Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Sanna Hirvonen: Margit

 "Vilkas verenkierto ja ahnas suu."

S&S 2024. Storytelin e-kirja. 361 s.

Sanna Hirvosen romaani Margit sijoittuu Helsinkiin. Romaanin alussa eletään 1980-luvun nousukautta ja päähenkilö Ulla Romu aloittaa työuraansa mainostoimistossa. Ura lähtee nousukiitoon ja Ulla pääsee maistamaan menestystä ja rikkautta, jotka konkretisoituvat työmatkoiksi, samppanjaksi, avokadoiksi ja katkaravuiksi. Ulla myös rakastuu Valintatalossa kohtaamaansa Margitiin ja he muuttavat yhteen.

Hirvosen romaanissa on siis chick lit -tyyppistäkin meininkiä, mutta 1980- ja 1990-lukujen (lopussa päästään 2000-luvunkin puolelle) Suomen takapajuisuus luo kontrastin lajityypin perinteiseen romanttiseen miljööseen. Henkilöhahmoilla on myös omat outoutensa, esimerkiksi Ulla on lähes pakkomielteisen innostunut heraldiikasta.

Romaanin nimihahmo Margit puolestaan jätetään lukijankin kannalta jollakin lailla saavuttamattomaksi mysteeriksi. Kun nousukausi kääntyy lamaksi ja Ullan elämässä alkaa alamäki, Margit senkun porskuttaa tasaisen oloista yliopistoelämäänsä eteenpäin. 

Margitissa kuvataan yhteiskunnallisten olojen ja staus- sekä arvomaailmaerojen vaikutusta parisuhteeseen, kuin myös parisuhteen perinteistä kriisin kulminaatiota eli kolmiodraamaa. Kolmiodraaman kuvauksessa romaani on sikäli realistisimmillaan, että elämässä asiat jäävät ajoittain selittämättömiksi, ei olekaan mitään erityistä nimettävää ja jäljitettävää syytä, jonka seurauksena asiat tapahtuisivat ja olisivat rationalisoitavissa. Päätöksiä voi olla hankalaa tehdä, eivätkä muut välttämättä käyttäydy niin kuin itse ajattelisi tai toivoisi. 

Margit on sisällöltään melko kepeä romaani, jonka tyylissä on kulmikkuutta. Sen sanomana on mielestäni se, kuinka elämä on hetkellistä ja ihmisen elämänkaaressa on erilaisia vaiheita, kaikki ei ole loputtomasti samaa.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Hanna Tikander & Wilma Ruohisto: Selvin päin - Erään bilettäjän tarina

Storyside 2022. BookBeatin e-kirja. Editiosta ei käy ilmi sivumäärää.

Selvin päin - Erään bilettäjän tarina on toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittama haastattelukirja Hanna Tikanderista. Tikander on yrittäjä ja somepersoona, joka lopetti alkoholinkäytön, ja Selvin päin kertoo Tikanderin tarinan alkoholismista. Teos on kirjoitettu puhekielellä ja sen voi kuvitella toimivan hyvin äänikirjanakin. Tarinaan on rakennettu koukuttavia ennakointeja ja toisaalta lukijaa saattaa kiinnostaa tirkistellä nuorten, juhlivien ja menestyvien kaupunkilaisten elämää ja pohtia, kuka kukin mahtaisi olla.

Selvin päin ei kuitenkaan ole Seiska-henkinen tirkistely- tai kauhistelukirja, vaan kiinnostava ja avoimesti kirjoitettu pohdinta addiktiosta, addiktion tajuamisesta ja tahdosta ja keinoista tehdä elämänmuutos.

Tikander kertoo kirjassaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja nuoresta aikuisuudestaan; lapsuudenperheestään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, kouluajastaan, vaihtovuodestaan, opinnoistaan, urastaan ja yrittäjyydestään. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain taustaa päätarinalle, joka on addiktio, sen kehityskaari ja lopulta oivallus siitä, että Tikander haluaa elämältään muutakin kuin viinaa, huumeita ja krapuloita.

Antoisinta teoksessa on Tikanderin avoin, paikoin raadollinenkin pohdinta. Kun hän lopettaa alkoholin ja huumeiden käyttämisen, moni asia pitää määritellä uudestaan, esimerkiksi juhliminen:

"Mutta mikä oikeastaan oli juhlimista? Kun juhlimiseen ei enää liity päihteitä, mä en osaa enää mieltää sitä juhlimiseksi. Vaikka samaan aikaan mä en pidä juhlimisena sitä, että vedetään viivoja invavessassa, trippaillaan keskushermostoon vaikuttavien psykedeelien alaisena tai juodaan itsensä oksennus-sammumispisteeseen asti. Silti mä oli tehnyt juuri niitä asioita aina juhliessani."

Tikander tekee hienosti näkyväksi sen, että vaikka lopettaa ja haluaakin lopettaa juomisen, samanaikaisesti kuitenkin todellakin tekee mieli juoda - ja kuinka paradoksaalista tämä oikein on:

"Kun puhuu alkoholittomuudesta koko ajan, on vähän kiusallista mainita johonkin väliin, että anteeksi kun sanon, mä oikeastaan haluaisin ihan sikanan juoda. Mä aloin kiinnittää huomiota siihen, millaisissa tilanteissa mun teki mieli juoda. Ja yleensä ne hetket ovat aika nopeita. Ne menivät ohi. Joten mä olen sanonut sen itselleni ääneen: tässä hetkessä mun tekee mieli tosi paljon juoda, mutta tämä menee ohi. Se on ollut yksi mun isoimpia oivalluksia, niinkin pieni asia. Tämäkin menee ohi."

Tikander on joutunut pohtimaan paljon syitä sen taustalla, miksi hän joi. Teoksesta käy ilmi myös lukuisat yritykset päästä terapiaan ja terapiassa käyminen, eli helpolla näiden oivallusten äärelle ei varmasti ole päästy. "Mä join päästäkseni humalaan ja saadakseni tauon niistä vaikeista tunteista, mitä mä kävin läpi. Se oli samanlainen selviytymiskeino kuin syömishäiriö, masennus tai itsetuhoisuus, tarkoituksellinen tai ei-tarkoituksellinen sellainen", Tikander pohtii.

Teoksesta välittyy myös se, kuinka elämänmuutos vaikuttaa myös ihmisiin ympärillä: kun yksi muuttaa tanssiaskeliaan, muutkaan eivät voi tanssia enää täysin samaa tanssia. Alkoholittomuus näyttää vaikuttaneen niin, että Tikanderia ei kutsuta enää mukaan kaikkiin juhliin, koska koetaan, ettei hän juhli. Tai tällainen vaikutelma teoksesta syntyy. Toisaalta muutos näyttää sen, ketkä ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja läheisiä ihmisiä ja ketkä eivät.

Tikander kuitenkin tuo useaan otteeseen esiin sen, että hän ei ole puuttumassa muiden juhlimiseen, juomiseen tai huumeiden käyttämiseen, vaan omaansa. Suora puhe alkoholista ja päihteistä saattaa kuitenkin tuntua aika karulta tai tylyltä:

"Ihmiset käyttävät aineita hakeakseen kokemuksia, joita ne ei jaksa hankkia selvin päin. Usein ihmiset ajautuvat käyttämään siksi, että niillä on tylsää. Samaan aikaan mä uskon, että on paljon ihmisiä, jotka saa punkkulasillisesta rennomman tai luovemman fiiliksen, mutta mä en kuulu niihin. Mä olen aina halunnut sitä päihdyttävää ainetta lisää."

Kumppanin tai seurustelusuhteen löytäminen alkoholi- tai päihdekeskeisessä kulttuurissa - voiko suomalaista nuorten aikuisten kaupunkikulttuuria kuvailla tällä tavoin? - näyttäytyy haastavana:

"Jos tapailee dokailevaa ja pajauttelevaa tyyppiä, se ihminen karkaa välillä toiseen paikkaan. Yhteys puuttuu ja se pilaa sen ihmisuhteen kehityksen. Mä en halua joutua rajoittamaan tai kieltämään toisilta ihmisiltä jotain, koska silloin vastuu tilanteesta siirtyy mulle. Silloin mä olen taas se ongelma ja mun pitää keksiä ongelmaan ratkaisu. Se on siltä toiselta tyypiltä laiskaa enkä mä halua olla sellaisen tyypin kanssa."

