Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta IV

Kosmos 2026. Suom. Sanna Manninen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Rosanna Kemppi. 7 h 4 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -septologiasta on ilmestynyt suomeksi neljäs osa. Neljännen osan tematiikka keskittyy elämän tarkoitukseen ja yhteisöön. Päähenkilö Tara Selter kohtaa muitakin marraskuun 18. päivään jääneitä, ja he muodostavat kartanoon hiljalleen yhteisön. Kun ihmisiä on enemmän, myös hälyä, mielipiteitä ja arvomaailmoja on enemmän. Esimerkiksi tapa, jossa kokousten aiheet kirjoitetaan lapuille ja laitetaan kuppiin, josta niitä saatumanvaraisesti nostetaan keskusteluun, muodostuu ongelmalliseksi: kun ihmisiä on paljon, aiheita on paljon, ja kokoukset myös venyvät, koska puheenvuorojakin on enemmän.

Myös arvomaailmojen erot alkavat tulla näkyviin: pitäisikö tämänkin yhteisön keskiössä olla idean jatkuvuudesta, siis lisääntymisen, ja mikä on terveydenhuollon ja hyvinvoinnin rooli yhteisössä, jonka jäsenet, vaikkakin ovat jumissa yhdessä ja samassa päivässä, silti alati vanhenevat? Enstä pitäisikö maailmasta pyrkiä tekemään parempi paikka niille, jotka eivät ymmärrä marraskuun 18. päivän toistuvan, ja tehdä elämän tarkoitukseksi toisten elämän pelastaminen, ts. esimerkiksi onnettomuuksien ehkäiseminen - ne kun tapahtuvat joka päivä samaan aikaan ja samalla tavalla?

Koska neljännessä osassa on enemmän henkilöhahmoja, se on myös lukijalle kakofonisempi. Kerronta suodattuu Taran henkilöhahmon läpi, ja introverttinä pohdiskelijana hänkin kärsii ajoittaisesta levottomuudesta, vaikka hän onkin ystävystynyt joidenkin kanssa. 

Kiinnostavaa on, mihin suuntaan kirjailija sarjaa ohjaa: lisääntyykö kaaos ja häly, odottaako lopussa sekasorto? Vai keskittyykö jokainen sarjan osa jonkin teeman tarkastelemiseen, kuten tähänkin saakka, ja eroaako Tara yhteisöstä tai etsiikö hän toisen yhteisön? Onko marraskuun 18. ikuinen toistuva tila, vai palaako aika raiteilleen - ja mitä silloin tapahtuisi, jos päivään tietoisesti ja tiedostamattomasti jumiin jääneet alkaisivat taas edetä ajassa samaa tahtia? Ei auta kuin jäädä odottamaan teosten ja niiden suomennosten etenemistä.  

Antti Hyyrynen: Kouvola 2000

 

Like 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 8 h 39 min. 

Antti Hyyrysen Kouvola 2000 on millenium-ajan virasto-Suomea byrokraatti Kyllikki Marsin näkökulmasta kuvaava romaani, joka lähtee kerronnassaan Kouvolan Asiainhoitovirastosta (tosimaailmassa Pohjola-talo) laventumaan aivan omille kierroksilleen historialliseksi romaaniksi, scifiksi, foliohattuiluksi ja Eyes wide shutia parodioivaan bdsm-ulottuvuuteen. 

Koktail pysyy hyvin kasassa ja kerronnan lävistää lakoninen huumori. Viihdyttävänä ajatusleikkinä Kouvola 2000 toimii hienosti. Milleniumin ajankuva piirtyy romaanin maailmassa selväpiirteisenä esiin - nykyhetkessämme siirtymä paperiajasta digiin on jo arkea ja siirtymä analogisesta digitaaliseen menneisyyttä, mutta toisin oli vuonna 2000. Ja tosiaan, vuodesta 2000 on jo 25 vuotta aikaa.

Romaanissa on virkistävää myös se, että se tuo Kouvolan myös kotimaisen kirjallisuuden maailmankartalle. Vaikka romaanin kerronta ylittää realismin rajat, kaupunki ja tunnelma ovat tunnistettavia.

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista

Gummerus 2013. Äänikirjana Storytelin kautta, 2024. Lukijana Erja Manto.

Anneli Kannon kirjoittama tekstikokoelma Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista antaa karun, groteskin ja surullisen kuvan Alzheimerin tautia sairastavien ja heidän läheistensä elämästä sekä suomalaisen terveydenhuollon tilasta.

