sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Pierre Lemaitre: Silmukka

 


"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta


 

"En ole koskaan ollut väkivaltainen mies."

Minerva 2019. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Cadres noirs, 2010. Nextoryn e-kirja, 524 s.

Pierre Lemaitren Petoksen hinta on yhteiskuntakriittinen jännityskirja. Päähenkilö on 57-vuotias Alain Delambre, joka on ollut vuosia työttömänä. Hänellä on vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Pitkittynyt työttömyys on alkanut vaikuttaa hänen parisuhteeseensa ja perhe-elämäänsä. Ennen työttömyyden alkua Alain ja hänen vaimonsa Nicole päättivät aloittaa massiivisen keittiöremontin, joka jäi pahasti kesken rahatilanteen muututtua. Uusiin vaatteisiin ei ole varaa, ja Alainin olemus on alkanut muuttua nuhjuiseksi. Hän ymmärtää myös, ettei ole työmarkkinoilla kovin haluttu palkattava, vaikka onkin ammattitaitoinen - kuka hullu nyt 57-vuotiaan miehen palkkaisi. Alain tekee koulutustasoaan alempia hanttihommia, jotta toisi talouteen edes hiukan rahaa.

Kaikki muuttuu eräänä päivänä, kun Alain huomaa työnhakuilmoituksen, joka vastaisi täysin hänen osaamistaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee työnhaussa eteenpäin ja vaiheeseen, jossa on neljän kärki, josta joku palkataan. Neljän kärjelle on tosin luvassa hyvin erikoislaatuinen "työhaastattelu": firman keskijohdolle lavastetaan panttivankitilanne, jota työnhakijoiden on määrä ohjata - heidän on selvitettävä panttivankitilanteen avulla, kuka keskiportaasta on luotettavin, lojaalein ja osaavin henkilö, ja onko joukossa heikkoja, jotka murtuvat äärimmäisessä stressitilanteessa ja alkavat laverrella firman asioita.

Alain päättää panostaa työnhakuun tosissaan: tämän paikan hän haluaa ja tarvitsee. Nicole, Alainin vaimo, ei ole panttivanki-ideasta lainkaan innoissaan. Hän ei haluaisi Alainin hakevan moista paikkaa:

"Vanha tuttu levy pyörähtää taas soimaan. pidämme toisiamme syyllisinä tilanteeseen, mikä on kammottavaa. Ennen rakastimme toisiamme ja pysyimme yhdessä, vaikka ajat olivat vaikeita. Mutta nyt kun meillä olisi mahdollisuus selviytyä, me alammekin etääntyä toisistamme. Juuri se tekee kipeää."

Petoksen hinnan yhteiskuntakriittisyys syntyy siitä, kuinka työttömyyden vaikutuksia kuvataan yksilötasolla, heijastevaikutuksina sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Romaanin sympaattisin hahmo on Charles, asunnoton juoppo, joka on töissä samassa hanttihommafirmassa Alainin kanssa. Yhteiskuntakriittisyys näkyy myös siinä, että aina kun Alain avaa radion tai tv:n, uutisissa kerrotaan yt-neuvotteluista, irtisanomisista tai johtajien palkkojen massiivisuudesta. Myös johtajuuden teoriaa, jonka Alainkin koulutuksensa ja kokemuksensa johdosta tuntee, pilkataan:

"Ne ovat käteviä ja leikkisiä, tarjoavat hupia vähällä vaivalla ja antavat älykkään olon. Niiden ansiosta voi kuvitella itsekin oppivansa jotain tehokkuudesta työympäristössä. Taulukoilla ja matriiseilla on rauhoittava vaikutus. Vuosien kuluessa muodit vaihtuvat ja taulukot seuraavat toisiaan. Yhtenä vuonna tehdään testejä, jotta päästäisiin selvyyteen, ovatko työntekijät järkiperäisiä, energisiä, yhteistyöhaluisia vai päättäväisiä. Seuraavana vuonna kehotetaan tutkimaan, ovatko he sittenkin ahkeria, kapinallisia, edelläkävijöitä, muutosvastarintaisia, myötäeläjiä vai haaveilijoita. Jos vaihdetaan konsulttia. saakin huomata olevansa tosiasiassa suojelija, johtaja, järjestelijä, tunteilija tai lohduttaja. Jos käväisee vielä yhdessä seminaarissa, oppii erottamaan, olisiko sittenkin toiminta-, systeemi-, idea- vai prosessikeskeinen ihminen. Kaikki ovat onnesta sekaisin voidessaan antautua moiseen huijaukseen. Testit eivät pahemmin poikkea horoskoopeista, viime kädessä niistä aina löytää itseään muistuttavia piirteitä, vaikka todellisuudessa omia kykyjään on mahdoton arvioida ennen kuin niitä joutuu koettelemaan äärimmäisissä olosuhteissa." 

Petoksen hinta koostuu kolmesta erityyppisestä osasta: kun tapahtumat alkavat vyörymään, ne johtavat toisiin. Juonenkäänteitä ja jännitystä romaanista ei puutu. Romaanin nimi on avain teoksen tulkintaan: Kuka pettää ja ketä? Kenelle jää mikäkin hinta maksettavakseen?

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Pierre Lemaitre: Kyykäärme


 

"Mathilde naputtaa etusormella auton rattia."

Minerva 2022. Suom. Kaila Holma. Ranskakielinen alkuteos Le serpent majuscule, 2021. Nextoryn e-kirja.

Pierre Lemaitren dekkari Kyykäärme on pöytälaatikosta kaivettu teksti, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1985, mutta joka julkaistiin vasta 2020-luvulla. Kyykäärmeen astelma on herkullinen: päähenkilö on palkkamurhaaja Mathilde, joka alkaa jo käydä vanhaksi ja jonka muisti reistailee. Hän ei toimi kaikkien toimeksiantajansa turvallisuussääntöjen mukaan ja pikku hiljaa hän alkaa tehdä erilaisia virheitä - joita yksi on se, että hän murhaa väärän ihmisen.

