Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Docendo 2023. Storytelin äänikirja, 12 h 29 min.

Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan kolmas osa, Operaatio Napakettu, sijoittuu pohjoiseen. Lapissa - niin Suomen kuin Norjankin alueella - alkaa tapahtua. Suomen Lapissa valmiusjoukkojen harjoituksissa oleva Joni joutuu tapahtumien polttopisteeseen, ja pian Natoon liittyneen Suomen joukkoja lähetetään ratkomaan myös tilanteita Norjassa.

Tiedustelun parissa työskentelevä Riina lähtee ulkoministeriön matkalle Huippuvuorille, mikä ei sekään jää pelkäksi lomailuksi, koska paikalla on Aavikkoketusta tutuksi tullut amerikkalainen agentti Peto. 

Mikael on pitkälti siisteissä sisätöissä, mutta pääsee pariinkin otteeseen myös kentälle. Esikunnan hommissa korostuu cyberrikollisuus, minkä myötä Hilla-nimisen murteellisesti puhuvan nörttihahmon rooli korostuu. Hillan esikuva löytynee Stig Larssonin tuotannosta.

Jonin puoliso Meri saa myös hieman enemmän roolia Operaatio Napaketussa kuin aiemmissa sarjan osissa, nimittäin hän toimii yliopstolla vaihto-opiskelijoiden parissa ja hänen vastuullaan on eritoten kiinalaisen Wein tutustuttaminen suomalaiseen kulttuuriin. Pohjoisessa - Lapissa ja Jäämerellä - läsnä on toki Venäjä, mutta miten ne muut suurvallat intresseineen ja teknologioineen...

Operaatio Napaketussa on monenlaisia aineksia: cyber- ja hybridisodankäyntiä, suurvaltapolitiikkaa, biologista sodankäyntiä, monia lokaatioita, maskirovkaa, vakoilua, perinteistä sodankäyntiä, teknologiaa... Romaani päättyy totaaliseen cliffhangeriin, mikä viittaa paitsi siihen, että sarja jatkuu, ehkä myös siihen, että kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa olisi voinut rajata tarkemmin, jos sarjaa on tarkoitus voida lukea myös itsenäisinä teoksina. No, kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa - ja lukijana ei kuin kohti neljättä osaa.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.

Jen Beagin: Viileä vaalea

Otava 2023. Alkuteos Big Swiss. Suom. Maria Lyytinen. Storytelin äänikirja, 14 h 34 min.

Lukukokemukseni ytimessä Jen Beaginin romaanista Viileä vaalea oli tunne siitä, että tämä on amerikkalainen tarina. Romaanin päähenkilö on Greta, varhaiskeski-ikäinen nainen, joka vaikuttaa elämän ajelehtijalta. Hän on muuttanut uuteen kaupunkiin, ystävänsä Samanthan taloon, ja aloittaa uudessa työssä Om-nimisen terapeutin terapiaistuntojen litteroijana. 

Terapiaistuntojen litteroiminen avaa Gretalle aivan uuden näkökulman kaupunkilaisiin - vaikka hän saa tietää terapiassa käyvästä vain nimikirjaimet, äänistä tulle hänelle tuttuja ja hän tunnistaa terapia-asiakkaita kaupungilla. 

Greta ihastuu terapia-asiakkaista naiseen, jota hän kutsuu Big Swissiksi. He tapaavat koirapuistossa ja aloittavat suhteen. Suhteen dynamiikka on outo ja rakentuu valheen varaan: Greta tietää terapiaistuntojen litterointien kautta Big Swissistä enemmän kuin mitä tämä kertoo Gretalle itsestään, ja Gretan on myös kehitettävä itsestään valeidentiteetti nimeä myöten Big Swissille, jottei jäisi kiinni siitä, että on terapiaistuntojen litteroija.

Romaanin kerronta koostuu toisaalta terapiaistunnoista (eli kuulostaa näytelmädialogilta: sanotaan, kuka puhuu, ja sen jälkeen repliikki; välissä saattaa olla litteroija-Gretan kommentteja), toisaalta tavanomaisesta kerronnasta. Juonessa on absurdin oloisia sisältöjä. Esimerkiksi Gretan ja Sabinan elämä Sabinan 1700-lukuisessa talossa on varsin boheemia: Sabina myy pilveä, keittiössä on mehiläispesä, jossain vaiheessa pihaan hankitaan miniaaseja. 

