Han Kang: Valkoinen kirja

 

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan."

Koreankielinen alkuteos 2016. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2024.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuulasta luettavaa. On raikasta vaihtelun vuoksi lukea ohut teos, joka on selkeästi rajattu (teoksen tekstit käsittelkevät valkoista väriä ja temaattisesti kuolemaa) ja jonka lyhyissä teksteissä tarkastellaan jotain konkreettista havaintoa, joka laajenee abstraktille tasolle. Teos on luokiteltu romaaniksi, mutta yhtä lailla se voisi olla essee- tai proosarunokokoelma.

Kertoja pakenee omaa suruaan ja tulee kohtaamaan sen kaupungissa, johon hän muuttaa. Kaupungin historiasta kerrotaan Valkoinen kaupunki -tekstissä näin:

"Filmin alussa kaupunki näytti ylhäältä käsin lumen peittämältä. Näytti siltä, kuin ohut nokikerros olisi laskeutunut puhtaanvalkean lumen ja jään ylle sen tahraten. Kaupunki näkyi lähempää, kun lentokone laski korkeutta. Se ei ollutkaan lumen, jään eikä noen peitossa, Kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet. Mustat palojäljet ulottuivat silmänkantamattomiin kivisten raunioiden valkean hahkun yllä. - - Siksi tässä kaupungissa ei ole mitään yli seitsemänkymmentä vuotta vanhaa. Vanhan kaupungin muurit ja komea linna sekä kuninkaiden järvenrantahuvilat kaupungin laitamilla eivät ole aitoja. Ne ovat uusia rakennuksia, jotka on pystytetty sinnikkäästi uudelleen valokuvien, piirrosten ja karttojen avulla. Siellä, missä on vielä vanhojen pylvästen tai seinien perustuksia jäljellä, uudet rakenteet yhdistyvät suoraan niihin. Vanhan ja uuden osan rajalla tuhosta kertovat saumat erottuvat selvästi." 

Ollaan Euroopassa. Historiallisista pommituksissa puhuttaessa mieleeni tulee ensimmäisenä raunoiksi pommitettu Dresden, mutta kaupunkia ei yksilöidä, enkä ole lähtenyt hakemaan mielikuvalleni vahvistusta tai kumoamista tutkimalla teoksen taustoja. Käsittelemätön suru, jota kertoja pakenee, liittyy hänen lapsuuteensa: hänen äitinsä synnytti hänen isosiskonsa, joka eli vain muutamia tunteja ja sitten kuoli. Isä hautasi vauvan ruumiin vuorille. Kuollut lapsi on tai oli läsnä perheen todellisuudessa, vaikka hänestä ei puhuttukaan. Kertoja kokee myös eloonjääneen syyllisyyttä. Tekstissä Kynttilä kerrotaan ajan kerroksellisuudesta, siitä, kuinka mennyt on ja ei ole läsnä tässä hetkessä:

"Sumu ei ole enää yhtä sakeaa kuin aamuyöllä, mutta se kietoo yhä kaupungin viittaansa kuin läpikuultava kalkiopaperi. Jos voimakas tuuli puhaltaisi yhtäkkiä sumun pois, seitsemänkymmenen vuoden takaiset rauniot saattaisivat pelästyä esiin uudelleen rakennettujen rakennusten alta. - - Ei kuitenkaan tuule. Mikään ei pelästy esiin." 

Valkoisuuden perustavanlaatuista olemusta tarkastellaan tekstissä Pitsiverhot: 

"Hän käveli jäisiä katuja ja katsahti ylös erään rakennuksen toiseen kerrokseen. Ohuet pitsiverhot peittivät ikkunan. Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus?" 

Suruun - tai mihin tahansa käsittelemättömiin asioihin - juuttumista kuvataan hienosti katkelmassa Valkoiset pillerit:

"- - jos kaikki hänen lapsuudestaan saakka syömänsä pillerit laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Jos kaikki hänen sairauspäivänsä laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Hän oli sairastunut uudelleen ja uudelleen, aivan kuin elämä itse ei haluaisi hänen pääsevän eteenpäin. Aivan kuin hänen omassa ruumiissaan piilisi voima, joka esti hänen pääsynsä valoa kohti. Kuinka kauan hän olikaan harhaillut eksyksissä, empien?" 

