Manserock @ Vapriikki, Tampere

Manserock on Tampereen rockhistoriaa esittelevä näyttely Museokeskus Vapriikissa. Näyttely on moniaistinen kokemus: esillä on tavaraa ja ilmassa musiikkia. Näyttelykatsoja pääsee paitsi katsomaan ja kuuntelemaan asioita, myös vaikkapa kokeilemaan miksaamista itse. Manserock kertoo Epuista, Juicesta ja Popedasta ja pienemmistäkin bändeistä kuten vaikkapa Ilonasta, ja myös esimerkiksi levykauppa Epe'sin merkityksestä rockmusiikille Suomessa. Esillä on runsaasti levynkansia, jotka ovat kuin ikkunoita aikansa musiikkiin ja estetiikkaan.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Taru Sormusten herrasta @ Tampereen Teatteri, Tampere-talo

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Tampereen Teatterin tulkinta Taru Sormusten herrasta -klassikosta (näytelmäksi kirjoittaminen Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen) alkoi saada ylistäviä arvioita, se myi loppuun. Näytelmää esitettiin Tampere-talossa elokuulta 2024 vuoden 2025 alkuun, ja onnistuimme saamaan liput tammikuulle. Kokonaisuus oli massiivinen - näytelmän kesto kaksine väliaikoineen (molemmat tulivat tarpeeseen!) oli yli neljä tuntia ja Tampere-talon Ison salin katsojakapasiteetti on 1 800 henkilöä. 

Näytelmässä oli paljon hienoa. Keskeinen esitystä kannatteleva elementti oli orkesteri. Lähes jokaisessa kohtauksessa taustalla soi sinfoninen elokuvatyylinen Tuomas Kantelisen säveltämä musiikki. Tampere Filharmonia onnistui erinomaisesti! Näytelmän lavasteisiin (lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto) on todella panostettu, ja teatterin taikaa sekä läsnäolon tuntua voimistavat oivallisesti myös sirkuselementit (sirkus- ja taistelukoreografi Taina Kopra) ja elävän tulen käyttäminen. 

Yllättävää kyllä, esityksen heikoin lenkki oli tarina itsessään ja osittain näyttelijätyö. Kun paljon asiaa koetetaan mahduttaa siedettävään määrään katsomisminuutteja, näytelmää vaivasi paikoin koppoti koppoti -tyyppinen tunnelma eli se, että menneäänpä nyt eteenpäin, jotta ehditään kertoa kaikki. Jos yleisössä oli niitä katsojia, joille tarina ei ollut tuttu, sisältö ei välttämättä välittynyt tai ainakaan tullut kaikin osin motivoiduksi. Miksi yhtäkkiä ollaan siellä tai täällä tai kuka ihme tuo jamppa nyt on näyttämöllä?? 

Sali on valtavan kokoinen ja kauas oli vaikeaa tai mahdotonta nähdä, kuka milloinkin oli äänessä. Tätä ongelmaa oli ratkottu näyttämön reunalla olevin näytöin, joilta näytettiin videokuvana (valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen) näyttelijöitä lähempää. Toisaalta salin massiivisuutta käytettiin hienosti hyväksi: kattoon heijastettiin niin tunnelmaa luovaa tähtitaivasta kuin Sauronin silmääkin. Dialogissa on paljon suuria sanoja, joihin ei aina saatu tarvittavaa voimaa tai jännitettä. Näyttelijäntyössään aivan omalle tasolleen nousivat varsinkin loppua kohden Frodo (Ella Mettänen) ja Sam (Antti Tiensuu), joiden tuska ja tunteet välittyivät vaivattomasti takariviin saakka. Myös Klonkun (Risto Korhonen) liikekieli teki suuren vaikutuksen.

Vaikka Taru Sormusten herrasta ei ollut täydellinen, siinä oli niin paljon onnistuneita elementtejä, että teatteriretki Tampereelle kannatti todellakin tehdä.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Gothic Modern @ Ateneum, Helsinki

Kävin vuoden alussa katsomassa Ateneumin hittinäyttelyn Gothic Modern, joka esittelee 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta ja peilaa sitä vasten renessanssin ja keskiajan teoksia, joista se on ottanut vaikutteita. Mukana on niin kotimaisia teoksia kuin taidetta maailmaltakin. 

Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja kiehtova. 

