maanantai 20. syyskuuta 2021

Jaron Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

 

S&S 2019. Suom. Kirsimarja Tielinen. Nextory 4 h 32 min.

Jaron Lanierin pamfletti 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on hämmentävä kirja. Kirja on kirjoitettu provosoivalla otteella, kuten nimestäkin näkee, ja se piirtää esiin kiinnostavan ja varsin perustellun kuvan nykydystopiasta ja siitä, kuinka sosiaalinen media on vaikuttanut maailmaan. Eritoten somen ansaintamallia ja liiketoimintaideaa Larier käsittelee perustellusti ja varsin perusteellisesti, ja se on teoksen vahvinta ja uskottavinta antia. Monin paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että provosoiva tyyli toisaalta syö uskottavuutta ja toisaalta argumentit ovat paikoin löyhästi perusteltuja tai osin omituisenkin oloisia, kuten valeuutisen määritelmä tässä teoksessa.

Teoksen loppuhuipentuma, jossa sosiaalisen median koneisto - jonka Lanier nimeää Sumuttimeksi - kuvataan uskonnoksi, on todella kärjistävä, mutta se lopulta on teoksen perustelluinta antia. Lanier kertoo Googlen toimista sen eteen, että elämä jatkuisi Googlessa kuoleman jälkeen - Googlella nimittäin on projekti, jossa tutkitaan tietoisuuden tallentamista pilveen. Samassa yhteydessä kerrotaan Googlen ja Facebookin linjauksista, kuinka kyseisten palveluiden on tarkoitus tuottaa merkitystä ja tavoitteellisuutta ihmisten elämään. Tämä kaikki kieltämättä on uskontojen ydinaluetta ja -kuvastoa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on ajattelemisen aihetta antavaa luettavaa.

torstai 16. syyskuuta 2021

Suvi Ratinen: Matkaystävä

 


Otava 2019. Nextory 10 h 58 min.

Suvi Ratisen romaani Matkaystävä on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Romaanin päähenkilö kasvaa lestadiolaisperheessä, ja romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan hänen lapsuuttaan ja lestadiolaisuutta. Kuvaus on elävä kurkistusikkuna itselleni täysin vieraaseen kulttuuriin ja tapoihin. 

Matkaystävässä on kaksi aikatasoa: päähenkilön lapsuus 80-luvulla ja nuori aikuisuus 2000-luvulla. Dekkarimaista jännitettä romaaniin on kirjoitettu sillä, että vuoden 2006 aikatasolla päähenkilö saa kuulla luokkatoverinsa Markon, joka myös on lestadiolainen, katoamisesta. Markon katoamisen myötä menneisyys kiertyy mukaan nykyhetkeen ja saa lopulta aikatasot sulamaan yhteen.

Lukioikäisenä päähenkilössä kyspyy päätös siitä, että hän ei enää ole uskossa, ja hän alkaa kerätä pääomaa - niin rahaa kuin henkistä kanttiakin - irtautuakseen yhteisöstä. Hän tietää, ettei se ole helppoa.

Romaanin loppupuoli keskittyy kuvaamaan uuden elämän aloittamista tyhjästä, ilman tietoa "maailman menosta" ja ilman varsinaista tukiverkkoa. Siinä missä lapsuuskuvauksista välittyy lestadiolaiskulttuuri, nuoruuskuvauksen hienous on valtava ulkopuolisuusen kokemuksen sanallistaminen, yritys olla "ihan tavallinen suomalainen" - ja samalla tahto salata lestadiolainen menneisyys, sillä se paljastuessaan aiheuttaa liikaa kysymyksiä. 

Päähenkilö "yrittää ymmärtää" kovasti kaikkea maailmassa näkemäänsä ja kokemaansa, ja sitä takamatkaa, jolta hän kulttuurisen tietonsa kanssa lähtee liikkeelle, konkretisoi hienosti esimerkiksi se, että hän menee kirjastoon lukemaan Trivial Pursuitin pinkkejä kysymyksiä ja vastauksia, jotta tietäisi populaarikulttuurista edes jotain. Populaarikulttuuri ja kaikki muu lestadiolaisuudessa kielletty on kuitenkin niin valtava massa, että on mahdotonta ottaa sitä kaikkea haltuun ja osata erottaa olennainen epäolennaisesta, koska aina tulee yllätetyksi siitä, ettei tiedäkään tai osaakaan jotain.

Uuden, maallisen kulttuurin ja elämän opetteleminen näyttäytyy todella raskaana, varsinkin, kun samalla pitää tiukasti pyrkiä salaamaan se, miksi ei tiedä "mistään mitään" ja mikä oma menneisyys on.

Matkaystävä ei anna helppoja vastauksia siihen, millaista elämää pitäisi elää tai mitkä voisivat olla oikeita ratkaisuja. Siinä missä päähenkilö on jättänyt lestadiolaisuuden taakseen, mikään muukaan ideologia ei näyttäydy sen parempana vaihtoehtona. Eräässä kohdin romaania päähenkilö toteaakin, ettei pysty enää uskomaan oikeassa olemiseen. Tämä on oivallus, mutta tällainen oivallus myös jättää tyhjän päälle. Päähenkilö ei pysty olemaan "oma itsensä" (mitä käsitettä romaanissa myös kritisoidaan - mitä se oikein tarkoittaa?) missään seurassa tai ympäristössä, ja vaikka lestadiolaisseurakunta muistuttaakin häntä siitä, että aina voi palata, paluun mahdollisuus näyttää sekin vaikealta, sillä toisaalta lestadiolaisyhteisökin on muuttunut siinä missä päähenkilökin - ja kun kerran on lakannut uskomasta oikeassa olemiseen, miten paluu olisi mahdollinen?

Matkaystävä on taitavasti kirjoitettu romaani, joka käsittelee johonkin kuulumisen, hyväksynnän, rakkauden ja uskonnon teemoja ristivalottaen niitä kaikkia ja kysyy kysymyksen, mitä käy niille ihmisille, jotka ovat menettäneet menneisyytensä ja eivät voi enää palata siihen, mutta eivät oikein voi kuulua minnekään muuallekaan.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin.

Tammi 1969. "Tekijän muovailema suomenkielinen laitos." Ruotsinkielinen alkuteos Janne Kubik, 1932.

Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on ollut alitajuisella lukulistallani jo vuosia, ja vihdoin se tuli luettua. Vaikka tiesin romaanista jonkin verra etukäteen, lukukokemus yllätti. Diktoniushan on Suomen Alfred Döblin ja Janne Kuutio Suomen Berlin Alexanderplatz! Berlin Alexanderplatz on julkaistu vuonna 1929 ja sen suomennos ilmestyi "vasta viisikymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen", joten tarvittaisiin enemmän asiantuntemusta sanomaan, tunsiko Diktonius tätä teosta kirjoittaessaan Janne Kuutiota.

Berlin Alexanderplatzin päähenkilö on Franz Biberkopf, joka "haluaa elämältään muutakin kuin voileipiä" - mies vapautuu vankilasta ja lähtee elämään elämäänsä värikkääseen Berliiniin. Romaanin kieli on hyvin ekspressionistista ja tajunnanvirta, Franzin kokemus sekä Berliini välittyvät elävästi. Ja juuri samoja piirteitä on Janne Kuutiossa! Romaanin nimeä on täsmennetty "puupiirrokseksi sanoin", ja tämä kuvaa oivasti niin romaanin rakennetta kuin päähenkilöäkin. Romaani koostuu luvuista, jotka valottavat Janne Kuution keskeisiä elämänvaiheita, ja aukot sekä luvuissa että lukujen välissä jäävät lukijan täytettäviksi. Ekspressionistinen kuvaus tässäkin romaanissa on vahvaa, ja sen avulla vuosisadan alkupuolen maailma välittyy hyvin elävästi, ehkäpä elävämmin kuin realistisissa kuvauksissa. Esimerkiksi tästä voisi ottaa katkelman romaanin kohdasta, jossa kuvataan päähenkilön kokemusta satamatöistä:

"Koneita, kettinkejä, miehiä - kaikki käynnissä, kovaa kyytiä, kiirehtii-läähättää-kalisee, voihkii - pari höyrylaivaa vieretysten, mustia laivanrunkoja, jotka hetkittäin häipyvät muuhun pimeyteen, nousevat-laskevat, laituri kitisee, touvit, pollarit, kaikki. Lastataan, puretaan lastia: vintturit käyvät, nosturit kääntyvät, koneet oksentavat höyryä, donkeyukot ja luukkupomot antavat kirkuvin pillein tietää koska on seisahduttava, pantava käyntiin, tartuttava kiinni ja hellitettävä - täällä eivät sanat kelpaa, täällä ei käytetä sanoja, ovat ne turhia - vintturit, nosturit, kettingit puhuvat, kiirehtivät-läähättävät-kalisevat: vetelänterävä kalina jota kehystää tuulen kiljunta ja meren kumea kohu."

Janne Kuutio kuvaa hienosti myös ihmiselämän mielettömyyttä, sattumanvaraisuutta ja ajelehtimista, tapahtumien ajoituksen vuoksi myös Suomen poliittisen historian vaiheita sisällissotineen ja kyydityksineen. Siinä missä Berlin Alexanderplatzin kieli on aikansa puhe- ja katukieltä, samoin on myös Janne Kuutiossa. Tämä poukkoilevan virkerakenteen kera tekee teoksen lukemisesta nykylukijalle ajoittain hankalaa, mutta romaani on eittämättä vaikuttava. 

Kerronnan rakenteesta on lisäksi käsiteltävä lukujen rakennetta: kullakin luvulla on nimi, ja luvun alkuosa kertoo Janne Kuution elämästä. Kunkin luvun lopussa on kursiivilla sulkeisiin kirjoitettu "kommentaari", jossa käytetään kaikkitietävää kertojaa, joka kommentoi toisaalta Jannen elämää ja Jannea ihmisenä, toisaalta sitä, mitä ja miten hän Jannesta on edellä kertonut. Tämä rakenne luo kiinnostavaa ristivalotusta teokseen.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Like 2019. Nextory 9 h 4 min.

Helena Wariksen romaani Nuorgamin vettä kertoo parikymppisestä Mikke Korhosesta, joka Nuorgamissa lyö vetoa kavereidensa kanssa siitä, että hän saa kuljetettua ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin siten, että ämpäriä kantavat muut kuin hän ja ihmiset vielä maksavat kantamisesta. Romaanin tapahtumat käynnistyvät tästä absurdista asetelmasta, ja niin Mikke lähtee matkaan halki Suomen Transporterillaan.

Nuorgamin vettä on viihdyttävä läpileikkaus Suomesta ja etenkin "maakuntien Suomesta", roadtrip, jolle lukija kutsutaan mukaan. Paitsi että kyse romaanissa on konkreettisesta matkasta, matkasta rakentuu myös Miken elämänmuutoksen kuva.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Gummerus 2020. Nextory. 10 h 43 min.

Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä on helposti lähestyttävästi kirjoitettu kirja nykyelämän vaativuudesta ja erilaisista tavoista, kuinka oman elämänsä ja päänsä voi koettaa pitää, jos ei kasassa, niin sellaisina, että ne olisivat omannäköisiä. 

Kolun kirjoittajapositio on useita burnouteja saaneen ihmisen, ja olipa lukija sitten burnoutin saanut, uupunut tai kirjan nimen mukaisesti "korkeintaan vähän väsynyt", teos antaa uusia näkökulmia tarkastella omaa elämää ja sitä, mikä siinä on tärkeää ja mikä puolestaan ei. 

Korkeintaan vähän väsynyt oli erinomainen äänikirjakokemus - ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli se, että en voinut tehdä alleviivauksia mielestäni oivaltaviin kohtiin kirjassa. Toisaalta se on myös kirjan hengen mukaista - kaiken ei aina tarvitse olla täydellisyyttä tavoittelevaa tai suorittamista.

maanantai 9. elokuuta 2021

Anu Pentik: Alussa oli siemen @ Wäinö Aaltosen museo WAM, Turku

Kuten Michael Schilkinin näyttelystä kirjoittaessani totesin, en ole koskaan aiemmin ollut innostunut keramiikasta. Lisäksi Anu Pentikin näyttelyn nimestä, Alussa oli siemen, tuli mieleeni Siikalatvan kammottava slogan "Kylvä siemenesi Siikalatvalle", joten en saapunut näyttelyyn erityisen innoissani. Niinpä onkin mahtavaa todeta:

Olin väärässä! Anu Pentikin Alussa oli siemen on nimittäin puhutteleva, näyttävä, samastuttava ja toivoa herättävä näyttely. Siis ehdottomasti suositeltava kokemus!

Näyttely pitää kiertää suunniteltuun suuntaan, sillä huoneissa esillä olevat teokset muodostavat tarinallisen kokonaisuuden: huoneet ovat pitkälti pikemminkin installaatioita kuin tiloja, joissa erillisiä teoksia on esillä. 

