lauantai 28. syyskuuta 2013

Elvi Sinervo: Oi lintu mustasiipi

Teoksessa Elvi Sinervo & Arvo Turtiainen: Kellopoijut, Kansankulttuuri 1950. 100 s.

Elvi Sinervo (1912-1986) on avoimesti poliittinen kirjailija, joka on suorasanaisesti arvostellut sortoa, ajanut ihmisoikeuksia ja puolustanut heikkoja. Olen aiemmin tutustunut Sinervon proosaan: pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) on yksi lähihistorian suhteen silmiä avaavimpia teoksia, joita olen lukenut; romaani Viljami Vaihdokas (1946) puolestaan yhdistää onnistuneesti kerrontaansa satumaisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Elvi Sinervo kuului vasemmistolaiseen Kiila-ryhmittymään ja istui jatkosodan aikana vankilassa.

Runokokoelma Oi lintu mustasiipi on julkaistu vuonna 1950. Kokoelman runot ovat poliittisia ja syvästi humaaneja sekä kantaaottavia. Runoissa kuuluu sorrettujen ja voimattomien ääni, ja sen olemassaolo hallitsevia ja vallassa olevia vastaan oikeutetaan. Tällainen näkökulma saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta tai avoimen kommunistiselta (ja kyllä, kokoelmassa on myös runo Ylistän neuvostoihmistä sekä SKP:lle omistettu runo Kivinen laulu), mutta kokoelman viesti ei ole vanhentunut.

Luokkaerot ovat jälleen kääntyneet kasvuun Suomessa, mistä on kriittisesti uutisoinut jopa Taloussanomat (Kun keskiluokka petettiin, 25.9.2013). Taloussanomien artikkeliin on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian professoria Pauli Kettusta, joka toteaa keskiluokan tyytymättömyyttä pidettävän useasti fasismin ja kansallissosialismin nousun taustana. Ja varsin fasistista diskurssia näkee nykyään uutisoitavan kotimaan mediassa viikottain.

Paitsi että Oi lintu mustasiipi on ajankohtainen yleisen diskurssin muutoksen sekä sen, mihin se saattaa johtaa, kannalta, täytyy muistaa myös runojen kirjoittamisajan konteksti - sota, joka oli vastikää muuttunut nykyhetkestä osaksi mennyttä. Tällä hetkellä Suomessa tai Euroopassa ei ole sotaa, mutta maailmassa on - eikä Välimeren eteläranta edes ole kovin kaukana. Kuitenkin niin sanotun maahanmuuttokriittisyyden saatua ääntään kuuluviin yllättävän monikin tuntuu olevan sitä mieltä, että Suomen ei pidä auttaa sotaa pakenevia ihmisiä ottamalla heitä asumaan tänne. Sinervon runoissa sota tulee lähemmäs, henkilökohtaisen kokemuksen tasolle - ja Suomeen, mikäli maantieteellisyys merkitsee.

Esimerkiksi runossa Elokuu 1945 sota on vielä hyvin lähellä: "Katso kuinka onnellinen olen / ja kuinka ihana on vanha maa. / Sillä tänään on rauha. / Poikani, ei ole sotaa enää. / Anna minun itkeä onnesta / sinun tulevaisuutesi tähden." Muistammeko me, että nykyäänkin on ihmisiä, jotka voivat itkeä onnesta siitä syystä, että on rauha?

Runo En tiedä rakastettuni hautaa puhuu naisen suulla, jonka mies on tapettu, "koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan". Runo on hyvin radikaali sekä naiskuvaltaan että aatteelliselta positioltaan, onhan se täynnä vastarintaa valtaapitäviä vastaan. Kokonaisuudessaan runo kuuluu näin:

He tappoivat miehen, jota rakastin,
koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan.

En tiedä rakastettuni hautaa,
sillä he kuoppasivat hänet kuin rikollisen.

Mutta kun hyväilen maata,
hyväilen rakastettuni ruumista.

En voi olla rakastamatta eläviä miehiä,
sillä vereni on punaista ja virtaa nopeasti.

Mutta yhden sinä tiedät, kuollut rakastettuni:
rakastan vain sellaisia kuin sinä,
viisaita ja pelottomia,
veljiäsi.

Tässä on sellaisen vastarinnan asenne, jota ei voi nujertaa, ehdottomuus, joka ei katoa.

Kokoelmassa on myös paljon runoja, joissa käsitellään sukupolvien jatkuvuutta, lapsuutta ja äitiyttä sekä perhesiteitä. Runosta Tuutulaulu syntymättömälle välittyy asenne, että menneisyyden pahat teot täytyy ne eläneiden ihmisten kantaa, ei siirtää taakkaa eteenpäin uusille sukupolville: "Mitä täällä elin äsken vasta, / sulle, syntymätön, kerro en. / Säästän huomispäivän ihmislasta / siitä, minkä eli eilinen."

Sukupolvien kiertoon ja velvoitteisiin ottaa kantaa runo Suuri rumpu, jonka puhujana on vanha nainen nimeltä Maammo Runontekijä: "Synnytin lapseni levottomien pilvien alla. / Oman itseni vuoksi heidät synnytin. / Kipuni ei lunastanut heitä kärsimyksiltä / enkä kyennyt heitä paljossa neuvomaan, itsekin vähätietoinen. / Siksi en lapsiltani mitään pyydä, en kunniaa, en rakkautta, en vanhuuteni turvaa." Runo päättyy säkeisiin "He ovat kaltaisiani, Ehdottomien sukua. / Riemuitsin kuin jumala / kun heidät loin".

Kannanottoja materialismiin ja tasa-arvoon tulee hienosti esiin runoissa Rakastin ja Kun tuomarit tulevat. Rakastin-runon puhuja luettelee runossa monenlaisia ihmisiä, joita hän on rakastanut. Lopussa tulee ilmi kuitenkin yksi ryhmä, jota puhuja ei ole rakastanut: "niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan / pelkäsivät senkin menettävänsä / tai katselivat lisää saadakseen. // Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja, / joista ei mitään saa, / joihin ei voi mitään lisätä."

