Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Joan Didion: Blue Nights

2011. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Kimberly Farr. 4 h 21 min.

Joan Didionin teos Blue Nights on myös suomennettu nimellä Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma, Like 2012), mutta Storytelissä tarjolla on alkuteos ja sekin vain äänikirjana. 

Kiinnostuin Didionin teoksesta, kun joku julkisuuden henkilö - olisikohan ollut Paperi T. - kertoi lukeneensa teoksen oman suruprosessinsa keskellä ja saaneensa siitä lohtua. Surukirjana Blue Nightsia voi pitää. Kirjailija kertoo muistelmassa elämästään ja perheestään, mutta ennen kaikkea adoptiotyttärestään Quintanasta ja tämän elämästä ja kuolemasta.

Didionin tapa kirjoittaa on tajunnanvirtamainen ja toisteinen. Tyyli alleviivaa teoksen muistelevaa otetta. Vaikka teos on hyvin henkilökohtainen, siihen on helppoa samastua. Didion käsittelee Blue Nightsissa taiteilijuutta, äitiyttä ja perhettä, menettämisen pelkoa ja mielenterveyttä. Samalla kun teos käsittelee tyttären menettämistä, se kertoo myös maailmasta, joka on mennyt - todellisuus ei monellakaan tapaa ole nyt-hetkessä sama kuin mikä se oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Siten Blue Nights kertoo myös vanhenemisesta.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Sanna Hirvonen: Margit

 "Vilkas verenkierto ja ahnas suu."

S&S 2024. Storytelin e-kirja. 361 s.

Sanna Hirvosen romaani Margit sijoittuu Helsinkiin. Romaanin alussa eletään 1980-luvun nousukautta ja päähenkilö Ulla Romu aloittaa työuraansa mainostoimistossa. Ura lähtee nousukiitoon ja Ulla pääsee maistamaan menestystä ja rikkautta, jotka konkretisoituvat työmatkoiksi, samppanjaksi, avokadoiksi ja katkaravuiksi. Ulla myös rakastuu Valintatalossa kohtaamaansa Margitiin ja he muuttavat yhteen.

Hirvosen romaanissa on siis chick lit -tyyppistäkin meininkiä, mutta 1980- ja 1990-lukujen (lopussa päästään 2000-luvunkin puolelle) Suomen takapajuisuus luo kontrastin lajityypin perinteiseen romanttiseen miljööseen. Henkilöhahmoilla on myös omat outoutensa, esimerkiksi Ulla on lähes pakkomielteisen innostunut heraldiikasta.

Romaanin nimihahmo Margit puolestaan jätetään lukijankin kannalta jollakin lailla saavuttamattomaksi mysteeriksi. Kun nousukausi kääntyy lamaksi ja Ullan elämässä alkaa alamäki, Margit senkun porskuttaa tasaisen oloista yliopistoelämäänsä eteenpäin. 

Margitissa kuvataan yhteiskunnallisten olojen ja staus- sekä arvomaailmaerojen vaikutusta parisuhteeseen, kuin myös parisuhteen perinteistä kriisin kulminaatiota eli kolmiodraamaa. Kolmiodraaman kuvauksessa romaani on sikäli realistisimmillaan, että elämässä asiat jäävät ajoittain selittämättömiksi, ei olekaan mitään erityistä nimettävää ja jäljitettävää syytä, jonka seurauksena asiat tapahtuisivat ja olisivat rationalisoitavissa. Päätöksiä voi olla hankalaa tehdä, eivätkä muut välttämättä käyttäydy niin kuin itse ajattelisi tai toivoisi. 

Margit on sisällöltään melko kepeä romaani, jonka tyylissä on kulmikkuutta. Sen sanomana on mielestäni se, kuinka elämä on hetkellistä ja ihmisen elämänkaaressa on erilaisia vaiheita, kaikki ei ole loputtomasti samaa.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Tammi 2018. Alkuteos A Little Life, suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja, 36 h 48 min.

Tartuin Hanya Yanagiharan romaaniin Pieni elämä ystävän suosituksesta. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, mutta käsitin kirjan olevan globaali hittiteos. Pieni elämä on paksu romaani, joka jakautuu useaan osaan. Kaikki osat kertovat samoista ihmisistä, mutta fokalisoija vaihtelee. Romaanissa on lukuisia henkilöhahmoja, mikä tuntuu haastavalta kuuntelemisen alussa, mutta teoksen edetessä henkilöhahmot kyllä oppii tuntemaan hyvin.