Yksi Selvin päin -teoksen oivallus on mielestäni se, että Tikander oletti elämänsä ongelmien ratkeavan, kun hän näennäisesti ratkaisee yhden ongelman, eli lakkaa juomasta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja prosessin häntä näyttää pitkältä:

"Mun on vieläkin välillä tosi vaikeaa olla tilanteissa, joissa muut ihmiset juo. Siihen juomiseen tulee ihan sellainen fyysinen himo. Mä saatan vain katsoa jonkun toisen viinilasia juhlissa, ja yhtäkkiä mun tekee  mieli ottaa se itselleni ja vetää ykkösellä alas. Mä en ikinä yrittäisi rajoittaa muiden juomista, mutta omaa juomista mun on pakko. Sellaista riippuvuus on. Ne hetket alleviivaavat sitä vuosia kestänyttä oman toiminnan ongelmallisuutta, vajavaisuuttakin. Kuin joku maalaisi päälle koristetussilla, kuinka pakottava tarve mulla oli päästä jotain siinä hetkessä kokemaani tunnetta pakoon."

Selvin päin käsittelee hienosti addiktiota nuorten aikuisten arjessa. Teos näyttää sen, kuinka addiktio on olemassa jokaisessa nyt-hetkessä ja valintoja täytyy tehdä koko ajan - ei riitä, että on kerran päättänyt olla juomatta. Teoksessa on myös freesiä se, että se ei asetu perinteiseen selviytymiskirjallisuuden jatkumoon siinä mielessä, että käänne poispäin addiktiivisista aineista tapahtuisi henkilön päädyttyä täysin yhteiskunnan pohjalle. Selvin päin tuo siis addiktiokokemuskeskusteluun monimuotoisuutta, jota keskustelussa ei juurikaan ole ollut.

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

 

Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.

Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.

Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:

"'- - minut erotettiin koulusta määräajaksi, koska tein ikkunaan graffitin.'
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”

Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta:  “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."

Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.

Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:

“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”

Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:

“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
     Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”

Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:

“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”

 

Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.

Frank Martela: Tahdonvoiman käyttöohje - Näin saat asioita aikaan

 

Tammi 2013. Nextoryn äänikirja, 6 h 1 min.

Tahdonvoiman käyttöohje on helposti lähestyttävää kuunneltavaa ja siinä on maanläheinen ote tahdonvoimaan ja motivaatioon.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.

Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

 

Bazar 2017. Suom. Päivi Rekiaro. Nextoryn äänikirja, 6 h 15 min.

Iloa säkenöivä järjestys jatkaa Marie Kondon siivousaiheista kirjasarjaa, eikä varsinaisesti tuo mitään lisää hittikirjan KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika lukeneille. Kirjan kuunteleminen on kuitenkin omalla tavallaan meditatiivista, sillä kukapa ei elämäänsä kaipaisi järjestystä.

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

Rachel Cusk: Toinen paikka

"Olen kertonut sinulle, Jeffers, että tapasin kerran paholaisen junassa kotimatkalla Pariisista ja että tuon tapaamisen jälkeen pahuus, joka yleensä uinuu pinnan alla, työntyi esiin ja ryöpsäytti itsensä kaikille elämänalueille."

S&S 2021. Alkuteos Second Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. 184 s. Nextoryn e-kirja.

Rachel Cuskin romaani Toinen paikka on viipyilevä, pieniin tapahtumiin keskittyvä romaani, joka osoittaa, kuinka suuria asioita pienen näköiset tapahtumat kantavat mukanaan ja kuinka järisyttävä merkitys niillä voi elämälle olla.

M on romaanin päähenkilö, nainen, joka asuu rakastamansa Tony-nimisen miehen kanssa marskimaalla, Tonyn omistamassa paikassa. Paikassa on päätalo ja "toinen paikka", toinen talo, johon M. ja Tony majoittavat taiteilijoita. Romaanin henkilögalleriaan kuuluu M:n ja Tonyn lisäksi M:n tytär Justine ja tämän miesystävä Kurt, jotka tulevat vierailemaan marskimaalle, sekä M:n "toiseen paikkaan" kutsuma kuvataiteilija L, joka tuo yllättäen mukanaan nuoren naisen, Brettin.

M on nähnyt L:n näyttelyn Pariisissa ja taulut ovat koskettaneet häntä syvästi: hän alkaa käydä kirjeenvaihtoa L:n kanssa ja kutsuu L:n marskimaalle. Ensin vaikuttaa, että L ei kuuluisuudeltaan ja jetset-elämältään ehdi paikalle, mutta yllättäen hän saapuukin Brett mukanaan, ja he asettuvat taloksi "toiseen paikkaan". L:n saapuminen ei ole sellainen kuin millaiseksi M on sen kuvitellut: L vaikuttaa töykeältä ja etäiseltä, hän on ottanut kutsumattoman vieraan eli Brettin mukaansa, ja hän käyttäytyy kulmikkaasti, lähes töykeästi eritoten M:ää kohtaan. M päättää kuitenkin antautua kohtaamiselle L:n kanssa, toteutuipa se sitten miten tahansa, sillä M tuntee outoa vetoa, viehtymystä tai tuttuutta L:n kanssa, ja odottaa L:n saavan aikaan jonkin muutoksen elämässään ja itsessään, muutoksen, jota hän kaipaa ja tarvitsee.

"Sittemmin olin tajunnut, miten naiivia oli olettaa että muut ihmiset noin vain antaisivat minun muuttua, kun muutokset vaikuttivat heidän omiin etuihinsa", M kuitenkin myöhemmin oivaltaa - mutta L:n ja Brettin saapuminen marskimaalle muuttaa asioita vääjäämättä. M päättää heittäytyä tapahtumien vietäväksi ja luopua vastuusta: "Mutta kerrankin ajattelin, että hoitakoon joku muu tämän! Ja sillä tavalla me menetämme oman kohtalomme hallinnan."

Romaanissa M pohtii jonkin verran myös suhdettaan tyttäreensä Justineen ja lapsuuteen ylipäätään: 

"Minun oli vaikea alistua siihen todellisuuteen, että juuri kun on toipunut omasta lapsuudestaan, päässyt lopulta kiipeämään sen kuilusta ja saanut ensimmäisen kerran tuntea auringon kasvoillaan, paikka auringossa pitääkin luovuttaa vauvalle ja joutuu itse ryömimään taas kuiluun, uhrautumisen kuiluun, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kärsimään niin kuin äitinsä!"

"- - mutta loppujen lopuksi tärkeintä on että he [lapset] onnistuvat lähtemään ulos maailmaan ja pysymään siellä. Uskon, että he itse tietävät tämän paremmin kuin kukaan."

M:n suhde Justineen on osin etäinen ja ihmettelevä: hän on eronnut vaikeasta suhteesta Justinen isään Justinen ollessa pieni, ja isä on pyrkinyt erottamaan äidin ja tyttären toisistaan. Pohdintaan äiti-lapsisuhteesta liittyy pohdinta ylipäätään rakastamisen vapaudesta ja vapaudesta itsessään: "Tonylla ei ole biologisia lapsia eikä verisukulaisia, ja niinpä hän on vapaa rakastamaan ketä haluaa."

L:n ja Brettin läsnäolo vaikuttaa koko M:n perheeseen. Brett, nuori, menevä ja näyttävä nainen, saa Justinen heräämään uudella tavalla eloon. Justine lakkaa pukeutumasta säkkimäisiin vaatteisiin, alkaa hassutella Brettin kanssa ja ottaa etäisyyttä miesystäväänsä Kurtiin, jota hän on aiemmin pyrkinyt miellyttämään ja tavallaan jopa palvelemaankin. 

Kurt huomaa Justinessa tapahtuvan muutoksen ja reagoi siihen L:n yllyttämänä tai kannustamana siten, että hän päättää itsekin ikään kuin ryhtyä taiteilijaksi: hän ostattaa nivaskoja paperia ja hienoja kyniä, pukeutuu kirjoitustakkiin ja -hattuun ja vetäytyy yhteen talon huoneista kirjoittamaan kuin romantiikan ajan taiteilija konsanaan. 

