"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan."
Koreankielinen alkuteos 2016. Suom. Taru Salminen. Gummerus 2024.
Han Kangin Valkoinen kirja on kuulasta luettavaa. On raikasta vaihtelun vuoksi lukea ohut teos, joka on selkeästi rajattu (teoksen tekstit käsittelkevät valkoista väriä ja temaattisesti kuolemaa) ja jonka lyhyissä teksteissä tarkastellaan jotain konkreettista havaintoa, joka laajenee abstraktille tasolle. Teos on luokiteltu romaaniksi, mutta yhtä lailla se voisi olla essee- tai proosarunokokoelma.
Kertoja pakenee omaa suruaan ja tulee kohtaamaan sen kaupungissa, johon hän muuttaa. Kaupungin historiasta kerrotaan Valkoinen kaupunki -tekstissä näin:
"Filmin alussa kaupunki näytti ylhäältä käsin lumen peittämältä. Näytti siltä, kuin ohut nokikerros olisi laskeutunut puhtaanvalkean lumen ja jään ylle sen tahraten. Kaupunki näkyi lähempää, kun lentokone laski korkeutta. Se ei ollutkaan lumen, jään eikä noen peitossa, Kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet. Mustat palojäljet ulottuivat silmänkantamattomiin kivisten raunioiden valkean hahkun yllä. - - Siksi tässä kaupungissa ei ole mitään yli seitsemänkymmentä vuotta vanhaa. Vanhan kaupungin muurit ja komea linna sekä kuninkaiden järvenrantahuvilat kaupungin laitamilla eivät ole aitoja. Ne ovat uusia rakennuksia, jotka on pystytetty sinnikkäästi uudelleen valokuvien, piirrosten ja karttojen avulla. Siellä, missä on vielä vanhojen pylvästen tai seinien perustuksia jäljellä, uudet rakenteet yhdistyvät suoraan niihin. Vanhan ja uuden osan rajalla tuhosta kertovat saumat erottuvat selvästi."
Ollaan Euroopassa. Historiallisista pommituksissa puhuttaessa mieleeni tulee ensimmäisenä raunoiksi pommitettu Dresden, mutta kaupunkia ei yksilöidä, enkä ole lähtenyt hakemaan mielikuvalleni vahvistusta tai kumoamista tutkimalla teoksen taustoja. Käsittelemätön suru, jota kertoja pakenee, liittyy hänen lapsuuteensa: hänen äitinsä synnytti hänen isosiskonsa, joka eli vain muutamia tunteja ja sitten kuoli. Isä hautasi vauvan ruumiin vuorille. Kuollut lapsi on tai oli läsnä perheen todellisuudessa, vaikka hänestä ei puhuttukaan. Kertoja kokee myös eloonjääneen syyllisyyttä. Tekstissä Kynttilä kerrotaan ajan kerroksellisuudesta, siitä, kuinka mennyt on ja ei ole läsnä tässä hetkessä:
"Sumu ei ole enää yhtä sakeaa kuin aamuyöllä, mutta se kietoo yhä kaupungin viittaansa kuin läpikuultava kalkiopaperi. Jos voimakas tuuli puhaltaisi yhtäkkiä sumun pois, seitsemänkymmenen vuoden takaiset rauniot saattaisivat pelästyä esiin uudelleen rakennettujen rakennusten alta. - - Ei kuitenkaan tuule. Mikään ei pelästy esiin."
Valkoisuuden perustavanlaatuista olemusta tarkastellaan tekstissä Pitsiverhot:
"Hän käveli jäisiä katuja ja katsahti ylös erään rakennuksen toiseen kerrokseen. Ohuet pitsiverhot peittivät ikkunan. Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus?"
Suruun - tai mihin tahansa käsittelemättömiin asioihin - juuttumista kuvataan hienosti katkelmassa Valkoiset pillerit:
"- - jos kaikki hänen lapsuudestaan saakka syömänsä pillerit laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Jos kaikki hänen sairauspäivänsä laskettaisiin yhteen, kuinka monta niitä olisi? Hän oli sairastunut uudelleen ja uudelleen, aivan kuin elämä itse ei haluaisi hänen pääsevän eteenpäin. Aivan kuin hänen omassa ruumiissaan piilisi voima, joka esti hänen pääsynsä valoa kohti. Kuinka kauan hän olikaan harhaillut eksyksissä, empien?"
Valkoinen kirja käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, vaikka konkreettiset kokemuksemme eivät olekaan samoja. Teos on monella tapaa inspiroiva. Se saa pohtimaan oman elämän sokeita pisteitä kuin myös kirjoittamista. Kirjoittaminen on rajaamista. Tässä teoksessa rajaus on upea, selkeä, paljastava.
