua Westötä: liikumme suomenruotsalaisissa piireissä Hensingissä, ja vaikka kaikki eivät ole varakkaita, eteläiset kaupunginosat ovat miljööllisesti keskiössä, samoin kuin saaristo huviloineen, ja myös ulkomaanmatkoilla käydään. Andy on kustannustoimittaja, jonka tallissa on muun muassa Willy, nuoruudenystävä, joka on kirjallisen uransa huipulla - vaiko kenties jo huipun ohittanut? Coda leikittelee kirjallisuusmaailman ja julkisuuden ilmiöillä ja kielellä. Kerroksellisuutta kerrontaan tuo se, että Willyn uusin romaani on Coda - ja se vaikuttaisi floppaavan. Onko Willy jo out, menneen maailman suuruus? Onko kuuluisuus katoavaista?

Juoni kiertää menneisyyden tapahtumia. Jossakin on petos - mutta missä ja millainen, ja ketkä kaikki tietävät siitä ja mitä? Nyky-Helsinkiin saapuu ulkomailta Corinne, mystinen menestyjänainen. Mikä on hänen roolinsa kaikessa tässä?

Coda, vaikka käsitteleekin petosta, muutosta ja menetystä, on lämmintunnelmainen romaani. Keittiöissä, laitureilla ja ravintoloissa otetaan lasi viiniä ja keskustellaan asioista. 

Kati Pukki: Erikoisjoukoissa - Janne Lehtosen tarina

 

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Janne Lehtonen. 15 h 39 min.

Erikoisjoukot-tv-sarja trendaa ja sitä on tehty nyt, mitä, kuusiko kautta? Kuri, kova fyysinen kunto ja paineensietokyky resonoivat ajassa, jonka liepeillä lymyää sodan uhka. Erikoisjoukoissa kertoo nimensäkin mukaisesti Janne Lehtosen tarinan, ja samalla siitä, millainen on ammattisotilaan uravalinta.

Kirjasta piirtyy esiin kuva henkilöstä, joka on enemmän toiminnan kuin teorian mies ja joka ei epäröi mennä adrenaliiniä tuottaviin tilanteisiin. Byrokratia ja hitaus turhauttavat, samoin maailman epäreiluus. 

Itselleni henkilökuva konkretisoi kiinnostavasti, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa, ja kuinka hyvä asia se on.  

Han Kang: Valkoinen kirja

 

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan."

Koreankielinen alkuteos 2016. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2024.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuulasta luettavaa. On raikasta vaihtelun vuoksi lukea ohut teos, joka on selkeästi rajattu (teoksen tekstit käsittelkevät valkoista väriä ja temaattisesti kuolemaa) ja jonka lyhyissä teksteissä tarkastellaan jotain konkreettista havaintoa, joka laajenee abstraktille tasolle. Teos on luokiteltu romaaniksi, mutta yhtä lailla se voisi olla essee- tai proosarunokokoelma.

Kertoja pakenee omaa suruaan ja tulee kohtaamaan sen kaupungissa, johon hän muuttaa. Kaupungin historiasta kerrotaan Valkoinen kaupunki -tekstissä näin:

"Filmin alussa kaupunki näytti ylhäältä käsin lumen peittämältä. Näytti siltä, kuin ohut nokikerros olisi laskeutunut puhtaanvalkean lumen ja jään ylle sen tahraten. Kaupunki näkyi lähempää, kun lentokone laski korkeutta. Se ei ollutkaan lumen, jään eikä noen peitossa, Kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet. Mustat palojäljet ulottuivat silmänkantamattomiin kivisten raunioiden valkean hahkun yllä. - - Siksi tässä kaupungissa ei ole mitään yli seitsemänkymmentä vuotta vanhaa. Vanhan kaupungin muurit ja komea linna sekä kuninkaiden järvenrantahuvilat kaupungin laitamilla eivät ole aitoja. Ne ovat uusia rakennuksia, jotka on pystytetty sinnikkäästi uudelleen valokuvien, piirrosten ja karttojen avulla. Siellä, missä on vielä vanhojen pylvästen tai seinien perustuksia jäljellä, uudet rakenteet yhdistyvät suoraan niihin. Vanhan ja uuden osan rajalla tuhosta kertovat saumat erottuvat selvästi." 