Näyttely alkaa voikukkapellosta, jonka vieritse voi kulkea ja jonka rönsyilevyyttä ja vapautta voi ihailla.

 

Voikukkapellon jälkeen päästään höytyvien maailmaan, jossa on samanaikaisesti upeaa keveyttä ja kontrastina valtavaa rujoutta.

Sen jälkeen tunnelma muuttuukin täysin. Kuljetaan läpi palaneen metsän ja valkean metsän, mitkä itse koin näyttelyn draaman kaaren huippukohdiksi, peräkkäiseksi tuhoksi ja toivoksi.

Mustasta ja valkoisesta metsästä päästään takaisin värien maailmaan ja kukkapellolle - ja tässä vinkki: kaikilla kukilla on nimet. Nimilistaa saa lainata lipunmyyntipisteellä. Nimien kautta kukkia on aivan eri tavalla kiinnostavaa tulkita kuin vain kukkina itsessään.

Näyttelyn loppupuolella on video, jolla Anu Pentik kertoo urastaan ja näyttelyn synnystä ja teemoista. Videon katsominen syventää näyttelykokemusta. Viimeisessä huoneessa päästään vielä valkeuden äärelle.

Hieno, tunteita herättävä ja samastumaan saava näyttely!

Valokuvakeskus Perin kesänäyttely: Kenen luonto? @ Turun taidehalli, Turku

 

Turun taidehallissa esillä oleva Valokuvakeskus Perin kesänäyttely Kenen luonto? sisältää tavalla tai toisella luontoa kuvaavia ja tulkitsevia valokuvia. Kaiken tämän ilmastokeskustelun keskellä teema tuntui itsestäni hieman loppunkalutulta - tai ehkä olen vain itse saanut överit siitä. Taidehallissa piipahtaminen tuntui silti sielua raikastavalta kokemukselta kaiken tämän korona-ajan kulttuurittomuuden ja taidekokemusten vähäisyyden keskellä


Maria Stereo: Suloinen melankolia @ Turun taidemuseo, Turku

Maria Stereon näyttely Suloinen melankolia Turun taidemuseossa hyödyntää keraamisia koriste-esineitä materiaalinaan. Näyttelyssä teoksesta toiseen toistuvin koriste-esine on Tiimarista tuttu pastellisävyinen kukka-asetelma, joita sai aikanaan muutamalla markalla, tyyliin kolme esinettä vitosella. Stereo on rakentanut rikotusta ja mosaiikkimaisesti uuttamuodostavasti kootusta posliinista kiinnostavia ja puhuttelevia teoksia. Mukana on myös videoinstallaatio, jossa susikoirapatsaan elämään pääsee tutustumaan. Kokonaisuus on ylenpalttinen ja pursuileva, mutta tunnelma on pikemminkin näyttelyn nimen mukaisesti "suloista melankoliaa" kuin riehakkuutta.

Michael Schilkin feat. Lotta Mattila @ Turun taidemuseo, Turku

 

Että keramiikka olisi kiinnostavaa ja puhuttelevaa - sitä en ollut kokenut ennen Michael Schilkin feat. Lotta Mattila -näyttelyn kokemista Turun taidemuseossa. Schilkinin teosten nimet tai valmistumisvuodet eivät jääneet mieleen, mutta kuinka ilmeikäs on esimerkiksi tuo kissa yllä! 

Osa Schilkinin veistoksista oli ikään kuin realistisempia, kuten kirahvit alla, mutta näyttely teki näkyväksi sen, että keramiikka on taidetta. Ehkä joku skarppi tyyppi tiesikin tämän jo ennen minua. Itse olen aina pitänyt keramiikkaa hieman tylsänä.

Siinä missä osa Schilkinin veistoksista oli realistisia, osa taas muodoiltaan hyvinkin pyöreitä (linnut jopa siinä määrin, että ne assosioituivat mielessäni Oiva Toikan veistoksiin, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, olen vain nähnyt niitä arkisuuteen asti), mutta mukana oli myös kulmikkaita eläinhahmoja, joista esimerkkinä pöllö alla. Tuohon tunnetilaan samastun syksyn pimeinä iltapäivinä, kun tuntuu täysin yliajetulta ja päivän valo on loppunut ennen kuin päivä itse.

Näyttelyn on kuratoinut nykytaiteilija Lotta Mattila, jonka eläinkeramiikkaa ja -veistoksia näyttelyssä myös on. Vaikka taiteilijoiden aihe on sama, teokset erottuvat toisistaan tyylillisesti.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.

WSOY 2019. Nextory. 10 h 41 min.

Kimmo Takanen on kirjoittanut jo useita teoksia tunnelukoista. Takasen kirjat eivät ole kevyttä luettavaa, vaikka hän sinänsä konkretisoiden ja sikäli helposti lähestyttävästi aiheesta kirjoittaakin. Ensimmäinen teoksista lienee Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011), jonka lukemisessa muistaakseni pääsin miltei loppuun saakka. Teoksen lukemisen kesken jääminen ei ollut kirjan tai kirjailijan vika, vaan teos yksinkertaisesti oli sisällöltään sen verran raskas vastaanotettavaksi, etten tainnut päästä sen kanssa maaliviivalle saakka, toisin kuin Parisuhteen tunnelukkojen kanssa. Ehkäpä olen ehtinyt alitajuisesti pureskella aihetta sen verran, että tiesin jo, mitä odottaa, ja Parisuhteen tunnelukot on myös ensimmäinen äänikirjapalvelusta kuuntelemani kirja. Äänikirjapalvelu osoittautui toimivaksi ratkaisuksi itselleni ainakin tietokirjojen kuuntelemisen osalta. Parisuhteen tunnelukot on teos, joka jokaisen parisuhteessa olevan kannattaisi varmaan lukea. Se avaa hyvin silmiä sille, mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka yksilö parisuhteessa toimii ja mistä kaikista elementeistä parisuhteiden ongelmat voivat muodostua.


perjantai 23. heinäkuuta 2021

Delia Owens: Suon villi laulu


 

WSOY 2020. Alkuteos Where the Crawdads sing, 2018. Suom. Maria Lyytinen.

Delia Owensin Suon villi laulu on mainostetuin kirja, jonka olen aikoihin lukenut, ja varsin vetävästä lukuromaanista onkin kyse. Romaanin päähenkilö on Kye, köyhän marskimaalla asuvan perheen nuorin tytär, ja teos on samanaikaisesti kasvutarina, dekkari, oikeussalidraama, rakkauskertomus ja ryysyistä menestykseen -kertomus. Vahvimmillaan romaani on rakkaustarinana ja köyhyyden kuvauksessa: köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa alemmuuden- ja kyvyttömyydentunnetta ja sinnikkäitä ratkaisuja on kuvattu hienosti, rakkaustarina-tasosta tulee mieleen kasarileffa Sininen laguuni. Dekkarina ja oikeussalidraamana romaani on tylsä: poliisityötä kuvataan niin kliseisesti kuin olla ja voi, ja oikeussaliosuus muistuttaa esimerkiksi supertylsää romaania Lumi peittää setripuut, joka oli myös aikansa bestseller. Yllättävästä lopetuksesta Suon villiä laulua on kyllä kehuttava.

Romaanin alussa Kyen äiti jättää perheensä ja pian lähtee myös kolme vanhinta sisarusta, eikä aikakaan, kun myös Kyen isoveli lähtee kotoa ja näin pikku-Kye jää kaksin väkivaltaisen, jupon isänsä kanssa. Alle kouluikäisenä Kye koettaa ottaa vastuun taloudenpidosta, ja isän kanssa koetaan myös hyviä hetkiä. Lopulta kuitenkin myös isä katoaa ryyppyreissuilleen ja Kye jää aivan yksin. Oman neuvokkuutensa, sinnikkyytensä ja muutamien ystävällisten ihmisten avulla Kye kuitenkin selviää. Hänen elämänsä sisältö on luonto, ja eläinten, etenkin lintujen, hän kokee olevan perhettään.

Kye elää elämäänsä yhteiskunnan ulkopuolella: hän käy koulua yhden päivän, koska haluaisi oppia lukemaan "ja tietää, mikä numero tulee 29:n jälkeen", mutta ainoa koulupäivä on niin nöyryyttävä, että hän ei kouluun palaa. Kasvettuaan nuoruuteen Kye kokee onnistumisia ja pettymyksiä rakkaudessa, mihin myös romaanin dekkaritaso liittyy. Romaanin ryysyistä menestykseen -taso on osin ihanaa kuka tahansa pystyy mihin tahansa -höttöä, mutta sellaisena myös epäuskottava.

Kokonaisuudessaan Suon villi laulu on hyvä kesäkirja ja luontosuhdetta kuvatessaan myös ajankohtainen, mutta minun on vaikea nähdä, että tästä bestselleristä muodostuisi klassikkoa. Elokuva kuitenkin tietysti on tekeillä.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 


"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."

WSOY 2020. 349 s.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä. 

Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:

"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."

Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi. 

Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?

Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:

"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."

Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Banksy. A Visual Protest @ Serlachius-museo, Mänttä

Banksyn näyttely Mäntän Serlachius-museossa on eittämättä yksi tämän kesän suosituimmista taidenäyttelyistä Suomessa. Näyttely esittelee Banksyn töitä monipuolisesti ja ennen kaikkea kontekstualisoi ne kiinnostavalla tavalla.




Serlachius-museo sijaitsee kauniissa miljöössä, ja myös sitä ympäröivässä puutarhassa voi nauttia taiteesta. Puutarhasta voi kävellä silaa pitkin pieneen saareen, jossa on esillä muun muassa eläinveistoksia. Taiteilijan nimi ei jäänyt mieleen, mutta eläimet ovat oivaltavia.

Myös itse museossa on muitankin näyttelyitä, esimerkiksi Jani Leinosen Totuus - The Truth. Leinosen näyttely koostuu muutaman työn kokonaisuudesta, ja se on ahdistavuudessaan vaikuttava.




keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.

torstai 24. kesäkuuta 2021

Carmen Mola: Verimorsian


 

"Ensi alkuun se tuntui leikiltä."

Like 2020. Alkuteos La novia gitana, 2018. Suom. Einari Aaltonen. 372 s.

Carmen Molan Verimorsian on hyytävä, Madridiin ja sen ympäristöön sijoittuva dekkari. Rikoksia ratkoo Elena Blanco, joka työskentelee erikoisryhmä TAR:issa. Blanco on tyypillinen etsivähahmo: hän juo liikaa grappaa, laulaa karaokessa italialaisia hittejä, asuu Plaza Mayorilla perityssä luksusasunnossa, on eronnut ja harrastaa irtosuhteita, on toki loistava työssään ja tietysti myös hänellä on synkkä salaisuus. 

Verimorsiamessa ratkotaan raakaa murhaa, jossa murhaamismetodi on vastenmielinen: murhaaja poraa uhrinsa kalloon pieniä reikiä, joista kärpäsentoukat menevät sisään ja syövät uhrin aivot. Uhri kituu hijalleen kuoliaaksi. Yksityiskohdilla ei kuitenkaan mässäillä, ja kiduttava tekotapa on motivoitu dekkarissa hienosti, sillä aivan viime sivuille on säästetty ylläts, joka saa lukijan kiinnostumaan jatko-osista.

Verimorsian on kohosteisesti kirjoitettu pääosin preesensissä ja se vie mukaansatempaavasti Madridin kaduille. Kirjoitustapa on muutoinkin vetävä ja otteessaan pitävä.

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Tina Frennstedt: Epäilys

 


"Max vilkaisi taakseen, jatkoi polkemista ja kuulosteli moottoriääntä."

Like 2020. Alkuteos Cold Case: Väg 9, 2020. Suom. Petri Stenman. 453 s.

Tina Frennstedtin dekkari Epäilys kuuluu Cold case -sarjaan, jossa päähenkilö, Cold case -ryhmän päällikkö Tess Hajlmarsson ratkoo vanhoja, aikanaan ratkaisutta jääneitä rikoksia. Epäilyksessä keskiössä on vuonna 2004 tapahtunut henkirikos, jossa nuori mies Max on puukotettu paluumatkalla juhlista kotiin. 

Tessin (jo menehtyneen) isotädin repliikki "Jatka eteenpäin. Lakkaa pitämästä kiinni vanhoista unelmista. Luo tilalle uusia" toimii jonkinlaisena mottona Tessin elämäntilanteessa, jossa hän on eronnut, potee keski-ikäistä lapsettomuuskriisiä ja on muutoinkin tienhaarassa elämässään, sillä Cold case -ryhmää uhkaa lakkauttaminen.

Epäilys on toimiva ruotsalainen perusdekkari, jossa keritään auki samanaikaisesti Maxin murhaa ja nykyhetkessä tapahtuneita murhia, jotka vaikuttavat liittyvän vanhaan tapaukseen.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

 


"Molemmat matkalaukkuni liukuivat hitaasti tuloaulan kuljetushihnaa pitkin."