Siinä missä Rakastin-runossa osoitetaan suoraan ryhmä, jota puhuja ei rakasta, Kun tuomarit tulevat -runossa todetaan hyväuskoisuuden liiallisen ymmärtämisen ajan olevan ohi: "Minä joka olin -- / vihankin unohtanut ja tullut liian alttiiksi kaikkea ymmärtämään, / minä joka selitin heidän julkeutensa typeryydeksi / ja heidän loputtoman ahneutensa huonosta kasvatuksesta johtuvaksi, / en enää näe ihmistä heissä. Olioita he ovat. // Ymmärtämisen aika on ohi. Kun tuomarit tulevat -- /---/ älköön silloin merkitkö mitään, että nainen synnytti heidät ihmisiksi, / vaan tuomittakoon heidät heidän tekojensa mukaan."

Mutta kuitenkin, ehkäpä ennen lopullisten tuomareiden tulemista, Ihmisen huuto -runon sanojen mukaan, "vielä on aikaa sytyttää tulet pimeyttä vastaan, / vielä on aikaa eroittaa ystävä vihollisesta, / vielä on aikaa puhua, jotta eivät aseet puhuisi, / vielä on aikaa huutaa ihmisen äänin: / E i !"

Katri Vala: Pesäpuu palaa




Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 48 s.



Katri Valan viimeinen runokoelma Pesäpuu palaa (1942) on verta, kylmyyttä ja taistelua.

Kokoelman aloittaa runo nimeltä Runoilija, joka käsittelee näkemisen ja puhumisen pakkoa, joita ei kuitenkaan ilmene kaikilla. Ensimmäisessä osiossa, jonka nimeä myös kokoelma kokonaisuudessaan kantaa, on runoja, joissa kuvataan sotaa lapsen ja äidin näkökulmista.

Toisen, Jääsilta-nimisen osion, runot ovat hyvin kylmiä: vihaa, jäätä, mustuutta, mykkyyttä, tuhottua nuoruutta, hyhmää, viileyttä, niukkuutta, hätää, hyisyyttä, jähmettymistä, murhetta ja itkua. Aloitusruno Yötaivas tiivistää tematiikan:

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

Toisen osion toivonkipinä Samarialainen-runossa sammuu petokseen. Jääsilta on täynnä ahdistavaa ulospääsytöntä synkkyyttä ja toivottomuutta, vaikka jokin vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle näytetään runossa Talvi on tullut: "Talvi on tullut, / hädän kiristäjä, / puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja. / Mutta pihlajat loimuavat / kuin viestiroviot."

Kolmas osio on nimeltään Kyllin jo seisoin..., ja tämän osion runot jatkavat Jääsillalta eteenpäin, pois talvesta kohti kevättä ja kesää, lasten hullutteluja ja lepoa. Ehkäpä runot myös kertovat kyllästymisestä taisteluun?

Teoksen päättää kuitenkin maailmanlopun näkyjä maalaileva osio Ilmestyskirja, jonka samanniminen runo päättyy säkeisiin "Hiljaisena seisoo temppeli / täyttämänä kirkastuksen savun. / Ihmisen pojan paluuta se vartoo / ja laulun suurta huminaa." Onko Katri Valan viesti siis se, että ihmisen aikaan saama pahuus on niin suurta, että siihen ei lopulta voi vaikuttaa kukaan muu kuin Ihmisen poika palaamalla maan päälle?

Luetuani runoilijan koko tuotannon olen varsin hämmentynyt. Kaksi ensimmäistä teosta edustavat Katri Valaa sellaisena, kuin hänet on kirjallisuushistoriaan sijoitettu. Kolmas kokoelma on vedenjakaja, eksistentiaalisen kriisin kokoelma. Kaksi viimeistä kokoelmaa ovat puolestaan avoimen yhteiskunnallisia ja poliittisia, ja niissä maailma näyttää kaksijakoiselta: on toisaalta lapsen maailma, joka on leikkisä ja viaton, ja toisaalta on aikuisten maailma, joka on kontrolloimatonta sortoa ja vihaa. Mistä tämä muutos johtuu? Runoilijan henkilökohtaisista elämänkokemuksista? Aikalaiskontekstista?

Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään tänä syksynä näytelmää Katri Valasta. Ehkäpä se voisi antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Katri Vala: Paluu



Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 102 s.



Katri Valan neljäs kokoelma Paluu (1934) on hyvin erityyppinen kuin hänen aiemmat kokoelmansa. Ensinnäkin Paluu on huomattavasti yhteiskunnallisempi ja kantaaottavampi. Ekspressionismin hurmio, intohimon palo ja luontokuvasto ovat runoista lähestulkoon poissa. Kokoelma sisältää myös muutaman runosuomennoksen: Heinrich Heineä, comtesse de Noaillesia sekä Ernst Tolleria.

Monissa runoissa otetaan kantaa heikkojen, työttömien, sorrettujen ja lasten puolesta. Teoksen lävistää vastakkainasettelu hyväosasiten ja heikko-osaisten välillä. Vastakkainasettelua käsitellään sekä Suomen kontekstissa että globaalisti. Runossa Kesäilta laitakaupungilla kuvataan yhteiskunnan eriarvoisuutta: "Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen / lakkaamatta tuijottaen merelle. / Tyhjät hihat lepattavat / kuin voimattomat siivet." Runo Kesä Sörnäisisssä kuvaa Helsingin luokkajakoa. Monissa kokoelman runoissa kuvataan Aasiaa, mutta runoissa ei ole sitä eksotismia, jota Valan aiemmissa kokoelmissa oli, vaan nämäkin runot kertovat ihmisten arjesta ja elämän olosuhteista.

Runo Eräälle "hyväntekijälle" asettaa vastakkain maallisen rikkauden ja sielun sivistyksen: "Sinä sanot, ettei tähti / vastaa leivän hintaa, / kuitenkin minä e l ä n! // Sinä taas olet vuorellasi / kuollut kultatomuun / kauan, kauan sitten." Tämän runon sanoma on tälläkin hetkellä erittäin ajankohtainen, kun rahanahmeus puhuu eikä muita arvoja tunnu olevan.