Dekkari on täynnä erilaisia juonenkäänteitä, ja lukija seuraa Mathilden edesottamuksia silmät selällään. Mustaa huumoria on paitsi itse dekkarin asetelmassa, myös kielessä:

"Sitten mies rojahtaa lupaa kysymättä tuolille istumaan ja katsoo porttivahtia. Hävytön mies! nainen ajattelee hiljaa mielessään, minkä hänen ilmeensä paljastaa selvästi. Nainen katselee poliisia kuin vanhaa karvatonta koiraa. Epäilemättä siksi että tämä on kalju."

...ja Mathilden ajatuksenjuoksussa:

"- - sydänkohtaus tästä vielä puuttuisi, mennä nyt heittämään veivi tällaisella hetkellä Henrin talon edustalla, piru vie, kylläpä moisista ajatuksista ammentaakin voimaa."

Kyykäärme on toimivaa, kepeää ja vetävää kesälukemista. Aiemmin olen lukent Lemaitrelta romaanin Näkemiin taivaassa (josta tehdyn elokuvankin kävin katsomassa), ja pidin siitä hyvin paljon. Voi olla, että Kyykäärmeen lukeminen aloittaa lukukesäni Leimaitre-jatkumon!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Elvi Sinervo: Palavankylän seppä

 


"Eräänä kevättalven yönä 1919 Hermanni Rintaluoma lähti vuoteestaan vaimonsa vierestä, jätti tuvan jonka ilma oli raskas monijäsenisen nukkuvan perheen hengityksestä, ja seisoi hetken syntymämökkinsä porraskivellä tähtiä katsellen."

Tammi, 1965 (ilmestyi ensi kerran v. 1939). 267 s.

Elvi Sinervon romaani Palavankylän seppä kertoo suomalaisen työväestön elämästä sisällissodan jälkeen. Seppä Hermanni Rintaluoma, romaanin päähenkilö, on sekaantunut sisällissodan tapahtumiin Sörnäisissä asuessaan ja sodan päätyttyä päättää perheineen muuttaa takaisin kotiseuduilleen, maalaiskylään joen varrelle. Hermannin vaimo Eriika on paremmasta yhteiskuntaluokasta eikä ole tottunut perheen työväenluokkaiseen elämään - eikä myöskään haluaisi muuttaa maalle miehensä synnyinmökkiin, jossa vielä asuu tämän elossa oleva äiti.

Perhe kuitenkin muuttaa kylään, ja Hermanni alkaa haaveilla oman sepänpajan perustamisesta - kyse ei niinkään ole yrittäjyydestä, sillä siihen Hermannilla ei ole varaa, vaan pajaosuuskunnan perustamisesta. Romaanissa seuratan perheen elämää kylässä ja pajan syntyä sekä kehitystä. Romaani kuvaa työläisperheen arkea ja oloja realistisesti: on köyhyyttä, pulaa, isäntien nöyryyttävää asennetta, sairautta, vaikeuksia. Hermannin palava halu perustaa paja ja toimia itsellisenä seppänä tuovat romaaniin toivoa paremmasta. Realistiseen, tai lähes naturalistiseen tapaan yksilö on kuitenkin heikko yhteiskunnallisten voimien ja yhteiskuntaluokkien puristuksessa. 

Romaanin loppupuolella Hermanni käy sisäistä monologia, jonkinlaista modernistisen, hajonneen minän välitilinpäätöstä mielessään:

"Kuinka monta minää hän vetikään perässään. Viime vuosisadan viimeisellä kymmenellä hän oli ollut levysepänoppilas, joka luki vieraita kieliä ja halusi tietää kaiken - -. Sitten hän oli ollut nuori perheenisä ja sosialisti, joka vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä odotti vallankumousta. Siitä ei tullut mitään. Hän oli ollut pettynyt kaikkeen, tyytymätön avioliittoon ja kasvavaan perheeseen, työväen liikkeeseen. Oli juonutkin - - . Juuri tuosta juopottelukaudesta hän oli paennut uskonnon etsintään. Sitten oli tullut maailmansota, uusi vallankumouksellinen kausi, kansalaissota... Monessa valinkauhassa hän oli itseään sulatellut, aina oli syntynyt jotain puolivalmista. Puolijuoppo, puoliuskovainen, puolipunakaartilainen."

Pohdinta jatkuu:

"Silloin nuorena, niin epämääräisiä kuin hänen kuvitelmansa olivat olleetkin, hän oli aina kuitenkin uskonut, että kerran olisi valmis, että kerran tuntisi itsensä kypsäksi, viisaaksi, jotain saavuttaneeksi. Vielä silloin, kun hän käsitti ettei hänestä, levysepästä ja kasvavan perheen isästä, voisi tulla mitään sellaista, mitä poika ehkä olisi toivonut epätoivoisen itseopiskelun aikana, vielä silloinkin hän uskoi kerran pääsevänsä rauhalliseen tilaan, hedelmänkorjuuajan tuntoon."

Romaanin lopussa tapahtumia ei enää kerrota Hermannin vaan hänen vaimonsa Eriikan ja lastensa näköulmien kautta.

Palavankylän sepän tapahtumat sijoittuvat Suomeen, menneisyyteen noin sadan vuoden päähän. Romaania lukiessa oivaltaa jotakin siitä kehityksestä, jonka olemme maana ja kansana vuosisadassa kulkeneet. Paitsi että olemme siirtyneet luokkayhteiskunnasta hyvinvointiyhteiskuntaan (ja olemme nyt matkalla mihin?), myös henkinen ilmapiiri on muuttunut valtavasti. Palavankylän sepän lukeminen tekee näkyväksi sitä, mitä ehkä voisi kutsua myös suomalaisuuden taakaksi, jotakin ylisukupolvista suorittamista, yksin pärjäämisen eetosta ja sitä, kuinka niukasti ja rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Palavankylän sepässä ei juuri kiroilla tai haistatella, mutta kommunikaatio on todella tylyä tai monin paikoin lähes olematonta, tuhahtelua tai katseita.

