Hoa Sen @ The Train Factory Market Hall, Helsinki

 

Konepajan ravintolakokonaisuuden eli The Train Factory Market Hallin tarjonta on monipuolinen. Kävin lounastamassa vietnamilaisessa Hoa Senissä. Lounaslistalla oli ainakin kymmenen vaihtoehtoa ja hintataso maltillinen. Salaattipöytä ja kahvi kuuluvat lounaan hintaan.

Valitsin kesärullat tofulla (10 e) ja  oli herkullista! Annos oli täyttävän kokoinen ja rullat raikkaat ja yrttiset. Pähkinäkastiketta oli sopivasti mukana. Kiva lounaspaikka - minkä huomasi myös siitä, että emme olleet suinkaan ainoat asiakkaat. 

Hippo Taatila: A. W. Yrjänä - Alkemisti

 

Like 2026. 672 s.

A. W. Yrjänän elämäkerran maailmaan oli kiinnostavaa sukeltaa. Kirja kertoo toisaalta konkreettisesti kohdehenkilön elämästä ja sen tapahtumista, toisaalta paljon myös hänen henkisestä etsimisestään ja kokemuksista, jotka eivät ole materialistisesta maailmasta peräisin.

Kirja etenee kronologisesti. Kirja ei ole bändikirja, mutta CMX:n aika lomittuu osaksi elämää, ja levyille on omistettu analyysi. Muutamia henkilöitä on haastateltu, mutta pääosin teos perustuu keskusteluihin A.W. Yrjänän kanssa sekä hänen päiväkirjoihinsa. Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila kirjoittaa itsensä näkyviin osaksi teosta varsinkin lopussa, mikä istuu nykyiseen traditioon ja sopii teokseen.

A. W. Yrjänän ajattelusta ja kokemuksista on ajatuksia herättävää lukea, joskin paikoin käsitevyörytys hyökyy yli aaltona, jos ja kun teosofia ja erilaiset mytologiat eivät ole läpeensä tuttuja omassa arjessa ja ajattelussa. Vaikka lukijana kaikkea ei ymmärtäisi tai sisäistäisikään, teos on kokonaisuudessaan sujuva ja viehättävä lukukokemus. Vaikuttavimpana jäi kenties mieleen se, kuinka olennaista on rohkeus muuttua ja olla oma itsensä, vaikka ympäriltä tulisi painetta olla sellainen kuin ennenkin tai sellainen, jollaisena on totuttu tulemaan nähdyksi.

Kallioniemi @ Taivalkoski

 

Kalle Päätalo on kotoisin Taivalkoskelta, ja Taivalkoskella järjestetään kesäisin Päätalo-viikko. Kallioniemi on Päätalon lapsuudenkoti ja toimii nykyisin museona. Talo seisoo Jokijärven rannalla ja talolta aukeaa kaunis maisema järvelle.

 

Paikassa on aistittavissa tunnelmia siitä, millaista elämä on saattanut noin sata vuotta sitten olla. Arjen ankaruutta on silti vaikea kuvitella. Nyt tunnelma on leppoisa.

 

Reidar Särestöniemi Experience @ Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalo, Kouvola

Reidar Särestöniemen näyttely Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa sai tänä kesänä kohumaineen, kun näyttelystä paljastui yksi väärennös. Kävimme katsomassa näyttelyn ennen väärennöksen paljastumista, ja se on näkyvillä kuvan oikeassa reunassa:

Mutta vieraillessamme kohusta ei siis ollut tietoakaan, vaan keskiössä oli taide-elämys. Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalo on entinen kirkko, ja nykyään osa Taidekeskus Salmelaa. Näyttelyssä oli esillä suuria ja värikkäitä tauluja, niitä, jotka tyypillisesti tulevat mieleen, kun kuulee Särestöniemen nimen. 

 

Mutta esillä on myös sellaisia teoksia, joita en osaisi tunnistaa tyyliltään särestöniemiksi, osa jopa hyvin pastellisävyisiä:

Näyttely oli siis varsin laaha, ja sopi tilaan hyvin. Vuohijärven kulttuuri- ja taidetalolla on myös kahvila sekä museopuoti, jossa on myynnissä muun muassa monenlaisia postikortteja ja printtejä Särestöniemen teoksista. Näyttely on avoinna 6.6. - 31.8.2026.

Patruunan pytinki @ Verla, Kouvola

Ravintolan Patruunan pytinki sijaitsee Unescon maailmanperintökohde Verlassa. Paikka tarjoaa ainakin kesäisin ihanaa lounaspöytää: pääruoka-annos tarjoillaan pöytään ja herkullinen salaattipöytä kuuluu hintaan. Leipä on upeaa hapanjuurileipää. Kasvisvaihtoehto on saatavilla (vaikka asia ei ehkä nettisivuilta käynytkään ilmi). Miljöö on tunnelmallisen porvarillinen, niin kuin patruunan tyyliin saattaa odottaakin. Salista aukeaa näköala pytingin puutarhaan. 