Kokoelmassa on myös runsaasti lapsia ja lapsuutta käsitteleviä runoja. Lapsuuden ja yhteiskunnallisuuden tematiikat yhdistää hienosti runo Syntymättömille, jossa puhuja tähyää syntymättömien maata päin ja pohtii, kuinka "Suloista olisi pitää käsissään / iloista, pientä potkijaa, / jatkuvaa, sykkivää elämäänsä", sillä lapsen elämä näyttäytyy hänelle sinisenä taivaan hymynä, joka valuu suruttomien leikkijöiden ylle. Toisessa säkeistössä havaintokulma muuttuu ja puhuja huomaa pihalla hiljaisen miehen, joka kaivaa roskalaatikoita. "Suunnaton on silmien / äänetön toivottomuus, / ne eivät edes vihaa enää." Ja tämäkin mies on ollut lapsi. Maailman pahuus on myös sotaa, kanuunoita ja räjähtävää kuolemaa, joiden edessä runon puhuja vapisee leikkijöiden vuoksi. Runo päättyy säkeisiin "Lapseni syntymättömäin maassa, / häpeän maailmaa, johon tuon teidät".

Katri Vala: Maan laiturilla



Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 72 s.



Maan laiturilla -runokokoelma (1930) koostuu kolmesta nimeämättömästä osiosta. Tunnelmaltaan kokoelma on erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, Kaukainen puutarha (1924) ja Sininen ovi (1926). Toisaalta runoja lävistää eksistentialismi, luopuminen ja kaipuu, toisaalta mukana on myös futuristisia sävyjä ja tyylivalintoja.

Monessa runossa on menetykseen pysähtymistä, erilaista suhtautumista kuolemaan kuin aiemmissa runoissa. Kuvasto on avaruudellista ja merellistä, esimerkiksi: "Elämässä kaiken, kaiken kadotin. / Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin / Maan laituriin!" (nimikkoruno), "Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, / virran huumaava kaipaus mereen, / väkevyys, jota ei vielä ole, / syntymätön tähti" (Andante religioso), "Missä on kaukainen maasi? / Missä on minun kaukainen maani? / En ole nähnyt sitä koskaan. / Palatko venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?" (Katkennut kukka), "Nyt seison niiden joukossa, / jotka odottavat rannalla, / jotka katsovat väsynein silmin / pimeälle merelle, / milloin laivasi tulet näkyvät" (Kuolema) ja "Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän / kädessäni tähden väräjävä lyhty" (Valvoja).

Kokoelmassa näyttäytyy ihmisyyden, elämän ja inhimillisyyden hetkellisyys. Ruumiillisuus on lopullisuutta avaruutta ja Jumalaa vasten: "Ruumiini on ollut vankila. / Nyt lyön sen rikki. // Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy!"

Tätä lopullisuutta ja menetyksen tematiikkaa vasten futuristiset runot näyttäytyvät hieman outoina, ikään kuin epätoivoisina yrityksinä pysytellä mukana maallisessa kehityksessä. Asfaltti, raitiovaunut ja filmin ihana sankari sekä kapiteelilla kirjoitetut sanat ja englanninkieliset sanat runoissa tuntuvat tyylikokeiluilta, jotka eivät istu perinteiseen symboliikkaan tai kokoelman muuhun tematiikkaan. Kokoelma tempoo siis vähintäänkin kahtaalle.

Katri Vala: Sininen ovi



Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 98 s.



Katri Valan toinen runokokoelma Sininen ovi (1926) koostuu kolmesta osiosta: Sininen ovi, Musta jumala ja Linnun satu. Kuvastossa on edelleenkin runsaasti luontoelementtejä ja ekspressionismia, mutta kun sinistä ovea vertaa Valan esikoiskokoelmaan Kaukainen puutarha (1924), kokemuksellisuutta tuntuu olevan enemmän. Runoissa puhuu voimakkaampi minä - vaikkei hän suinkaan ole tasa-arvoinen suhteessa niihin, joita hän puhuttelee. Sinisessä ovessa Vala kokeilee myös mitallista runoa, mutta mitalliset runot tuntuvat kokoelman teennäisimmiltä ja aikaa heikoimmin kestäneimmiltä runoilta.

Sininen ovi - "Sinun sininen ovesi" - "on minulle tie kaikkeen, / mitä ei ole, / mikä vain uneksitaan". Tämä runo johdattaa lukijan kokoelman ensimmäiseen osaan ja samalla sisään koko kokoelmaan. Ensimmäisen osion runot ovat unelmoivia, haaveksivia ja vihjailevia, odottavia. Nuoruus on tässä: "Minun majani on erämaan laidassa. / Sen on nähnyt vain aurinko, / --- / Siellä hengittää minun nuoruuteni." Runoissa on paljon sinisyyttä, aurinkoa, hopeaa ja keveyttä.

Unikot-runo tuntuu allusioivan suoraan Edith Södergranin runoon Tähdet (Dikter, 1916):

"Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä."

(Vala: Unikot, 1. säkeistö)

"Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä."

(Södergran: Tähdet)

Toisen osan, Mustan jumalan, runot ovat kiihkeitä ja intohimoisia, vaarallisiakin. Moni runo kuvaa kohtaamista runon puhujan ja toisen välillä, ja näissä kohtaamisissa valta-asetelma on selvä: runojen puhuja on "pieni murheellinen neito", "vain pieni tyttö", joka "astuu vavisten", kun taas sinä on "jumala", "suuri, väkevä sankari", kenties "jonkun kreikkalaisen jumalan poika", joka "laskeutuu" puhujan luo "julmana ja ihanana". Intohimo orjuuttaa, polttaa, kenties tuhoaakin: "Mutta jos sinä minuun väsyneenä / suljet silmäsi, / olen katoava hiljaisemmin / kuin aamutaivaalta tähdet."

Kolmas osa Linnun satu sukeltaa satumaisuuteen aivan kuten esikoiskokoelmankin viimeinen osio teki. Osion puhuttelevin runo on nimeltään Jumala ja minä, jossa puhuja kohtaa Jumalan. Runo kritisoi maailman rumuutta ja se päättyy kysymykseen, jonka puhuja esittää Jumalalle: "Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?" Tämä repliikki tuntuu olevan osoitettu paitsi Jumalalle, myös puhujalle itselleen, ja viittaavan teoksen ensimmäiseen runoon Majani, jossa puhutaan nuoruudesta eri näkökulmasta.

Verrattuna Kaukaiseen puutarhaan Sinisessä ovessa tuntuu olevan monivivahteisempaa kiihkeyttä ja sen rohkeus on vähemmän tempoilevaa. Mitalliset runot latistavat kokonaisuutta, mutta niitä ei ole monta.

Katri Vala: Kaukainen puutarha



Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 91 s.



Katri Valan esikoisrunokirja Kaukainen puutarha (1924) on nykylukijaakin koskettava teos intohimoisuudessaan, epätoivossaan ja pyrkimyksessään rehellisyyteen. Teoksessa näkyy selvästi Tulenkantajien ekspressionismi. Vapaamittaisuus tuo runot lähelle.

Vieraannuttavalta puolestaan saattaa tuntua vanhanaikaisen oloinen Jumalan puhuttelu. Se, edustaako Jumala kristinuskon jumalaa, jää tulkinnanvaraiseksi. Jumala tuntuu olevan oikutteleva ja etäinen persoona, jolta voi pyytää ja joka tekee mielensä mukaan. Mutta samankaltaisen personifikaation on kokemut teoksessa myös Kuolema esimerkiksi runossa Musta akordi: "Yö on kuin suuri, musta kukka, / jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet / vavisten hymysi edessä, oi Kuolema."

Kokoelma sisältää viisi osaa: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Luontosymboliikka lävistää koko kokoelman, mutta korostuneesti se on esillä kahdessa ensimmäisessä osassa.

Kukkivassa maassa on kevään kylmyyttä, kesän runsautta ja vihreyttä ja auringon julmaa poltetta. Kokoelman aloitusruno Huhtikuun viimeinen ilta on tukahduttavan täynnä lupauksia kesästä - lupauksia, joita ei edes vielä ole annettu, mutta lupauksia, joiden tiedetään tulevan: "Niin kalpeaa ja kuollutta. / Missä viipyvätkään laulut, / joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio / ja muuttolintujen kirkuva ikävä? / Missä viipyykään aika, / jolloin ruohon liian vihreä veri / näyttää miltei punaiselta?"

Murhatun maan runoissa on syksy ja talvi: kaipuuta menneeseen kesään, syksyn kylmää kirkkautta ja ihanuutta, sateita, kuolemaa ja mätänemistä, ensilunta ja talven kylmä aurinko. Vuoden kierto on myös ihmissuhteen ja ihmiselämän kiertoa, kaipuuta ja toivetta lämmöstä, lämmön ja polttavan kuumuuden muistelua - mutta aina tulee myös talvi, jolloin "Maailma on kuin korkea Jumalan huone, / jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus, / eikä mitään huumausta", "niinkuin se Jumalakin, / joka ei maan kamaralle astu, / vaan tuomitsee taivaitten takana".

Keskimmäisessä osiossa, Viimeiselle, runot ovat huikentelevaisia, ekspressionistisia, röyhkeitä ja vaativia, kuin jokin joutsenlaulu: "Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana!" Neljännen osion nimi onkin Kauhu, ja kauhuun sukelletaan syvälle. Kontrasti tuo mieleen maanis-depressiivisyyden. Kauhussa osa runoista on silkkaa elämäntuskaa ja pelkoa, kuten Hämähäkki. Kuolemanpelko tulee esiin runoissa Musta akordi, Virta, Kuollut ja Mielipuoli, joka loppuu säkeisiin "Takanani ilkkui mielipuoli ääni: / 'Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!'"

Osion viimeiset runot Ero, Talvinen elegia ja Ikävä käsittelevät hyvin samastuttavasti ihmisuuhteen loppumista, menetystä ja kaipuuta olematta kuitenkaan pateettisia, pikemminkin rehellisiä. Nämä runot tuovat tyyliltään mieleen joitain venäläisiä runoilijoita kuten Anna Ahmatovan tai Marina Tsvetajevan. Ote Talvisesta elegiasta: "Siitä on niin kauan, / kun maa oli kukkia täynnä, / siitä on niin kauan, / kun aurinko oli suuri ja kuuma, / siitä on niin kauan, / kun vielä rakastin sinua, / kun vielä ikävöin sinua. /---/ Olen kuin syvään veteen uppoava."

Viimeinen osio, Satu, on nimensäkin mukaan satumainen. Runoissa on ekstotismia ja fantasiaa, satuhahmoja kuten haltiattaria, unelmia ja todellisuuspakoja ja vieraiden maiden ja kulttuurien kaipuuta; ollaan muun muassa tahitilaisella rannalla kukkaseppelten ja näkinkenkien keskellä, etiopialaisessa lehtimajassa viettämässä kiihkeitä hetkiä kuunvalossa ja pikkutyttönä Taj Mahalin eksoottisissa maisemissa.

Kokonaisuudessaan Kaukainen puutarha tuntuu kertovan kaaresta, joka alkaa kokemattomuudesta ja etenee kokemuksiin, maanisuudesta joka kääntyy elämäntuskaksi - ja lopussa on satu, pako kaikesta, mitä oli ja ei ollut.


OK Cult @ Kustaa Vaasa, Helsinki


OK Cult rokkasi tiivis- ja lämmintunnelmaisessa Kustaa Vaasassa. Setti koostui sekä bändin omista biiseistä että covereista, joista jälkimmäisiä edusti esimerkiksi Bowien Major Tom, ja omasta tuotannosta muun muassa intensiivinen Do you love me kuulosti tällä keikalla mahtavalta. Hyvä fiilis!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Otavan & Liken kirjallinen ilta @ Musiikkitalo, Helsinki

Otavan ja Liken kirjallisessa illassa Musiikkitalolla saatiin katsaus jo ilmestyneisiin ja kohta ilmestyviin uutuuskirjoihin. Paikalla oli viitisentoista kirjailijaa kertomassa teoksistaan.

Esitellystä setistä ehdottomasti eniten jäin kiinnostamaan Anja Snellmanin Pääoma. Pääoma kuuluu Snellmanin omaelämäkerrallisiin teoksiin, jotka ovat hänen tuotantonsa huippuja. Pääoma kertoo Snellmanin isosiskon Marun tarinan - millaista oli olla ihminen, joka on kiusattu, halvennettu ja marginaalissa? Romaani antaa äänen tälle äänettömälle ihmiselle, kertoo tarinan, joka muutoin olisi jäänyt kertomatta. Snellman kertoi kirjasta niin koskettavasti, että hän sai yleisön kyyneliin - mikä on tällaisissa tilaisuuksissa täysin poikkeuksellista, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että kirjailijoilla oli varsin lyhyt aika kertoa teoksistaan. Snellman kuvaili itse Pääomaa romaaniksi, joka on kulkenut hänen vierellään pitkään ja odottanut kirjoittamisensa hetkeä.

Laila Hirvisaarelta ilmestyy toinen Katariina toista käsittelevä teos, Me Keisarinna. Hirvisaari kuvaili teoksen kirjoittamista hyvin raskaaksi - kuinka hän oli vuorotellen ollut riidoissa ja sovussa päähenkilönsä kanssa, joka on kerrassaan hankala ihminen. En ole lukenut mitään Hirvisaaren teoksia, mutta puheenvuoro herätti mielenkiintoa tätä järkälemäistä kaksoisromaania kohtaan, sillä laajoissa historiallisissa romaaneissa on viihdyttävyytensä: maailma, joka on toisenlainen kuin tämä.

Dekkaristi Outi Pakkasen tuotanto on myöskin minulle tuntematonta aluetta. Rakastaja-romaanin kompositio vaikutti siltä, että teos saattaa kiinnostaa aikaisintaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Pakkanen on kuitenkin loistava puhuja, ja häntä kuuntelisi mieluusti toistekin.

Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun romaanillaan Veripailakat voittanut Milla Ollikainen osoittautui myöskin erinomaiseksi puhujaksi. Veripailakat sijoittuu nyky-Lappiin ja peilaa taustakseen metsäkaartilaisten historiaa. Asetelma vaikuttaa herkulliselta, dekkarihimohetkellä pitää muistaa tämän teoksen olemassaolo.

Toinen mielenkiintoiselta vaikuttava dekkari oli Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni. Romaani sisältää suljetun paikan motiivin - tapahtumat liittyvät synkän perhetarinan auki kerimiseen ja sijoittuvat kartanoon. Myös Tuomainen menee lukulistalle.

Vaikka kaikkien kirjailijoiden teokset, tyyli tai aihepiirit eivät omaan kiinnostukseen osuneetkaan, aina on hauskaa olla kuuntelemassa tarinoita teoksista ja niiden taustalta. Hyvä ilta!

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Seitsemän veljestä @ Oopperatalo, Helsinki

19.9.2013

Marjo Kuuselan ohjaama baletti Seitsemän veljestä sai ensi-iltansa Suomen Kansallisbaletissa 6. syyskuuta. Teosta on esitetty myös 1980-luvulla.

Täytyy sanoa: ihan mielettömän hyvä esitys.

Balettia - tai tanssia ylipäätään - tulee käytyä katsomassa hyvin harvoin. Kokemus on usein hämmentävä tai vieraannuttava, sillä tanssin ilmaisukieli on samanaikaisesti universaali ja itselle vieras. Seitsemän veljeksen ymmärtämistä ja vastaanottoa helpottaa tarinan tuttuus - ja jos Aleksis Kiven romaanin juonenkäänteet eivät olisikaan kirkkaina mielessä, käsiohjelma tulee hyvin vastaan.

Tietenkin baletti on myös tekijöidensä tulkinta - kaikki ei mahdu näyttämölle reiluun pariin tuntiin. Seitsemässä veljeksessä on sekä massiivisia joukkokohtauksia että herkkiä kaksintansseja. Edellä mainittuja ovat muun muassa aloituksen hautajaiset ja lopun häät, viimeeksi mainituista puolestaan mielestäni ehdottomasti puhuttelevin on Impivaaran metsämaisemaan sijoittuva kahden ketun tanssi.

Baletissa on mukana myös huumoria: esimerkiksi Hämeenlinnan ryyppyreissun ja pontikankeiton jälkeinen krapula on eleistetty mielettömän upeasti. Myös naisten ja miesten välinen liehittely ja siihen liittyvä lähenemisen ja loittonemisen leikki on karikatyroitu onnistuneesti.

Seitsemää veljestä uskaltaa suositella balettiyleisöamatööreillekin!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

"Sieltä ne saatanat tulevat."


Johnny Kniga 2012. 236 s.

Mikko-Pekka Heikkisen romaani Terveiset Kutturasta kiinnosti minua kahdesta näkökulmasta: toisaalta dystooppisen luonteensa vuoksi - romaani kertoo tulevaisuuden Suomesta, jossa Pohjoinen ja Etelä sotivat toisiaan vastaan -, toisaalta siten, miten se mahdollisesti uudelleenkirjoittaa kotimaisen sotakirjallisuuden genreä.

Dystopiana Terveiset Kutturasta on toimiva romaani. Romaanissa maaltamuutto ja kaupungistuminen ovat edenneet siihen pisteeseen, että Helsinkiin ei enää oteta uusia asukkaita. Vastapainoksi maaseudun palvelut on karsittu niin minimiin, että tavanomainen eläminen tuntuu hyvin hankalalta (kuinka kaukana tämä on nykytilanteesta?). Suurien kaupunkien ja maaseudun välinen vastakkainasettelu kärjistyy romaanissa siten, että Pohjois-Suomi saa tarpeekseen Helsingin säätämistä laeista ja olosuhteista ja julistautuu itsenäiseksi. Puhkeaa sisällissota.

Sotaromaanina Terveiset Kutturasta on sen sijaan melko rasittavaa ja stereotyyppistä, osittain postmodernin itsetietoista tekstiä. Kertojia on kolme: eteläsuomalainen sotilas Jesse Purola, Pohjois-Suomen joukkojen johtaja, Saamen vapautusrintaman CSV:n päällikkö Oula ja toimittaja Aino Riski. Jesse Purola on nykynössö etelän mies, joka rintamaolosuhteissa tauotta miettii, "mitä Koskela tekisi". Tätä kautta romaani on jatkuvassa vuoropuhelussa Tuntemattoman sotilaan (niin kirjan kuin kahden elokuvaversionkin) kanssa. Oulan hahmo edustaa pohjoisen tosimiestä, joka osaa johtaa joukkojaan auktoriteetilla ja ottaa naisen silloin ja siten kuin kuuluu. Aino Riskin hahmo edustaa median näkökulmaa ja omalla tavallaan tuo puolueettomuutta kerronnan tasoille.

Romaanin vahvuutena on se, että se pyrkii näyttämään jonkinlaisen kokonaiskuvan Suomesta ja kertomaan yhden mahdollisen kohtalon, mitä tapahtuu, jos päättäjät ajavat vain omia etujaan tai etelän näkökulmaa. Terveiset Kutturasta muistuttaa hienosti, kuinka moninainen ja laaja maa Suomi on ja kuinka monenlaisia ihmisiä täällä asuu. Asuinpaikka ei suoraan määritä ihmisen ominaisuuksia, sillä pohjoisestakin löytyy gangstameininkiä ihaileva räppäri, ja etelän joukkojen Somaliasta lähtöisin olevan Abdin mielenmaisemasta löytyy loogisia samastumiskohtia pohjoiseen.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Helsinki Comedy Festival: 5-vuotisjuhlanäytös @ Kulttuuritalo, Helsinki

 Helsinki Comedy Festivalin 5-vuotisjuhlanäytöksen Kulttuuritalolla juonsi Jaakko Saariluoma ja esiintymässä olivat André Wickström, Ilari Johansson, Heli Sutela, Ismo Leikola ja Niko Kivelä. Tilaisuus oli loppuunmyyty. Ja hauska. Kyse on siis stand up -koomikoista ja -esityksistä.