Palavankylän seppä on hidastempoista luettavaa, sen maailma tuntuu olevan hyvin kaukana nykytodellisuudesta, mutta romaanin kuvaamasta menneestä ajasta kurottaa joitakin selvästi havaittavia säikeitä nykyaikaan ja nimenomaan sellaisia, jotka selittävät jotakin suomalaisuudesta. Toisaalta romaanin käsittelemät teemat - eteenpäin pyrkiminen, onnellisuuden tavoitteleminen, perhe-elämä - ovat ajasta toiseen toistuvia, niiden muoto vain saattaa muuttua.

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu

 

Docendo 2018. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017. 847 s. Nextoryn e-kirja.

Masha Gessenin järkäleimäinen tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu perustuu venäläisten haastatteluille ja piirtää onnistuneesti kontekstualisoidun kuvan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän synnystä, demokratian mahdollisuudesta ja yhteiskunnan kääntymisestä uudelleen totalitarismiin. Prologissa Gessen, venäläis-amerikkalainen journalisti, kertoo kirjan tavoitteista: "Kurinpalautus, sodat ja jopa Venäjän paluu vanhoille pahoille tavoilleen maailmannäyttämöllä olivat todellisia tapahtumia, jotka näin itse, ja sen tarinan minä halusin kertoa. Mutta halusin kertoa myös siitä, mitä ei tapahtunut: tarinan vapaudesta, jolle ei avauduttu, ja demokratiasta, joka ei kelvannut. Kuinka kertoa sellainen tarina? Mistä löytyvät syyt sille, mitä jäi tapahtumatta? Mistä aloittaa, ja kenestä?"

Gessen avaa neuvostoihmisen käsitettä viitekehyksenään sosiologia. Homo sovieticuksen identiteettiä on tutkinut esimerkiksi sosiologi Juri Levada, Levada-tutkimuskeskuksen perustaja. Hänen mukaansa Homo sovieticuksen elämää muokkasivat antinomiaparit. Antinomiapareista "tärkein saattoi olla se, jota Levada kutsui imperiumioireyhtymäksi". "Neuvostoliitto oli - - toisaalta kiistattomasti imperiumi. Sen vahvuus, laajuus ja koko olivat kansalaisille ylpeydenaihe. Kaikki koululaiset tiesivät, että Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin maa. - - Toisaalta jokaiselle neuvostokansalaiselle tähdennettiin lakkaamatta hänen etsinistä alkuperäänsä, joka oli muuttumaton ja kirjattu joka ainoaan häneen viittaavaan asiapaperiin." Tästä seurasi se, että "Homo Sovietucus on siis luonteeltaan, geneettisesti, turhautunut, koska hänellä on edessään mahdoton valinta etnisen ja superetnisen identiteetin välillä", kirjoitti Levada. 

"Antinomian vuoksi Homo sovieticus joutui pirstomaan tietoisuutensa mahduttaakseen siihen ristiriitaiset näkemykset. Levada lainasi George Orwellin kaksoisajattelun käsitettä. - - Tilanteesta riippuen neuvostoihminen saattoi käyttää jompaakumpaa antinomiaparin 'totuutta', joskus jopa nopeasti peräkkäin."

Gessenin kirjassa kuvataan osuvasti venäläisten sosiologien vaikeutta tehdä sosiologista tutkimusta neuvostoihmisen olemassaolosta, koska Neuvostoliitossa ei ollut tapana tehdä mielipidetiedusteluja tai -kyselyitä: "Kuinka ottaa puheeksi asia, josta ei ole koskaan ennen keskusteltu? Kuinka tiedustella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ollut oikeutta mielipiteisiin? Kuinka ylipäätään käydä keskusteluja, joihin tarvittavaa kieltä ei ole olemassa?" 

Kuitenkin kuva neuvostoihmisestä alkoi hahmottua, ja se näytti tältä:

"Homo sovieticus ei ollut indoktrinoitu. Itse asiassa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia voimakkaita mielipiteitä. Hänen sisäinen maailmansa koostui antinomiapareista, hänen tavoitteenaan oli selvitä elämässä ja hänen strategianaan oli jatkuva neuvotteleminen - kaksoisajattelun pelien loputon toistaminen. - - Homo sovieticus oli joutunut loputtomaan valheiden kierteeseen: hän teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt."

Sosiologi Lev Gudkov teetti sosiologisen kyselyn vuonna 1994, jossa hän kartoitti muun muassa sitä, mitä vastaajat katsoivat venäläisten perimmäisiksi myönteisiksi ominaisuuksiksi. "Tämä kysymys sai 2 957 vastaajalta tulokseksi kolme yleisintä ominaisuutta: 'avoimuus', 'yksinkertaisuus' ja 'kärsivällisyys'. Vaikutti siltä, että ihanteellinen venäläinen oli ihminen, jolla ei ollut ominaisuuksia.'" Toisin sanoen "uusi tutkimus viittasi siihen, ettei Homo sovieticus katoaisi mihinkään - -. Homo sovieticuksen keskeinen piirre, kaksoisajattelu, näkyi kaikissa ikäryhmissä."