Kirjailijalla on omakohtainen kokemus läheisen roolista, sillä hänen äitinsä sairastui Alzheimerin tautiin. Teokseen on koottu kertomuksia myös muiden sairastuneiden omaisilta. Ihmiselämä näyttäytyy absurdina ja groteskina, ja hetkittäin myös äärimmäisen surullisena. 

Taudin etenemistä kuvataan omaisen kokemuksen kautta.Muistin menettäminen ei ole vain järjen ja toimintakyvyn, kielen ja tekemisen menettämistä, vaan myös tunteiden ja persoonan poispyyhkiytymistä. 

Joan Didion: Merkintöjä Johnille

 

Like 2025. Suom. Kirsi Luoma. Alkuteos Notes to John, 2025. 269 s.

Joan Didionin Merkintöjä Johnille on postuumisti koottu teos, joka koostuu kirjailijan terapeuttikäyntiensä pohjalta kirjoittamista muistiinpanoista, jotka on suunnattu sinä-muodossa kirjailijan aviomiehelle Johnille. Terapiakäyntien keskiössä on pariskunnan adoptiotytär Quintana ja tämän elämän ongelmat, kuten alhoholismi, ja toisaalta Joanin ja Quintanan äiti-tytärsuhde ongelmineen ja sitä kautta myös Joanin oma äitisuhde. Teoksen lopussa on pari lukua tai lisäystä, jotka eivät ole terapiakäyntien pohjalta kirjoitettuja muistiinpanoja.

Teoksesta välittyy muistiinpanomaisuus ja keskeneräisyys. Teoksen julkaisemisesta on käytetty puheenvuoroja puolesta ja vastaan, Suomessa aiheesta kirjoitti syksyllä esimerkiksi Helsingin Sanomat. Minua kiinnosti lukea Didionin pohtiva teos. Oliko se hyvä tai kannattiko se lukea? No jaa, tuntemukseni ovat ristiriitaiset. Merkintöjä Johnille ei mielestäni ole kirjallisuutta. Silti siitä saattaa olla apua tai ajatuksia jollekulle, joka pohtii elämässään jollakin lailla samanlaisia ongelmatilanteita kuin Didion. 

Äiti-tytärsuhde tai laajemmin sanottuna perhedynamiikka on yksi teoksen keskeisistä teemoista. Didionien perheessä keskeinen ongelma tuntuu olevan kommunikaatio: ihmiset pelkäävät sanovansa väärin tai tulevansa väärintulkituiksi, ja edellä kuvattu tapahtuu tai sanomiset jäävät alun perinkin sanomatta. Neuvottelutaidosta ja konfliktien väölttelemisestä terapeutti toteaa Didonille näin: "Ei ole sinun vikasi, ettet osaa neuvotella. Neuvottelutaito opitaan jo aivan pienenä. Sylilapsena. Tai sitten ei opita. Neuvottelemaan opitaan neuvottelemalla omien vanhempien kanssa. Tai sitten vai hyväksytään, ettei vanhempien kanssa voi neuvotella, että he ovat kaikkivoipia. Ja alistutaan." Aika karu näkemys.

Teoksessa sivutaan myös Joanin ja Johnin uraa. Kun Joan kertoo ahdistuneisuutensa kasvaneen, terapeutti toteaa: "Työnteko - - lievittää ahdistusta erittäin tehokkaasti. Kuten tiedätkin. Sinä jos kuka olet turvautunut siihen koko elämäsi ajan, ja se on auttanut sinua. Tämänhetkinen ahdistuksesi johtuu suurelta osin siitä, ettet työskentele." 

Merkintöjä Johnille on myös jonkinlainen terapiakulttuurin kuvaus. Teoksesta käy ilmi, että Joan käy terapiassa, Quintana käy terapiassa ja terapeutit keskustelevat myös keskenään. Perheen kommunikaatiota käydään siis meta- ja metametatasolla. Tilanne näyttää aika postmodernilta - perheen ongelmia vähättelemättä. Kuinka hankalaa meidän ihmisten onkaan kohdata toisemme? 

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tammi 2022. Alkuteos Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn äänikirja, 11 h 43 min.

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on hyvin viehättävä kirja. Romaanissa eletään aikaa Amerikassa ennen ja jälkeen pandemian. Maailmassa leviää georgiantauti, joka tappaa enemmistön ihmisistä ja lopettaa sivilisaation ja teknologian sellaisina kuin me ne tunnemme. Pandemian jälkeinen aika alkaa vuodesta nolla: ei ole internetiä, lehdistöä, sähköä, lentokoneita... ihmiset kirtelevät jalan tai hevosilla ja muodostavat pieniä asutuskeskuksia. 

Tilanne, josta romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle, on Shakespearen Kuningas Lear -näytelmän näytös Torontossa: pääosan esittäjä Arthur Leander saa sydänkohtauksen lavalla. Leander on romaanin keskushenkilö, jonka rakkaus- ja perhe-elämää puretaan hiljalleen auki sekä hänen omasta näkökulmastaan että hänen läheistensä näkökulmista. Tämä on se seikka, jolle romaanin viehättävyys rakentuu: vaikka Arthurin elämä tavallaan on poikkeuksellinen - hänestä tulee kuuluisa näyttelijä -, lähelle zoomattuna kyse on kuitenkin elämän pienistä yksityiskohdista.

Asema 11 on puolestaan Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan elämänmittainen taideprojekti, sarjakuvakirja, jota hän työstää intohimoisesti, joka on eräänlainen kaksois- tai pakomaailma Mirandalle ja joka nousee romaanissa tärkeään rooliin. Asema 11 -sarjakuvakirja havainnollistaa sitä, kuinka erilaisia tulkintoja annamme asioille ja millaisia merkityksiä projisoimme niihin riippuen omasta kontekstistamme - kuinka taiteilija ei voi koskaan määrittää yksin teoksensa merkitystä. Samaan romaanissa liittyy Shakespearen tuotanto: Arthur kuolee lavalle kuningas Learina, ja pandemian jälkeisessä maailmassa lukija pääsee seuraamaan kiertävää sinfoniaorkesteria ja teatteriseuruetta, joka esittää Shakespearen näytelmiä.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta. 

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

WSOY 2021. 544 s.

Kiinnostuin Meri Valkaman esikoisromaanista Sinun, Margot heti, kun luin siitä arvosteluja syksyllä. Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2021. Romaanin suomalaisperheen tarina sijoittuu DDR:ään, ja lähihistoriaan sijoittuva romaani, jossa pengotaan perhesalaisuuksien mysteeriä, herätti mielenkiintoni. DDR:ään liittyy mielestäni kiehtovia ristiriitoja: uskoa utopiaan, utopian epäonnistuminen ja se, mitä jäi jäljelle. 

Sinun, Margot liikkuu kahdella tai kolmella aikatasolla. On 1980-luku, jolloin suomalainen perhe (äiti Rosa, isä Markus ja lapset Vilja ja Matias) muuttaa Helsingistä Itä-Berliiniin isän lehdistökomennuksen myötä. On 2010-luku, jolloin aikuistunut Vilja lähtee Berliiniin selvittämään, mitä 1980-luvulla oikein tapahtui. Ja kirjeiden tasolla on vuosi 1989, kun Berliinin muuri murtui.

Aikatasot vaihtelevat ja niiden vaihteleminen tehdään lukijalle selväksi. Myös kerronnan näkökulma vaihtelee, tapahtumia kuvataan eri henkilöhahmojen kokemina. Romaanin vahvuus on Berliinin miljöökuvauksessa, etenkin 1980-luvun lopun alakulttuurien maailmaa kuvataan värikkäästi ja aistikkaasti. Muutoinkin romaanin vahvin osa on sen loppupuoli, kolmas osa, jossa aikatasot lähenevät toisiaan ja samanaikaisesti perhemysteeri tiivistyy ja Itä-Saksan romahdus konkretisoituu.

Romaanin alkupuolen kerronnan jännite ei toimi yhtä hyvin, vaan keskitytään toisaalta kuvailemaan 1980-luvun lapsiperhearkea, toisaalta 2010-luvun uusperheparisuhdekuvioita. Sanavalintojen tasolla en myöskään aina nauttinut romaanista: voidaan perustella, että lapsen kävelemistä kuvaillaan verbillä "tallustaa" tai "koikkelehtia", mutta vanhuksen "tallustaminen" tai aikuisen miehen "porhaltaminen" eivät mielestäni ole onnistuneita tyylivalintoja. Nämä toki ovat makuasioita.

Henkilöhahmojen tunnetiloja ja tulkintoja DDR:n romahduksen ja maailmankartalta katoamisen jälkeen ristivalotetaan hienosti: "Miedän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. - - Historiankirjoitukseen on vakiintunut ilmaisu 'Saksojen yhdistyminen', mutta minulle ja monille muille kyse oli ennemminkin DDR:n pakkoliittämisestä Saksan Liittotasavaltaan. Uudelle Saksalle eivät kelvanneet idän journalistit, opettajat eivätkä tutkijat. Sille eivät kelvanneet idän televisiokanavat, koulutusjärjestelmä tai muut instituutiot." Mitä jää jäljelle ihmiselle, jos kaikki, millä on ollut arvoa, merkitystä ja statusta, muuttuu yhdessä yössä arvottomaksi ja naurettavaksi? Tällaisia kysymyksiä käsitellessään Sinun, Margot on vahvimmillaan.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija

 

Tammi 2012. 223 s.

Mielenfilosofi Lauri Järvilehdon teos Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemisen vaikutuksia, mekanismeja ja tekniikoita. Teoksessa on ajattelemisen aihetta kaikille, joita ajattelemisen prosessit ja niiden vaikutus elämään kiinnostavat. Ainoastaan teoksen luku, joka käsittelee verkkoälyä, sisältää vanhentuneita vinkkejä, jotka ovat hyvinkin sidoksissa teoksen julkaisuajan teknologiaan ja sovelluksiin, mutta näidenkin vinkkien pohjalta pystyy itse miettimään nykypäivään soveltuvia esimerkkejä.

Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemista, ajattelemisessa vaikuttavia voimia ja muistia. Teoksen mukaan on olemassa kolmenlaista ajattelemista: rationaalista, intuitiivista ja tunteisiin perustuvaa. Intuitiivisen ajattelemisen mekanismeja avataan kiinnostavalla tavalla, ja intuitiivinen ajatteleminen selittääkin pitkälti ajattelemisen nopeutta - rationaalinen ajatteleminen on huomattavasti hitaampaa. Teos ottaa intuitiivisen ajattelemisen näkökulmasta kantaa myös niin sanotun valistuneen arvauksen käsitteeseen: jos ihminen on alan asiantuntija, onnistunut intuitiivinen ajatteleminen on mahdollista, koska ihmisellä on paljon tietoa aihepiiristä, mutta jos intuitiivista ajattelemista tapahtuu aiheesta, josta ihminen ei paljoa tiedä, kyseessä on todennäköisemmin tunteisiin perustuva ratkaisu ja rationaalinen ajattelu olisi tällaisessa tilanteessa suotavampaa.

Burnoutia ja flow-tilaa - ääripäinä toisilleen - teoksessa tarkastellaan kiinnostavasta näkökulmasta. Teoksen mukaan ihmisen tietoinen työmuistin kapasitetti on seitsemän yksikköä. Jos työmuisti on vapaa, voi parhaimmillaan työskennellä miellyttävässä flow-tilassa, jossa ajantajukin katoaa - jos käytettävissä on kaikki seitsemän huomiokanavaa, flow-tilaan on mahdollista päästä helposti. "Jokainen päähän pälkähtävä ajatus tai ympäristöstä kumpuava keskeytys varaa kuitenkin tietoisesta mielestä yhden huomiokanavan. Jos koko työmuisti tukkeutuu, on tuloksena loppuunpalaminen eli burn-out: seinät kaatuvat päälle. Stressitaso riipuu siis pitkälti työmuistin toiminnasta. Jos työmuistin kapasiteetti tilttaa nollaan, ei pysty tekemään tietoisesti enää yhtään mitään."

Tee itsestäsi mestariajattelija esittelee useita tekniikoita ja harjoituksia, jotka antavat ajattelemisen aihetta, vaikka eivät kaikki ainakaan itselleni uusia tai tuntemattomia olleet. Järvilehto havainnollistaa harjoituksia käytännön esimerkein, joten harjoituisten ideasta on helppoa päästä jyvälle. 

Teoksessa tarkastellaan myös luovuutta ja siihen liittyviä prosesseja, ja teos sopii hyvin luettavaksi stressistä ja työelämän kaoottisuudesta kärsiville lukijoille.

Maria Stepanova: Muistin muistolle - romanssi

 

"Tätini kuoli, isäni sisar, vähän yli kahdeksankymmenen ikäisenä."