Romaanissa on joitakin oivalluksia nykykulttuurista ja -yhteiskunnasta, esimerkiksi terapiakulttuurista ja traumapuheesta. Gretan ja Sabinan boheemi elämä tuo mukaan humoristisia käänteitä. Amerikkalaisuuden kokemusta romaaniin mielestäni rakentaa se, että jostakin syystä olen viime aikoina alkanut kiinnittää tarinoissa huomiota siihen, jos ne kuvaavat elämää valtiossa, joka ei ole hyvinvointivaltio. Viileä vaalea on ehdottomasti tällainen romaani. 

Greta on omillaan tai ystäviensä ja satunnaisesti muiden ihmisten varassa. Raha on ansaittava elantonsa eteen itse. Kun Gretan koira tarvitsee lääkäriä, eläinlääkärin voi tilata kotiin, mutta lasku on suuri. Greta ei itse tajua sitä: kun hänen ystävänsä eläinlääkärin lähtiessä sujauttaa tälle shekin, Greta luulee kyseessä olevan puhelinnumeron antamisen ja treffien sopimisen. Jos ihminen joutuu sairaalaan, se maksaa. Sabinan ja Gretan talo on tavallaan vahna ja hieno, mutta sen tarkempi kuvaus välittää kuvan lähes asuinkelvottomasta rötisköstä: keskuslämmitystä tai eristystä ei ole, joten talvella ollaan kaminan ja hiustenkuivaajan varassa. Verhoissa talvehtii luteita. Keittiön mehiläispesän valtaavat toukat. Valtavassa maassa voi kyllä muuttaa sen äärestä toiseen ihan milloin huvittaa eikä sitä kukaan vahtaa, mutta kukaan tai mikään taho ei myöskään auta. Gretakin tuntuu saapuneen uuteen kaupunkiin suunnilleen reppu selässä ja siinäpä se. 

Viileä vaalea on ristiriitainen ja kiinnostavakin romaani, mutta erityistä klassikkoainesta en romaanissa aisti.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Tammi 2020. Suom. Kristiina Rikman. Storytelin äänikirja, 11 h 7 min.

Olive Kitteridge on romaani, jonka suosiota tai klassikkoutta on hankalaa hahmottaa - tai sitten se edustaa jotakin sellaista kyläyhteisöä kuvaavaa romaanigenreä, joka ei vain ole oma suosikkinin. 

Romaanin nimihenkilö Olive Kitteridge on itsessään kiinnostava: kiukkuinen, eläköitynyt rouva, jolla on mies ja aikuinen poika. Hahmossa on särmää ja myös haavoittuvuutta. Parhaimmillaan ja koukuttavimmillaan romaani onkin silloin, kun se kuvaa Oliven elämänpettymyksiin liittyviä hankalia tunteita, joista ei ole trendikästä tai ehkä edes mahdollista keskustella kahvipöydässä.

Romaanissa kuitenkin kuvataan milloin ketäkin kyläläistä ja mahdollisesti kuvauksen fokuksessa olevalla hahmolla on jokin suhde tai mielipide Olivesta tai tämän miehestä. Näissä osioissa romaani kuitenkin maalaa niin laajaa panoramaa, että olin moneen otteeseen luovuttaa kuuntelemisen kesken.

Jennifer Egan: Piparkakkutalo

 

Tammi 2023. Alkuteos The Candy House. suom. Helene Bützow. BookBeatin äänikirja.

Pidin todella paljon Jennifer Eganin Sydäntornista, sitten Aika suuri hämäys ei enää tuottanut vastaavaa wau-elämystä, ja Piparkakkutalo puolestaan tuntui jo aika tyhjänpäiväiseltä romaanilta. 

Piparkakkutalossa kuvataan amerikkalaista yhteiskuntaa, nykyajan työ- tai bisneselämää, koetetaan luoda trillerimäisiäkin juonikoukkuja ja pyritään käsittelemään kriittisesti internetin ja somen valtaa, mutta keski-ikäisen puolilämpimäksi jää. Ei jatkoon.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Tammi 2022. Alkuteos To paradise. Suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja.

Hanya Yanagiharan Paratiisiin on triptyykkiromaani, sen verran minulla oli tietoa jo ennakkoon ennen kuuntelemisen aloittamista. Ja heti alkuun voin sanoa, että tämä romaani ei sovi kuunneltavaksi, tai ainakaan näin hennoilla ennakkotiedoilla. Kuuntelijana nimittäin odotin kaikkien kolmen osan tarinan jollakin tavoin liittyvän toisiinsa, kenties buddenbrookmaisella sukusaagaotteella. No, näin ei ole, ja jossain vaiheessa kuunnellessani minun oli pakko keskeyttää, googlata jokin romaanista kirjoitettu arvio ja lukea se, ja arvioin luettuani oivalsin, että osilla ei ole muuta kuin temaattinen yhteys toisiinsa. 

Rakenne romaanissa on siis hieman samankaltainen kuin Robert Bolañon 2666:ssa, joka koostuu viidestä teoksesta, jotka on painettu yhdeksi niteeksi - mutta Bolañon teos kuitenkin palkitsee sillä, että vaikka teokset voi lukea itsenäisinä, tarinoilla kuitenkin lopulta on yhteytensä.

Yanagiharan romaanissa näin ei ole. Sen sijaan kuulijaa piinataan sillä, että eri aikoihin ja paikkoihin sijoittuvissa tarinoissa (osat 1, 2 ja 3) on samannimisiä henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan ole samoja henkilöitä tai toisilleen sukua tai samoissa suhteissa keskenään, ainoastaan saman nimisiä. Tämä ratkaisu on ärsyttävä, ja itse koin, että ainoa, mitä sillä koetetaan sanoa, on se, että ihmiset ovat erilaisia, erilaisissa rooleissa, erilaisissa tilanteissa, eri ajoissa - vaikka nimet heitä yhdistäisivätkin eli heissä on silti ikään kuin jotain samaa. Noh, jos tämä on ainoa viesti nimissä, aika alleviivaava tapa sanoa asia.

Hankaluutta tässä Yanagiharan romaanin vastaanottamisessa verrattuna Pieneen elämään toi itselleni myös yleissivistykseni puute liittyen Havajin historiaan. Ennen romaanin lukemista en tiennyt Havajin historiasta käytännössä mitään (nykyhetkestä ohuesti leit ja sen, että kyseessä on yksi USA:n osavaltioista), nyt tiedän hieman enemmän. Mutta romaanin toisen osan Havaji-tarinan kontekstien ymmärtäminen jäi minulta siis hyvinkin heikoksi.

Yanagiharan tyylissä on kuitenkin jotain viehättävää, joten ei Paratiisiin huono romaani ole. Se vain kannattaa kuuntelemisen sijaan lukea, ja helpoimmin lähestyttäviä osia suomalaiselle lukijalle ovat lyhyt ensimmäinen 1800-luvulle sijoittuva traagisen rakkaussuhteen kertova tarina ja dystooppinen kolmas osa.

Kahden romaanin lukukokemuksen perusteella Yanagihara vaikuttaa niiltä kirjailijoilta, jotka tunnistettavalla tyylillä kirjoittavat uudelleen samaa tarinaa. Yanagiharalla tarinan peruselementtejä ovat sorto, vallankäyttö, homoseksuaalisuus, muut etnisyydet kuin valkoisuus sekä köyhyyden ja rikkauden kontreasti mutta siten, että rikkaus jollakin lailla liittyy keskushenkilön elämään, olipa se sitten menetettyä perheomaisuutta, tulevaa perintöä tai jotakin vastaavaa. Rahoja harvoin ansaitaan omalla tekemisellä, mutta rahakasta elämää vietetään ainakin jossain vaiheessa, jotta romaaniin saadaan yksityiskohtaisia illalliskuvauksia.

Hervé Le Tellier: Poikkeama

 

WSOY 2023. Alkuteos L'Anomalie, suom. Lotta Toivanen. BookBeatin äänikirja.

Hervé Le Tellierin Poikkeama on loistava ja koukuttava dystopia, jossa sama Ranskasta Amerikkaan lentävä lentokone laskeutuu kahteen kertaan - ensin ihan normaalisti, keväällä, ja sen jälkeen uudelleen kesällä.

Romaanin juonelliset koukut ja keskeisimmät scifille tyypilliset pohdinnat liittyvät toiseen laskeutumiseen: miten on mahdollista, että jo kertaalleen laskeutunut kone on laskeutumassa uudelleen, kyydissään tismalleen samat ihmiset, jotka ovat jo jatkaneet elämäänsä keväisen laskeutumisen jälkeen - vai ovatko he samoja? missä kone on oikein lymyillyt kuukausikaupalla vain ilmeistyäkseen uudelleen? vai onko kyseessä sama kone ollenkaan? onko kyseessä kopio? 

