Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Tammi 2018. Alkuteos A Little Life, suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja, 36 h 48 min.

Tartuin Hanya Yanagiharan romaaniin Pieni elämä ystävän suosituksesta. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, mutta käsitin kirjan olevan globaali hittiteos. Pieni elämä on paksu romaani, joka jakautuu useaan osaan. Kaikki osat kertovat samoista ihmisistä, mutta fokalisoija vaihtelee. Romaanissa on lukuisia henkilöhahmoja, mikä tuntuu haastavalta kuuntelemisen alussa, mutta teoksen edetessä henkilöhahmot kyllä oppii tuntemaan hyvin.

Romaanin keskushenkilöinä on neljän ystävyksen porukka: Malcolm, JB, William ja Jude. Ensimmäinen osa sijoittuu heidän nuoruusvuosiinsa, collegeopintoihin New Yorkissa. Romaanin alussa mietin, että en itse asiassa ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan neljän nuoren amerikkalaispojan opiskeluajoista kymmeniä tunteja ja saas nähdä, kuinka pitkälle tämän teoksen parissa jatkan. Romaanin nimi kuitenkin antaa vahvan vihjeen siitä, ettei kyseessä ole "vain" nuoruusvuosien kuvaus. Kertomuksen edetessä, kun hahmoista vuorotellen paljastetaan lisää ja heidän henkilökuvaansa syntyy syvyyttä, romaani imee mukaansa. Myös joidenkin sivuhenkilöiden rooli kasvaa merkittäväksi, mikä toisaalta ristivalottaa keskushenkilöiden henkilökuvaa, toisaalta tuo syvyyttä romaanin kuvaamaan maailmaan sinänsä.

Keskushenkilöt tulevat hyvin erityyppisistä taustoista, mutta maailma, johon romaanin nykyhetki sijoittuu, on pitkälti etuoikeutettujen ihmisten maailma: rahaa, asuntoja, menestystä ja matkoja on. Tämä ratkaisu tuntuu ajoittain banaalilta tai siltä, että lukee aikuisten satua. Toisaalta henkilöhahmojen sijoittaminen tällaiseen maailmaan mahdollistaa heille runsaammin toimintaratkaisuja ja luo kenties vahvemman kontrastin sen kanssa, että hahmoista paljastetaan hiljalleen hyvinkin traumaattisia asioita.  

Pieni elämä on myös yksi väkivaltaisimmista romaaneista, joita olen lukenut, ja väkivaltakohtaukset nimenomaan kuunneltuina herättivät ajoittain voimakkaastikin sellaisen olon, uskallanko vastaanottaa teoksen kuunneltuna - lukiessa pystyy ennakoimaan ja "suojelemaan" itseään kamalilta kohdilta paremmin kuin äänikirjan kanssa, jolloin ei voi tietää, kuinka hirvittäviä asioita seuraavaksi kerrotaan.

Pieni elämä on erittäin vaikuttava, itkemään saava teos, joka kannattaa lukea ja jonka maailma ja tapahtumat jäävät mieleen ja mietityttämään. Romaani muistuttaa myös siitä, että päälle päin ei voi toisesta ihmisestä nähdä, mitä hän on kokenut.

Jalmari Helander: Sisu

Jalmari Helanderin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Sisu on puhdas lajityyppinsä överirämistelyelokuva, jossa vuonna 1944 Lapin maisemissa vanha mies on kyllästynyt sotimiseen ja kaivaa kultaa seuranaan koira ja hevonen. Kultaa löytyy, ja siitä aiheutuu ongelmia, sillä mies saa natsit peräänsä. Seuraa lukuisia splatter-henkisiä taistelukohtauksia.

Elokuva on rytmitetty temaattisiksi luvuiksi ja on pituudeltaan kompakti puolitoistatuntinen, jossa ei juuri puhuta.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 

"Yö on viileä, ilma raikkaan puhdasta ja kevyttä, aivan kuin tuuli hellästi silittäisi poskiani ja niskaani."

Like 2023. 295 s.

Sara Al Husainin esikoisromaanin Huono tyttö päähenkilö on Saara, Irakista Suomeen pakolaisina muuttaneen perheen tytär. Romaani kuvaa tytöksi kasvamista Suomessa, kahden kulttuurin paineissa. Lapsuus- ja nuoruuskuvaus on taustaa romaanin nykyhetkelle, jossa Saara on yllättäen naitettu perheen Irakin-matkan aikana pakkoaviolittoon Rasheedin kanssa. Aviolitto tuntuu olevan perheen yritys ratkaista Saaran liiallinen suomalaistuminen.