Verla on tehdasmuseo, ja pihapiirissä on tunnelmallista käyskennellä. Pihapiiristä löytyy puoteja, jotka myyvät paikallisia tuotteita, kuten käsitöitä.  

Verlassa on myös näyttävä kalliomaalaus, hirviä ja ihmisiä. Sen näkee helposti alueen parkkipaikalta. 

Hveradalir, Islanti

 

Hveradalir oli absurdeinta, mitä matkallamme näin. Kuumia lähteitä, maassa kiehuvaa vettä, geysirejä ja kylpylä oli jo nähty - mutta että tämä: kiehuvaa mutaa! mutakylpyjä! Kyllä. Aivan kreisiä! 

Alueella tuoksuu kananmuna eli rikki, ja kiehuvien mutakuoppien lomassa kulkee laiturimainen pitkospuureitti. Välillä höyrypilvet sakeuttavat ilmaa niin, että eteensä on vaikeaa nähdä. Erilaiset kiehuvat mutakuopat ovat vangitsevia. Niitä voisi jäädä tuijottelemaan tuntikausiksi. Jos netissä olisi mutakuoppalive, kävisin välillä katselemassa.

 

Paikalle on rakennettu myös pieni, ilmainen itsepalvelumutakylpylä, joka oli diy-hengessään viehättävä. Emme jääneet tällä kertaa kylpemään, koska koko paikkaan saapuminen oli ollut täysi vahinko, ja itse asiassa olimme kääntyneet risteyksestä vain pitääksemme evästauon. Paikka sijaitsee aivan Reykjavikin motarin vieressä. Mutta kohde olikin tosi hauska! Kannattaa käydä vähintäänkin kävelemässä kompakti mutakuoppareitti, ja jos aika ja rahkeet riittävät, myös mutakylpemässä!

 

 

Reykjadalur, Islanti

Kuumien kylpyjen ystävänä tämä kohde oli to do -listalla: Reykjadalur. Se sijaitsee eteläisessä Islannissa Hveraderðin pikkukaupungin vieressä. Kyseessä on pieni joki tai pikemminkin puro, jossa virtaa kuumaa geotermaalista vettä - ja jonne voi mennä istuksimaan tai makoilemaan ja nauttimaan luonnon omasta kylpylästä. 

Perille puron luokse on noin kolmen kilometrin vuoristopatikkamatka parkkipaikalta - vähintäänkin siis riittävästi juomavettä on syytä varata matkaan. Vaellus on kaunis, mutta vuoristossa kolme kilometriä tuntuu yllättävän pitkältä. Polku on selvästi merkitty eikä siltä voi eksyä. 

Perillä odottaa puro, jonka molemmille puolille on rakennettu laiturimaset pitkostuut, joita pitkin on helppoa kävellä. Jonkinlaiset pukusuojatkin perillä on, mutta ei niitä varsinaisesti pukukopeiksi voi sanoa. Vesi laiturialueen yläpäässä on niin kuumaa, että nilkat palavat; laiturialueen alapäässä se taas tuntuu jo vähän viileälle. Parhaat paikat ovat siis keskipaikkeilla, ja kun lämpöön tottuu, sitä tekee mieli enemmän. Uimakengät oli tosi hyvä olla mukana, koska puron pohja on pikkukiveä. Ihana paikka!

Kuva on otettu kaukaa, kun vasta lähestymme paikkaa ja höyry tuli näkyviin. 

Jökullsárlón, Islanti

 

Jökullsárlónin jäätikköjärvi on osa Vátnajökullin kansallispuistoa. Se sijaitsee Islannin etelärannikolla jäätikön ja valtameren välissä. Järven pohjoisrannalla olevasta jäätiköstä lohkeilee jäävuoria järveen, jossa ne hiljalleen lipuvat järven etelärannan tuntumaan. Jäävuoret sulavat järvessä hiljalleen, ja kun ne ovat sulaneet riittävän pieniksi, ne lipuvat lyhyen joen kautta valtamereen, jonka aallot heittävät pienet jäävuoret mustan laavahiekan rannalle, jolla ne sulavat lopullisesti. 

Paikka on upea.

 

Tunnelma on hidas ja hidastettu, ja jotenkin samankaltainen kuin monilla hautausmailla. Jäävuoret ovat vaikuttavia. Niiden mittakaavaa - puhumattakaan pohjoisrannalla siintävän Vatnajökull-jäätikön mittakaavasta - on vaikeaa hahmottaa. Sanotaanhan, että suurin osa jäävuoresta on pinnan alla - eli sekin, mikä näkyy, on vain vähän. Mutta etelärannan tuntumaan lipuneiden jäävuorien pinnanpäällinen osa on ehkäpä luksusjahdin tai maltillisen kokoisen risteilylaivan kokoinen. 

