Katri Vala: Paluu

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 102 s.

Katri Valan neljäs kokoelma Paluu (1934) on hyvin erityyppinen kuin hänen aiemmat kokoelmansa. Ensinnäkin Paluu on huomattavasti yhteiskunnallisempi ja kantaaottavampi. Ekspressionismin hurmio, intohimon palo ja luontokuvasto ovat runoista lähestulkoon poissa. Kokoelma sisältää myös muutaman runosuomennoksen: Heinrich Heineä, comtesse de Noaillesia sekä Ernst Tolleria.

Monissa runoissa otetaan kantaa heikkojen, työttömien, sorrettujen ja lasten puolesta. Teoksen lävistää vastakkainasettelu hyväosasiten ja heikko-osaisten välillä. Vastakkainasettelua käsitellään sekä Suomen kontekstissa että globaalisti. Runossa Kesäilta laitakaupungilla kuvataan yhteiskunnan eriarvoisuutta: "Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen / lakkaamatta tuijottaen merelle. / Tyhjät hihat lepattavat / kuin voimattomat siivet." Runo Kesä Sörnäisisssä kuvaa Helsingin luokkajakoa. Monissa kokoelman runoissa kuvataan Aasiaa, mutta runoissa ei ole sitä eksotismia, jota Valan aiemmissa kokoelmissa oli, vaan nämäkin runot kertovat ihmisten arjesta ja elämän olosuhteista.

Runo Eräälle "hyväntekijälle" asettaa vastakkain maallisen rikkauden ja sielun sivistyksen: "Sinä sanot, ettei tähti / vastaa leivän hintaa, / kuitenkin minä e l ä n! // Sinä taas olet vuorellasi / kuollut kultatomuun / kauan, kauan sitten." Tämän runon sanoma on tälläkin hetkellä erittäin ajankohtainen, kun rahanahmeus puhuu eikä muita arvoja tunnu olevan.

Kokoelmassa on myös runsaasti lapsia ja lapsuutta käsitteleviä runoja. Lapsuuden ja yhteiskunnallisuuden tematiikat yhdistää hienosti runo Syntymättömille, jossa puhuja tähyää syntymättömien maata päin ja pohtii, kuinka "Suloista olisi pitää käsissään / iloista, pientä potkijaa, / jatkuvaa, sykkivää elämäänsä", sillä lapsen elämä näyttäytyy hänelle sinisenä taivaan hymynä, joka valuu suruttomien leikkijöiden ylle. Toisessa säkeistössä havaintokulma muuttuu ja puhuja huomaa pihalla hiljaisen miehen, joka kaivaa roskalaatikoita. "Suunnaton on silmien / äänetön toivottomuus, / ne eivät edes vihaa enää." Ja tämäkin mies on ollut lapsi. Maailman pahuus on myös sotaa, kanuunoita ja räjähtävää kuolemaa, joiden edessä runon puhuja vapisee leikkijöiden vuoksi. Runo päättyy säkeisiin "Lapseni syntymättömäin maassa, / häpeän maailmaa, johon tuon teidät".