Like 2014. Alkuteos Min Kamp. Fjerde bok, 2010. Suom. Katriina Huttunen. 534 s.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan neljäs osa kertoo nuoruudesta: lukion abivuodesta ja vuodesta sen jälkeen. Päähenkilön olemus on vuorottain täydellistä itsevarmuutta, vuorottain täydellistä epävarmuutta. Romaani on myös ylistys alkoholille ja sen vapauttavalle voimalle - joskin päähenkilön oman, holtittoman alkoholinkäytön taustalla väijyy isän alkoholismi ja sen syveneminen.

Romaanin läpäisevä teema on seksuaalisuus. Päähenkilön ykköstavoitteena on päästä sänkyyn - tai sitten se on kirjailijaksi tuleminen. Näitä tavoitteita tavoitellaan rinnakkain, ja molemmissa huojutaan itsevarmuuden ja epävarmuuden äärestä toiseen. Identiteetti on muutoinkin keskeisessä osassa, sillä abiaikoja kuvattaessa päähenkilö on opiskelija, ja heti valmistuttuaan hän lähtee Pohjois-Norjaan vuodeksi opettajaksi. Ero opiskelija- ja aikuisidentiteetin välillä on lähinnä tulkintakysymys.

Pohjois-Norjaa tai ylipäätään pohjoisuutta romaanissa kuvataan osuvasti. Paitsi maisemaa, myös mentaliteettia:

"Kun lähdin heidän luotaan kotiin, ajattelin miten avointa täällä oli, minut kutsuttiin kaikkialle vaikka en ollut yksi heistä, ja mietin miksi. Mitä iloa kenelläkään oli kristiansandilaisesta hepusta jolla oli musta takki, baskeri ja kehittynyt musiikkimaku, miksi häntä piti raahata mukaan iltaisin? Kotona se olisi vaatinut suunnittelua, monta estettä piti ylittää, kenekään luokse ei voinut mennä noin vain, tai työntyä kapakassa jonkun puolitutun pöytään istumaan. Kaikilla oli omat piirinsä, ja ellei niitä ollut, jäi kaiken ulkopuolelle. Täälläkin oli mahdollisesti sellaisia piirejä, mutta siinä tapauksessa ne olivat avoimia. Olin asunut täällä vasta muutaman viikon ja huomannut hämmästyksekseni että kaikki hyväksyttiin. Kaikista ei välttämättä pidetty, mutta jokainen hyväksyttiin aina. Heidän ei olisi tarvinnut kutsua minua mukaan, mutta he tekivät sen, eivät vain muutamat vaan kaikki."

Taisteluni 4 on hieno nuoruuden ja etsikkoajan kuvaus.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Repin @ Ateneum, Helsinki

Ilja Repinin (1844-1930) näyttely avautui Ateneumissa 27.4. ja onnistuin ostamaan lipun avauspäivälle. Koronatilanteessa liput on ostettava etukäteen ja näyttelyn sisäänpääsy on porrastettu. Käytännön järjestelyt Ateneumissa sujuivat sutjakkaasti: rakennukseen ei tarvinnut jonottaa, ja itse näyttelyyn jonottaminen kesti vain joitakin minuutteja. Näyttelysaleissa oli väljää. 

Kriittistä palautetta voisi antaa siitä - Ateneumille vai itselleni? -, että ainakin tiistaina näyttely oli auki vain kuuteen illalla, ja puolessavälissä meillä alkoi tulla jo kiire poistua. Lippua ostaessa kannattaa siis olla tarkkana siitä, että mahdollisuuksien mukaan (näyttely on jo ainakin osittain loppuunmyyty) hankkisi riittävän aikaisen sisäänmenoajan.

Mutta itse näyttelystä! Olipa virkistävää päästä pitkästiä aikaa taidenäyttelyyn, ja Repin-näyttely on kauden varma korkkaaja. Taulut ovat osin tuttuja ja kerrassaan upeita. Näyttelyssä on esillä niin historiallisia maalauksia kuin muotokuviakin. 

Kiinnostavinta näyttelyssä oli se, että joistakin teoksista on esillä ikään kuin eri versioita: luonnoksia, harjoitelmia ja lopullinen maalaus. Yksi tällaisista maalauksista on Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1891). Oli ajatuksia herättävää vertailla valmista maalausta luonnokseen ja harjoitelmaan, tutkia, keitä henkilöitä lopulliseen tauluun on otettu mukaan ja millaisia muutoksia heidän olemukseensa on tehty.

Myös näyttelyn muotokuvat ovat vaikuttavia ja ilmeikkäitä, etenkin ajan julkkiksista maalatut taulut. Näyttelyssä on myös tauluja Repinin perheenjäsenistä - vaimosta ja lapsista - mutta ne osoittautuivat jotenkin sieluttomammiksi. Tämä havainto sai pohtimaan, mikä ero on perheenjäsenten ja muiden henkilöiden muotokuvan tekemisen prosessissa. Muotokuvahan on aina tulkinta - miksi tulkinta perheenjäsenistä tuntui jääneen pinnallisemmaksi?

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 


Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Pajtim Statovci: Bolla

 


"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."

Otava 2019. 239 s.

Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani  ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.

Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:

"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."

Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.

Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:

"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."


sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija


 

Tammi 2012. 223 s.

Mielenfilosofi Lauri Järvilehdon teos Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemisen vaikutuksia, mekanismeja ja tekniikoita. Teoksessa on ajattelemisen aihetta kaikille, joita ajattelemisen prosessit ja niiden vaikutus elämään kiinnostavat. Ainoastaan teoksen luku, joka käsittelee verkkoälyä, sisältää vanhentuneita vinkkejä, jotka ovat hyvinkin sidoksissa teoksen julkaisuajan teknologiaan ja sovelluksiin, mutta näidenkin vinkkien pohjalta pystyy itse miettimään nykypäivään soveltuvia esimerkkejä.

Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemista, ajattelemisessa vaikuttavia voimia ja muistia. Teoksen mukaan on olemassa kolmenlaista ajattelemista: rationaalista, intuitiivista ja tunteisiin perustuvaa. Intuitiivisen ajattelemisen mekanismeja avataan kiinnostavalla tavalla, ja intuitiivinen ajatteleminen selittääkin pitkälti ajattelemisen nopeutta - rationaalinen ajatteleminen on huomattavasti hitaampaa. Teos ottaa intuitiivisen ajattelemisen näkökulmasta kantaa myös niin sanotun valistuneen arvauksen käsitteeseen: jos ihminen on alan asiantuntija, onnistunut intuitiivinen ajatteleminen on mahdollista, koska ihmisellä on paljon tietoa aihepiiristä, mutta jos intuitiivista ajattelemista tapahtuu aiheesta, josta ihminen ei paljoa tiedä, kyseessä on todennäköisemmin tunteisiin perustuva ratkaisu ja rationaalinen ajattelu olisi tällaisessa tilanteessa suotavampaa.