Valkoinen kirja käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, vaikka konkreettiset kokemuksemme eivät olekaan samoja. Teos on monella tapaa inspiroiva. Se saa pohtimaan oman elämän sokeita pisteitä kuin myös kirjoittamista. Kirjoittaminen on rajaamista. Tässä teoksessa rajaus on upea, selkeä, paljastava.

Jokilaivaristeily @ Riika, Latvia

Riian kaupungin halki virtaa Daugava-joki - suomeksi se tunnetaan myös Väinäjokena. Tällaisissa jokikaupungeissa on aina kiva mahdollisuuksien mukaan mennä jokilaivaristeilylle - vdene pinnan tasolta kaupunkia pääsee kokemaan ihan eri tavalla. Daugavan-risteilyitä järjestää esimerkiksi River Cruises -niminen firma, jonka jokilaivat lähtevät Vansu tilts -sillan alta vanhankaupunginpuoleisesta päästä. Liput voi kätevästi ostaa netistä, mutta mikä ei tunnu niin kätevältä, ne eivät ole millekään tietylle lähdölle vaan voimassa koko kauden. Paikalla suositellaan olemaan puolta tuntia ennen lähtöä.

No, ainakaan lokakuussa ruuhka ei ollut todellinen uhka. Olimme lähes ainoat matkustajat päivän viimeisellä "auringonlaskun" lähdöllä - lainausmerkeissä siksi, että tuonakin päivänä aurinko toki laski, mutta keli oli niin sademyrskyinen, että auringonlasku tarkoitti vain muutosta harmaan sävyissä.

Kurjaa keliä oli kivaa viettää laivan lämpimissä sisätiloissa punaviiniä siemaillen. En edes yrittänyt ottaa hyviä valokuvia - pikemminkin sellaisia, jotka vangitsisivat tunnelman. Alla kuvakavalkadi. Pyramidin muotoinen rakennus on Latvian kansalliskirjasto. Lähempi tuttustuminen jääköön tulevaisuuden reissuille. Musta Mordorin hammas on puolestaan Latvian television tornitalo saaressa keskellä jokea, ja Eiffel-tornin sisarus tietysti Latvian tv-torni. Se on nyt remontissa, mutta joskus sinne saattaa päästä maisemia katsomaan ja ehkä sen yhteydessä oli ravintolakin. Viimeinen kuva on puolestaan paluu sateisen sillan alle.

 

Parunasim @ Riika, Latvia

 

Parunasim-kahvila pikkukujalla erään kirkon kupeessa Riian vanhassa kaupungissa on brändätty kaupungin romanttisimmaksi kahvilaksi, ja söpöstä paikasta onkin kyse. Kahvila on pieni, mutta koostuu kahdesta kerroksesta - jos alakerrassa ei ole tilaa, kannattaa kurkata yläkerta. Kahvila vaikuttaa kuitenkin hyvin suositulta, joten aina tilaa ei ehkä ole. 

Kahvi oli hyvä ja kakut kauniin näköisiä. Tämän kahvilakokemuksen perusteella luokittelen kuitenkin Latvian niiden maiden joukkoon, joissa konditoriatuotteita koskee sanonta moni kakku päältä kaunis. Kakkupala ei nimittäin lupaavasta ulkonäöstään huolimatta maistunut juuri miltään. Rakenne oli kyllä kivan kuohkea niin taikinan kuin kuorrutteenkin osalta, mutta mausta puuttui niin sokeri kuin suklaa - joita molempia suklaakakulta olisi odottanut. Lievä kaakaon maku välittyi - ihan kuin kakku olisi leivottu suklaan tai tumman VanHoutensin sijasta jostain oBoystä tai Vesselistä. Ei sen syöminen mitään kärsimystä ollut, mutta elämys oli esteettinen, ei kulinaristinen.