Yhtä lailla kuin suomalaisessa ajattelussa vaikuttaa pitkä suomettumisen varjo, neuvostoihminenkään ei vaikuta kadonneen minnekään, vaikka Neuvostoliitto onkin kadonnut. Neuvostoihmisyyttä käsittelee kiinnostavalla tavalla myös Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš dokumentaarisessa romaanissaan Neuvostoihmisen loppu

Orwell-viitteiksi ei valitettavasti tunnu riittävän vain Vuonna 1984 -romaani, vaan Gessen löytää peilipintaa myös Eläinten vallankumouksesta:

"Kaikki kansat olivat tasaveroisia, mutta venäläisten kansa oli 'ensimmäinen vertaistensa joukossa'. Ilmausta käytettiin ensimmäisen kerran Pravdan etusivun pääkirjoituksessa - -. Näin kirjoitettiin vuonna 1936, kymmenisen vuotta ennen Orwellin Eläinten vallankumousta ja sen periaatetta, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'."

Yksi Venäjä vailla tulevaisuutta -kirjan haastatelluista on oppositiopoliitikko, aktivisti Boris Nemtsovin tytär Žanna (s. 1984). Hänen kauttaan avautuu kiinnostava näkökulma poliittiseen aktivismiin ja sen vaikutukseen aktivistin perheeseen. Anekdoottimaisena kuriositeettina päästään kurkistamaan myös perhe-elämän kulissien taakse. Synkässä luvussa Buduštšego net ("Tulevaisuutta ei ole") Žannan äiti Raisa saa puhelun:

"'Tiedättekö?' soittaja kysyi.

‘Tiedänkö mitä?’

‘Minulla on lapsi teidän miehenne kanssa, ja odotan toista.’

‘Joten?’ Raisa kysyi.

‘Joten asialle on tehtävä jotain.’

‘Siinä tapauksessa teidän on kai tehtävä jotain’, sanoi Raisa ja katkaisi.”

Lakonista. 

Gessen pyrkii myös tekemään näkyväksi Putinin ajattelun juuria, jotka juontavat filosofin ja poliittisen aktivistin Aleksandr Duginin ajatteluun, jonka Gessen puolestaan osoittaa juontavan juurensa muun muassa neuvostoliittolaisen kansatieteilijä Lev Gumiljovin (runoilija Anna Ahmatovan ja runoilija Nikolai Gumiljovin pojan) tuotantoon. 

"Gumiljovin keskeisin ajatus oli etnogeneesin käsite. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa syntyy entisiä ryhmiä ja ne saavat erottavia tunnuspiirteitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Etnistä ryhmää, eli Gumiljovin sanoin ethnosta, muovasi kaksi pääasiallista voimaa: maantieteelliset olot ryhmän asuinalueella ja ulkoavaruudesta tuleva säteily. - - Koska Gumiljov työskenteli yksin, hän joutui kehittämään oman maailmankaikkeuden teoriansa avaruussäteilyineen päivineen."

"Dugin omaksui kaikki Gumiljovin kirjoitukset omaksi tieteelliseksi pohjakseen." "Duginilta ilmestyi vuonna 1994 teos nimeltä Konservativnaja revolutsija ('konservatiivinen vallankumos'). Hän visioi siinä liikkeen, joka vastustaisi 'ekstremististä humanismia' - ajatusta, että kaikilla ihmisillä kaikkialla on oikeuksia - ja lakiin perustuvan yhteiskunnan ajatusta."

Gessen palaa siihen, kuinka Putin intoutui Duginin ajattelusta, luvussa Jaettu kansa, joka käsittelee Venäjän laajentumispyrkimyksiä ja Ukrainaa:  

"Hieman yli viisi vuotta sitten Dugin oli ilmoittanut aikovansa nousta maansa johtavaksi ideologiksi, ja nyt se tapahtui: Putin lainasi Duginin sanoja ja käsitteitä ja toteutti Duginin ennustuksia. Dugin oli vuonna 2009 ennustanut Ukrainan jakautumisen kahdeksi valtioksi. Itäosa liittoutuisi Venäjän kanssa ja länsiosa olisi aina katsova Eurooppaan. Duginin näkemyksen mukaan Ukrainassa asui kaksi erilaista kansaa: länsiukrainalaiset, jotka puhuivat ukrainaa, ja itäosan asukkaat, joiden joukossa oli etnisiä venäläisiä ja etnisiä ukrainalaisia, jotka kuitenkin olivat kieletään ja kulttuuriltaan venäläisiä. Duginin mielestä näillä kahdella kansalla oli tyystin erilainen geopoliittinen suuntaus. Näin ollen Ukraina ei ollut kansallisvaltio. Toisin sanoen sen jakautuminen oli ennalta määrättyä - ainoa avoin kysymys oli, tapahtuisiko se väkivallattomasti. Hän oli jo silloin varoittanut, että voisi syttyä sota. Tässä oli kyse paljon enemmästä kuin Ukrainasta, ja Putin teki sen selväksi puheessaan. Dugin oli jo vuosia odottanut, että Venäjä ottaisi paikkansa antimodernin maailman johtajana. - - Venäjä ei lopettaisi Krimiin, Dugin kertoi yhteyshenkilöilleen. Se auttaisi Kaakkois-Ukrainaa taistelussa Kiovaa vastaan. - - Krimin haltuunotto rinnastettiin Neuvostoliiton suureen voittoon toisessa maailmansodassa." 

Venäjä vailla tulevaisuutta antaa lisää tulkintakontekstia Ukrainan sodalle, Venäjän täysmittaiselle ja avoimelle hyökkäyselle Ukrainaan vuonna 2022. Dugin näki Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan venäläisen identiteetin pönkittämisenä: "- - parin viime kuukauden tapahtumat - Krim ja nyt Itä-Ukrainan sota - edustivat venäläistä renessanssia, 'Venäjän kevättä'. 'Alamme olla ylpeitä maastamme', hän jatkoi. 'Venäläisille alkaa selvitä, että he eivät ole maailmassa pelkkiä passiivisia objekteja vaan historian subjekteja.'" Gessenin mukaan "Dugin halusi Putinin hyökkäävän Ukrainaan avoimesti, käyttävän virallisia joukkoja ja tähtäävän loistokkaaseen voittoon, joka laajentaisi Venäjää". Putin vaikuttaa lähteneen tänä vuonna toteuttamaan Duginin ajatusta.