Romaanin keskushenkilöinä on neljän ystävyksen porukka: Malcolm, JB, William ja Jude. Ensimmäinen osa sijoittuu heidän nuoruusvuosiinsa, collegeopintoihin New Yorkissa. Romaanin alussa mietin, että en itse asiassa ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan neljän nuoren amerikkalaispojan opiskeluajoista kymmeniä tunteja ja saas nähdä, kuinka pitkälle tämän teoksen parissa jatkan. Romaanin nimi kuitenkin antaa vahvan vihjeen siitä, ettei kyseessä ole "vain" nuoruusvuosien kuvaus. Kertomuksen edetessä, kun hahmoista vuorotellen paljastetaan lisää ja heidän henkilökuvaansa syntyy syvyyttä, romaani imee mukaansa. Myös joidenkin sivuhenkilöiden rooli kasvaa merkittäväksi, mikä toisaalta ristivalottaa keskushenkilöiden henkilökuvaa, toisaalta tuo syvyyttä romaanin kuvaamaan maailmaan sinänsä.

Keskushenkilöt tulevat hyvin erityyppisistä taustoista, mutta maailma, johon romaanin nykyhetki sijoittuu, on pitkälti etuoikeutettujen ihmisten maailma: rahaa, asuntoja, menestystä ja matkoja on. Tämä ratkaisu tuntuu ajoittain banaalilta tai siltä, että lukee aikuisten satua. Toisaalta henkilöhahmojen sijoittaminen tällaiseen maailmaan mahdollistaa heille runsaammin toimintaratkaisuja ja luo kenties vahvemman kontrastin sen kanssa, että hahmoista paljastetaan hiljalleen hyvinkin traumaattisia asioita.  

Pieni elämä on myös yksi väkivaltaisimmista romaaneista, joita olen lukenut, ja väkivaltakohtaukset nimenomaan kuunneltuina herättivät ajoittain voimakkaastikin sellaisen olon, uskallanko vastaanottaa teoksen kuunneltuna - lukiessa pystyy ennakoimaan ja "suojelemaan" itseään kamalilta kohdilta paremmin kuin äänikirjan kanssa, jolloin ei voi tietää, kuinka hirvittäviä asioita seuraavaksi kerrotaan.

Pieni elämä on erittäin vaikuttava, itkemään saava teos, joka kannattaa lukea ja jonka maailma ja tapahtumat jäävät mieleen ja mietityttämään. Romaani muistuttaa myös siitä, että päälle päin ei voi toisesta ihmisestä nähdä, mitä hän on kokenut.

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

 

Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.

Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.

Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:

"'- - minut erotettiin koulusta määräajaksi, koska tein ikkunaan graffitin.'
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”

Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta:  “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."

Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.

Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:

“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”

Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:

“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
     Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”

Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:

“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”

 

Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.

Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

 

"Milloin äiti tulee, kysyin isältä ja pyyhkäisin pisaroita otsaltani."

Like 2023. 283 s.

Hannu Paloniemen esikoisromaani Lumiluolapoika on pojan kasvukertomus lapsuudesta nuoruuteen ja samalla 1980-luvun ajankuvaa Pohjois-Suomesta. Romaani alkaa itäisen Lapin helteestä, maaseudulta, jossa pojan perhe on asunut tämän varhaislapsuuden ajan. Itä-Lapin maaseudulta muutetaan Länsi-Lapin kaupunkiin, Tornioon, ja vuodenajoista vallitsevaksi vaihtuu talven kuvaus. Muutto Tornioon heijastelee myös perheen luokkanousua tai sen yritystä: on uusi kerrostaloasunto mukavuuksineen, isän uusi työpaikka koulussa ja asuntolaina. Samanaikaisesti perheen sisällä kuitenkin nousee musta pilvi: äiti sairastuu syöpään, ja ensin äidin pitkäaikainen ja vakava sairastaminen lyö leimansa perheen arkeen, sittemmin äidin kuolema muuttaa lopulta kaiken perheessä.

Lumiluolapoika kuvaa herkkää varhaisnuoruuden aikaa, kun lapsuus muuttuu esiteini-iäksi ja sitten teini-iäksi. Päähenkilö-pojan maailman kannatteleviksi elementeiksi tulee musiikki ja talvi. Musiikin voimaa romaanissa kuvataan vahvasti ja sidoksissa tarinan ajankohtaan 1980-lukuun: musiikkia voi nauhoittaa radiosta c-kasetille, käydä ostamassa lp-levyjä pyöräilemällä Ruotsin puolelle Haaparantaan avattuun levykauppaan ja valita levyn joko kansikuvan tai kavereilta kuultujen suositusten perusteella (tai levyjä voi myös kuunnella levykaupassa ennen ostopäätöstä, mutta se sisältää maineriskin: entä jos pyytää kuunneltavaksi levyä, joka osoittautuukin noloksi tai huonoksi, ja kaupassa on muitakin ostoksilla olevia nuoria, ja valintansa kautta leimautuu siis itsekin noloksi tai huonoksi) tai sitten mennä kuuntelemaan bändejä musiikkitapahtumiin. 

Talven kuvaus romaanissa on kaunista ja vahvaa. Talvi on pakopaikka kodin seinien sisältä.

Äidin kuolema on käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta. Sairastamisen aikana perheessä on jatkuvaa, lainehtivaa toivoa käänteestä parempaan ja parantumisesta, mutta kuolema on lopullista. Toisaalta kuolema vapauttaa perheenjäsenet - päähenkilö-pojan, isosikson ja isän - elämään omaa elämäänsä ja menemään eteenpäin, mutta samalla kuolema lyö häpeällisen ja vahvan leiman perheeseen ja vaikuttaa voimakkaasti pojan identiteettiin: kuinka hän voisi vielä olla muiden silmissä jotakin muuta kuin "se poika, jonka äiti kuoli"?

Pierre Lemaitre: Verihäät

"Istuaallaan, selkä seinää vasten, jalat pitkällään, raskaasti hengittäen."

Minerva 2018. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié, 2009. 358 s. Nextoryn e-kirja. 

Pierre Lemaitren Verihäät on todella piinaava ja koukuttava trilleri. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Sophie ja Franz. Romaani alkaa Sophien näkökulmalla. Sophie on noin kolmikymppinen nainen, josta tuntuu, että hän on tullut tai tulossa hulluksi. Hän on hyvin, hyvin väsynyt, unohtelee ja sekoittaa asioita, ja nyt vaikuttaa sillekin, että hän on jopa murhaaja. Sophien tilannetta keritään alussa pikku hiljaa auki, ja lukijalle alkaa paljastua, mitä kaikkea Sophielle on oikein tapahtunut.

Lemaitremainen tvisti romaaniin tulee, kun kerronta siirtyy näkökulmahenkilöistä toiseen, eli Franziin. Eivätkä käänteet todellakaan jää vain yhteen, vaan niitä rakennetaan pitkin romaania. 

Verihäät on kirkkaasti parasta Lemaitren kärkituotantoa.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Cary Joji Fukunaga: No Time to Die

Uusin James Bond -elokuva, No time to Die (2021), on viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, eikä liki kolmituntinen pituuskaan lopulta ole liikaa. Tarinaan on kirjoitettu myös syvyyttä, ja se tuntuu erään aikakauden lopulta. 

Takaa-ajokohtaukset ovat bondmaisen koukuttavia: samanaikaisesti postikortteja, jotka sijoittuvat maailman eri kolkkiin, ja Q:n luomien viihdyttävien teknologisten ihmeiden esittelyä.

No Time to Dien pääpahis on Lyutsifer Safin, joka paljastuu Bondin antagonistiksi niin työtehtävän kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla. Pääpahikselle tyypillisesti Safinin tukikohta on ankea teknologiabunkkeri syrjäisellä saarella. Eläköitynyt Bond asustaa elokuvan alussa trooppisella saarella, mutta työn imu on niin voimakas, että hän ei voi olla palaamatta agenttihommiin.

Itse juoni heijastelee nykyhetkeä, sillä Safin rakentaa biologista dna:han pohjautuvaa asetta, jonka prototyypin hän on varastanut (niin mistä...). 

Daniel Craigin esittämä Bond on edelleen supermaskuliininen sankarihahmo, mutta hahmoon on kirjoitettu myös pehmeyttä, ja sänkyyn Bond ei pääse (eikä ehkä pyrikään) kaikissa tilanteissa, joissa hän naishahmoja kohtaa. Naisille on elokuvassa kirjoitettu perinteistä Bond-rämistelyä enemmän ruutuaikaa.

Rosa Liksom: Väylä

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähileistä vettä."

Like 2021. 266 s.

Rosa Liksomin romaani Väylä sijoittuu Lapin sodan loppuun ja kertoo väylänvarren ihmisten evakkomatkasta Ruotsiin sodan hävitystä pakoon. Päähenkilönä on nuori tyttö, jonka tehtävänä on kuljettaa perheen karja Ruotsiin. Sairasteleva äiti on lähtenyt sedän kanssa edeltä, ja tytön pitää löytää äiti. Ajan- ja paikantuntu välittyvät voimakkaasti. Väylä on kirjoitettu meänkielellä, jonka maailmaan pääsee yllättävän vaivattomasti, vaikka alkuun lukeminen onkin hitaampaa. 

Romaanissa on paljon yleiskuvausta siitä, mitä tyttö näkee ympärillään. Elävä esimerkki tästä on kohtaus, jossa evakot saapuvat lautalla joen yli Ruotsin puolelle:

"Lautta jyshäytti rantaan. Uuen kotomaan rantatörmä näyti samalta ko vanha. - - Rannassa oli samanlainen räime ja häslinki ko oli ollu sielä, mistä lähimä: nauat mylvit, hiehot kiljuit, muu karja kraaku kukin omala kielelänsä. Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynä, toiset muuten vain, jokku laukoit häissään ympähriinsä. Siinä oli liikutuksessa heijaavia hurskaita ja klenkkaavia tuhlaajapoikia, jokka olit päässeet oikein luvan kanssa ulkomaile ja saatoit aatela, että jäävät tänne valhmiiksi katetun pöyän äähreen. Oli levottomia puolipäisiä leinejä, kohtalon käsiin heittäytyhneitä jurnuttelijoita, seikkailuninnosta väriseviä minua vanhempia tyttäriä ja uuen näkemisen riemussa hehkuvia, utelihaan sorttisia lehmipiikoja, semmosia ko mie itte. Rivistö paikalisia lottia seiso siivona sivussa. Niitten esiliinat ja hilkat hohit vitivalkosina."

Karja on romaanissa keskeisessä osassa, sillä se on pakomatkan aikana tytön perhe. Luontoa ja eläimiä kuvataan romaanissa tasaveroisina ihmisen kanssa, ja yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi kuin ihmisiäkin:

"Ilona, Kerttu, Pirkko, Sisko ja Liina, jonka olinpaikkaa en tieny, olit pieniä ja sitkeitä lapinlehmiä, jokka olit ajoitten saatossa tottuhneet nälkhään ja janhoon. Periaatheessa, muttei juurikhaan käytänössä. Ehkä net kohtasit kärsimyksen piirun verran laimeammin ko muut nupopäiset suomenkarjan lehmät ja sarvipäät, joita oli vain kaksi yhessä äverihäässä talossa. Meän lehmät on kestäviä ja luonteelthaan lempeitä. - - Hiehot Soma ja Kielo on puoliverisiä lapinlehmiä, miitten tulevat vasikat on varttisia elikkä enempi jo tavallista suomenkarjaa. Janne on puhasrotunen lapinsonni. Soon periny äitinsä rohkeuen, viissauen ja älynlahjat, isältänsä sopusuhtasesti kaartuvat turvan ja vaaleanruskean täplikhään nahan, missä on häivähys punasta."

Väylä kertoo samastuttavasti pakolaisuudesta ja tilanteesta, joka ei ole ihmisten omissa käsissä, vaikka yksilö aina jossakin määrin pystyykin vaikuttamaan omaan toimintaansa. Vaikka evakkomatka ja historiallinen tilanne ovat kaoottisia ja köyhyys on käsinkosketeltavaa, Väylä ei ole synkkä romaani. Elämässä on aina tasoja, jotka eivät näy päällepäin ja ihmisen sisäinen kokemus ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta:

"Huljuttelin jalkoja jääkylmässä jokiveessä niin kauon, että niistä meni tunto. Löin sukat täytheen ratamoitten lehtiä ja vein monot jalkhaan. Nousin joenpelkalta takassin tiele, ohjastin askelheet auringon mukhaan ja jatkoin matkaa etehlään, kohti äitin mahollista olinpaikkaa. Minun pitkä, laiha ja jotenkin huvittava varjo kulki minun takana. Mulla oli hyä ja vaphauen täyteinen olo, jotenki melkein juhlava. Aattelin niitä kirkuvia kultapiiskuja, lakkipäisiä oravia ja päätin, että se kaikki on minun ommaa salhaista maailmaa. Semmosta, josta ei voi eikä kannata puhua kellekhään. Kummallisinta siinä oli se, että tunsin itteli ko uuesti syntyhneeksi. Ahistus, pienuus ja katkeruus Settää ja äitiä kohtaan helppasit ja kaikki mennyt ja tuleva näytit ittensä kirkhaassa ja selkeässä valossa. Tallustelin ikivanhoja kinttupolkuja pitkin. Niitä riitti. Puuskittainen tuuli toi matkassansa mustenevan yön. Ko en ennää juurikhaan erottannu polkua mettiköstä, pistelin ryteikhöön, tehin ittele risuista pesän ja nukahtin heti. Nukuin ko kuolu. Unia näkemättä."