Kun jäävuoren pinnanpuolisesta osasta on sulanut riittävästi, jäävuori kääntyy. Näimme yhden tai kaksi tällaista ympärikääntymistä - upeaa. Äkillistä, hidasta, mahdotonta pysäyttää. Jäävuoret voivat myös haljeta tai niistä voi lohjeta paloja. Valkeat osat ovat olleet pinnalla melko pitkään, turkoosit ovat kääntyneet esiin veden alta. Osa jäävuorista näyttää lakritsijäätelöltä, kun laava on raidoittanut niitä mustalla.

Jökullsárlónille on vähän enemmän ajomatkaa, mutta paikka oli kaikkein vaikuttavin, mitä matkalla koin. Itse asiassa tulimme katsomaan jäätikköjärveä kahteen kertaan. Saapumispäivänämme olimme perillä joskus iltapäivällä, ja kävelimme useita tunteja tunnelmoimassa, vaikka satoi vettä ja lämpötila oli plus kolme. Pysähdyimme Reykjavikista eli lännestä päin tultaessa ensimmäiselle parkkipaikalle, joka myöhemmin paljastui rauhallisimmaksi paikaksi jääjärveen tutustumisessa. Parkkipaikalta olisi lähtenyt polku kohti siltaa ja toista parkkipaikkaa, mutta koska olimme jo aika märkiä, päätimme siirtyä autolla. Toinen parkkipaikka oli heti sillan jälkeen ja siellä oli hirveä ruuhka. Syy on se, että sieltä näki sekä jääjärvelle päin että jäävuorten lipumisen jokeen että pääsi valtameren rannalle ihmettelemään aaltojen hiekalle viskaamia jääpaloja. Lisäksi kaikki turistipalvelut (kuten veneajelut jäävuorten lomassa) ovat keskittyneet tälle toiselle parkkipaikalle. Käveltyämme lyhyemmin tällä toisella pysähdyspaikalla joen ja meren rannalla ajoimme Höfniin, missä yövyimme, ja päätimme, että koska sisäinen kellomme oli Suomen ajassa (eli kolme tuntia varhaisemmassa kuin Islannin aika), tekisimme eväät ja tulisimme aamupalalle Jökullsárlónin rantaan. Ja mikä upea päätös tuo olikaan! Olimme rannalla joskus seitsemän maissa aamulla, aamu oli aurinkoinen, ja jäävuoret kimmelsivät. Wau!

Kaiken kaikkiaan vahva suositus Jökullsárlónille. Jos kaipaa omaa rauhaa, lännenpuoleinen parkkipaikka on ykkösvalinta. Jäävuoret ovat yhtä vaikuttavia kuin toisenkin parkkipaikan liepeillä, mutta niitä saa hämmästellä rauhassa. Joella ja merenrannassa kannattaa kyllä myös ehdottomasti piipahtaa, mutta siellä tuskin on tarjolla rauhaa. Järvessä asuu myös hylkeitä, jotka näyttäytyivät meille pari kertaa. 

Suður-Vik @ Vík í Mýrdal, Islanti

Ravintola Suður-Vik Vík í Mýrdalissa oli laadukas ruokapaikka. Pysähdyimme lounaalle, ja päivän kala oli herkullinen. Myös miljöö on miellyttävä. 

Cafe Vatnajökull @ Fagulhólsmýri, Islanti

Cafe Vatnajökull on kotoisa ja kivalla tavalla sisustettu kahvila kehätie 1:n vieressä (vaikka rakennus ulkoapäin ei näytä kovin kummoiselta). Pysähdyspaikkoja ajellessa ei ylipäätään ole liiemmälti, mutta tässä kannattaa kyllä pysähtyä. Tarjolla on pikkusuolaista ja makeaa, lohipatongit olivat oikein maukkaat. 

Eyjafjallajökull, Islanti

 

Euroopan lentoliikenteen tuhkapilvellään vuonna 2010 pysäyttänyt Eyjafjallajökull sijaitsee Islannin etelärannikolla käytännössä saaren kiertävän kehätie 1:n vieressä. Tulivuoren kohdalla on kompakti infotaulupolku, joka kertoo kiinnostavasti, konkreettisesti ja runsain kuvin vuoden 2010 purkauksesta. Ja jos erityisesti kivet kiinnostaa, polun varrella voi tutustua erilaisiin geologisiin näytteisiin, joista kerrotaan yleistajuisesti.

 

Kerið-tulivuoren kraatteri, Islanti

Kerið-tulivuoren kraatteri ja kraatteriin muodostunut järvi on näyttävä ja värikäs kohde. Maa kraatterin ympärillä on punaista hiekkaa, ja kraatterin rinteillä kasvaa eri vihreän ja harmaan sävyissä varpukasveja ja jäkäliä. Kraatterin ympäri voi kiertää niin yläreunaa pitkin kuin alhaalla kraatterijärven rantaakin pitkin. Alas kraatteriin laskeutuu polku, jota on osin porrastettu. Reitti sopii siis melko monenlaisille kulkijoille, mutta aivan huonojalkaisille lasku ja nousu voivat olla raskaat, ja järven kiertävä polku saattaa tuntua osin haastavalta. 

 

Samuelssons Matbar @ Sellfoss, Islanti

Sellfoss on sympaattinen pikkukaupunki, jossa on muutama käsityö- ja taideliike, kiva pieni kävelykeskusta ja kauppahalli, jossa on useita kiinnostavia ravintoloita. Kävimme testaamassa Samuelsson Matbarin, missä nautimme ainoan reissun perinteistyyppisen islantilaisen kalaruoan, kalamuhennoksen. Muhennos oli maittava ja ruokaisa: vaikka annos ensin näytti pieneltä, syödessä se paljastui sen verran tuhdiksi, että ei todellakaan jäänyt nälkä. Kiva kokemus!

Thingvillir ja Silfra, Islanti

Islanti sijaitsee Pohjois-Atlantilla kohdassa, jossa Euraasian laatta ja Pohjois-Amerikan laatta erkanevat toisistaan. Tämä näkyy hyvin Thingvillirin kansallispuistossa, joka sijaitsee mannerlaattojen erkanemiskohdassa. 

Thingvillirin rotkossa on kokoontunut Islannin historian ensimmäinen parlamentti, ja se on myös Islannin ensimmäinen kansallispuisto. Ja toki myös täällä on kaunis vesiputous.

Thingvillirissa sijaitsee Silfran rotko, jonka vesi on kirkasta ja kylmää, sulanutta jäätikkövettä. 

Silfraan myydään snorklaus- ja sukellusretkiä. Kokeilimme snorklaamista. Se oli samanaikaisesti upea ja kamala kokemus! - Mutta jos rohkeus riittää, suositeltava juttu. Oppaat ovat osaavia ja tietävät, mitä tekevät. Omat merinokalsariasut kannattaa ottaa mukaan. Pakettiin kuuluu kuivapuku, jonka alle puetaan toppapuku (toppapuvun alla on kiva olla jotain, ja villa-asu ei ollut ollenkaan liikaa; mitään kauluksellista tosin ei saa olla), hanskat, räpylät, lasit ja snorkkeli. Asussa tulee ihan helvetin hiki. Kun veteen pääsee, lämpötila muuttuu juuri sopivaksi. Snorklausmaisemat ovat upeita, rotkon eri turkoosin ja sinisen sävyt ja syvyys ovat upeita. Rotko päättyy "laguuniin" eli eräänlaiseen pikkujärveen, jossa voi sitten lillua vapaammin. 

 

Secret Lagoon / Gamla Laugin, Islanti

Itselleni yksi ehdoton kokemus, jonka Islannin-matkalta halusin, oli kylpeminen geotermaalisissa vesissä. Kylpyläkohteeksemme valikoitui Gamla Laugin, Islannin vanhin geotermaalinen kylpylä, joka on turisteille brändätty nimellä Secret Lagoon. 

Islannin-matkalla autonvuokraus on must, sillä ajaminen on helppoa ja tiet varsin väljiä. Ihan tavallinen auto riittää, jollei aio vuoristoteille eli pikkuisille, jyrkille hiekkateille. Ihan tavallisen tieverkoston ulottuvilla nähtävää kyllä riittää, eli ilman nelivetoa pärjää hyvin.

Gamla Laugin sijaitsee Fluðirissa. Kylpylässä on yksi isohko allas, jossa on ihanaa nauttia lämpimästä vedestä, jota pulppuaa maaperästä altaan takaa. Suoraan maasta pulppuavassa vedessä ei voi oleilla, koska se on kiehuvan kuumaa, mutta alueella voi kävellä altaan taakse katsomaan höyryävää lähdettä. Alueella on myös pienempi allas, mutta sen vesi ainakin tuntui viileämmältä. Altaaseen voi ostaa juomia kylpylän tiskiltä. Juoman voi ostaa myös etukäteen saapuessaan. Altaassa voi lillua, uiskennella, kellua vesinuudelin kanssa tai istuskella reunoilla olevilla kivitasoilla, joiden edessä on myös kivipöytiä.

Ihana paikka! 

Geysir, Islanti

Geysirin alue on suosittu matkailijakohde. Parkkipaikka on iso, ja sen vieressä on iso, monenlaista tavaraa myyvä kauppa sekä ravintola ja wc-tilat (mikä kannattanee mainita erikseen: Islanti ei ole mikään puskapissaajan kohde, sillä ensinnäkään puskia ei ole erityisen paljoa ja toiseksi geotermisistä syistä polulta ei saa tai kannata poiketa eikä sitä muutoinkaan katsota hyvällä). Kaupasta kannattanee mainita erikseen se, että siellä myydään mylös paikallisia, laadukkaita villatuotteita kuten shaaleja, ja Geysir-merkkiä en nähnyt myytävän muualla. 

Itse asiassa nimitys "Geysir" on sillä tavoin harhaanjohtava, että se kyllä herättää mielikuvan maasta suihkuavasta kuumasta vedestä, mistä Geysirin alue on tunnettu - mutta varsinainen Geysir, eli samanniminen suihkuava lähde, on ikään kuin tauolla. Alueella tällä hetkellä näyttavimmin suihkuava purkaus on nimeltään Strokkur, ja kyllä sekin on hieno. Strokkur purkautuu noin 8 minuutin välein, ja se on kuin jättimäinen aivastus.

Geysirin alueella on paitsi geysireitä, myös kiehuvina pulppuavia geotermisen veden lähteitä. Paikan päällä tussahtelee höyrypilviä ja ajoittain oleminen on yhtä höyryhengitystä.

Geysiralueen takana kohoaa vuori, jonka rinnettä nousee polku. Vuorelle kannattaa kiivetä, sillä sieltä aukeaa näköala koko alueen yli, ja huipulla on kivaa pitää vaikka evästauko ja nähdä strokkurin aivastavan useaan kertaan. Kaukaa se näyttää erilaiselta kuin läheltä. 

Vuorelta aukeaa näkymä myös sen takana sijaitsevaan laaksoon.

 

Säätilat Islannissa vaihtelevat nopeasti, mutta siinä, missä sade voi alkaa äkkiseltään, ei se myöskään ikuisesti jatku. Kesäaikaan pieni kastuminen (tai suurempikaan...) ei varsinaisesti haittaa, kunhan vaihtovaatteita on mukana.

Brúarfoss, Islanti

 

Brúarfossin turkoosinvärinen vesiputous sijaitsee kätevästi matkalla Geysirille. Nopeat piipahtajat voivat käydä katsomassa vain näyttävän, leveän pääputouksen, jonne on lyhyt kävely parkkipaikalta. Islannissa luontokohteiden parkkipaikat ovat maksullisia (pysäköintimaksu vaihteli noin 5 - 8 euron haarukassa), mutta kohteet itsessään ovat ilmaisia. Joka paikassa reitit oli merkitty selvästi, ja myös vierailijat ohjattiin selvästi kulkemäan merkittyjä reittejä. Näin luonnon kulumista voidaan kontrolloida, ja joka paikassa olikin sekä siistiä kulkea että hienoja, ihailtavia maisemia.  

Vaikka Brúarfossin pääputous on hieno, jos aikaa on, alue sopii hyvin muutaman tunnin retkeilyyn. Pääputoukselta virtaa alaspäin lähtee polku, jonka varrella on upeita joki- ja koskimaisemia sekä toinen, kapeampi vesiputous.

Aivan huonojalkaisille polkua ei voi suositella, mutta mitään erityisen urheilullisia kykyjä sen kulkeminen ei vaadi. Vaelluskengät ovat hyvät jalkineet.

 

Tori Amos "In Times of Dragons" @ Veikkaus Areena, Helsinki

 

Tori Amoksen "In Times of Dragons" -kiertueen konsertti Helsingin Veikkaus Areenalla oli upea. Maanantai-illan setti encoreineen kesti pari tuntia. Lavalla oli laulajan lisäksi kolmihenkinen naiskuro, basso (sekä varioiden sello?) sekä perkussiot. Äänimaailma oli sen mukainen: jykevät ja matalat rumpuäänet bassoineen, ja kuoro yhtenä instumenttina mukana. Niinpä esimerkiksi Little Amsterdam oli loistava biisivalinta. Keikan alkupuolella kuultiin uudelta, kiertuaan nimeä kantavalta levyltä Shush, ja Helsingissä ensi-live-esityksensä sai St Teresa. 

Monesta kappaleesta oli rakennettu herkullinen liveversio: pitkä intro, joka kiusoitteli tunnistamaan melodiaa. Esimerkiksi Witness alkoi kunnon jammailusessiolla. Yksi keikan kohokohdista herkkyydessään oli Winter.

Konsertissa oli todellakin musiikin ja live-esiintymisen taikaa.

Täällä Pohjantähden alla @ Kansallisteatteri, Helsinki

 

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla kattaa uskaliaasti koko Väinö Linnan trilogian - ja kestoa kaksine väliaikoineen sillä onkin kolme tuntia 40 minuuttia. 

Romaanitrilogiasta näyttämölle on poimittu avainkohtaukset, ja näytelmän rytmi onkin varsin hengästyttävä. Tämä käy ilmi jo aloituskohtauksesta: suo, kuokka ja Jussi ovat kohdanneet, Alma ja Jussi seisovat suon laidalla katsomassa näkymää, Alma rääkäisee kolmesti ja perhe esittäytyy: Jussi, Alma, Akseli, Aleksi ja Akusti. Näin se käy, kuin plussapallot - plop, plop, plop.

Näytöksiä on kolme ja kukin vastaa yhtä romaaneista. Ensimmäinen näytös taustoittaa sisällissodaksi kärjistyneiden vastakkainasetteluiden kehityskaaria. Pappilan rouva Ellen Salpakari (Katariina Kaitue) on loistava, hän ottaa näyttämön haltuun aina sille saapuessaan - eikä välitä vastaväitteistä. Leppäsen Aunen (Helmi-Leena Nummela) hahmoa tulkitaan tuoreesti - Linnan romaanissa ja varsinkin Antti Holman äänikirjaluennassa hahmo vaikuttaa lähes vajaaälyiseltä tomppelilta, mutta Maijalan tulkinnassa Aune ottaa haltuun niin paljon liikkumatilaa kuin hänen sosiaalisessa asemassaan ja statuksellaan on mahdollista. Ensimmäisessä näytöksessä oleva musiikkikohtaus "ai että mä nautin tästä... sosialismista" on koko näytelmän riemastuttavin: Aune tanssii yksin itseään kosketellen lavan reunassa, laulaa nautinnostaan, taustalla soi biitti, ja miehet (vai oliko tässä kohtauksessa vain Akseli) katsovat suu auki. Sosialismin uudelleenmäärittely ei tunnu naista halventavalta vaan voimauttavalta: Aune nauttii. Ensimmäinen näytös päättyy Akselin ja Elinan häihin, ja taustalla nousee uhkaava punainen kangas. 

Toinen näytös keskittyy politiikkaan ja sisällissotaan. Sisällissota kuitataan yllättävän lyhyesti. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavia ja tuovat sodan tunnun saliin. Jylinä ja laukaukset ovat voimakkaita, kaikki on sekasortoista. Luodit lävistävät takaseinän - tulee mieleen Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta samalla näyttämöllä vuodelta 2007, jossa suomalaiset ikonit, kuten Kekkonen, Halonen ja joku muumeista teloitettiin samaan tyyliin.

Pohjantähdessä on hienoja joukkolaulukohtauksia, ja koko teatteritilaa hyödynnetään: salin sivuovista tullaan, vastakkainasettelua porvareiden ja työväen välillä havainnollistetaan salin vastakkaisilla laidoilla eri lauluja laulavilla joukoilla, jotka lopulta nousevat lavalle ja kilpalaulavat siellä - tuloksena on kakofonia, jossa kukaan ei kuuntele ketään. 

Toinen näytös päättyy Halmeen pasifistiseen puheenvuoroon, jossa Nasaretilaisen nimeäminen maailman ensimmäiseksi sosialistiksi vihjaa siihen, että eri aatteet voisivat elää sovussakin.

Kolmannessa näytöksessä punaiset on lyöty, ja Akseli palaa vankileiriltä muuttuneena miehenä. Elinan (Wenla Reimaluoto) hahmoakin näytelmässä on tulkittu aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla: hän on maanläheisempi ja ronskimpi. Mielestäni perinteisempi tulkinta Elinasta eteerisempänä ja herkempänä hahmona olisi tuonut näytelmään enemmän kontrastia ja sävyjä. 

Koko näytelmätulkinnassa yllätyin itse asiassa siitä, että se oli niin sanottua huutoteatteria: lähes kaikki repliikit esitettiin huutamalla, mikä oli rasittavaa ja edustaa estetiikkaa, jota en ymmärrä ja josta en pidä. Olisin kaivannut enemmän nyansseja hahmojen tulkintoihin - ja toisaalta huutamisesta oli ajoittain hankalaa saada selvää. Erikoinen ratkaisu. No, ehkä sitä voi perustella sillä, että näyttämölle valitut romaanitrilogian avainkohtaukset edustivat pitkälti eritasoisia konflikteja (yhteiskunnassa, ihmissuhteissa, aatteissa).

Kolmas näytös keskittyy fasismin ja Suur-Suomi-aatteen nousuun, ja koulunpenkillä on vähintäänkin yhtä väkivaltaista kuin kansakoulun perustamisen aikoihin.

Lopulta elämä kuitenkin aina jatkuu, jollakin lailla: Aina on yön jälkeen valjennut aamu. Näytelmän vahvuus ovat joukkokohtaukset, eritoten ne, joissa lauletaan. Lopputunnelma tähtien loistaessa pimeällä taivaalla ja koko hahmokaartin laulaessa Täällä Pohjantähden alla on voimakas.

Kansallisteatterin tulkinta on kunnianhimoinen, ja näytelmässä nähdään useita oivaltavia ja hienoja kohtauksia.  

Egotrippi @ Tavastia, Helsinki

Egotripin sunnuntaikeikka Tavastialla oli hauska tapa viettää ilta. Keikka oli täynnä - joko loppuunmyyty tai ainakin lähellä sitä. Setti oli kattava ja sisälsi erilaisia tunnelmia. Ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin bändin livenä? 

 

Bistro Alley, Helsinki

Bistro The Alley Fleminginkadulla oli todella hyvä ruokailukokemus. Ravintola on sisustettu viihtyisäksi ja saapujat otetaan heti ovella huomioivasti vastaan. Kokemukseni mukaan pöytävarauksen tekeminen on suositeltavaa. Menu on lyhyt ja kiinnostava. Allergioista ja ruokarajoituksista kysytään erikseen, ja palvelu on muutoinkin onnistunut yhdistelmä ystävällisyyttä ja välittömyyttä sekä kohteliaisuutta ja asiantuntemusta: annokset esiteltiin pöytään tuotaessa, niistä sai nauttia rauhassa ja tarjoilijat osasivat tiedustella sopivalla tavalla, kaivattaisiinko jotakin lisää. Konseptista tulee mieleen toinen uusi ravintolatuttavuus, Birbie Numnum Hakaniemessä.

Valitsimme kolmen ruokalajin menun, johon kuuluu kaksi alkupalaa jä pääruoka (39 e). Kaikki oli herkullista ja sellaisella ihanalla tavalla ravintolatasoista, ettei pystynyt täysin päättelemään, kuinka ruoka on tehty. Alkupalalistan lohi-crudo oli raikas, panzanella-salaatti samanaikaisesti ruokaisa ja pirteä ja lehtikaalisipsit toivat sienipateeleipäannokseen rapeutta. Pääruokana tarjoiltu parsarisotto oli maltettu jättää sellaiseksi, että siinä oli suutuntumaa, jota lisäsivät vielä parsanpalat. Upean herkullista oli myös talon oma hapanjuurileipä. 

Tähän ravintolaan menen mielelläni toistekin! 

Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Tuula ja Pirkko - Meil on aina toro @ Studio Pasila, Helsinki

Tuula ja Pirkko -näytelmä Meil on aina Toro kertoo kahdesta rääväsuisesta vanhenevasta naisesta (oliko heidän ikäsnä yhteensä 170 vuotta tai sinnepäin?), jotka pelaavat kotikaupungissaan yhdessä Kimbleä etäyhteyden välityksellä ja päättävät lähteä Espanjaan etismään toisen kadonneita sukulaisia ja sukujuuria. Juoni sitoo tapahtumia yhteen löyhästi, olennaista ovat osuvat ja koomiset huomiot naisten välisestä ystävyydestä  - ja toisaalta myös äiti-tytär-suhteesta, sillä molemmilla heistä on aikuinen tytär. 

Siinä missä Tuula ja Pirkko ovat keskenään hyvin erilaisia, niin ovat tyttäretkin. Toinen on ylihuolehtivainen äitiään kohtaan, toisella ei puolestaan ole äidilleen koskaan aikaa. Komedia vitsailee ihmissuhteilla ja tulee samalla paljastaneeksi niihin liittyviä traagisuuksia, niin kuin kunnon komedian kuuluukin. Väliajan jälkeen tapahtuva asetelman kääntäminen toimii hienosti, ja lopussa farssi ottaa kunnon kierroksia. Ria Kataja ja Minna Kivelä ovat lavalla aivan pidättelemättömiä!

 

Ravintola Lumi, Helsinki

Ravintola Lumi on uusi japanilainen ravintola Miina Sillapään kadulla Hakaniemessä. Ulkoapäin ravintola näyttää vain myyntitiskin kokoiselta, mutta se on vain optinen illuusio. Ravintolasali on tiskin vasemmalla puolella, ja paikan päällä on useita pöytiä. Miljöö on kotoisa. Palvelu on ystävällistä ja sushi tuoretta ja maittavaa. 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta IV

Kosmos 2026. Suom. Sanna Manninen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Rosanna Kemppi. 7 h 4 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -septologiasta on ilmestynyt suomeksi neljäs osa. Neljännen osan tematiikka keskittyy elämän tarkoitukseen ja yhteisöön. Päähenkilö Tara Selter kohtaa muitakin marraskuun 18. päivään jääneitä, ja he muodostavat kartanoon hiljalleen yhteisön. Kun ihmisiä on enemmän, myös hälyä, mielipiteitä ja arvomaailmoja on enemmän. Esimerkiksi tapa, jossa kokousten aiheet kirjoitetaan lapuille ja laitetaan kuppiin, josta niitä saatumanvaraisesti nostetaan keskusteluun, muodostuu ongelmalliseksi: kun ihmisiä on paljon, aiheita on paljon, ja kokoukset myös venyvät, koska puheenvuorojakin on enemmän.

Myös arvomaailmojen erot alkavat tulla näkyviin: pitäisikö tämänkin yhteisön keskiössä olla idean jatkuvuudesta, siis lisääntymisen, ja mikä on terveydenhuollon ja hyvinvoinnin rooli yhteisössä, jonka jäsenet, vaikkakin ovat jumissa yhdessä ja samassa päivässä, silti alati vanhenevat? Enstä pitäisikö maailmasta pyrkiä tekemään parempi paikka niille, jotka eivät ymmärrä marraskuun 18. päivän toistuvan, ja tehdä elämän tarkoitukseksi toisten elämän pelastaminen, ts. esimerkiksi onnettomuuksien ehkäiseminen - ne kun tapahtuvat joka päivä samaan aikaan ja samalla tavalla?

Koska neljännessä osassa on enemmän henkilöhahmoja, se on myös lukijalle kakofonisempi. Kerronta suodattuu Taran henkilöhahmon läpi, ja introverttinä pohdiskelijana hänkin kärsii ajoittaisesta levottomuudesta, vaikka hän onkin ystävystynyt joidenkin kanssa. 

Kiinnostavaa on, mihin suuntaan kirjailija sarjaa ohjaa: lisääntyykö kaaos ja häly, odottaako lopussa sekasorto? Vai keskittyykö jokainen sarjan osa jonkin teeman tarkastelemiseen, kuten tähänkin saakka, ja eroaako Tara yhteisöstä tai etsiikö hän toisen yhteisön? Onko marraskuun 18. ikuinen toistuva tila, vai palaako aika raiteilleen - ja mitä silloin tapahtuisi, jos päivään tietoisesti ja tiedostamattomasti jumiin jääneet alkaisivat taas edetä ajassa samaa tahtia? Ei auta kuin jäädä odottamaan teosten ja niiden suomennosten etenemistä.  

Ravintola Birdie Numnum @ Helsinki

Hakaniemeen Sävelen paikalle avautunut ravintola Birdie Numnum vaikutti heti kiinnostavalta - ja ensikäynti teki erittäin positiivisen vaikutuksen. Tunnelmaltaan paikka on rento ja välitön, mutta ruokalista on pikemminkin fine diningiä: täällä kannattaa syödä kolmesta viiteen ruokalajin menu. Menuista on olemassa sekä sekasyöjän että kasvissyöjän versio, ja tarjoilijan kanssa kannattaa keskustella, sillä menuja voi myös yhdistellä ja juomasuosituksistakin on iloa. Menut päivittyvät jokusin väliajoin.

Käyntikerrallamme viiden ruokalajin menu (joka muutoin kasvismenu, mutta kalapääruoalla) näytti tältä:

...ja kaikki oli superherkullista ja monin paikoin sillä tavoin yllättävää, että en osaisi kotikeittiössä loihtia vastaavia monitasoisia makuja ja rakenteita. Kylmä alkukeitto oli yksi suosikeistani: se oli raikas ja tulisuutta tuli jalapenosta. Keitossa oli sattumina helmimuotoon leikattuja paloja jostakin makeahkosta, ehkä cantaloupesta tai kurkusta (tarjoilija kyllä kertoi ruoista, mutta kokonaisuus oli sellainen ilotulitus, että olen unohtanut osan faktoista). Keiton kanssa tarjoiltiin lämmin, päältä rapea ja sisältä muhkea briossi. 

Lämpimänä alkuruokana oli nälkä kasvaa syödessä -tyyppinen risotto, joka oli täyteläinen ja suussasulava. Pääruoaksi otimme sekamenupuolelta lohta. Lohiannoksessa ei ollut mitään moitittavaa, mutta oma nynneröinti jäi ehkä vähän kalvamaan: lohi kuulosti paremmalta kuin kasvismenussa pääruokana ollut muistaakseni kikherne-jokin, mutta kokonaiskokemuksen jälkeen luulen, että kasvisannos olisi ollut kiinnostavampi ja yllättävämpi. Ensi kerralla rohkeammin.

Tässä kohdin olo alkoi olla aika täysi. Täydellisenä siltana kohti jälkiruokaa tarjoiltiin drinksu, jossa raikas sorbettikvenelli sai seurakseen friteerattuja inkivääripaloja ja poksurakeita. Kokonaisuus oli ihanan hapan ja herätteli huomaamaan jälkiruokavatsan olemassaolon. Vaikka suolaisten ruokien jälkeen hetkellisesti ihmetytti, kuinka jälkiruoan jaksaisi syödä, sen saapuessa pöytään ihmetys oli haihtunut. Jälkiruoan jäätelökvenellin täytelyys oli oivallista vastapainoa sorbetille, ja kakkupala jäätelön alla oli ihanan mausteinen ja mehevä (en tyypillisesti lämpene ns. kuivakakuille näin paljoa).

Upeaa, että Hakaniemeen on auennut laaturavintola, joka poikkeaa muuta tarjonnasta näin omaperäisesti. Kannattaa todellakin käydä!