Venäläistä kolonialismia on tuonut maailman tietoisuuteen ansiokkaasti tänä vuonna ukrainalainen journalisti Maksym Eristavi, jonka Twitter-lanka Russian Colonialism on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Venäjän informaatiovaikuttaminen myös Euroopassa on kantanut hedelmää viime vuosina, Duginin ja Putinin ajatukset ovat saaneet jalansijaa täälläkin. Gessen lainaa Putinia: "Mielestäni voi todellakin nähdä, että Euroopan maissa on käynnissä arvojen uudelleenarviointi. Meidän konservatiiviksiksi kutsumamme arvot alkavat saada kannatusta. Ajatelkaamme Viktor Orbánin voittoa Unkarissa tai Marine Le Penin menestystä Ranskassa - -. Samanlainen trendi voimistuu muissakin maissa. Se on ilmiselvää, ehdottoman ilmiselvää." Yhtä ilmiselvää on se, että kyse on informaatiovaikuttamisesta. Kuinka paljon Euroopassa on hyödyllisiä idiootteja?

Venäjä vailla tulevaisuutta tuo esiin samankaltaista yhteiskunnan toiminnan absurdiutta kuin Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo. Gessen kuvaa venäläisten tuomioistuinten toimintaa:

"Venäjän tuomioistuimet kuuntelivat syyttäjää ja hyväksyivät hatarat todisteet, väärät todisteet tai jopa todisteiden täydellisen puuttumisen, mutta siitä ei seurannut, että kaikki tuomitut olisivat olleet syyttömiä - vaan että ketään, ei edes syyllisiä, ei kohdeltu oikeudenmukaisesti."

Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan aikaisten lännen asettamien pakotteiden vaikutuksista Gessen kirjoittaa:

"Tietenkin keksittiin keinoja kiertää pakotteita. Elintarvikepakkauksiin vaihdettiin etiketit, jotta näytti siltä, että niissä oli jotain muuta tai että ne olivat peräisin jostain muualta. Kaupoista löytyi nyt meren antimia Valko-Venäjältä, joka on sisämaavaltio. Kesällä 2015 - vuosi sen jälkeen, kun vastapakotteet astuivat voimaan - Putin allekirjoitti määräyksen, jolla kaikki salatavaraksi todetut elintarvikkeet oli hävitettävä. Sitten kabinetti julkaisi säännöt, joiden mukaan kielletyt elintarvikkeet oli tuhottava 'millä vain käytettävissä olevalla keinolla' kahden puolueettoman todistajan läsnä ollessa ja toimitus  oli valo- tai videokuvattava. Puhuttiin krematorioista ja kuorma-autojen lavalle asennetuista jätepolttimista. Jotkut tyrmistyivät. Valtion käskystä tapahtuva suunnattomien elintarvikemäärien tuhoaminen - syömäkelpoisten elintarvikkseiden, joista oli kiistatta kysyntää - olisi luultavasti omalaatuinen ele missä tahansa maassa, mutta Venäjällä sen täytyi tuntua erityisen järkyttävältä."

Venäjä vailla tulevaisuutta on laaja teos, jossa on monia teemoja. Yksi, jota en vielä ole käsitellyt, on se, kuinka järjestelmä on ottanut keppihevosekseen seksuaalisuuden. Yksi teoksessa haastatelluista henkilöistä on Ljoša, joka tekee yliopistolla queer-tutkimusta ja on homoseksuaali. Hänen kauttaan kirjassa avataan tieteentekemisen mahdollisuuksien supistumista, homopropagandalain vaikutuksia ja sitä, kuinka kansaa johdettiin harhaan pedofiilijahdilla. Viimeeksi mainittu tuo länsimaisessa kontekstissa mieleen valeuutisen siitä, kuinka washingtonilaisen pizzerian kellarissa olisi toiminut satanistinen pedofiilirinki, jonka toimintaan myös silloinen presidenttiehdokas Hillary Clinton olisi liittynyt. Kukapa ei haluaisi olla hyvän puolella ja pahaa vastaan, ja jos jokin on pahaa niin pedofilia, eikö totta? Ja kuinka kätevää pedofiilijahdin avulla onkaan sumuttaa ihmisiä ja ajaa samalla omia päämääriään, joiden yhteys pedofiliaan on joko ohut tai olematon.

Venäjä vailla tulevaisuutta on nimensä mukaisesti pessimistinen teos, jonka lukemisen jälkeen olo on lähinnä pöyristynyt.

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta

 


Avain 2021. Nextoryn äänikirja, 3 h 13 min.

Heidi Backströmin ja Laura Hakasen kirjoittama Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta perustuu haastatteluille ja tutkimustiedolle, ja kirjan kirjoittaminen on lähtenyt tekijöiden omista havainnoista ja kokemuksista siitä, että kotiseutu tuntui aiheuttavan heissä tunteen "kyyrystä", ei suinkaa ylpeyttä tai siitä juontavaa juurevuuden kokemusta.

Kyyry tekee näkyväksi nurkkakuntaista ja ahdasmielistä tai -muottista suomalaisuutta ja käsittelee kiinnostavalla tavalla myös häpeän kokemusta. Kirjassa haastatellut tuovat esiin erilaisia syitä kotiseutuvierauden kokemukselleen: joillakuilla se liittyy ahdasmielisiin käsityksiin seksuaalisuudesta, jotkut ovat puolestaan kokeneet ulkopuolisuutta perheessään, jotkut puolestaan eivät ole kokeneet ylipäätään sopivansa siihen aikuiseksi kasvamisen muottiin ja malliin, joka heidän kotiseudullaan on esitetty normaalina ja tavanomaisena.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä


 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Oliver Burkeman: Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät?