Burnoutia ja flow-tilaa - ääripäinä toisilleen - teoksessa tarkastellaan kiinnostavasta näkökulmasta. Teoksen mukaan ihmisen tietoinen työmuistin kapasitetti on seitsemän yksikköä. Jos työmuisti on vapaa, voi parhaimmillaan työskennellä miellyttävässä flow-tilassa, jossa ajantajukin katoaa - jos käytettävissä on kaikki seitsemän huomiokanavaa, flow-tilaan on mahdollista päästä helposti. "Jokainen päähän pälkähtävä ajatus tai ympäristöstä kumpuava keskeytys varaa kuitenkin tietoisesta mielestä yhden huomiokanavan. Jos koko työmuisti tukkeutuu, on tuloksena loppuunpalaminen eli burn-out: seinät kaatuvat päälle. Stressitaso riipuu siis pitkälti työmuistin toiminnasta. Jos työmuistin kapasiteetti tilttaa nollaan, ei pysty tekemään tietoisesti enää yhtään mitään."

Tee itsestäsi mestariajattelija esittelee useita tekniikoita ja harjoituksia, jotka antavat ajattelemisen aihetta, vaikka eivät kaikki ainakaan itselleni uusia tai tuntemattomia olleet. Järvilehto havainnollistaa harjoituksia käytännön esimerkein, joten harjoituisten ideasta on helppoa päästä jyvälle. 

Teoksessa tarkastellaan myös luovuutta ja siihen liittyviä prosesseja, ja teos sopii hyvin luettavaksi stressistä ja työelämän kaoottisuudesta kärsiville lukijoille.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Elina Koskelainen & Heikki Saure: Perinnetaidot - Käsikirja kaikille

 


SKS 2020. 175 s.

Perinnetaidot-kirjan alaotsikko voisi olla paitse se, mikä se on - Käsikirja kaikille -, myös "Käsikirja kaikelle". Teos nimittäin opastaa tekemään monenlaisia perinnetöitä ja -tuotoksia saunavihdasta kukkaseppeleeseen, pärekorista ryijyyn ja pirtanauhasta kalakukkoon.

Perinnetaidot-kirjan ohjeet ovat selkeitä ja ne on havainnollistettu kuvin. Kirjan lukeminen on inspiroivaa ja se saa haluamaan kokeilla ohjeita. Lankojen käsinvärjäys kuulostaa kiinnostavalle, ja neuleohjeita kirjassa on esimerkiksi polkupyörän satulan "lohkolämmitin" ja älylapanen. Mikäli neulominen on täysin vierasta, kirjassa opastetaan siihen ihan silmukoiden luomisesta alkaen.

Kirja on kirjoitettu modernilla ja ekologisella otteella. Monista perinnekäsitöistä esitellään nykyaikaan sopiva versio - esimerkiksi mikäli pärekorin tekemiseen ei ole päreitä saatavilla, teos kertoo, mitä muita materiaaleja siinä voi hyödyntää. Sytytyspalojen esteettiseksi ja ekologiseksi korvikkeeksi teos esittelee sytykeruusujen tekemisen kananmunakennoja ja kynttilänjämiä hyödyntäen ja vinkkaa, että sytykeruusut ovat oiva mökkituliainen  - ja sitä on myös kirja itse.

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa

 

Otava 2020. 263 s.

Hiski Haukkalan kirjoittama tietokirja Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on kiinnostava katsaus Suomen ja maailman nykytilanteeseen. Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa, Suomen Kuvalehden kolumnisti ja tasavallan presidentin entinen neuvonantaja. 

Suuren pelin paluu antaa paitsi perspektiivin Suomen historiaan ja nykyhetkeen, se ennen kaikkea pyrkii kurottamaan tulevaisuuteen, ja menneisyydestä ja nykyisyydestä käsin hahmottelemaan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Teos tarkastelee Suomea maailmassa ennen muuta poliittisena toimijana, mutta huomioi alaotsikon mukaisessa "kriisien maailmassa" myös ainakin talouden ja teknisen kehityksen näkökulmia. Teos on opettavaista luettavaa, ja vaikka en kaikkia kirjoittajan näkemyksiä jaakaan, niistä oli kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea. Vaikka Suuren pelin paluu on kirjoitettu melko neutraalilla tyylillä, se on myös selvä kannanotto asioihin.

Teoksen ensimmäisen luvun "Suomen kansainvälisen toimijuuden synty" lopussa esitellään kaavio "Kansainvälisen toimijuuden kolmio", joka luvussa myös selitetään auki. Kaavion mukaan Suomen kansainvälistä toimijuutta ja asemaa määrittää kolmio, jonka kärkiä ovat aika, mittakaava ja tila. Kolmio konkretisoi hyvin kansainvälistä toimijuutta ja kolmio toimii viitekehyksenä teoksen myöhemmissä luvuissa esiin tuotaville asioille.

Suuren pelin paluu keskittyy käsittelemään Suomea, mutta kansainvälisen politiikan ja kriisien kontekstissa. Teoksen lukeminen auttaa ymmärtämään jollakin lailla sitä toimintaympäristöä, jossa Suomen hallinto tälläkin hetkellä koettaa ratkaista koronakriisiä. Teos on julkaistu vuonna 2020, ja koronakriisiä käsitellään siinäkin.

Luvussa "Ihmiskunnan uupuva toimijuus" Haukkala tuo esiin useita näkökulmia tulevaisuuden potentiaalisista kriiseistä. Tekoaälystä kirjoittaessaan Haukkala pohtii sen vaikutuksia muun muassa yhteiskuntarakenteisiin ja työelämään: "Vaikka uusia työpaikkoja varmasti myös syntyy, edessä on vaikeita kohtaanto-ongelmia, joissa esimerkiksi ihmisten taidot ja uudet tarpeet sekä ihmisten omat toiveet mielekkäistä työurista ja tarjolla olevat tilaisuudet eivät tule kohtaamaan. Myös prosessien eritahtiset aikaraamit [tekoälyn nopea kehitys versus ihmisen hidas muuttuminen] tuovat mukanaan vaikeita ongelmia, sillä jo nyt on nähtävissä tekoälypohjaisten sovellutusten nopea esiinmarssi ja vaikutukset, mutta ihmiset kykenevät mukautumaan muutoksiin hitaammassa, lajilleen ominaisemmassa aikataulussa - kokonaisista kansakunnista nyt puhumattakaan. Lisäksi käsillä ei ole pistemäinen muutos, joka aikanaan pysähtyy johonkin uuteen tasapainotilaan, vaan alati etenevä ja todennäköisesti myös kiihtyvä prosessi. Pohtia siis sopii, ovatko uuden talouden kellokkaiden visioimat näyt loputtomasti ja joustavasti osaamistaan ja työnkuvaansa päivittävistä, keikkatöissään iloisina ahertavista ihmisistä alkuunkaan realistisia."