Ensimmäisenä esiintyi André Wickström, joka lähti liikkeelle siitä, että on suomenruotsalainen. Wickström vitsaili muun muassa parisuhteesta, lapsista ja synnytyksestä. Eturauhasjuttukin mahtui mukaan. Toisena esiintyi Ilari Johansson, joka oli esiintyjistä yhteiskunnallisin. Johansson aloitti homojutulla liittyen naapurivaltiomme ihmisoikeustilanteeseen ja jatkoi homoista vessapaperiin.

Väliajan jälkeen ensimmäisenä esiintyi Heli Sutela, joka keskittyi pitkälti juttuihin naisista ja miehistä. Sutelan sympaattisinta antia oli se, että "naiset on kivoi", mikä oli piristävää muutoin kovin maskuliinisessa kontekstissa. Ismo Leikola keräsi suurimmat naurut ja aplodit. Koomikkojoukosta Leikolan huumori perustui eniten verbaalisiin koukkuihin, ja jutut käsittelivät muun muassa ranskalaisia ja second hand -aihepiiriä, joka sai minut nauramaan kyyneleet silmissä. Leikola lopetti settinsä Poika saunoo -biisistä tekemäänsä versioon Timppa saunoo, joka oli illan epäkorrekteinta antia - ja hauska. Viimeisenä esiintyi Niko Kivelä, joka oli koomikoista miimisin. Kivelän äänitehosteet ja eleet olivat hauskoja, mutta jutut eivät olleet illan parasta antia.

Mietin myös kiroilun roolia esityksissä ja osana koomikoiden roolihahmoja. Vitulle ja saatanalle on paikkansa puheessa korostussanoina, osana repliikkejä tai tunteiden ilmaisua, mutta ihan yhtä lailla kuin vittu teinien hokemana kuulostaa kuluneelta ja lattealta, sitä se tekee liiallisessa käytössä myös koomikon esityksessä.

Illan kaikki koomikot olivat jokseenkin samanikäisiä - kolmi-nelikymppisiä - ja tuntui siltä, että iästä ja samankaltaisista elämäntilanteista ja -kokemuksista johtuen jutut olivat osin samankaltaisia, esimerkiksi perhe- ja lapsiaihetta käsittelevät vitsit. Tässä kontekstissa piristävin poikkeus oli Ilari Johansson.

Ilta oli tosi hauska. Aion hankkiutua stand upin äärelle vastaisuudessakin!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

 

"Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi."


Like 2012. Alkuteos Min kamp. Andre bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 639 s.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen, tunnustuksellisen Taisteluni-sarjan toinen osa kertoo rakastumisesta, rakkaudesta ja perhearjesta. Knausgårdin tapa kirjoittaa ja havainnoida asioita on inhimillinen, tarkkanäköinen ja samalla sekä armoton että armollinen. Armoton siten, että hän kirjoittaa myös asioista, joista elämässä tekisi mieli pikemminkin vaieta, ja armollinen sikäli, että hän tunnistaa näitä armottomia seikkoja paitsi muissa myös itsessään. Armottomuuden ja armollisuuden ajatus tuntuu vaikealta muotoilla, mutta pyrin pukemaan sanoiksi sen, että teoksessa kirjailija tuntuu havannoivan sekä itseään että muita rehellisyyden suodattimen läpi. Minäkertoja teoksessa on vähintään yhtä alaston ja paljastettu kuin muutkin henkilöt.

Rakastumisen ja rakkaussuhteen alun kuvaus on huumaantumista ilosta ja onnesta: "Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista."

Kuitenkin suhteessa tulee eteen vaihe, jossa etsitään yhteisyyden ja itseyden rajapintoja kuin myös sitä, millaiseksi yhdessä olemisen tavanomaisuus muodostuu. Knausgård kuvaa muutosta näin: "-- Linda ja minä elimme niin tiiviisti yhdessä, enemmän kuin yhdellä tavalla; Lindan asunto Zinkensdammissa oli pimeä ja ahdas, meillä oli vain yksiö, ja tuntui että elämä oli hitaasti nielaisemassa meidät. Aiempi avonaisuus oli alkanut sulkeutua, yhteiselämämme alkoi jähmettyä ja hiertää. Pieniä välikohtauksia ilmeni tuon tuostakin, sinällään merkityksettömiä, mutta yhdessä ne muodostivat kuvion, uuden järjestelmän joka alkoi vakiintua."

Parisuhde ja perhe-elämä eivät ole pelkkää auvoa tai kirousta, vaan todellisuus rakentuu molemmista. Karl Oven vaimo Linda sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota romaani kuvaa uskottavasti:
" - Ei siinä niinkään ollut kyse siitä mitä tein kuin siitä miltä minusta tuntui, Linda sanoi. - Minulle tuli tunne että kaikki oli mahdollista. Missään ei ollut minkäänlaisia esteitä. Olisin voinut olla Yhdysvaltain presidentti, sanoin äidille kerran, ja pahinta oli se että luulin niin. Kun lähdin ulos, sosiaalisuus ei ollut mikään este, päinvastoin areena, paikka jossa panin asiat tapahtumaan olemalla täysin oma itseni. Kaikki päähänpistoni olivat loistavia, minulla ei ollut hitustakaan itsekritiikkiä, kaikki onnistui, ja kumma kyllä se oli sillä hetkellä totta. Ymmärrätkö? Kaikki tosiaan onnistui. Olin vain niin uskomattoman levoton, ikinä ei tapahtunut tarpeeksi, kaipasin enemmän, eikä se voinut loppua, se ei saanut loppua, vaikka varmaan aavistinkin että se loppuisi, se matka jolla olin, aavistin että se loppuisi pudotukseen. Sen pudotuksen pohjalla olisi täydellinen liikkumattomuus. Kaikista helveteistä suurin."