 

Siltala 2022. Suom. Urpu Strellman. 330 s. Nextoryn äänikirja, 8 h 25 min.

Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät? on ajattelemaan saavaa kuunneltavaa. Teoksen aloitusta ja lopetusta en pitänyt erityisen onnistuneina. Ne kehystävät teoksen sisällön sinänsä perustellusti siihen, että ihmisen elämästä merkityksellistä tekee juuri rajallisuus (teoksen nimikin tulee siitä, että mikäli eläisi 80-vuotiaaksi, elämän kesto olisi noin neljätuhatta viikkoa), mutta omaan makuuni kuolemapuhetta on aloituksessa ja lopetuksessa liikaa. Teoksen varsinainen sisältö eli muut luvut sen sijaan ovat inspiroivaa kuunneltavaa - tämäkin teos on sellainen, johon tekisi mieli palata kirjoitetussa muodossa myöhemmin, kuunneltu kun tuntuu olevan kiinni kuuntelemisen hetkessä eikä ainakaan itselleni jää kertakuulemalla mieleen sen pidemmäksi aikaa. 

Teoksessa on näkökulmia, jotka saavat miettimään omaa ajankäyttöä. Siinä pohditaan esimerkiksi prokrastinaation ja välttelemisen merkitystä ja niiden suhdetta pelkoon, tai sitä ajatusta, kuinka paljon tärkeämpää on tehdä itselleen tärkeitä asioita (vaikkapa tutkijan työtä) päivittäin sopiva tai vähäinen määrä kuin maanisesti hurahtaa yhdeksi päiväksi työn imuun ja sen jälkeen olla niin uupunut suorituksestaan, että pitää taukoa ja sen jälkeen tekemisen aloittamisen kynnys on taas suuri.

Neljätuhatta viikkoa ei ehkä sisällä uutta tai mullistavaa tietoa sinänsä, mutta sen esitystapa on helposti lähestyttävä eikä se sisällä tyhjiä lupauksia, vaan se antaa lukijalle itselleen tilaa pohtia omaa elämäänsä ja valintojaan. Ehkäpä näistäkin syistä teos nousi esimerkiksi New York Timesin bestsellerlistalle ilmestyttyään.


maanantai 2. toukokuuta 2022

Karla Malm: Lux


"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Rachel Cusk: Toinen paikka


"Olen kertonut sinulle, Jeffers, että tapasin kerran paholaisen junassa kotimatkalla Pariisista ja että tuon tapaamisen jälkeen pahuus, joka yleensä uinuu pinnan alla, työntyi esiin ja ryöpsäytti itsensä kaikille elämänalueille."

S&S 2021. Alkuteos Second Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. 184 s. Nextoryn e-kirja.

Rachel Cuskin romaani Toinen paikka on viipyilevä, pieniin tapahtumiin keskittyvä romaani, joka osoittaa, kuinka suuria asioita pienen näköiset tapahtumat kantavat mukanaan ja kuinka järisyttävä merkitys niillä voi elämälle olla.

M on romaanin päähenkilö, nainen, joka asuu rakastamansa Tony-nimisen miehen kanssa marskimaalla, Tonyn omistamassa paikassa. Paikassa on päätalo ja "toinen paikka", toinen talo, johon M. ja Tony majoittavat taiteilijoita. Romaanin henkilögalleriaan kuuluu M:n ja Tonyn lisäksi M:n tytär Justine ja tämän miesystävä Kurt, jotka tulevat vierailemaan marskimaalle, sekä M:n "toiseen paikkaan" kutsuma kuvataiteilija L, joka tuo yllättäen mukanaan nuoren naisen, Brettin.

M on nähnyt L:n näyttelyn Pariisissa ja taulut ovat koskettaneet häntä syvästi: hän alkaa käydä kirjeenvaihtoa L:n kanssa ja kutsuu L:n marskimaalle. Ensin vaikuttaa, että L ei kuuluisuudeltaan ja jetset-elämältään ehdi paikalle, mutta yllättäen hän saapuukin Brett mukanaan, ja he asettuvat taloksi "toiseen paikkaan". L:n saapuminen ei ole sellainen kuin millaiseksi M on sen kuvitellut: L vaikuttaa töykeältä ja etäiseltä, hän on ottanut kutsumattoman vieraan eli Brettin mukaansa, ja hän käyttäytyy kulmikkaasti, lähes töykeästi eritoten M:ää kohtaan. M päättää kuitenkin antautua kohtaamiselle L:n kanssa, toteutuipa se sitten miten tahansa, sillä M tuntee outoa vetoa, viehtymystä tai tuttuutta L:n kanssa, ja odottaa L:n saavan aikaan jonkin muutoksen elämässään ja itsessään, muutoksen, jota hän kaipaa ja tarvitsee.

"Sittemmin olin tajunnut, miten naiivia oli olettaa että muut ihmiset noin vain antaisivat minun muuttua, kun muutokset vaikuttivat heidän omiin etuihinsa", M kuitenkin myöhemmin oivaltaa - mutta L:n ja Brettin saapuminen marskimaalle muuttaa asioita vääjäämättä. M päättää heittäytyä tapahtumien vietäväksi ja luopua vastuusta: "Mutta kerrankin ajattelin, että hoitakoon joku muu tämän! Ja sillä tavalla me menetämme oman kohtalomme hallinnan."

Romaanissa M pohtii jonkin verran myös suhdettaan tyttäreensä Justineen ja lapsuuteen ylipäätään: 

"Minun oli vaikea alistua siihen todellisuuteen, että juuri kun on toipunut omasta lapsuudestaan, päässyt lopulta kiipeämään sen kuilusta ja saanut ensimmäisen kerran tuntea auringon kasvoillaan, paikka auringossa pitääkin luovuttaa vauvalle ja joutuu itse ryömimään taas kuiluun, uhrautumisen kuiluun, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kärsimään niin kuin äitinsä!"