Teknologiautopioiden tarkastelemiseen - etenkin niiden puolestapuhujien näkökulmasta - Haukkala ehdottaa Rawlsin tietämättömyyden verhon laskemista: "Olisi hyvä, jos ihminen ei itse tietäisi omaa osaansa utopiassa, jota on muille tarjoamassa."

Suuren pelin paluussa esitetään Suomelle toimivan strategian rakentuvan kolmen sisäkkäisen turvallisuuden kehän varaan. Sisin kehä on kansallinen turvallisuus, keskimmäinen kehä alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus ja uloin globaaliturvallisuus. Haukkala näkee kehät voimakkaasti keskinäisriippuvaisina ja sisimmän niistä tärkeimpänä, minkä hän tuo esiin konkreettisin kielikuvin:

"On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi  jää varjeu ja suojautuminen. Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita tai jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä."

Teoksen viimeisessä luvussa "Pienen maan suuri strategia" Haukkala hahmottelee tulevaisuuden toimijuutta Suomelle. Luvun lopussa esitellään kymmenen periaatetta, jotka Haukkala esittelee "eräänlaisena huoneentauluna Suomelle" ja jotka tiivistävät kirjan sanoman. Suuren pelin paluu päättyy sanoihin "Maailma ja tulevaisuus kuuluvat niille, jotka toimivat", ja teos esittelee yhden toimintasuunnitelman ja perustelut sille.

lauantai 27. helmikuuta 2021

Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

 

SKS 2016. 181 s.

Evoluutiobiologi ja tietokirjailija Helena Telkänrannan kirjoittama tietokirja Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää? käsittelee yleistajuisesti ja helposti lähestyttävästi mutta kuitenkin tieteellisesti eläinten ja ihmisen yhtäläisyyksiä ja eroja.

Kirjassa on esimerkkejä monenlaisista eläinlajeista: ihmistä biologisesti lähellä olevista kädellisistä, ihmistä arjessa lähellä olevista lemmikkieläimistä kuten kissoista ja koirista, ihmiselle älykkäinä jo aiemmin näyttäytyneistä lajeista kuten delfiineistä - mutta myös laajemmin, sillä teoksessa kerrotaan tutkimuksia myös vaikkapa kaloista, ravuista ja hyönteisistä.

Teoksen sisältö on monipuolinen. Telkänranta kirjoittaa eläinten musikaalisuudesta, laskutaidosta, ajantajusta ja kielitajusta, mutta myös empatiasta ja yksilöllisistä eroista. 

Eläin ja ihminen on viihdyttävää korna-ajan luettavaa, jota voi nauttia pieniäkin annoksia kerrallaan ja joka saa katsomaan maailmaa eri tavoin.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Sukupuuttoparatiisi (striimi)

Työryhmä Mekaanisen joutsenen nukketeatteriesityksestä Sukupuuttoparatiisi oli kiinnostava kritiikki Helsingin Sanomissa, ja kun kävi ilmi, että esitystä pääsi katsomaan striimauksena, oli aika ensimmäisen korona-ajan teatterikokemuksen.

Edellisestä teatterikäynnistä olikin aika lailla vuosi, joten näytelmänälkä on päässyt syntymään. 

Sukupuuttoparatiisi käsittelee lapsettomuutta valintana - ja samalla luonnollisesti myös sen vaihtoehtoa, lasten saamista. Päähenkilö Eeva on keski-ikäinen nainen, joka on korkeasti koulutettu tutkija, joka tutkii Itämerta. Työyhteisöön kuuluu muitakin naisia, joiden kautta valotetaan erilaisia elämänvalintoja perhe-elämän suhteen. Sukupuuttoparatiisi herkuttelee erilaisten stereotypioiden ristiinvalotuksella aiheestaan, mutta lopulta oli hankala hahmottaa, mikä näytelmän sanoma oli. Jokainen tekee valintoja, ja se on tosi ok? Jos näin, niin hiukan latteaksi jäi. Tai sitten missasin jotain olennaista.

Joku kulttuuribloggari toi esiin sosiaalisessa mediassa sen, kuinka toisten sieluntyö (näytelmä) latistuu joksikin aivan liian arkiseksi, kun sitä katsoo tietokoneen näytöltä striiminä ja näytön vieressä tursuavat tiskit - tai mitä se kotitodellisuus sitten kenelläkin on. Me olimme järjestäneet teatteri-illan, mutta itsekin jäin miettimään striimaamisen eri puolia. Ensinnäkin: olen todella iloinen, että nyt kun kulttuurin äärelle ei minnekään pääse, esityksiä kuitenkin on ja niiden striimauksia tarjotaan. Sukupuuttoparatiisin striimaus oli myös teknisesti varsin hyvin onnistunut. Mutta - sitten tulee mutta. 

Teatterikokemuksella ja tv-ruudusta katsottavalla audiovisuaalisella materiaalilla on olennaiset eronsa. Elokuvat ja tv-sarjat on tehty audiovisuaalisiksi tuotteiksi, ja ruudulta katsottu teatteri on lopulta - videoitua teatteria. Kokonaisvaltaisuus katoaa striimissä. Sukupuuttoparatiisissakin oli hienon näköinen merellinen ääni- ja valomaailma, mutta tv-ruudussa taustakohina vaikeutti puheen kuulemista niin paljon, että ajoittain kaipasin tekstityksiä, ja valaistuksen puolesta kokonaisuus näytti usein lähinnä hämärältä. Teatterin lavalla toimivat lavastueslementit ja liikehdintäkään eivät välity samalla tavoin tv:n kautta.

Koetan ajatella, että tämän on nyt tämän hetken sovellus teatterista - parasta, mitä nyt voidaan tehdä ja mitä me voimme saada. Ja arvostan sitä, että tekijöitä vielä on. Ehkä striimauskokemukset saavat meidät myös arvostamaan livetapahtumia aivan uudella tavalla. Toivottavasti pääsisi taas ihan oikeaan teatteriin...


torstai 18. helmikuuta 2021

Valter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

 

SKS 2020. Suom. Hannu Oittinen. Vironkielinen alkuteos Läänemeresoome tulemised, 2018. 405 s.

Virolaisen arkeologian professorin kirjoittama tietokirja Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria on kiinnostavalla ja kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla kirjoitettu teos, joka pyrkii luomaan kokonaiskuvaa itämerensuomalaisista niin arkeologian, kielitieteen kuin genetiikankin avulla. Jollakin lailla teoksesta - sen lähestymistavasta - tulee mieleen Yuval Noah Hararin tuotanto: Langin tyyli ei ole yhtä popularisoiva tai poleeminen, mutta Homo Fennicus on ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kielihistoria asetetaan selvästi osaksi laajempaa kontekstia. Juuri tämä tekee teoksesta mielenkiintoisen. 

Lang ottaa teoksessaan kantaa erilaisiin kielitieteen historian selitysmalleihin siitä, millaisena itämerensuomen syntyhistoria on nähty ja miten kielen vaiheet on historiaan sijoitettu. Kielitieteen historiasta saa siis teoksesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Lang peilaa omaa tulkintaansa. 

Koska teoksessa kielihistoria asetetaan ajalliseen kontekstiin suhteessa arkeologiaan, kirjassa käsitellään melko pitkästi ja mielestäni yksityiskohtaisesti esimerkiksi erilaisia keramiikkakulttuureja. Ymmärrän tämän tarpeellisuuden; oma kiinnostukseni arkeologiaa kohtaan ei kuitenkaan ole näin yksityiskohtaista, kuin mitä Langin teoksen sisältö paikoin on, joten näissä kohdin koin kirjan hieman puuduttavaksi.

Lang alleviivaa - riittävän monessa kohdin teosta, jotta se lukijalle selväksi tulee -, että "yhtäläisyysmerkki tulee poistaa arkeologisen kulttuurin ja kielen ja geenien väliltä". Lang kritisoi teoksessaan ennen muuta kampakeraamista teoriaa, jossa kampakeramiikka on liitetty suomalais-ugrilaisiin, ja Kalevi Wiikin tulkintaa, jonka mukaan suomalais-ugrilaista asutusta ja kieltä olisi ollut Suomessa ja Virossa jo pysyvästi jääkauden jälkeisestä ajasta asti.

Homo Fennicus on ajattelemisen aihetta antava kirja, jossa selväksi tulee myös se, että etenkin genetiikka etenee tällä hetkellä sellaisin harppauksin, että uusia tutkimustuloksia saattaa tulla nopeaankin tahtiin. Tämä jättää lukijan odottavalle kannalle - ehkäpä Langin teoksen tyyppisiä kokonaisesityksiä on tulossa enemmänkin.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Juha Ruuska (toim.): Metsäkoulu

 

Metsäkustannus 2020. 371 s.

Metsäkoulu on metsänomistajille suunnattu tietoteos, joka käsittelee aihepiiriään, metsätaloutta ja oman metsän hoitoa, ymmärrettävästi toisaalta sellaiselle lukijakunnalle, jolla aiempaa kokemusta ei juuri ole, ja toisaalta se syventää osaavankin lukijan osaamista. Koska painetut teokset osin aina jossakin vaiheessa muuttuvat vanhentuneiksi, Metsäkoulussa vinkataan myös Suomessa toimivien sähköisten palveluiden ja sivustojen äärelle.

Metsäkoulu on kirjoitettu informatiivisesti ja selkeästi, ja kuten takakansi lupaa, se toimii käsikirjana. Teos on jaettu kahteenkymmeneen lukuun. Teos lähtee liikkeelle kertomalla metsätaloudesta Suomessa, metsänkasvatuksen lähtökohdista ja puulajeista. Teoksen alkupuoli muistuttaakin osin koulun biologiankirjoja, joskin painopiste on erilainen. 

Metsäkoulun keskivaiheilla keskitytään erilaisiin metsäpalstalla tehtäviin toimenpiteisiin ja toimintatapoihin; käsitellään metsänuudistamista, taimikonhoitoa, harvennushakkuita, metsäenergiaa, suometsiä, jatkuvaa kasvatusta, puukauppaa, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksia ja mittausta, metsäsuunnitelmaa ja puuston arviointia, metsätuhoja ja metsätalouden kannattavuutta. 

Teoksen loppupuolen luvut tuovat vielä esiin näkökulman metsäluonnon monimuotoisuudesta ja metsänkäytön säätelystä, ja teos päättyy lukuihin omistajanvaihdoksesta ja metsäverotuksesta. Kuten sisällön referoimisesta huomaa, kirja on kattava peruspaketti asioista.

Teoksen lopusta löytyy vielä metsäsanasto, jonka suhteen on sanottava, että teosta lukiessani opin lukuisia uusia sanoja - tai ainakin altistuin niille lukiessani. Henkilökohtainen suosikkini on metsälö. Metsälö tarkoittaa "yhtä tai useampaa metsäpalstaa, joka kuuluu samalle omistajalle".

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Maaretta Tukiainen: Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän


Tuuma 2019. 138 s.

Maaretta Tukiaisen kirjoittama elämäntaito-opas Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän on paljon parempi ja sisällökkäämpi kuin varsin kliseiseltä kuulostava nimi antaa olettaa. Tukiainen avaa teoksessaan minimalismin estetiikkaa ja teoriaa ja antaa konkreettisia työkaluja ja ajattelemisen aihetta elämänmuutokseen, joka tähtää turhan karsimiseen elämästä, merkityksellisyyden löytämiseen tai kirkastamiseen ja itselle olennaiseen keskittymiseen.

Erityisesti pidän teoksessa Tukiaisen tavasta lähestyä aihettaan. Konkreettiset esimerkit ja analogiat ovat pitkälti taiteen - kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin, elokuvan ja muiden taiteenlajien - maailmasta, ja elämänmuutostyökaluista kertoessaan Tukiainen kertoo elävästi konkreettisia esimerkkejä omasta elämästään.

Tärkeintä tänään on siis sujuvaa ja helppoa luettavaa, jossa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Teos on lisäksi esteettinen: se on pieni, painettu laadukkaalle paperille, kuvitettu tyylikkäästi ja taitettu väljästi. Tämä mahdollistaa omien muistiinpanojen tekemisen ja teoksen käyttämisen ikään kuin käsikirjana. 

Inspiroiva kirja!