 

Siltala  2019. Suom. Mika Pylsy. Venäjänkielinen alkuteos Pamjati pamjati, 2017. 446 s.

 

Maria Stepanovan romaani - tai "romanssi", kuten se on alaotsikoitu -  Muistin muistolle on samaan aikaan kiehtova ja sekava kokonaisuus. Sekavuus tosin on tämän teoksen suhteen perusteltu ratkaisu, sillä Stepanova koettaa saaa kiinni muistamisen logiikasta ja menneisyyden olemuksesta tutkimalla omakohtaista perhehistoriaansa, ja tulee siihen tulokseen, että mitään logiikkaa ei ole, on vain irtonaisia yksityiskohtia, jotka eivät muodosta eheää kokonaisuutta. Muistin muistolle saa ajattelemaan muistamista, sen merkitystä ja totuuden, kuvitelman ja valheen keskinäisiä suhteita.

 

Stepanova tarkastelee musitia ja muistamista monin paikoin esineiden kautta. Muistin muistolle lähtee liikkeelle kuolleen Galka-tädin asunnosta:

"Asunto seisoi nyt hölmistyneenä, kokoon painuneena, täynnä yllättäen devalvoituneita esineitä. - - Lipaston päällä nököttivät vanhat tutut: puinen koira ja keltainen muovikoira sekä vielä puusta veistetty karhu, jonka käpälien välissä roikkui langan varassa viiri. Ne olivat ikään kuin istahtaneet hetkeksi ennen matkaanlähtöä, alettuaan äkkiä epäillä omaa tarpeellisuuttaan. - - Kaikki tämä liittyi eittämättä yhteen, mutta sillä kaikella oli arvoa ja merkitystä ainoastaan kokonaisuutena, kuluvan elämän kehyksissä, ja nyt se mureni silmissä tomuksi. Olin lukenut eräästä ihmisen aivotoimintaa käsittelevästä kirjasta, että tunnistaaksemme ihmiskasvoissa kasvot, tunnistaaksemme ne kasvoiksi, ei tarvita niinkään kasvonpiirteiden kokonaisuutta, kuin soikiota. Ilman soikiota tunnistaminen ei onnistu: juuri soikio rajaa historiamme, kokoaa sen käsitettäväksi ykseydeksi. Myös itse elämä voi olla soikio niin kauan kun [sic] sitä kestää; tai post mortem menneestä kertovan tarinan punainen lanka. Tämän kodin nöyrtynyt, itsensä rojuksi tunnustanut irtaimisto menetti silmänräpäyksessä olemuksensa ja lakkasi muistamasta ja merkitsemästä mitään."

 

Esine itsessään on vain esine, merkityksellinen se on vain suhteessa johonkin tai osana kokonaisuutta:

 

"Käytöstä jääneet esineet menettävät vähitellen esineellisyytensä ja kääntävät meille uudet, epäinhimilliset kasvot, palavat alkuperäiseen olemukseensa: vahaksi, maaliksi ja saveksi. Menneisyys villiintyy ja pusikoituu unohdukseen." 

 

Yllä kuvattua "villiintynyttä ja pusikoitunutta" menneisyyttä Stepanova tarkastelee - ja menneisyys paljastuu joksikin, jota ei voi puutarhuroida sellaiseksi kuin se oli: puutarhurointi, jos siinä onnistuu, johtaa aina uuteen lopputulokseen, uuteen järjestykseen, uusiin merkityksiin. Paitsi että Stepanova käsittelee ilmiötä oman sukunsa tarinan kontekstissa, hän tarkastelee muistamista myös institutionalisoidusta näkökulmasta, museoiden kontekstissa:

"Kun katson kuolleiden ihmisten sanoja ja esineitä, jotka on mukavuudeksemme lajiteltu kirjallisuusmuseoiden vitriineihin, toimitettu julkaistavaksi ja huolella säilytetty, niin yhä useammin minusta tuntuu kuin seisoisin kaiteen luona, jonka takaa alkaa esille pantujen tiivis hiljainen rivistö. Kun seisoo tarpeeksi kauan sen ääressä, mitä vanha perukirjoitus nimitti 'edesmenneelle kuuluneiksi alusvaatteiksi', niin näkee selvemmin meidät erottavan ristikon kuin sen mitä on niiden [sic] takana."

 

Menneisyys, yritys muistaa, on meille läsnä paitsi esineissä, myös teksteissä. Stepanova kirjoittaa erilaisista päiväkirjoista ja muistikirjoista:

"Erilaisiin päiväkirjoihin ja muistivihkoihin mieltyneet lukijat tietävät, että ne voi jakaa kahteen selvästi erottuvaan ryhmään. On sellaisia, joissa teksti on tarkoitettu viralliseksi ja tyhjentäväksi - toisin sanoen että ulkopuolinen ottaisi sen vastaan. Vihkosta tulee testialusta, jolla harjoitellaan ja hienosäädetään julkista minää, - - , se osoittautuu suurimittaiseksi julistukseksi, loputtomaksi monologiksi, joka on osoitettu näkymättömälle mutta ilmeisen myötämieliselle taholle. Minua kiinnostavat enemmän toisentyyppiset päiväkirjat - sellaiset, jotka toimivat työkalun lailla - -. - - Tällaiset päiväkirjat ovat kuin jääkaappeja tai entisajan kylmäkomeroita, joissa säilytetään nopeasti pilaantuvia muistin eineksiä, alueita, jonne kasautuvat todisteet ja vahvistukset - -. Tässä on jotain epämääräisen häiritsevää, jo pelkästään informaation määrän vuoksi: voin sanoa näin sitä suuremmalla syyllä, että olen itsekin tällainen ihminen ja liian usein muistiinpanoni tuntuvat tarpeettomalta painolastilta: ylimääräiseltä hengettömältä taakalta, josta tekisi mieli luopua, mutta mitä minusta jäisi silloin jäljelle? Kirjassaan The Silent Woman Janet Malcolm kuvailee interiööriä, joka muistuttaa jollain tapaa muistivihkoani - ja se tuntuu karmealta. Sieltä löytyy muistaakseni aikakauslehtiä, kirjoja, täysiä tuhkakuppeja, pölyisiä perulaisia matkamuistoja, likaisia astioita, tyhjiä pizzalaatikoita, säilykepurkkeja, rasioita, purkinavaajia, Kuka kukin on -henkilöhakemistoja, jotka vastasivat eksaktista tiedosta, ja vielä joitain esineitä, jotka eivät pidä huolta mistään, koska eivät olleet aikoihin muistuttaneet mitään. Malcolmille tällainen asunto oli borgesilainen alef, irvokas totuuden allegoria, käsittelemättömien tosiasioiden ja tulkintojen sekamelska, joka ei koskaan saanut historiaa kunnon järjestykseen."

 

Ymmärrän Stepanovan esittämän kahtiajaon päivä- ja muistikirjojen suhteen, joskin dikotomia mielestäni jättää huomioimatta itsereflektiivisen kirjoittamisen (jollei se sikäli osu ensimmäiseen kategoriaan, että teksti mahdollisesti pyrkii luomaan jonkin ehekän kuva tai kokonaisuuden, tai toiseen kategoriaan sikäli, että se kuuluisi "pilaantuvien einesten" osastolle). Ehkäpä nykyään sosiaaliseen mediaan julkaistavat tekstit täyttävät ensimmäisen kategorian "myöntyväiselle yleisölle" suunnattujen kiiltokuvamaisten tekstien funktiota enemmän kuin yksityiset päiväkirja- tai muistikirjatekstit. Stepanovan esittämä jaottelu on kuitenkin kiinnostava ja se kertoo järjestämisen, tallentamisen tai muistamisen sisäänrakennetusta teennäsiyydestä ja toisaalta todellisuuden, nykyhetken kaoottisuudesta ja hahmottomuudesta. Voiko nykyhetken sirpaleista rakentaa eheän, "toden" kuvan ajan päästä, tulevaisuudessa?

"Aina kun käyn kirjakaupassa, näyttää kuin tällaisia kirjoja olisi ilmestynyt entistäkin enemmän. - - 'Proustin päällystakki' ja 'Monsieur Proustin kirjasto', 'Rembrandtin nenä' ja 'Van Goghin korva', 'Catulluksen peitto', 'Vermeerin hattu', 'Brönten [sic] lipasto' tuon tai tämän perheen tarina karrottuna kahdeksan esineen, sadan valokuvan ja yhdeksänkymmenenyhdeksän oivalluksen kautta. Menneisyyttä suurennetaan ja pienennetään, se tuodaan niin lähelle silmiä, ettei siitä näe mitään muuta kuin nenäliinan - -."

Edellinen sitaatti vastaa kysymykseeni kieltävästi. Kun mennyttä kerrotaan (ja popularisoidaan; tosin tieteellisyyskään ei ehkä vapauta meitä kuvatusta ongelmasta), olennaista ei voida saavuttaa vaan syntyy jotakin uutta, "nenäliina tuodaan liian lähelle kasvoja". 

 

Muistin muistolle referoi kirjailijan isänsä kanssa käymää keskustelua. Kirjailija haluaisi käyttää isänsä kirjeitä teoksessaan: 

"Hän ei anna minulle lupaa lainata kirjeitä kirjassani; hän ei ensinkään haluaisi nähdä niitä julkaistuina. Ei edes ketusta kertovaa? En edes ketusta kertovaa. Hän toivoo, että minä ymmärtäisin. Hän on ehdottomasti sitä vastaan. Kaikki oli, hän sanoi painokkaasti, aivan toisin. - - Rupesin väittelemään, pyytelemään, jopa elehtimään. Kun rauhoituimme hieman, isä sanoi: 'Ymmärräthän, minusta on epämiellyttävää ajatella, että joku lukee kirjeitäni ja kuvittelee minun olleen sellainen.' Olisin voinut jatkaa suostuttelemista ja minulla olisi jopa ollut sanottavaa. Kyse ei ole siitä, että sinä olit sellainen, - - kyse ei ole ylipäätään sinusta: - - vaan itse aika. - - Meidän papereistamme, olisin sanonut hänelle, näkee kuinka kieli, jolla arki puhuu itsestään, muuttuu silmissä - -. Sinun kirjeesi ovat tässä jatkumossa ihannekuva kuusikymmentäluvusta sellaisina kuin ne olivat: eivät 'oikeasti' vaan siinä tiivistyneessä muodossa, jonkaperusteella me muodostamme käsityksen aikakaudesta. Kirja ei kerro siitä, millainen sinä olit, se kertoo siitä, mitä me näemme katsoessamme taaksepäin. En sanonut tätä kaikkea ääneen, onneksi - - kunnes tajusin, mitä oikeastaan olin tarkoittanut. En ehtinyt sanoa 'minulle on yhdentekevää millainen sinä olet', mutta vähältä piti. - - karkeasti sanoen, olin valmis uhraamaan elävän isän kuolleen dokumentin takia, johon uskoin enemmän kuin häneen."

 

Muistaminen ja mennen tulkinta on myös raadollista. Mikä on yksilön merkitys? Mitkä ovat keinomme päästä käsiksi menneisyyteen - ja kuinka nämä keinot vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme mennyttä?

Myös kuva on sekä esine että muistamisen keino. Stepanova pohtii kuvataiteen ja valokuvan eroavaisuuksia:

"Kuvataide-vanhusta (nimitän näin lyhyyden vuoksi taitoa omakätisesti kuvata jotain elävää, materiaali voi olla mikä tahansa) vaivaa aina sama ajatus, että näköisyys on mahdotonta, ja sitäkin enemmän se on omistautunut tekemään kuvasta kaikenkattavan, toisin sanoen ainoan ja täsmällisen, toisin sanoen ei-näköisen; tarjoamaan kuvattavalle tämän tiivistymän, ei häntä tässä ja nyt, kokoon puristetun kuution olennaisinta. Tästä puhuvat oikeastaan kaikki tarinat Gertrude Steinista, joka vuosien mittaan muuttui yhä enemmän Picasson maalaaman muotokuvansa kaltaiseksi, tai kuinka Kokoschkan maalaama henkilö tuli hulluksi ja muuttui kuvansa näköiseksi. Me, kuvataiteen iänikuinen kiinnostuksen kohde, ymmärrämme liiankin hyvin, että näköisyyden sijaan se myy meille horoskooppia: tulkinnan mallikappaletta, johon voi samastua ('tämä peili imartelee minua'), tai sitten vastustaa. Mutta valokuvan ilmaannuttua rouva Bovary voi todeta sen enempää miettimättä: 'Tuossa olen minä' - ja valita kolmestakymmenestä kuudesta vedoksesta häntä eniten miellyttävän. Elämä tarjoaa hänelle uudenlaisen peilin ja se heijastaa häntä minkä kerkeää, pyytämättä tai vaatimatta mitään vastineeksi."

 

Digitaalinen maailma on loputtomien kopioiden maailma (mitä käsittelee myös esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Kone kaikkivaltias). Stepanova pohtii muistamisen, ajallisuuden ja tärkeyden käsitteiden muutosta digitaalisessa maailmassa:

"Digitaalisen valokuvauksen keksimisen jälkeen eilinen ja tämänpäiväinen alkoivat olla samanaikaisesti läsnä ennenäkemättömällä tavalla: ikään kuin talossa olisi hajonnut roskakuilu ja kaikki jokapäiväisen elämän jäte olisi jäänyt paikalleen ainiaaksi. Enää ei tarvitse säästellä filmiä, sen kun painat nappia, ja jopa pois pyyhitty säilyy tietokoneen pitkässä muistissa. Unohduksella, tuolla olemattomuuden apinalla, on nyt kaksoisveli: kiintolevyn kuollut muisti. Perhealbumia katsotaan rakkaudella, koska siihen on kerätty se vähä, mitä on jäänyt jäljelle. Mutta mitä tehdä sellaiselle albumille, johon on kerätty kaikki viimeistä piirtoa myöten, koko suunnaton menneisyyden määrä? Niissä äärirajoissa, joihin valokuva pyrkii, taltioidun elämän määrä on sama kuin sen todellinen pituus; konttori kirjoittaa, mutta kuka lukisi?"

 

Stepanova vie pohdintansa digitaalisuuden mukanaan tuomasta muutoksesta niin pitkälle, että hän tulee siihen tulokseen, että digitaalinen tallentaminen johtaa tyhjän elämän ikuisuuteen ilman minuutta, ikään kuin kuoleman menettämiseen:

 

"Näen silmissäni nämä valtavat kuvien kaatopaikat, jotka hautaavat sisäänsä kaiken mahdollisen kuonan, kaikki epäonnistuneet otokset, toiset ja kolmannet uusinnat, ulos nelistäneen koiran hännän, vahingossa kuvatun kahvilan katon. - - Niiden kohtalona on vaihtoehtoinen hautausmaa, valtava ihmiskehojen arkisto, joiden suurimmasta osasta emme tiedä muuta kuin että ne olivat kerran. Kuinka pelottava tällainen kuolemattomuus onkaan, ja pelottavinta siinä on, että siihen päätyy tahtomattaan. - - Ennen vanhaan en-kuole-kokonaan oli valinnan kysymys. - - Nyt mahdottomuus poistua on tavallaan väistämätön. Halusipa sitä tahi ei, ihmistä odottaa kummallinen jatkettu olemassaolo, jossa fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa. Haihtumisen ylellisyyttä, kaikista tutkista katoamisen mahdollisuutta ei ole enää kenelläkään."

 

"Tallenteen ja arkiston ilmestyttyä elämästä katosi ainutkertainen", toteaa Stepanova. Huh, varsin pysäyttävästi sanottu.

Vaikka Muistin muistolle käsittelee muistamista, käsitteen määrittelylle teoksessa ei anneta paljoa tilaa (ja itse nautin tästä väljyydestä). Asiassa suunvuoro annetaan Aristoteleelle: "- - on syytä palauttaa mieleen Aristoteleen määritelmä, että muisti on kuin sormuksen jättämä painauma. Myöhemmin hän puhuu eri tiloista, jotka ovat yhteensopimattomia muistin kanssa - näitä ovat intohimo, vanhuus ja nuoruus - ja kuvailee niitä virtana: kosteana, muodottomana liikkeenä. 'Tämän vuoksi hyvin nuorilla ja vanhoilla on huono muisti - he virtaavat', selvää jälkeä ei pääse syntymään vaan päällimmäiseksi mieleen jää liikkeen skeema, pyyhkiytyneet jarrutuksen jäljet tiessä." Vaikka kuinka panostamme muistamiseen ja menneisyyden järjestämiseen sekä ymmärtämiseen, elämämme alussa ja lopussa alamme livetä muistin piiristä, "jää vain liikkeen skeema".  Liikkeen kielikuvalla Stepanova kuvaa myös kuolemaa: "Joku on sanonut, että vanhempien kuollessa romahtaa viimeinen este, joka erottaa meidät pian koittavasta kuolemasta. Lasten kuolema siirsi jotain lopullisesti sijoiltaan isomummojeni mielessä; kuolema lainehti nyt molemmin puolin heitä." Ehkä lopulta on vain liike, Herakleitoksen virta.

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.