Romaanin alkupuoli, ennen toisen koneen ilmaantumista, vaatii lukijalta hieman kärsivällisyyttä kiinnostua lukemaan romaanin usean keskeisen henkilön elämästä, mutta kun toinen kone laskeutuu ja romaani todella pääsee vauhtiin, sitä ei todellakaan halua laskea käsistään.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Tammi 2018. Alkuteos A Little Life, suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja, 36 h 48 min.

Tartuin Hanya Yanagiharan romaaniin Pieni elämä ystävän suosituksesta. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, mutta käsitin kirjan olevan globaali hittiteos. Pieni elämä on paksu romaani, joka jakautuu useaan osaan. Kaikki osat kertovat samoista ihmisistä, mutta fokalisoija vaihtelee. Romaanissa on lukuisia henkilöhahmoja, mikä tuntuu haastavalta kuuntelemisen alussa, mutta teoksen edetessä henkilöhahmot kyllä oppii tuntemaan hyvin.

Romaanin keskushenkilöinä on neljän ystävyksen porukka: Malcolm, JB, William ja Jude. Ensimmäinen osa sijoittuu heidän nuoruusvuosiinsa, collegeopintoihin New Yorkissa. Romaanin alussa mietin, että en itse asiassa ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan neljän nuoren amerikkalaispojan opiskeluajoista kymmeniä tunteja ja saas nähdä, kuinka pitkälle tämän teoksen parissa jatkan. Romaanin nimi kuitenkin antaa vahvan vihjeen siitä, ettei kyseessä ole "vain" nuoruusvuosien kuvaus. Kertomuksen edetessä, kun hahmoista vuorotellen paljastetaan lisää ja heidän henkilökuvaansa syntyy syvyyttä, romaani imee mukaansa. Myös joidenkin sivuhenkilöiden rooli kasvaa merkittäväksi, mikä toisaalta ristivalottaa keskushenkilöiden henkilökuvaa, toisaalta tuo syvyyttä romaanin kuvaamaan maailmaan sinänsä.

Keskushenkilöt tulevat hyvin erityyppisistä taustoista, mutta maailma, johon romaanin nykyhetki sijoittuu, on pitkälti etuoikeutettujen ihmisten maailma: rahaa, asuntoja, menestystä ja matkoja on. Tämä ratkaisu tuntuu ajoittain banaalilta tai siltä, että lukee aikuisten satua. Toisaalta henkilöhahmojen sijoittaminen tällaiseen maailmaan mahdollistaa heille runsaammin toimintaratkaisuja ja luo kenties vahvemman kontrastin sen kanssa, että hahmoista paljastetaan hiljalleen hyvinkin traumaattisia asioita.  

Pieni elämä on myös yksi väkivaltaisimmista romaaneista, joita olen lukenut, ja väkivaltakohtaukset nimenomaan kuunneltuina herättivät ajoittain voimakkaastikin sellaisen olon, uskallanko vastaanottaa teoksen kuunneltuna - lukiessa pystyy ennakoimaan ja "suojelemaan" itseään kamalilta kohdilta paremmin kuin äänikirjan kanssa, jolloin ei voi tietää, kuinka hirvittäviä asioita seuraavaksi kerrotaan.

Pieni elämä on erittäin vaikuttava, itkemään saava teos, joka kannattaa lukea ja jonka maailma ja tapahtumat jäävät mieleen ja mietityttämään. Romaani muistuttaa myös siitä, että päälle päin ei voi toisesta ihmisestä nähdä, mitä hän on kokenut.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Otava 2021. Alkuteos The Undergroud Railroad, suom Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 11 h 45 min.

Maanalainen rautatie ei sovellu kovin hyvin kuunneltavaksi: romaanissa on paitsi keskushenkilö Coran lisäksi useita henkilöhahmoja, myös kronologian rikkovia ennakointeja ja takaumia. Luettuna tästä romaanista olisi varmasti syntynyt erilainen kokemus. Teoksen tematiikka on tärkeä: romaani kertoo orjuudesta Yhdysvalloissa ja ajasta, kun orjuus alkaa murtua mutta ei vielä ole päättynyt. 

Orjuutta romaanissa kuvataan väkivaltaisen yksityiskohtaisesti. Realismin rikkoutumisen ja toivon symbolin romaaniin tuo sen nimen mukainen "maanalainen rautatie": romaanissa on olemassa salainen maanalainen rautatieverkosto, jonka avulla orjat voivat päästä pakoon. Romaanin keskushenkilö Cora pakenee plantaasilta maanalaista rauatietä pitkin, ja tavallaan koko romaani on odysseia, joka kuvaa Coran pakoa, joka hetken seesteisen ajanjakson päästä jälleen jatkuu. Ihmisiä Coran ympärillä kuolee, ja yhteiskunta näyttäytyy rasismin läpäisemänä - lukuun ottamatta joitakin valkoisia, jotka ajavat orjuudesta luopumista ja operoivat esimerkiksi maanalaista rautatietä.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Otava 2020. Alkuteos The Nickel Boys. Suom. Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 6 h 49 min.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat käsittelee rotusortoa, rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta Amerikassa. Keskeisenä tapahtumapaikkana, joka oikeastaan määrittelee koko päähenkilö Elwoodin elämää, on Nickelin koulukoti, jonne Elwood joutuu ilman syytä. 

Elämä ja arki koulukodissa on siististä ulkokuoresta huolimatta täyttä helvettiä. Koulukodin työntekijät toimivat mielivaltaisesti ja ovat valmiita käyttämään äärimmäistä väkivaltaa. Koulukotikuvauksen osalta romaani tuo mieleen holokaustikirjallisuuden. Romaani on vaikuttava ja silmiäavaava katsaus Yhdysvaltain lähihistorian pimeisiin kohtiin. Romaanin taustana toimivat tositapahtumat.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

"Portaat olivat kauhean jyrkät."

Like 2021. 466 s.

JP Koskisen romaani Haukansilmä kertoo tarinaa samasta suvusta kuin Tulisiipi, mutta siinä missä Tulisiipi sijoittuu 1900-luvulle, Haukansilmässä ollaan 1800-luvulla. Romaanit voi oikeastaan lukea missä järjestyksessä vain tai niitä voi ajatella itsenäisinä teoksina. Haukansilmä alkaa siitä, kun Kuuran perhe muuttaa Suomesta Amerikkaan ja saapuu laivalla New Yorkiin. Päähenkilönä on perheen poika Yrjö, jolle siunaantuu monta nimeä: Amerikkaan saavuttaessa isä päättää, että nimen on sovittava uuteen kulttuuriin, ja niinpä Yrjöstä tulee George. 

Amerikan-elämä alkaa New Yorkista, kaupunkielämästä ja kaupunkikuvauksesta. Kun asiat menevät kaupungissa huonosti ja perhe kuulee mahdollisuudesta saada maata lännestä ja asua uudisasukkaana, tartutaan mahdollisuuteen ja muutetaan preerialle. Uudisasukaselämää preerialla kestää aikansa, kunnes intiaanit hyökkäävät ja George päätyy heidän matkaansa heidän vankinaan.

Haukansilmä on enemmän seikkailuromaani kuin Tulisiipi, mutta se yhtä lailla käsittelee yhteiskunnan jännitteitä ja valtarakenteita ja tyylissä on samaa kuulautta ja ajatuksen kirkkautta kuin Tulisiivessä. Kirjailija tapattaa henkilöhahmojaan varsin surutta, mikä tuo lukukokemukseen haikeutta ja tekee romaanista elämänmakuisen. Muutoksia ja menetyksiä tapahtuu ja se kuuluu elämään.

Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tammi 2022. Alkuteos Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn äänikirja, 11 h 43 min.

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on hyvin viehättävä kirja. Romaanissa eletään aikaa Amerikassa ennen ja jälkeen pandemian. Maailmassa leviää georgiantauti, joka tappaa enemmistön ihmisistä ja lopettaa sivilisaation ja teknologian sellaisina kuin me ne tunnemme. Pandemian jälkeinen aika alkaa vuodesta nolla: ei ole internetiä, lehdistöä, sähköä, lentokoneita... ihmiset kirtelevät jalan tai hevosilla ja muodostavat pieniä asutuskeskuksia. 

Tilanne, josta romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle, on Shakespearen Kuningas Lear -näytelmän näytös Torontossa: pääosan esittäjä Arthur Leander saa sydänkohtauksen lavalla. Leander on romaanin keskushenkilö, jonka rakkaus- ja perhe-elämää puretaan hiljalleen auki sekä hänen omasta näkökulmastaan että hänen läheistensä näkökulmista. Tämä on se seikka, jolle romaanin viehättävyys rakentuu: vaikka Arthurin elämä tavallaan on poikkeuksellinen - hänestä tulee kuuluisa näyttelijä -, lähelle zoomattuna kyse on kuitenkin elämän pienistä yksityiskohdista.

Asema 11 on puolestaan Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan elämänmittainen taideprojekti, sarjakuvakirja, jota hän työstää intohimoisesti, joka on eräänlainen kaksois- tai pakomaailma Mirandalle ja joka nousee romaanissa tärkeään rooliin. Asema 11 -sarjakuvakirja havainnollistaa sitä, kuinka erilaisia tulkintoja annamme asioille ja millaisia merkityksiä projisoimme niihin riippuen omasta kontekstistamme - kuinka taiteilija ei voi koskaan määrittää yksin teoksensa merkitystä. Samaan romaanissa liittyy Shakespearen tuotanto: Arthur kuolee lavalle kuningas Learina, ja pandemian jälkeisessä maailmassa lukija pääsee seuraamaan kiertävää sinfoniaorkesteria ja teatteriseuruetta, joka esittää Shakespearen näytelmiä.

Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.

Delia Owens: Suon villi laulu

 

WSOY 2020. Alkuteos Where the Crawdads sing, 2018. Suom. Maria Lyytinen.

Delia Owensin Suon villi laulu on mainostetuin kirja, jonka olen aikoihin lukenut, ja varsin vetävästä lukuromaanista onkin kyse. Romaanin päähenkilö on Kye, köyhän marskimaalla asuvan perheen nuorin tytär, ja teos on samanaikaisesti kasvutarina, dekkari, oikeussalidraama, rakkauskertomus ja ryysyistä menestykseen -kertomus. Vahvimmillaan romaani on rakkaustarinana ja köyhyyden kuvauksessa: köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa alemmuuden- ja kyvyttömyydentunnetta ja sinnikkäitä ratkaisuja on kuvattu hienosti, rakkaustarina-tasosta tulee mieleen kasarileffa Sininen laguuni. Dekkarina ja oikeussalidraamana romaani on tylsä: poliisityötä kuvataan niin kliseisesti kuin olla ja voi, ja oikeussaliosuus muistuttaa esimerkiksi supertylsää romaania Lumi peittää setripuut, joka oli myös aikansa bestseller. Yllättävästä lopetuksesta Suon villiä laulua on kyllä kehuttava.

Romaanin alussa Kyen äiti jättää perheensä ja pian lähtee myös kolme vanhinta sisarusta, eikä aikakaan, kun myös Kyen isoveli lähtee kotoa ja näin pikku-Kye jää kaksin väkivaltaisen, jupon isänsä kanssa. Alle kouluikäisenä Kye koettaa ottaa vastuun taloudenpidosta, ja isän kanssa koetaan myös hyviä hetkiä. Lopulta kuitenkin myös isä katoaa ryyppyreissuilleen ja Kye jää aivan yksin. Oman neuvokkuutensa, sinnikkyytensä ja muutamien ystävällisten ihmisten avulla Kye kuitenkin selviää. Hänen elämänsä sisältö on luonto, ja eläinten, etenkin lintujen, hän kokee olevan perhettään.

Kye elää elämäänsä yhteiskunnan ulkopuolella: hän käy koulua yhden päivän, koska haluaisi oppia lukemaan "ja tietää, mikä numero tulee 29:n jälkeen", mutta ainoa koulupäivä on niin nöyryyttävä, että hän ei kouluun palaa. Kasvettuaan nuoruuteen Kye kokee onnistumisia ja pettymyksiä rakkaudessa, mihin myös romaanin dekkaritaso liittyy. Romaanin ryysyistä menestykseen -taso on osin ihanaa kuka tahansa pystyy mihin tahansa -höttöä, mutta sellaisena myös epäuskottava.

Kokonaisuudessaan Suon villi laulu on hyvä kesäkirja ja luontosuhdetta kuvatessaan myös ajankohtainen, mutta minun on vaikea nähdä, että tästä bestselleristä muodostuisi klassikkoa. Elokuva kuitenkin tietysti on tekeillä.