Ollaan Euroopassa. Historiallisista pommituksissa puhuttaessa mieleeni tulee ensimmäisenä raunoiksi pommitettu Dresden, mutta kaupunkia ei yksilöidä, enkä ole lähtenyt hakemaan mielikuvalleni vahvistusta tai kumoamista tutkimalla teoksen taustoja. Käsittelemätön suru, jota kertoja pakenee, liittyy hänen lapsuuteensa: hänen äitinsä synnytti hänen isosiskonsa, joka eli vain muutamia tunteja ja sitten kuoli. Isä hautasi vauvan ruumiin vuorille. Kuollut lapsi on tai oli läsnä perheen todellisuudessa, vaikka hänestä ei puhuttukaan. Kertoja kokee myös eloonjääneen syyllisyyttä. Tekstissä Kynttilä kerrotaan ajan kerroksellisuudesta, siitä, kuinka mennyt on ja ei ole läsnä tässä hetkessä:

"Sumu ei ole enää yhtä sakeaa kuin aamuyöllä, mutta se kietoo yhä kaupungin viittaansa kuin läpikuultava kalkiopaperi. Jos voimakas tuuli puhaltaisi yhtäkkiä sumun pois, seitsemänkymmenen vuoden takaiset rauniot saattaisivat pelästyä esiin uudelleen rakennettujen rakennusten alta. - - Ei kuitenkaan tuule. Mikään ei pelästy esiin." 

Valkoisuuden perustavanlaatuista olemusta tarkastellaan tekstissä Pitsiverhot: 

"Hän käveli jäisiä katuja ja katsahti ylös erään rakennuksen toiseen kerrokseen. Ohuet pitsiverhot peittivät ikkunan. Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus?" 

Suruun - tai mihin tahansa käsittelemättömiin asioihin - juuttumista kuvataan hienosti katkelmassa Valkoiset pillerit:

"- - jos kaikki hänen lapsuudestaan saakka syömänsä pillerit laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Jos kaikki hänen sairauspäivänsä laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Hän oli sairastunut uudelleen ja uudelleen, aivan kuin elämä itse ei haluaisi hänen pääsevän eteenpäin. Aivan kuin hänen omassa ruumiissaan piilisi voima, joka esti hänen pääsynsä valoa kohti. Kuinka kauan hän olikaan harhaillut eksyksissä, empien?" 

Valkoinen kirja käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, vaikka konkreettiset kokemuksemme eivät olekaan samoja. Teos on monella tapaa inspiroiva. Se saa pohtimaan oman elämän sokeita pisteitä kuin myös kirjoittamista. Kirjoittaminen on rajaamista. Tässä teoksessa rajaus on upea, selkeä, paljastava.

Jokilaivaristeily @ Riika, Latvia

Riian kaupungin halki virtaa Daugava-joki - suomeksi se tunnetaan myös Väinäjokena. Tällaisissa jokikaupungeissa on aina kiva mahdollisuuksien mukaan mennä jokilaivaristeilylle - vdene pinnan tasolta kaupunkia pääsee kokemaan ihan eri tavalla. Daugavan-risteilyitä järjestää esimerkiksi River Cruises -niminen firma, jonka jokilaivat lähtevät Vansu tilts -sillan alta vanhankaupunginpuoleisesta päästä. Liput voi kätevästi ostaa netistä, mutta mikä ei tunnu niin kätevältä, ne eivät ole millekään tietylle lähdölle vaan voimassa koko kauden. Paikalla suositellaan olemaan puolta tuntia ennen lähtöä.

No, ainakaan lokakuussa ruuhka ei ollut todellinen uhka. Olimme lähes ainoat matkustajat päivän viimeisellä "auringonlaskun" lähdöllä - lainausmerkeissä siksi, että tuonakin päivänä aurinko toki laski, mutta keli oli niin sademyrskyinen, että auringonlasku tarkoitti vain muutosta harmaan sävyissä.

Kurjaa keliä oli kivaa viettää laivan lämpimissä sisätiloissa punaviiniä siemaillen. En edes yrittänyt ottaa hyviä valokuvia - pikemminkin sellaisia, jotka vangitsisivat tunnelman. Alla kuvakavalkadi. Pyramidin muotoinen rakennus on Latvian kansalliskirjasto. Lähempi tuttustuminen jääköön tulevaisuuden reissuille. Musta Mordorin hammas on puolestaan Latvian television tornitalo saaressa keskellä jokea, ja Eiffel-tornin sisarus tietysti Latvian tv-torni. Se on nyt remontissa, mutta joskus sinne saattaa päästä maisemia katsomaan ja ehkä sen yhteydessä oli ravintolakin. Viimeinen kuva on puolestaan paluu sateisen sillan alle.