Kävin myös ensimmäistä kertaa Ateneumin kolmannen kerroksen kahvilassa, Cafe Höijerissä. Se oli yksi miellyttävimmistä viime aikojen kahvilakokemuksista. Kahvilassa on pöytiinohjaus ja pöytiintarjoilu, jotka tekevät kokemuksesta rauhallisen ja elegantin: kaikki hösääminen ja turha säätö on poissa, ovella vain jonotetaan ja sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään. Viisi tähteä Cafe Höijerille!

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta III

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkuu siitä, mihin toinen osa päättyy, ja romaanin loppu jättää lukijan odottamaan neljättä osaa. Kolmannen osan alussa päähenkilö Tara Selter kohtaa toisen ihmisen, joka on jäänyt marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Kohtaamisen kautta lukijakin päästetään katsomaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä, sillä ihmisten kokemukset eroavat aina jollakin lailla toisistaan. 

Kolmas osa käsitteleekin keskeisesti kohtaamista, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä. Yhteys voi syntyä marraskuun kahdeksanteentoista jääneiden välille, ja tällaisia kohtaamisia kuvatessaan romaanisarjan kolmas osa muistuttaa jossain määrin Kärpästen herra -romaania: jos rakentuu yhteisö, sillä on oltava jonkinlaiset säännöt, on oltava riittävän paljon samanmielisyyttä. Yksi samanmielisyyteen liityvä perustavanlaatuinen asia on esimerkiksi ajanlasku: päivien määrästä on hyödyllistä olla samaa mieltä, ja jotta päiviin syntyisi jokin ryrmi ja mittakaava, henkilöhahmot sopivat mittayksiköksi sata päivää. 

Tara ikävöi miestään Thomasia ja myös palaa tämän luokse. Päivien määrä heidän välillään osoittautuu kuitenkin hankalan suureksi ha yhteyttä on vaikeaa löytää. Tara on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun taas Thomas on sellainen kuin ensimmäisenä marraskuun kahdeksantenatoista. Ei totuus eikä valhekaan auta kommunikaatiossa tai yhteyden löytämisessä, kun aikaa on kulunut liikaa. 

Tilavuuden laskemisesta on hieno romaanisarja, jolle ei auta kuin jäädä odottamaan jatkoa.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 19 h.

Kiinnostuin Jari Tervon uutuusromaanista oltuani kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuilla. Tuolloin Tervo kertoi olleensa kiinnostunut kirjoittamaan Ukrainan sodasta mutta huomanneensa, että hänellä ei ole siitä riittävästi taustatietoa. Suomen historiasta hänellä sitävastoin tietoa on, ja tästä oli lähtenyt idea kirjoittaa kuvitteellinen historiallinen romaani - entä jos toisen maailmansodan lopputulema olisikin ollut sellainen, jossa Neuvostoliitto olisi voittanut sodan Suomea vastaan? Ja tällainen historiallinen romaani Eeva ja Aatami siis on.

Romaanin keskushenkilöitä ovat nimihenkilöt Eeva ja Aatami. He tulevat aivat erilaisista suvuista: Eeva on Kyyhkysten sukua, ja romaanin tapahtumat alkavat Elisenvaaran pommituksista, joissa myös Kyyhkysten kotitalo pommitetaan maan tasalle. Aatami on puolestaan Rautapartojen sukua, joka on rikas ja vaikutusvaltainen suku. 

Tervon kerronta on rikasta: virkerakenne on pitkä ja polveileva, henkilöhahmoja on runsaasti (ja sodan ja sepitehistorian pyörteissä osa heistä osoittautuu opportunisteiksi, takinkääntäjiksi tai muutoin vain identiteetinvaihtajiksi) ja maantieteellisestikin ollaan monissa miljöissä. 

Olen lukenut aiemmin Tervoa vain vähän - ja kun tarkemmin miettii, en juuri ollenkaan. Muistan aloittaneeni joitakin romaaneja, mutta ne ovat jääneet kesken. Eeva ja Aatami lienee ensimmäinen, jossa olen päässyt loppuun saakka. Tervon tyylin runsaus ja maneerit, kuten seksikohtaukset, eivät aivan osu kirjalliseen makuuni. Runsautensa vuoksi romaani todennäköisesti toimii paremmin luettuna kuin kuunneltuna, vaikka äänikirjassa kerronnan näkökulman vaihtumisen seuraamista helpotetaankin lukijan vaihtumisella.