Pakomatkan kaoottisuus vaihtuu evakoleirin todellisuuden kuvaukseen ja romaanin päähenkilön henkilökuva syvenee, kun hänen äitisuhteestaan ja äidistään paljastuu lisää. Romaanin päähenkilö vaikuttaa olevan maailmassa varsin yksin eikä hänellä ole erityisen läheisiä ihmissuhteita. Tästä johtuen luonto ja eläimet nousevat keskeiseen rooliin ja tyttö kokee yksinäisyyttä vain joinakin hetkinä.

Paitsi että Väylä on historiallinen, muutosta kuvaava romaani, pakolaisuuskuvaus on tälläkin hetkellä kipeän ajankohtainen aihe, josta Väylä antaa yhden tulkinnan. Paluu kotiinkin näytetään ristiriitaisessa valossa, sillä moni asia on muuttunut ajalta ennen evakkoon lähtemistä ja muuttuu vielä paluun jälkeenkin. Sota hajottaa kylien ja elinkeinojen lisäksi yksilöitä ja perheitä ja asettaa ihmiset väistämättä uuden alun eteen. Väylä on tänä vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.

Carmen Mola: Verimorsian

 

"Ensi alkuun se tuntui leikiltä."

Like 2020. Alkuteos La novia gitana, 2018. Suom. Einari Aaltonen. 372 s.

Carmen Molan Verimorsian on hyytävä, Madridiin ja sen ympäristöön sijoittuva dekkari. Rikoksia ratkoo Elena Blanco, joka työskentelee erikoisryhmä TAR:issa. Blanco on tyypillinen etsivähahmo: hän juo liikaa grappaa, laulaa karaokessa italialaisia hittejä, asuu Plaza Mayorilla perityssä luksusasunnossa, on eronnut ja harrastaa irtosuhteita, on toki loistava työssään ja tietysti myös hänellä on synkkä salaisuus. 

Verimorsiamessa ratkotaan raakaa murhaa, jossa murhaamismetodi on vastenmielinen: murhaaja poraa uhrinsa kalloon pieniä reikiä, joista kärpäsentoukat menevät sisään ja syövät uhrin aivot. Uhri kituu hiljalleen kuoliaaksi. Yksityiskohdilla ei kuitenkaan mässäillä, ja kiduttava tekotapa on motivoitu dekkarissa hienosti, sillä aivan viime sivuille on säästetty yllätys, joka saa lukijan kiinnostumaan jatko-osista.

Verimorsian on kohosteisesti kirjoitettu pääosin preesensissä ja se vie mukaansatempaavasti Madridin kaduille. Kirjoitustapa on muutoinkin vetävä ja otteessaan pitävä.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Anneli Kanto: Lahtarit

"Kuolema istuu suksieni kärjillä."

Gummerus 2017. 389 s.

Anneli Kannon Lahtarit on näkökulmatekniikkaa hyödyntävä romaani sisällissodasta, valkoisten näkökulmasta. Osan romaanihenkilöistä näkökulmaa hyödynnetään läpi teoksen, osaa näkökulmista käytetään vain kerran.

Mukana on muun muassa sotahulluna pidetty jääkäri Ylivalli, suojeluskuntalainen opettaja Ketoluoma, silmittömäksi tappajaksi sodassa kasvava nuori ylioppilas Friis Tampereelta ja kansanopistolainen, sotaan valkoisten puolelle muonitushommin lähtevä Helena Malmberg.

Näkökulmatekniikka tuo oivallisesti esiin sodan mielettömyyden.

Lahtarit on ennen kaikkea kuvaus sodasta ja siitä, kuinka se särkee ihmiset (ja hevoset, ja puut - kaiken), niin valkoiset kuin punaisetkin. Vaikuttava lukukokemus.