Latvian kansallismuseo, Riika

Esplanadin puiston laidalla Riiassa sijaitseva Latvian kansallismuseo esittelee latvialaista taidetta - ja juuri senhän näkeminen tässä kiinnosti, koska päässä ei helähtänyt minkäänlainen kello sen suhteen, mitä, millaista tai minkä nimisten taiteilijoiden tekemää on latvialainen taide. Kansallismuseossa on esillä myös vaihtelevia näyttelyitä, mutta nyt kiinnosti ensisijaisesti siis perusnäyttelyt. Lippu kaikkiin näyttelyihin maksoi 15 euroa, ja valitsimme sen, jotta välttyisimme säätämiseltä tyyliin "saako tähän saliin tulla tällä lipulla?" - mutta halvemmallakin olisi siis saattanut päästä. 

Kerroskartan mukaan etenkin kaksi kerroksista on erikoistunut latvialaisen kuvataiteen teoksiin 1700-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Aloitimme vanhemmasta taiteesta, ja museossa sisäinen taidekonservatiivini pääsikin valloilleen. Eniten nimittäin viehätyin juurikin modernismia edeltäneestä maalaustaiteesta.

1700-luvun lopun taiteilijoiden kavalkadi alkaa muotokuvilla. Muotokuvissa silmiinpistävää on se, että miesten seurana on hyvin usein koira. Näistä maalauksista monen oli maalannut Johans Heinrihs Baumans, ja yksi oli omistettu vain eläimille. Kettu ja jänis kieriskelevät naurusta kun nyrpeän näköinen metsästyskoira on hukannut vainun.

 

Toinen silmiinpistävä ja vaikuttava seikka latvialaisessa maalaustaiteessa oli valo. Vanhemmassa maisemamaalauksessa valo loi vuorokauden- ja vuodenaikoja. Näistä esimerkkeinä kolme maalausta Johans Valtersilta: Nocturne ja kaksi puutaulua, koivikko ja haavikko.

 

Modernismin suuntaukset tuntuivat jotenkin tutummilta ja siksi ehkäpä kuluneemmilta, mutta vaikuttavaa taidetta näistäkin saleista löytyi. Teodors Zalkansin veistoksen Portrait of Modest Mussorgsky terävät kulmat ovat leimallisen modernistisia:

 

Mutta myös 1900-luvun teoksissa vaikuttavilta oli valo. Tästä esimerkkeinä Karlis Padegsin kaksi teosta: Father and Son ja Madonna with a Machine Gun, joissa molemmissa valolla luodaan voimakas kontrasti myös temaattisesti:

 

Museon kellarikerroksessa oli esillä laaja valokuvanäyttely, mutta taidekiintiö jo täyttyneenä kiinnostavampaa oli itse miljöö kuin näyttely: kellari toimii samalla museon kokoelmien varastona, ja oli hauskaa tirkistellä museon "kellarikomeroiden" tauluvarastoja: miksi nämä eivät nyt ole esillä, vaan ovat täällä? onko joukossa tuttuja tekijöitä? 

Alakerrassa on myös museokauppa ja -kahvila. Kahvila lienee kesäaikaan idyllinen, sillä se aukeaa meson takana olevaan puistoon ja kesäterassilla lounastaminen olisi varmaankin kiva kokemus. Syysaikaan kahvila on hieman vaatimaton, niin kokonsa kuin tarjontansakin puolesta, mutta ihan ookoo siellä on piipahtaa. Lounasta paikan varaan ei kuitenkaan kannata jättää, kuten me teimme. Fetasalaatissa ei ollut mitään vikaa, mutta se oli niin sanotun välinäppäsen kokoinen, joten ilman kaveriksi tilattua perunalettuannosta kokemuksesta olisi ehkä jäänyt vain äreäksi.

Kansallismuseossa kannattaa ehdottomasti käydä, jos taide ja arkkitehtuuri kiinnostaa. Parin tunnin visiitti riitti meille, mutta näyttelyiden parissa saisi helposti kulumaan vähintäänkin puoli päivää, jos antaumuksella jaksaisi kierrellä.