Parasta ja todella ajattelemaan laittavaa Huono tyttö -romaanissa on se, että romaani näyttää sekä suomalaisen että irakilaisen kulttuurin ongelmia ja todella tekee näkyväksi sen, kuinka vaikeaa on kasvaa - erityisesti naiseksi - näiden kahden kulttuurin välimaastossa. Ulkopuolisuus on yksi romaanin teemoista:

"Tein mitä tahansa, olin muurahainen suurennuslasin alla, Suomessa maahanmuuttajana ja Irakissa naisena. Suomessa piti tehdä niin paljon ollakseen edes osittain hyväksytty, eikä se todellakaan tuntunut aidolta hyväksynnältä. Se oli yhtä kamppailua kuulumattomuuden tunteen kanssa. Ja täällä piti kävellä miesten varjossa ja suorittaa naisille suunnattuja tehtäviä, kuten siivota ja kokata, ja kaiken sen jälkeenkin sietää lääkärin kaltaisten miesten ylenkatsetta."

Vaikka pakkoavioliitto solmitaan Irakin-matkan aikana ja siihen liittyvät kokemukset tapahtuvat ennen muuta Irakissa, Irak näyttäytyy kuitenkin moniulotteisessa valossa. Romaani ottaa kantaa siihen, mitkä puolet islamilaisesta maailmasta näkyvät länsimaihin, ja mitkä puolestaan ovat näkymättömiä. Saaran arkiset kokemukset sukulaistensa luona ovat tällaista muualle näkymätöntä todellisuutta:

"'Insha Allah pääset taivaaseen. Insha Allah olet aina turvassa', hän rukoilee ja suukottaa minua. Tätä osaa muslimeista ei nähdä usein muualla maailmassa. Minun tätini, häntä ei nähdä. Hänen kouluun kävelevät lapsensa, he eivät myöskään näy missään, kenellekään. Täti, serkut, Hajer. He ovat näkymättömiä."

Irakia tai islamilaista kulttuuria ei kuitenkaan millään lailla pehmitellä. Saaran perheen toiminta pakkoavioliiton yhteydessä on Saaran näkökulmasta karmea petos, ja Rasheed aviomiehenä on hänelle vastenmielinen raiskaaja. Tilanne ei kuitenkaan voi ratketa suoraviivaisella toiminnalla, vaan Saaran on mietittävä tarkkaan, kuinka hän voi vapautua vastentahtoisesta aviolittosta ja paeta Irakista,vai onko se millään tavoin mahdollista.

Huonossa tytössä pohditaan myös huivin merkitystä ja argumentoidaan hyvin, kuinka kyse ei ole "vain kankaanpalasta":

"Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta tosten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä sama kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. - - Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajottamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?"

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

 

WSOY 2017. Italiankielinen alkuteos Il giorni dell'abbandonono. Suom. Taru Nyström. BookBeatin äänikirja, 7 h 22 min.

Useat ovat kehuneet Elena Ferranten teoksia, ja Hylkäämisen päivät on ensimmäinen romaani, jonka olen häneltä lukenut (tai siis itse asiassa kuunnellut). Hylkäämisen päivät on outo romaani. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jonka mies, Mario, jättää. Nainen jää asumaan kahden lapsensa ja perheen koiran kanssa.

Alussa romaani vaikuttaa realistiselta: nainen analysoi tunteitaan ja elämäänsä, kun on tullut jätetyksi. Jossain vaiheessa romaani kuitenkin lisää kierroksia, ja tapahtumat ja naisen tulkinta todellisuudesta lähtevät vyörymään absurdeiksi. 

Hylkäämisen päivistä on vaikeaa sanoa, pitääkö siitä vai ei. Jotenkin tuntuu, kuin teoksessa olisi kaksi erityylistä romaania, vaikka tarina sinänsä onkin yksi ja sama alusta loppuun saakka.

Hanna Tikander & Wilma Ruohisto: Selvin päin - Erään bilettäjän tarina

Storyside 2022. BookBeatin e-kirja. Editiosta ei käy ilmi sivumäärää.

Selvin päin - Erään bilettäjän tarina on toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittama haastattelukirja Hanna Tikanderista. Tikander on yrittäjä ja somepersoona, joka lopetti alkoholinkäytön, ja Selvin päin kertoo Tikanderin tarinan alkoholismista. Teos on kirjoitettu puhekielellä ja sen voi kuvitella toimivan hyvin äänikirjanakin. Tarinaan on rakennettu koukuttavia ennakointeja ja toisaalta lukijaa saattaa kiinnostaa tirkistellä nuorten, juhlivien ja menestyvien kaupunkilaisten elämää ja pohtia, kuka kukin mahtaisi olla.

Selvin päin ei kuitenkaan ole Seiska-henkinen tirkistely- tai kauhistelukirja, vaan kiinnostava ja avoimesti kirjoitettu pohdinta addiktiosta, addiktion tajuamisesta ja tahdosta ja keinoista tehdä elämänmuutos.

Tikander kertoo kirjassaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja nuoresta aikuisuudestaan; lapsuudenperheestään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, kouluajastaan, vaihtovuodestaan, opinnoistaan, urastaan ja yrittäjyydestään. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain taustaa päätarinalle, joka on addiktio, sen kehityskaari ja lopulta oivallus siitä, että Tikander haluaa elämältään muutakin kuin viinaa, huumeita ja krapuloita.

Antoisinta teoksessa on Tikanderin avoin, paikoin raadollinenkin pohdinta. Kun hän lopettaa alkoholin ja huumeiden käyttämisen, moni asia pitää määritellä uudestaan, esimerkiksi juhliminen:

"Mutta mikä oikeastaan oli juhlimista? Kun juhlimiseen ei enää liity päihteitä, mä en osaa enää mieltää sitä juhlimiseksi. Vaikka samaan aikaan mä en pidä juhlimisena sitä, että vedetään viivoja invavessassa, trippaillaan keskushermostoon vaikuttavien psykedeelien alaisena tai juodaan itsensä oksennus-sammumispisteeseen asti. Silti mä oli tehnyt juuri niitä asioita aina juhliessani."

Tikander tekee hienosti näkyväksi sen, että vaikka lopettaa ja haluaakin lopettaa juomisen, samanaikaisesti kuitenkin todellakin tekee mieli juoda - ja kuinka paradoksaalista tämä oikein on:

"Kun puhuu alkoholittomuudesta koko ajan, on vähän kiusallista mainita johonkin väliin, että anteeksi kun sanon, mä oikeastaan haluaisin ihan sikanan juoda. Mä aloin kiinnittää huomiota siihen, millaisissa tilanteissa mun teki mieli juoda. Ja yleensä ne hetket ovat aika nopeita. Ne menivät ohi. Joten mä olen sanonut sen itselleni ääneen: tässä hetkessä mun tekee mieli tosi paljon juoda, mutta tämä menee ohi. Se on ollut yksi mun isoimpia oivalluksia, niinkin pieni asia. Tämäkin menee ohi."

Tikander on joutunut pohtimaan paljon syitä sen taustalla, miksi hän joi. Teoksesta käy ilmi myös lukuisat yritykset päästä terapiaan ja terapiassa käyminen, eli helpolla näiden oivallusten äärelle ei varmasti ole päästy. "Mä join päästäkseni humalaan ja saadakseni tauon niistä vaikeista tunteista, mitä mä kävin läpi. Se oli samanlainen selviytymiskeino kuin syömishäiriö, masennus tai itsetuhoisuus, tarkoituksellinen tai ei-tarkoituksellinen sellainen", Tikander pohtii.

Teoksesta välittyy myös se, kuinka elämänmuutos vaikuttaa myös ihmisiin ympärillä: kun yksi muuttaa tanssiaskeliaan, muutkaan eivät voi tanssia enää täysin samaa tanssia. Alkoholittomuus näyttää vaikuttaneen niin, että Tikanderia ei kutsuta enää mukaan kaikkiin juhliin, koska koetaan, ettei hän juhli. Tai tällainen vaikutelma teoksesta syntyy. Toisaalta muutos näyttää sen, ketkä ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja läheisiä ihmisiä ja ketkä eivät.

Tikander kuitenkin tuo useaan otteeseen esiin sen, että hän ei ole puuttumassa muiden juhlimiseen, juomiseen tai huumeiden käyttämiseen, vaan omaansa. Suora puhe alkoholista ja päihteistä saattaa kuitenkin tuntua aika karulta tai tylyltä:

"Ihmiset käyttävät aineita hakeakseen kokemuksia, joita ne ei jaksa hankkia selvin päin. Usein ihmiset ajautuvat käyttämään siksi, että niillä on tylsää. Samaan aikaan mä uskon, että on paljon ihmisiä, jotka saa punkkulasillisesta rennomman tai luovemman fiiliksen, mutta mä en kuulu niihin. Mä olen aina halunnut sitä päihdyttävää ainetta lisää."

Kumppanin tai seurustelusuhteen löytäminen alkoholi- tai päihdekeskeisessä kulttuurissa - voiko suomalaista nuorten aikuisten kaupunkikulttuuria kuvailla tällä tavoin? - näyttäytyy haastavana:

"Jos tapailee dokailevaa ja pajauttelevaa tyyppiä, se ihminen karkaa välillä toiseen paikkaan. Yhteys puuttuu ja se pilaa sen ihmisuhteen kehityksen. Mä en halua joutua rajoittamaan tai kieltämään toisilta ihmisiltä jotain, koska silloin vastuu tilanteesta siirtyy mulle. Silloin mä olen taas se ongelma ja mun pitää keksiä ongelmaan ratkaisu. Se on siltä toiselta tyypiltä laiskaa enkä mä halua olla sellaisen tyypin kanssa."

Yksi Selvin päin -teoksen oivallus on mielestäni se, että Tikander oletti elämänsä ongelmien ratkeavan, kun hän näennäisesti ratkaisee yhden ongelman, eli lakkaa juomasta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja prosessin häntä näyttää pitkältä:

"Mun on vieläkin välillä tosi vaikeaa olla tilanteissa, joissa muut ihmiset juo. Siihen juomiseen tulee ihan sellainen fyysinen himo. Mä saatan vain katsoa jonkun toisen viinilasia juhlissa, ja yhtäkkiä mun tekee  mieli ottaa se itselleni ja vetää ykkösellä alas. Mä en ikinä yrittäisi rajoittaa muiden juomista, mutta omaa juomista mun on pakko. Sellaista riippuvuus on. Ne hetket alleviivaavat sitä vuosia kestänyttä oman toiminnan ongelmallisuutta, vajavaisuuttakin. Kuin joku maalaisi päälle koristetussilla, kuinka pakottava tarve mulla oli päästä jotain siinä hetkessä kokemaani tunnetta pakoon."

Selvin päin käsittelee hienosti addiktiota nuorten aikuisten arjessa. Teos näyttää sen, kuinka addiktio on olemassa jokaisessa nyt-hetkessä ja valintoja täytyy tehdä koko ajan - ei riitä, että on kerran päättänyt olla juomatta. Teoksessa on myös freesiä se, että se ei asetu perinteiseen selviytymiskirjallisuuden jatkumoon siinä mielessä, että käänne poispäin addiktiivisista aineista tapahtuisi henkilön päädyttyä täysin yhteiskunnan pohjalle. Selvin päin tuo siis addiktiokokemuskeskusteluun monimuotoisuutta, jota keskustelussa ei juurikaan ole ollut.

Albert Edelfelt & Ajan kysymys -näyttelyt @ Ateneum

 

Ajan kysymys

Ateneumin perusnäyttelyn nimi on Ajan kysymys ja se esittelee kokoelmaa temaattisesti järjesteltynä, mikä on tuore ratkaisu. Eri tiloissa on taidetta muun muassa luonto- ja kaupunkiteemoista. Temaattisuus tuo näyttelyyn särmää, kun satoja vuosia vanhan maisemataulun vieressä onkin yhtäkkiä Palsan maalaama teos poronraadosta.

Ajan kysymys -näyttelyn tauluista yksi vangitsevimpia on mielestäni alla oleva Hugo Simbergin Kevätilta jäänlähdön aikaan (1897), jossa valo on aivan maaginen.

Myös Ferdinant von Wrightin klassikko Taistelevat metsot (1886) pääsi yllättämään: tauluhan on aivan valtavan kokoinen!

Albert Edelfelt

Albert Edelfelt -näyttely on laaja ja tekee näkyväksi sen, kuinka valtavasti Edelfelt maalasi ja kuinka erilaisia aiheita: pääosin luontoa ja ihmisiä, mutta muotokuvatauluissakin on paljon variaatiota: Pariisissa maalatut eroottiset naiset, valtaapitävien muotokuvat, sukulaiset ja perheenjäsenet, rikkaat ja köyhät. Ja kuinka paljon täytyykään olla harjoitustauluja ja luonnoksia kaikkien lopullisten töiden takana.

En ottanut yhtään kuvaa Edelfelt-näyttelystä, koska vaikuttavinta tauluissa oli elävyys ja valo, ja 'tuntui siltä, että valokuvista ne eivät ehkä välittyisi samaan tapaan.