Omaelämäkerrallista teossarjaa kirjoittaessa järjestelee omaa elämäänsä, ja ikääntyminen, eri ikäkaudet ja elämänvaiheet antavat ajattelemisen aihetta. Mitä on vanheneminen?
" - Kaksikymppisenä se mitä minulla oli, siis se mikä olin minä, oli niin kovin vähän. En tiennyt siitä silloin, koska se oli silloin kaikki. Nyt kun olen kolmekymmentäviisi, minulla on enemmän. Onhan minulla vieläkin se mikä minulla oli kaksikymppisenä. Sen ympärille vain on tullut loputtoman paljon enemmän. Suunnilleen sillä tavoin ajattelen."

Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät juurikaan ole olleet nostalgisia, sillä kirjoittaja tuntuu pikemminkin välttelevän menneisyyttään (paradoksi, kyllä: samallahan menneisyyttä koko ajan kohdataan ja kirjoitetaan esiin) - hän ei kaipaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, koska ne sisältävät niin paljon ahdistusta. Henkilökohtainen nostalgia on siis vähissä. Kuitenkin maailman nykymenossa tuntuu olevan seikkoja, jotka tympivät minäkertojaa ja jotka ovat aiemmin yksinkertaisesti olleet paremmin:

"Kun nyt matkusti Norjan läpi, näki kaikkialla samaa. Samoja teitä, samoja taloja, samoja bensiiniasemia, samoja kauppoja. Vielä 60-luvulla kulttuuri muuttui sitä mukaa kun ajoi Gudbrandsdalenista pohjoiseen ja näki omalaatuiset mustat puurakennukset, niin puhtaat ja synkät. -- Eurooppakin oli muuttumassa entistä enemmän yhdeksi samaksi maaksi. Samaa, samaa, kaikki oli samaa."

Edellisestä sitaatista tulee mieleen haastatteludokumentti, jonka näin Karl Ove Knausgårdista. Dokumentissa hän vaelteli tuntureiden kupeilla ja kertoili kameralle, että asuisi mielummin maailmassa, jossa ei olisi esimerkiksi autoja lainkaan. Se kommentti kuin myös yllä oleva sitaatti henkivät kaipuuta jonnekin kauemmas menneisyyteen, ehkäpä menneisyyden kuvitelmaan. Toisaalta samankaltaisuuden havainnointi sisältää uniikkiuden ja persoonallisuuden kaipauksen - ja vaikuttaa siltä, että uniikkius ja persoonallisuus nykymaailmassa ovat voimakkaassa murroksessa. Globalisaatio samankaltaistaa maailmaa, mutta samanaikaisesti yksilöt haluavat korostaa omintakeisuuttaan ja "erilaisuuttaan" monin keinoin.

Taisteluni-sarjan kolmaskin osa on ilmestynyt suomeksi, siis lukulistalle!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

 

" - Kuka siellä?"


Like 2010. Suom. Anna Suhonen. Alkuteos Metro 2033, 2007. 591 s.

Mitä venäläisessä kirjallisuudessa on tapahtunut Tolstoin, Dostojevskin, Jevtusenkon ynnä muiden klassikoiden jälkeen? Ainakin minä olen siitä ihan pihalla, ja vaikuttaa siltä, että venäläistä nykykirjallisuutta suomennetaan hyvin niukasti. Tai jos sitä suomennetaan, sitä markkinoidaan niin minimaalisesti, ettei etsimätön löydä.

No, tässäpä nyt kuitenkin yksi: Dmitri Gluhovskin (s. 1979) scifi-dystopia Metro 2033 on vauhdikas ja mukaansa tempaava romaani, jota ei oikein malta laskea käsistään. Maailma - tai maan pinta - on ydinsodan jälkeen autioitunut ihmisistä. Moskovassa pelastuneet ihmiskunnan rippeet asuvat metrossa, syvällä maan alla. Infrasturktuuri on mitä on, asemat ovat kuin pienoisvaltioita, joista osa on muodostanut valtioliittoja. Matkanteko asemalta toiselle käy pimeitä tunneleita pitkin, ja vaara voi vaania missä tahansa.

Romaanin päähenkilö on Artjom, joka asuu VDNH:n asemalla. Asemaan on kohdistunut maan pinnalta jatkuvasti voimistuneita hyökkäyksiä, ja Artjom valikoituu selvittämään tilannetta. Tästä alkaa hänen lähes 600-sivuinen odysseiansa metron halki.

Artjom on syntynyt maan päällä, mutta hän oli vain muutaman vuoden ikäinen pelastuessaan ydinkatastrofilta metroon, joten hänen tietonsa ja muistonsa maanpäällisestä historiasta ovat hyvin rajoittuneet. Niinpä hänen on vaikeaa antaa merkityssisältöä sellaisille käsitteille, jotka eivät merkitse hänelle mitään:

"Andrei oli kertonut nuorille, että Afganistan oli maa. Hän oli kertonut vuorista ja niiden solista, pulppuavista puroista, vuoristokylistä, helikoptereista ja sinkkiarkuista. Artjom ymmärsi melko hyvin, mitä tarkoitti maa, Suhoin opetukset eivät olleet menneet hukkaan. Mutta vaikka hän tiesikin jotakin valtioista ja niiden historiasta, niin vuoret, joet ja laaksot olivat jääneet hänelle vain abstrakteiksi käsitteiksi, ja niitä tarkoittavat sanat toivat hänen mieleensä ainoastaan haalistuneet kuvat maantiedon oppikirjassa, jonka isäpuoli oli tuonut hänelle yhdeltä retkistään."

Kun Artjom saapuu metrossa hänelle ennestään tuntemattomille asemille - ennestään hän tuntee käytännössä vai kotiasemansa VDNH:n - hän huomaa, että kulttuuri, käsitys maailmanjärjestyksestä kuin myös hyvinvointi vaihtelevat suuresti. Yhtenä esimerkkinä on aikakäsitys. Artjomin kotiasemalla sitä, että kellot olivat tarkasti ajassa, vahditaan fanaattisesti. Ajan täsmällisyys luo turvaa ja rytmittää vuorokausia - keinotekoisesti luodut yö ja päivä säilyttävät tasaisen vaihtelunsa. Eräällä toisella asemalla Artjom kohtaa tällaisen tilanteen:

"Tunnelin suuaukkojen yläpuolella roikkuvat kellot olivat pysähtyneet aikaa sitten - tällä asemalla ei ollut hallintoa, ei ollut ketään, joka huolehtisi niistä - ja Artjom mietti, miksi Haan oli sanonut hänelle 'Hyvää iltaa', vaikka hänen laskujensa mukaan olisi pitänyt olla aamu tai keskipäivä."