"- - mutta loppujen lopuksi tärkeintä on että he [lapset] onnistuvat lähtemään ulos maailmaan ja pysymään siellä. Uskon, että he itse tietävät tämän paremmin kuin kukaan."

M:n suhde Justineen on osin etäinen ja ihmettelevä: hän on eronnut vaikeasta suhteesta Justinen isään Justinen ollessa pieni, ja isä on pyrkinyt erottamaan äidin ja tyttären toisistaan. Pohdintaan äiti-lapsisuhteesta liittyy pohdinta ylipäätään rakastamisen vapaudesta ja vapaudesta itsessään: "Tonylla ei ole biologisia lapsia eikä verisukulaisia, ja niinpä hän on vapaa rakastamaan ketä haluaa."

L:n ja Brettin läsnäolo vaikuttaa koko M:n perheeseen. Brett, nuori, menevä ja näyttävä nainen, saa Justinen heräämään uudella tavalla eloon. Justine lakkaa pukeutumasta säkkimäisiin vaatteisiin, alkaa hassutella Brettin kanssa ja ottaa etäisyyttä miesystäväänsä Kurtiin, jota hän on aiemmin pyrkinyt miellyttämään ja tavallaan jopa palvelemaankin. 

Kurt huomaa Justinessa tapahtuvan muutoksen ja reagoi siihen L:n yllyttämänä tai kannustamana siten, että hän päättää itsekin ikään kuin ryhtyä taiteilijaksi: hän ostattaa nivaskoja paperia ja hienoja kyniä, pukeutuu kirjoitustakkiin ja -hattuun ja vetäytyy yhteen talon huoneista kirjoittamaan kuin romantiikan ajan taiteilija konsanaan. 

Kurt kirjoittaa ja kirjoittaa, ja eräänä iltana kaikki kokoontuvat päätaloon, Justine musisoi ja Kurt lukee kirjoittamansa tekstin. Kurt on kirjoittanut paksun pinon tekstiä, ja kun M sekä muut tajuavat, että hän aikoo lukea koko tekstin alusta loppuun, M tyrmistyy ja lamaantuu täysin. Tekstin lukemisessa kestää tunnin ja kahden väliltä, kaikki kuulijat vaipuvat kooman kaltaiseen lamaannuksen tilaan ja Tony on nukahtanut. Kun teksti on lopulta luettu, huoneeseen lankeaa hiljaisuus ja M miettii tuskaisesti, miten ihmeessä tekstiä voisi kommentoida, koska on pakko sanoa jotakin, hiljaisuus on rikottava. Lopulta taitelija L rikkoo piinaavan hiljaisuuden: "'Se on aivan liian pitkä', hän  sanoi hiljaisella, kiireettömällä äänellään."

Kaikki kuulijat ovat eittämättä samaa mieltä L:n kanssa. M ajattelee: "Arvasin, ettei Kurt ollut tullut kantaneeksi huolta tekstin pituudesta - päinvastoin, hän oli luultavasti pitänyt sitä merkkinä siitä että kaikki sujui hyvin!" 

Seuraa dialogi Kurtin ja L:n välillä: "'Sen on pakko olla pitkä', hän [Kurt] sanoi aika jäykästi. 'Mutta nyt se on ohi', L sanoi. 'Miksi siis, miksi sen pitää viedä paljon aikaa?' 'Tarina etenee näin', Kurt sanoi. Hän näytti hämilliseltä. 'Tämä oli vasta ensimmäinen osa.' L kohotti kulmiaan ja hymyili vähän. 'Mutta minun aikani kuuluu minulle', hän sanoi. 'Kannattaa miettiä, mitä pyytää ihmisiä kestämään.'"

Välikohtaus tekee näkyväksi sen, millainen vaikutus L:llä on elämään marskimaalla. 

L näyttäytyy toisaalta tarkkanäköisenä, toisaalta hyvin itsekeskeisenä ja lyhytnäköisenä. Tämä tulee näkyväksi esimerkiksi L:n suhtautumisessa Tonyyn, joka edustaa aivan erilaista ihmistyyppiä:

"Hän ei tuntunut tajuavan, että Tony omisti tämän maan ja sai tehdä täällä mitä halusi, ja luulen ettei hän tajunnut sitä siksi, että hänen käsityksensä omistamisesta piti sisällään joukon peruuttamattomia oikeuksia, jotka liittyivät häneen itseensä. Hänen omaisuuttaan oli hänen omaa persoonaansa säteinä ympäröivä kehä; sitä oli se ympäristö jossa hän sattui kulloinkin olemaan."

L:n oleilu "toisessa paikassa" saa yllättäviä käänteitä ja se muuttaa kaikkien romaanin henkilöhahmojen elämää ja heidän välisiä suhteitaan. Romaanin loppupuolella M kysyy Tonylta "Luotitko sinä häneen?" uskoen, ettei Tony ollut koskaan luottanut L:ään. Tony vastaa: "Ainoastaan villieläin ei luota kehenkään."

Toinen paikka käsittelee siis hyvinkin suuria teemoja, jotka vaikuttavat näennäisen pienten tapahtumien taustalla: luottamusta, muutoksen halua, identiteettiä, elämän tarkoitustakin. 

Romaanin loppusanoissa Cusk kertoo Toisen paikan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos, joka on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta  luonaan Taosissa New Mexicossa. 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Carmen Mola: Purppuraverkko


"Nainen odottaa autossa kiinnittämättä huomiota jouluisiin näkymiin."

Like 2021. Alkuteos La Red Púrpura. Suom. Einari Aaltonen. 390 s. Nextoryn e-kirja.

