Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.
Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.
Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.
Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.
Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:
"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"
Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":
"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."
Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.
Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:
"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
(En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"
Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):
"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."
Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:
"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
Ettei sentään aivan TURHAAN!...
Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."
Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.
Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.
Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:
"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."
Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?
"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
- - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."
Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:
"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."
Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:
"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."
Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:
"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."
Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:
"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
- - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
- -
Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."
Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.
Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.
Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...
Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:
"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"
Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:
"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."
Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista.
Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:
"Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."
Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?
Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.
Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.
Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."
Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.
Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:
"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
- - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"
Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.
Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):
"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
[--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"
Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.
Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:
"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."
Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".
Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti