Tara Westover: Opintiellä

"Voimallisin muistoni ei ole muisto ensinkään."

Tammi 2018. Suom. Tero Valkonen. Alkuteos Educated, 2018. 435 s.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä on huikaiseva ja vaikuttava lukukokemus. Westover (s. 1986) muistelee teoksessa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan. Vaikuttavan teoksesta tekee hänen elämänolosuhteensa - toisaalta hyvin omintakeiset, toisaalta logiikaltaan varsin yleistettävissä olevat ja yleismaailmalliset.

Westoverin tarinasta on vaikeaa kirjoittaa omin sanoin, sillä silloin se kuulostaa lattealta tai jotenkin sosiaalipornolta. Opintiellä-teoksen nerokkuus nimittäin perustuu sen kerronnalliseen otteeseen - eikö jokainen ihminen pidä omaa maailmaansa ja sen olosuhteita normaaleina ja jollakin naiivilla tavalla kuvittele, että kaikki muutkin elävät samalla tavalla, tai jos huomaa, että näin ei ole, pitää muiden maailmaa joko jotenkin vääränä tai vähintäänkin epänormaalina? Näin Westover suhteutuu omaan tarinaansa ja omaan menneisyyteensä, ja vasta kasvaessaan alkaa itsekin havaitsemaan, ettei kaikki ollutkaan aivan kunnossa, tavanomaista tai "oikein".

Westover syntyy idaholaiseen mormoniperheeseen, jonka isä on hyvin ailahtelevainen, jyrkkä ja omintakeinen - mutta myös omalla tavallaan rakastava. Äiti on luontaishoitaja, joka sekoittelee kodin keittiössä homeopaattisia yrttiliemiä. Lapset eivät käy koulua, vaan ovat kotikoulussa - jota ohjataan vähän miten sattuu. Isän asenne koulutusta kohtaan tulee hyvin esille hänen lausahduksessaan "College on ylimääräinen koulu tyhmille, joeka eivät opi ensimmäisellä kerralla". Elanto ei ole helpossa - isällä on muun muassa romuttamo, jolla lapsetkin työskentelevät juuri sellaisissa oloissa, kuin siellä isän alaisuudessa on. Perheessä on monta lasta.

Vaikka muistelma kertoo mormoniperheestä ja tiukasta uskonnollisuudesta, tarina on yleistettävissä mihin tahansa ideologiaan. Toisaalta muistelma kertoo myös mielenterveysongelmista, mielenterveyden horjumisesta ja sen vaikutuksista perheeseen, olipa asia sitten tunnistettu tai kääritty toisenlaiseen kaapuun. Myös perheväkivalta on teoksen keskeinen teema.

Kaikkein yleispätevimmillä tasolla muistelma kertoo kieroutuneesta perhe- tai yhteisödynamiikasta ja siitä, millaisten lainalaisuuksien varassa se toimii ja mitä sitten tapahtuu, jos joku ei enää olekaan valmis tanssimaan tuttujen askelkuvioiden mukaan. Miten muut reagoivat? Uskaltaako joku muukin murtautua ulos ja tehdä muutoksen? Ketkä jäävät tanssimaan samaa tanssia ja millaisten valheiden ja itsepetoksen ehdoin se tehdään?

Opintiellä on myös kertomus muistamisesta, muistamisen ja identiteetin rakentamisen sekä itsenäistymisen ja omaksi itsekseen kasvamisen prosessin suhteesta. Tara Westover kirjoittaa päiväkirjaa koko nuoruutensa, ja päiväkirjamerkintöjä on hyödynnetty muistelmateoksen kirjoittamisessa. Sekavassa ja dynamiikaltaan epävakaassa perheessä kasvaminen vaikuttaa eittämättä jokaiseen perheenjäseneen. Mitä lopulta on tapahtunut, mikä on totta? Kenen muisto tai kokemus on paikkaansapitävä? Voiko yhtä aikaa olla useita totuuksia?

"Aloin järkeillä keskenäni ja epäillä, olinko sittenkään puhunut kyllin selvästi: mitä olin kuiskannut, ja mitä olin huutanut? Totean, että jos olisin pyytänyt eri tavalla, ollut tyynempi, hän olisi lopettanut. Kirjoitan tämäntyyppistä tekstiä [nuoruuden päiväkirjaan], kunnes uskon siihen itsekin, eikä siinä kauaa mene, koska minä todella haluan uskoa. On lohduttavaa ajatella että vika on minussa, koska sehän tarkoittaa, että asia on minun hallinnassani. - - Mutta muistelinpa minä sitä millä tavoin tahansa, tapaus muutti silti ennen pitkää kaiken. Miettiessäni asiaa nyt se hämmästyttää minua - ei se, mitä tapahtui, vaan se, että minä todella kirjoitin muistiin sen mitä tapahtui. - - Molemmat jäivät kirjaan, minun muistoni olivat hänen muistojensa vieressä. Vaati rohkeutta olla korjailematta aiempaa merkintää tai repimättä jompaakumpaa sivua kokonaan pois. - - Kykenemättömyys tietää varmuudella ja samanaikainen päätös olla antamatta periksi varmuudesta puhuville oli etuoikeus, jota en ollut koskaan aiemmin itselleni sallinut. Toiset olivat kertoneet elämäni tarinaa puolestani. Heidän äänensä olivat lujia, paiokkaita, ehdottomia. En ollut koskaan ajatellut, että oma ääneni voisi olla yhtä vahva kuin heidän."

Jos lopulta löytää "oman äänensä", joka on "yhtä vahva kuin heidän", ei oikeastaan enää voi kääntyä takaisin, ikään kuin perua ajatuksiaan ja oivalluksiaan. Syyllisyydenkokemukseen se tosin saatta johtaa. Eritoten isäsuhde on muistelman muistelijalle, Tara Westoverille, vaikea, ja sen käsittelemiseen syyllisyyden tematiikka liittyy vahviten:

"Oikeassa oleminen ei kuitenkaan vaikuta syyllisyyteen millään tavalla. Muihin suunnattu kiukku tai raivo eivät sitä hillitse, koska syyllisyydessä ei koskaaan ole kysymys toisista ihmisistä. Syyllisyys on oman surkeuden pelkoa. Sillä ei ole mitään tekemistä toisten kanssa. Pääsin syyllisyydestä hyväksyttyäni päätökseni sen omilla ehdoilla vatvomatta enää vanhoja murheita ja vertailematta isäni syntejä omiini. - - Opin hyväksymään päätökseni itseni tähden, itseni takia, en hänen. Siksi että asia oli minulle tärkeä, ei siksi että hän ansaitsi sen."

Opintiellä on siis myös teos, joka kertoo omaksi itseksi kasvamisesta, vaikka se voisi tehdä poikkeuksellisen kipeää.

Opintiellä on lumoava, kauhistuttava ja hyppysissään pitelevä teos, jonka sisältö yllättää moneen kertaan. Onko tämä mitenkään mahdollista? Miten voi olla tällaisia todellisuuksia? Miten tällaisia kokemuksia voi koskaan käsittää tai miten niiden kanssa on voinut elää?

Kuten alussa totesin, muistelmasta on hyvin vaikeaa kirjoittaa latistamatta sitä tai toisaalta paljastamatta sisällöstä liikaa. Teos on taiten kirjoitettu ja lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ristivalottuvat useaan otteeseen. Vaikka teoksessa muistellaan käsittämättömänkin kauheita asioita, ketään henkilöistä ei näytetä yksiselitteisessä valossa. Ehkä muistelman kirjoittamisen tavassa näkyy eräs yliopistokokemus, josta teoksessa kerrotaan:

"Yksikään Brigham Youngin yliopiston opettajista ei ollut tutkinut kirjoittamisiani yhtä tarkoin kuin professori Steinberg. Yksikään pilkku, piste, adjektiivi tai adverbi ei ollut hänelle liian vähäpätöinen. Hän ei lainkaan erotellut toisistaan kielioppia ja sisältöä, muotoa ja asiaa. Huonosti kirjoitettu virke oli huonosti hahmoteltu ajatus, ja hänen mielestään kieliopin ja sisällön logiikkaa piti aina hioa aivan yhtä tarkoin."