Vieraan aseman asukki Haan selittää heidän aikakäsitystään Artjomille: " -- jokainen, joka pelkää kaaosta ja tarvitsee aikaa, tuo mukanaan omansa. Täällä jokaisella on oma aikansa ja se on kaikilla erilainen riippuen siitä, milloin kukakin on tipahtanut kärryiltä, mutta kaikki ovat yhtälailla oikeassa ja jokainen luottaa omaan aikaansa, asettaa elämänsä sen rytmiin. Minulle on nyt ilta, sinulle aamu - mitä siitä? -- Tiedäthän, metrossa on aina yö, eikä ajalla siksi ole merkitystä. Riko kellosi niin näet, millaiseksi aika muuttuu, se on erittäin mielenkiintoista. Siitä tulee toisenlaista, etkä enää tunnista sitä. Se ei enää ole pirstoutunutta, ajanjaksoihin, tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin jaoteltua. Aika on kuin elohopeaa: voit rikkoa sen, mutta se eheytyy hetkessä, siitä tulee taas kokonainen ja epämääräinen. -- Luuletko, että nyt on aamu? On tietty todennäköisyys sille, että olet oikeassa: se on noin yksi neljäsosa. Kuitenkaan tuolla aamulla ei ole mitään merkitystä, sehän on tuolla ylhäällä maanpinnalla, missä ei enää ole elämää. Ainakaan siellä ei enää ole jäljellä ihmisiä. Onko niille, jotka eivät koskaan käy ylhäällä, jotakin merkitystä sillä, mitä siellä tapahtuu?"

Haan on yhteisössään arvostettu hahmo, joka ajattelee ja filosofoi paljon, mutta tarvittaessa kykenee myös ottamaan tilanteen haltuunsa: "Nyt tärkeintä on auktoriteetti. Voima. Lauma kunnioittaa voimaa, eikä loogisia perusteluita", Haan toteaa Artjomille auttaessaan tätä eteenpäin metrossa.

Metrossakin on köyhyyttä ja rikkautta, hyvinvoivia alueita ja rappiota. Yksi vaikutusvaltaisimmista ja hyvinvoivimmista valtioliitoista on Hansa, joka hallitsee kehämetroa. Hansa vartioi asemiaan tarkasti ja sen alueelle on vaikeaa päästä. "Paratiisissa oli paikkoja rajoitetusti, vain helvettiin oli kaikilla vapaa pääsy", toteaa Artjom.

Artjom on siis suorittamassa hänelle annettua tehtävää, joten on luonnollista, että jossain vaiheessa pohditaan myös vapaan tahdon, sattumallisuuden ja kohtalon välisiä suhteita. Artjom saa lisää ajateltavaa kahdelta hylätyllä asemalla vesipiippua polttelevalta mieheltä: "Kaikkien asioiden välillä on looginen, vaikkakaan ei välttämättä suora suhde. Juuri sehän sinun kohtalosi onkin. Jossakin vaiheessa, kun olet kulkenut polkuasi riittävän pitkään, sinun elämäsi muistuttaa niin paljon juonellista kertomusta, että sinulle alkaa tapahtua kummallisia asioita, joita ei voi selittää puhtaalla järjellä tai sinun teoriallasi sattumanvaraisista tapahtumista."

Matka metron uumenissa on pitkä ja polveileva, mutta Gluhovskin romaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka, sillä loppuratkaisua pihdataan viime metreille - ja lopetus on uskottava. Romaanissa on sopivassa suhteessa toimintaa ja jännitystä sekä filosofointia ja pohdintaa maailman olemuksesta. Hieno dystopia!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Martta Wendelin 120 vuotta @ Erkkola, Tuusula

Martta Wendelinin 120-juhlavuotisnäyttely on esillä Tuusulanjärven Rantatien Erkkolassa 24.11. saakka. Erkkola on miljöönä hyvin samantapainen kuin Halosenniemi lukuun ottamatta sijaintia - Erkkolalla ei ole rantaa siinä missä Halosenniemen ikkunoista voi ihailla Tuusulanjärveä ainakin kahteen suuntaan.

Martta Wendelin on suomalaisille tuttu taiteilija - jos ei nimeltään niin kuviltaan. Wendelin on kuvittanut runsaasti paitsi romaanien kansia myös Kodin Kuvalehteä - hänen tuotannostaan on julkaistu myös runsaasti postikortteja.

Erkkolan näyttely esittelee paitsi tätä tuttua puolta Wendelinistä, myös Wendelinin öljyväritöitä, jotka eivät ole yhtä tunnettuja. Tutustumisen arvoinen näyttely!

Puutarhajuhlat @ Halosenniemi, Tuusula

Halosenniemen vuoden 2013 kesänäyttely Puutarhajuhlat (18.6.-29.9.) esittelee puutarha-aiheisia tai puutarhasta inspiraationsa saaneita teoksia. Poikkeuksellisesti tässä näyttelyssä Ateljeessa ei ole esillä ainuttakaan Pekka Halosen maalausta - mutta Halosenniemen muista huoneista niitäkin löytyy.

Esimerkiksi ruokasalissa on maalaus "Tomaatteja" (1913), jossa konkretisoituu Halosen puutarhaharrastus ja mielenkiinto tomaatteja kohtaan; 1900-luvun alussa tomaatit eivät olleet arkipäiväisiä vihanneksia, vaan varsin uusia tulokkaita kotimaisissa ruokapöydissä - eikä niiden viljeleminenkään ollut erityisen helppoa.

Ateljeessa tuttuudellaan huomiota herättävin maalaus on Albert Edelfeltin "Kesä" (1883). Muutoinkin vuosisadan vaihteen molemmin puolin maalatut öljyvärityöt sopivat Halosenniemeen erinomaisesti - ne tuntuvat herättävän upean miljöön henkiin ja tosinpäin; upea miljöö antaa töille hienon aikalaiskoontekstin.

Halosenniemi on vuodenajasta riippumatta suositeltava ja upea vierailukohde, joka tarjoaa aikamatkan Tuusulanjärven taideyhteisön aikaan.