Viime vuonna lukemani Carmen Molan Verimorsian oli yksi koukuttavimpia dekkareita, jonka olen lukenut, ja se päättyy niin tehokkaaseen koukkuun, että kun huomasin jatko-osan, Purppuraverkon, ilmestyneen, luin sen saman tien.

Purppuraverkko alkaa siitä, mihin Verimorsian päättyy, ja tapahtumien vyöry alkaa heti ensi sivuilta. Poliisin erikoisryhmä TAR:in johtaja Elena Blanco alkaa selvittää tapausta, johon liittyy ihmiskauppaa, kidutusta, internetin pimeimpiä puolia sekä keskeisesti myös hänen henkilökohtainen elämänsä.

TAR-ryhmän jäsenien henkilökuvaus on kenties stereotyyppistä, mutta hahmoista on tehty varsin pienin piirroin persoonallisuuksia. Elenan keskittymistä työhönsä romaanissa kuvataan esimerkiksi seuraavasti:

"Elena ei ole kuitenkaan mikään avioliittoneuvoja, hän on komisario, poliisi. Hänen tehtävänsä on estää, ettei joku toinen tyttö koe samaa kohtaloa kuin tummaverinen tyttö edellisenä yönä. Pojan vanhempien elämä ja pärjääminen eivät ole hänen murheitaan"

Purppuraverkossa, kuten Verimorsiamessakin, kuvataan paikoin niin ällöttävää väkivaltaa, että joitain kohtia tekee mieli vain silmäillä ohi. Juoni on kuitenkin niin koukuttava, että tätäkään teosta ei tee mieli laskea käsistään. Molemmat dekkareista on kirjoitettu draamallisessa preesensissä, mikä tuo lukukokemukseen intensiteettiä.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Jia Tolentino: Trikkipeili - Ajatuksia aikamme itsepetoksesta

 

Into 2022. Suom. Aura Nurmi. Alkuteos Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion. Nextoryn äänikirja, 12 h 1 min.

Jia Tolentinon esseet ovat kiinnostavaa kuunneltavaa. Teos alkaa mediakriittisillä esseillä, joissa käsitellään esimerkiksi tosi-tv:tä ja internetiä, ja loppupuolen esseet keskittyvät naisen aseman käsittelemiseen ja esimerkiksi amerikkalaiseen hääkulttuuriin. Uskonto ja kirjoittaminen ovat tavalla tai toisella läpäiseviä teemoja kokoelmassa.

Tolentino kirjoittaa ilmiöistä kriittisesti ja myös itsekriittisesti, ja esseissä näkyy yleissivistys.

En uskoisi sanovani tätä, mutta olisin toivonut lukijan lukevan teoksen hieman hitaammin: artikulaatio on kyllä selvä, mutta kuuntelijana en ihan ehdi prosessoida kaikkea kuulemaani tällä lukutahdilla. Kenties täytyy vielä palata teoksen äärelle kirjallisessa muodossa.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 


"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Rutger Bregman: Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa

 


Atena 2020. Suom. Mari Janatuinen. Alkuteos De meeste mensen deugen. Nextoryn äänikirja, 15 h 27 min.

Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa on teos, joka antaa erilaista ja tarpeeseen tulevaa perspektiiviä maailmaan ja ihmiseen tlanteessa, jossa vuosien koronapandemian jälkeen mediatilan täyttää Ukrainan sota.

Bregman keskittyy teoksessaan kumoamaan teorioita, tutkimuksia ja ajatusmalleja ihmisen luontaisesta pahuudesta. Teos on kirjoitettu havainnollistavasti ja konkreettisesti ja sisältää esimerkkejä niin kirjallisuudesta, historiasta kuin psykologiastakin.



sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.


"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Kauko Röyhkä: Jumalan lahja @ Dogtori, Helsinki

 


Kauko Röyhkän Jumalan lahja -keikka Dogtorissa Tapanilassa oli aivan mieletön. Kokoonpano soitti Jumalan lahja -levyn alusta loppuun ja encorena pari uutta biisiä. Tämä oli ensimmäinen kertani livekeikalla sitten korona-ajan alun, ja sai muistamaan livemusiikin voiman. Huh huh!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Ito Watanabe: Minimalism

 

Nextory 3 h 24 min.

Ito Watanaben Minimalism-kirjan alaotsikko on Minimalism for Beginners - How to Live Happy While Needing Less in this Modern Material World. Alaotsikon näkökulma on kiinnostava, mutta teos jää pyörittelemään aihettaan hyvin yleiselle tasolle. Lopussa esitellään konkreettisesti joitakin tavaran vähentämisen metodeja, mikä onkin kirjan parasta antia. 

En tiedä, minkä maalainen kirjoittaja on, mutta paikoin kirjan sisältö tuntuu periamerikkalaiselta. Kirjassa käsitellään minimalismia ylipäätään elämäntapana, ja esimerkiksi luku, joka keskittyy "minimalistiseen deittailuun", tuntuu erikoiselta - ehkä tämä johtuu jostakin kulttuurisesta etäisyydestä. Minimalistisesta seurustelusta kerrotaan esimerkiksi, että on hyvä laskea standardejaan (tyyliin "jos poistat kriteereistäsi sen, että miehen pitää olla pitkä ja hänellä pitää olla hieno auto..."), jotta deittailussa voi keskittyä olennaiseen. 

Ylipäätään teos on pitkälti otteeltaan minimalismin suuria linjoja käsittelevä, ja olen itse nauttinut enemmän niistä teoksista, joissa on enemmän konkretiaa ja toisaalta myös enemmän minimalismin arvomaailmaa avaavaa tekstiä, kuten esimerkiksi Teemu Kunnon Minimalismi.

torstai 24. helmikuuta 2022

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 


"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

torstai 17. helmikuuta 2022

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 


"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani.