Duomo di Milano @ Milano, Italia

Duomo di Milano - nyt ei voi sanoa kuin huh huh! Katedraali on niin massiivinen sekä rakennuksena että kokemuksena, että kokoluokkaa on mahdotonta välittää valokuvin ja päivään ei kannata varata juurikaan muita aktiviteetteja, sillä rakennus vie vaikuttavuudellaan energiat aivan täysin. Duomo on Euroopan toiseksi suurin katedraali, ja sinne mahtu 40 000 ihmistä. 40 000. Siis jonkin keskisuuren suomalaiskaupungin verran väkeä. Sanotaan nyt vaikka lähes koko Järvenpää (46 000) tai Kokkola (48 000) tai toisaalta haminalaiset (19 000) kahteen kertaan.

 

Tavoitteenamme oli saada liput Duomon katolle ja päästä sinne - olimme ymmärtäneet, että kohteeseen pääseminen ei välttämättä ole selviö, koska se on supersuosittu. Helmikuu oli kuitenkin otollinen vierailuajankohta, sillä kaikki sujui vaivattomasti.

Lipunmyynti sijaitsee katedraalin edestä katsottuna sen oikealla puolella, museopihasta seuraavassa talossa. Lipun voisi ostaa puhelisovelluksella, automaatista tai kassalta. Automaatit ovat helppokäyttöisiä ja niistä käy selvästi ilmi eri liipuvaihtoehdot. Me ostimme comboliput, jotka oikeuttivat hissisisäänpääsyyn katolle, katedraaliin ja museoon (25 e). Lipuissa myytiin puolen tunnin aikaikkunoita hissiin, ja samalle päivälle oli tilaa heti tai puolen tunnin päästä (tai myöhemmin). Valitsimme puolen tunnin päässä olevan aikaikkunan, jotta aikaa hissin löytämiseen jäisi. Se olikin järkevää, sillä tulimme epähuomiossa kiertäneeksi koko katedraalin sisäänkäyntiä etsiessämme - hissisisäänkäynti sijaitsi katerdaalin takapuolella ja eri puolella kuin lipunmyynti. Lipunmyynnin yhteydessä on museokauppa, jossa pyörähtäminen oli kiinnostavaa.

Päätimme aloittaa combolippusettimme katolle menemisestä, koska ykköstavoitteemme oli päästä nimenomaan sinne. Hissijonoa ei käytännössä ollut, ja ennen hissiä oli tehokas turvatarkastus. 

 

Katolla oli jotenkin aivan absurdia. Katto on kiveä, osittain rakennus on restauraatiokohteena, maisemat ovat upeat, kiveenhakattuja yksityiskohtia on loputtomiin, sakaratornit muistuttavat Gaudin Sagrada Familiasta... ja kaiken keskellä kiemurtelee turistijono, moni haluaa kauniin kuvat itsestään jossain tornimaisessa syvennyksessä sillä illuusiolla, kuin olisi paikalla yksin. Kaikesta huolimatta kokemus on vaikuttava ja mykistävä. Katto vain jatkuu ja jatkuu... Lopussa kiivetään vielä yläkattotasanteelle (joka on sekin kooltaan kuin mikälin jalkapallokenttä), eli hissilippuunkin sisältyy pientä kiipeämistä. Portaat ovat melko jyrkät ja kuluneet.

Alaspäin tulimme epähuomiossa portaita, joilta tupsahdimme suoraan sisään katedraaliin. Katedraalin etuosassa on nauhalla erotettu osio, johon saa tulla katolta, vaikka ei olisi ostanut pääsylippua katedraaliin. Pääsylippu kannattaa kuitenkin ostaa, koska katedraali on myös sisältä aivan käsittämätön kaikkinensa: kivikuvioituine lattioineen, valtavine pylväineen, uskomattomine lasimaalauksineen...

 

Koettuamme kirkon sisältä ja ulkoa olimme aivan uupuneita ja toivoimme löytävämme kivan kahvilan, jossa kokemuksesta voisi toipua. Ja niin tapahtui! Usein museokahvilat ovat tunnelmallisia, ja niin tässäkin tapauksessa. Katerdaalimuseon sisäänkäynnin takana syvemmällä holvikäytävässä ennen sisäpihalle saapumista on ovi, joka johtaa museokahvilaan. Ainakin helmikuussa kahvila oli unohdettu helmi (!): olimme lähes ainoat asiakkaat. Koska emme olleet vielä ehtineet nauttia italialaisesta leivonnaiskulttuurista, päädyimme tilaamaan ns. makean lounaan: cappucinot, kuohuviinit ja jälkiruoat. Oi, kuinka herkullisia ne olivatkaan! Lisäksi saimme talo tarjoaa -tyyppisesti aperitivon (Italiassa vaikuttaa olevan suorastaan tabu tilata alkoholia ilman ruokaa - esimerkiksi Aperol sprtizin seuraksi on aina hyvä ottaa aperitivo, eli jotain pientä suolaista), tässä tapauksessa kolmen suolaisen napostelupalan kokonaisuuden. 

Katedraalimuseo olisi todennäköisesti ollut kiinnostava, mutta sinne emme yksinkertaisesti enää jaksaneet katedraaliin tutustumisen jälkeen mennä.

Campanone-kellotorni @ Bergamo, Italia

 

Cittá Altan keskusaukion laidalla kohoaa kellotorni Campanone. Tornista aukeaa vielä astetta vaikuttavampi maisema kuin muurilta, joten sinne kiipeäminen kannattaa. Lippu (7 e) sisältää sekä sisäänpääsyn kellotornin rakennuksessa sijaitsemaan Bergamo-museoon että oikeuden kiivetä portaita (helmikuussa hissi oli rikki). Emme olleet niinkään kiinnostuneita museosta, mutta löipunmyyjä ohjeisti hyvin topakasti kiertämään ensin museon ja saapumaan sitten uudestaan hänen lasikoppinsa edustalle ja elektronisesta portista portaisiin, että tottelimme kiltisti.

Museo palvelee italiankielistä kohderyhmää ja kokonaisuus on pölyttyneen pysähtynyt. Toisaalta kaupungin ja alueen historiasta pyritään valistamaan myös esimerkiksi videoiden avulla, eikä kokonaisuus ole läpeensä huono.

Kellotorniin kiipeämisessä on oma työläytensä, mutta  näkymät ovat hienot. Ajankohta kiipeämiselle kannattaa valita tarkemmin kuin mitä me teimme: kellotorni nimittäin nimesä mukaisesti on kellotorni, ja kelloja todellakin soitetaan ainakin tasatunnein. Kun vaskikellot alkavat pauhuta suoraan pään yläpuolella, tulee melkoinen kiire lähteä portaita alas. 

Venetsialainen muuri @ Bergamo, Italia

  

 

Bergamon kaupunki jakautuu kahtaalle, toisaalta kukkulalla sijaitsevaan vanhaankaupunkiin Cittá Altaan ja toisaalta kukkulan juurella sijaitsevaan uudempaan Cittá Bassaan. Cittá Altaa ympäröi Venetsian tasavallan aikainen puolustusmuuri, joka on Unescon maailmaperintökohde. Itse asiassa maailmanperintökohde kattaa koko Venetsian tasavallan aikaisen puolustusmuuriston aina Montenegroon saakka.

Muurinvartta on mukavaa kävellä ja muurilta aukeaa hienoja näkymiä Cittá Bassaan. Bergamon vanhankaupungin kadut ovat pitkälti nupulakiveä ja monin paikoin pientä luonnonkivinupulaa, mistä syystä kohde voi olla vaikea huonojalkaisille. Nupula on yhtä haastavaa käveltävää niin ylä- kuin alamäkeenkin. 

Vaikka Cittá Altan ja Cittá Bassan yhdistää niin bussilinja kuin funikulaarikin, kannattaa kaupunginosasta toiseen kulkea myös kävellen ja pääreiteiltä poiketen. Matkalle osuu kapeita pikkukujia, joiden sinämieä kiipeää muratti ja joita kulkiessaan voi helposti kuvitella aikamatkanneensa tuhat vuotta taaksepäin. Helmikuussa kaupungissa oli maltillinen määrä turisteja, ja sikäli ajankohta on miellyttävä matkustamiseen. Toisaalta puistoista ja terasseista pääsisi nauttimaan paremmin hieman keväämmällä.

Cittá Altan takana, bussin päätepysäkin vieressä, kohoaa vielä seuraavakin kiinnostava kukkula, San Vigilio. Myös San Vigiliolle voi mennä funikulaarilla, mutta sinnekin voi myös kävellä. Maisema on hieno myös pimeän laskeuduttua, ja kukkulalla sijaitsee useampia ravintoloita.

 

Matkaoppaissa suositellaan hakeutumaan katsomaan auringonlaskua muureille - ja se onkin hieno ja näyttävä tapahtuma.

 

 

 

Suomalaisen matkailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa, kuinka paikalliset korostavat Bergamon kulttuurista yhteenkuuluvuutta nimenomaan Venetsian suuntaan. Matkailijanäkökulmasta kun puolestaan vaikuttaa sille, että Bergamo on liitetty Milanon vaikutuspiiriin ja brändätty suorastaan Milanon jatkeeksi, ellei jopa lähiöksi (mitä se ei suinkaan ole). Tämä mielikuva liittyy vahvasti lentomatkailuun: Milanolla on kolme lentokenttää: Linate (lähellä keskustaa ja vähäisessä tai rajoitetussa käytössä), Malpensa (ainakin tunnin matkan päässä keskustasta luoteeseen) sekä Orio al Serio - eli Bergamon lentokenttä, jonne matkaa on yhtä paljon kuin pääkenttä Malpensalle, mutta joka sijaitsee Milanosta länteen ja jonne on yhtä hyvät julkiset yhteydet kuin Malpensaan.

Bergamo osoittautui ihastuttavaksi, sopivan kokoiseksi mutta silti virikkeitä tarjoavaksi kohteeksi, josta puuttuu metropolin kiire ja likaisuus. Lisäksi lähiympäristössä olisi runsaasti kiinnostavia päiväretkikohteita, jos kaupungilla vaelteleminen alkaisi kyllästyttää. 

Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

WSOY 2021. Äänikirjana Storytel-palvelun kautta. Lukija Krista Kosonen. 14 h 43 min.

Susanna Alakoski on yksi lempikirjailijoitani. Hänen esikoisromaaninsa Sikalat kuuluu mielestäni nykyrealismin klassikkoteoksiin: romaani kuvaa suomalaisperheen elämää Ruotsissa - köyhyyttä, alkoholismia, lähiöelämää, ruotsalaista rasismia. Samoja teemoja on myös romaanissa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu esseemäinen Köyhän lokakuu on suoremmin kantaa ottava ja pohdiskeleva. Kun luin lehdestä, että Alakosken historiaa naisten näkökulmasta käsittelevän romaanisarjan kolmas osa (! en ollut kuullut ensimmäisestäkään!) oli ilmestynyt ja sitä kehuttiin kovasti, tartuin oitis sarjan ensimmäiseen osaan.

Ensimmäisen osan nimi on Pumpulienkeli, ja se on kustantamon nettisivujen esittelytekstin perusteella kirjoitettu tietoisesti romaanisarjan avausosaksi: "Susanna Alakosken Pumpulienkeli aloittaa eeppisen ja aistivoimaisen kronikan neljän sukupolven naisista, joiden tarina kattaa koko kuohuvan 1900-luvun." Mahtavaa! Tämä ei siis ihan heti loppuisi kesken - ja mikrohistoria fiktion keinoin on kiinnostavaa.

Pumpulienkelin päähenkilö on Hilda. Hän syntyy Pohjanmaalla talon tytöksi, mutta elämä ottaakin erilaisen suunnan, kun hän harrastaa (aviotonta) seksiä papin kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää. Hänen on lähdettävä lapsuudenkodistaan. Lapsuudenkodissa hänelle tärkein ihminen on Sanna-täti, jolle on kirjoitettu turvallisen, tietäväisen, edistyksellisen ja yhteiskuntakriittisen aikuisen rooli. Sanna-täti neuvoo Hildaa lähtemään tiettyyn taloon lapsi kainalossaan, koputtamaan oveen ja sanomaan taikasanat "Osaan lypsää". Tästä alkaa Hildan uusi, kova elämä piikatyttönä. Hän tutustuu Helliin, talon toiseen piikaan, joka tietää yhteiskunnan rakenteista paljon ja saa lopulta Hildan ylipuhuttua lähtemään kanssaan Vaasaan töihin pumpulitehtaalle - pumpulin työntekijöillä on jopa vapaa-aikaa, toisin kuin piioilla! Hildan elämä etenee ja siihen kuuluu ankaraa työntekoa, kuolemaa, syntymää, ystävyyttä, uskonnollisuutta ja yhteiskunnallista heräämistä sekä sotaa ja muuttoliikettä.

Romaanin ongelma on se, että tarina ei lähde lentoon. Henkilöhahmot jäävät marionetinkaltaisiksi, historiaa havainnollistaviksi paperinukeiksi. Hildalle tapahtuu paljon - mutta jos se herättää hänessä tunteita, tunteet eivät välity lukijalle saakka. Poikkeuksena on sotaolojen ja pommitusten kuvaaminen: siinä kuvaus hyödyntää fiktion keinoja, ja pelkoa kuvataan esimerkiksi toiston avulla tyyliin poika pissasi housuun (aina, kun pommitukset alkavat).

Asioita selostetaan paljon. On totta, että harva nykylukija tietänee juuri mitään puuvillan maailmanmarkkinoiden tilanteesta ennen ja jälkeen toisen maailmansodan tai siitä, mitä työvaiheita puuvillankankaan kutomisessa tuonaikaisessa tehtaassa oli - mutta osio vaikuttaa fiktioon upotetulta Wikipedia-artikkelilta. Kielessä tuntuu olevan anakronismeja. Vaikka Pumpulienkeli kuvaa myös sitä, kuinka naiset ja työläiset ja ennen muuta työläisnaiset heräävät tiedostamaan omaan asemaansa, jotkin sanat särähtävät korviin nykyaikaisina ja herää ajatus, käytettiinköhän niitä 1930-luvulla - tai jos käytettiin, käyttivätkö kouluttamattomat työläisnaiset? Äänikirjassa alkaa ärsyttää myös toistuva henkilöhahmojen sisäisen puheen maneeri tyyliin "Ei, hän ei voisi... / Ei, hän ei menisi... / Ei, hän ei...". Juu, eipä ei, hän ei todellakaan. 

Ehkä Pumpulienkelin kanssa on käynyt niin, että idea on ollut suuri - kuvata romaanisarjan avulla Suomen mikrohistoriaa naisten näkökulmasta, ja tuoda siihen aiemmasta tuotannosta tutut teemat ja näkökulmat perheestä, köyhyydestä ja alisteisessa asemassa olemisesta - mutta iso idea onkin sitten jäänyt liian ideatasolle, ylätasolle, juurtumatta inhimilliseen todellisuuteen, tunteisiin ja vaikuttavuuteen. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa, johon kirjoittajalla itsellään on suurin ajallinenkin etäisyys. Lähteitä on selvästi käytetty, mikä näkyy niin puuvillasta kerrottaessa kuin vaikkapa siinä, että jossain vaiheessa Hilda lukee pitkään mainoskuvastoa ja ihailee yksityiskohtaisesti eri tuotteita hintoineen, tai jossain vaiheessa pumpulin naiset tekevät ryhmämatkan Suomessa ja siinä ohessa kuvataan työläisnaisten matkustamismahdollisuuksien avartumista sodanjälkeisessä Suomessa ja eteläisen Suomen turistikohteita.

On pakko myöntää, että tämän kirjan kuuntelin loppuun lähinnä sisulla ja jääräpäisyyttäni.