Riian keskustori, Latvia

Riian keskustori sijaitsee vanhankapungin kaakkoispuolella, rautatie- ja linja-autoaseman vieressä. Myyntipöydät ovat vanhoissa zeppeliinihalleissa ja pihalla hallien ulkopuolella. Alue on valtava ja kaikkea tursuava. Hallit on omistettu erilaisille myyntiartikkeleille: on erikseen esimerkiksi kalatuotehalli ja vihanneshalli. Tarjolla on myös paljon kaukoidän halpatavaraa. Jos kaupungilla käyskennellessä tulee mieleen, että onpa yllättävän siistiä ja epärouheaa, keskustorilla elämän monimuotoisuuteen törmää. Kokonaisuus on värikäs, meluisa, arkinen ja autenttinen. 

Matkailijanäkökulmasta keskustorilla kannattaa tunnelman vuoksi piipahtaa, mutta jos oma arki ei sijoitu kaupunkiin, ostettavaa ei lopulta liiemmälti ole. Alue on myös niin valtava, että kokonaan sitä ei kannattane haravoida läpi. Ruokapaikat näyttävät enemmän arkisille pikaruokapaikoille.

Skanu Mežs @ Hanzas Perons, Riika, Latvia

 

Kokeellisen musiikin festivaali Skanu Mežs järjestettiin Riiassa Hanzas Peronsissa. Keikkapaikka muistutti VR:n makasiineja (jos ne olisi säilytetty) - alkuperäinen tiilirakennus oli remontoitu ja sen ympärille oli rakennettu moderni, lasiseinäinen kuori. Arkkitehtuurissa oli onnistuneesti säilytetty vanhaa ja yhdistetty siihen uutta. 

Artistit esiintyivät pääsalissa, mutta ääniteoksia oli esillä myös pienemmässä sivusalissa sekä baarialueella pääsalin ulkopuolella. 

 

Kellarissa narikassa oli disko - siis erilaisia live-dj-settejä. 

 

Tapahtuma oli ikärajaton, ja paikan päällä olikin kaikenikäisiä musiikinystäviä: teinejä, muutama pikkulapsiperhe, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, jokunen harmaapääkin. Juomia sai ostaa baarista ja niitä sai viedä vapaasti pääsalin puolelle. Latviassa taitaa olla erilainen alkoholilainsäädäntö kuin Suomessa. Vaikka juhlakansa illan edetessä päihtyikin ja joillakin vaikutti olevan myös omia juomia mukana, mitään järjestyshäiriöitä tai ikävää sekoilua ei näkynyt. Sen sijaan musiikkiesityksille annettiin niille kuuluva tila: niihin keskityttiin ja eläydyttiin.

Alkuillasta tunnelma muistutti enemmän tietäjät tietää -tyyppistä musafanien kokoontumista tai jonkinlaista konferenssia: salissa oli tuolit ja niillä istuttiin hiljaa ja keskittyneinä. Loppuiltaa kohden tunnelma muuttui festaritunnelmaksi - mutta tämäkin riippui artistista. Kaikki artistit eivät houkutelleet yleisöä tanssimaan. Alla katsaus joihinkin Skanu mežsin keikkoihin.

 

Agita Reke

Lauantain alkuillassa esiintynyt Agita Reke loi äänimaiseman kolahduksista, suhinoista ja ulinasta. Sanoisinpa siis että aika perusnoisea. Esitys sai ajatuksen vaeltelemaan ja kuvittelemaan erilaisia maisemia. 

 

Oren Ambarchi & Daniel O'Sullivan play Charlemagne Palestine

No tämä setti olikin sitten rajumpaa noisea. Miehet lavalla kaivelivat kiippareistaan ja muista soittimistaan kuten viulusta sellaisia ääniä, jotka olivat aika ajoin epämiellyttäviä ja monin paikoin resonoivat kehossa kuten rintakehässä epämiellyttävän voimakkaasti ja pitkäkestoisesti. Taustavideossa kuvattiin aastin hermostuneena pälyilevää katsetta lähietäisyydelta repeatina. Poistuimme kesken keikkaa: liian raju.

 

Rob Brown, John Edwards, Klaus Kugel

No nyt! Kasarilla uransa aloittaneet jatsipapat soittivat sellaiset setin free jazzia, että tähän ei moni pystyisi. Oli upeaa seurata lahjakkaita soittajia livenä ja mahdotonta päättää, kuka heistä oli kaikkein vaikuttavin. Rob Brown rääkkäsi alttofonistaan monenlaisia soundeja, Klaus Kugel rummuissa ja John Edwardsbassossa pitivät rytmin kasassa, mutta molemmat soittivat myös pitkät soolot. Tämän kokoonpanon seurassa tunti kului yhdessä hujauksessa. Energia ei välity valokuvista!

 

Infinity Knives & Brian Ennals

Tämä oli ensimmäinen oikea hiphop-keikka, jolla olen ollut. Shit, fuck, police ja niin edelleen, mutta nämä miehet ottivat yleisönsä. Tätä biletettiin! Biisit jäivät myös kerrasta mieleen, esimerkiksi Everyone I love is Depressedin laini "Don't kill yorself, 'cause I love you too much".

 

Gudrun Gut

Gudrun Gutin esittelyteksti oli kaikkein epämääräsin. Joku tosi palkittu tuottajanainen, joka on esiintynyt muun muassa Berghainissa? No, tämä oli tosi ristiriitainen kokemus. Teoriassa kaikki oli kohdallaan. Dj-nainen, matala ääni ja hyvät soundit ja biitit. Mutta tämä ei lähtenyt yhtään! Ei mitään kontaktia yleisöön, eikä yleisökään innostunut (tai jos innostui, piti tunteen sisällään). Luulen, että voisin tykätä kuunnella tätä. Ehkä tämä toimisi jollain happoisella klubilla. Mutta live-esiintyjänä: kylmä, etäinen, omissa maailmoissaan. Katsoimme osan, sitten lähdimme baariin.

Smerz 

Kaksi naislaulajaa, tumma- ja vaaleatukkainen, molemmilla myös kiipparit. Lisäksi kitaristi ja konerummut. Kotimaa Norja, laulukieli englanti. Tästä tykkäsin! Eteerisiä biisejä, molemmilla laulajilla persoonallinen tapa laulaa, lavalla homma toimi hienosti, kun laulajaa vaihdettiin säännöllisin väliajoin ja molemmat saivat paikkansa valokeilassa. Kitaristi ja rumpali pysyttelivät enemmän sivussa, ja eteeriset naiset saivat tilaa. Ja tuulikone käytössä! Jatkoon.

 

Agenskalnsin kauppahalli @ Riika, Latvia

 

Riiassa on usieta kauppahalleja, mutta Agenskalnsin kaupunginosaan Daugavan länsipuolelle kannattaa lähteä kauppahallin vuoksi. Hedelmiä, vihanneksia ja vanhaa roinaa myydään kauppahallin ulkopuolella(kin), sisäpuolelta alakerrasta sitä löytyy lisää ja yläkerta on omistettu ravintoloille. Tunnelma on hipsterimäisen siisti, huomattavasti keskiluokkasempi kuin zeppeliinihalleissa sijaisevan keskustorin tunnelma. 

 

Jos ei ole erityistä tarvetta ostella kaikenlajisia tomaatteja, omenia tai muita kausivihanneksia, herkullisia konditoria- ja panimotuotteita on myös tarjolla.

Yläkerran ravintolamaailma on monipuolinen, joskin ainakin viikonloppuisin sen verran suorittu, että pöytäpaikan löytämisessä voi mennä hetki. Se tosin on myös hyvä merkki - täällä käydään syömässä, ja siihen on oltava syy. Harkinnan jälkeen päätimme kokeilla perunalettuja, niitä kun ei ole tarjolla joka paikassa. Annos toimi hienosti "kevyenä" lounaana.