Kurt kirjoittaa ja kirjoittaa, ja eräänä iltana kaikki kokoontuvat päätaloon, Justine musisoi ja Kurt lukee kirjoittamansa tekstin. Kurt on kirjoittanut paksun pinon tekstiä, ja kun M sekä muut tajuavat, että hän aikoo lukea koko tekstin alusta loppuun, M tyrmistyy ja lamaantuu täysin. Tekstin lukemisessa kestää tunnin ja kahden väliltä, kaikki kuulijat vaipuvat kooman kaltaiseen lamaannuksen tilaan ja Tony on nukahtanut. Kun teksti on lopulta luettu, huoneeseen lankeaa hiljaisuus ja M miettii tuskaisesti, miten ihmeessä tekstiä voisi kommentoida, koska on pakko sanoa jotakin, hiljaisuus on rikottava. Lopulta taitelija L rikkoo piinaavan hiljaisuuden: "'Se on aivan liian pitkä', hän  sanoi hiljaisella, kiireettömällä äänellään."

Kaikki kuulijat ovat eittämättä samaa mieltä L:n kanssa. M ajattelee: "Arvasin, ettei Kurt ollut tullut kantaneeksi huolta tekstin pituudesta - päinvastoin, hän oli luultavasti pitänyt sitä merkkinä siitä että kaikki sujui hyvin!" 

Seuraa dialogi Kurtin ja L:n välillä: "'Sen on pakko olla pitkä', hän [Kurt] sanoi aika jäykästi. 'Mutta nyt se on ohi', L sanoi. 'Miksi siis, miksi sen pitää viedä paljon aikaa?' 'Tarina etenee näin', Kurt sanoi. Hän näytti hämilliseltä. 'Tämä oli vasta ensimmäinen osa.' L kohotti kulmiaan ja hymyili vähän. 'Mutta minun aikani kuuluu minulle', hän sanoi. 'Kannattaa miettiä, mitä pyytää ihmisiä kestämään.'"

Välikohtaus tekee näkyväksi sen, millainen vaikutus L:llä on elämään marskimaalla. 

L näyttäytyy toisaalta tarkkanäköisenä, toisaalta hyvin itsekeskeisenä ja lyhytnäköisenä. Tämä tulee näkyväksi esimerkiksi L:n suhtautumisessa Tonyyn, joka edustaa aivan erilaista ihmistyyppiä:

"Hän ei tuntunut tajuavan, että Tony omisti tämän maan ja sai tehdä täällä mitä halusi, ja luulen ettei hän tajunnut sitä siksi, että hänen käsityksensä omistamisesta piti sisällään joukon peruuttamattomia oikeuksia, jotka liittyivät häneen itseensä. Hänen omaisuuttaan oli hänen omaa persoonaansa säteinä ympäröivä kehä; sitä oli se ympäristö jossa hän sattui kulloinkin olemaan."

L:n oleilu "toisessa paikassa" saa yllättäviä käänteitä ja se muuttaa kaikkien romaanin henkilöhahmojen elämää ja heidän välisiä suhteitaan. Romaanin loppupuolella M kysyy Tonylta "Luotitko sinä häneen?" uskoen, ettei Tony ollut koskaan luottanut L:ään. Tony vastaa: "Ainoastaan villieläin ei luota kehenkään."

Toinen paikka käsittelee siis hyvinkin suuria teemoja, jotka vaikuttavat näennäisen pienten tapahtumien taustalla: luottamusta, muutoksen halua, identiteettiä, elämän tarkoitustakin. 

Romaanin loppusanoissa Cusk kertoo Toisen paikan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos, joka on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta  luonaan Taosissa New Mexicossa. 

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.

James Clear: Pura rutiinit atomeiksi - Näin saat aikaan muutoksen, joka pysyy

 

Tuuma 2020. Suom. Kaisa Koskela. Alkuteos Atomic Habits - An Easy & Proven Way to Build Good Habits & Break Bad Ones, 2018. 370 s.

James Clearin Pura rutiinit atomeiksi on käytännönläheinen ja selkeä opas rutiinien merkityksestä ja niiden luomisesta. Clear lähestyy rutiineja identiteetin kautta, minkä avulla muutos ja uudet rutiinit ankkuroidaan elämään. 

Amerikkalaiseen tyyliin oppaassa on tapausesimerkkejä Clearin omasta elämästä ja uralta, mutta ne konkretisoivat hyvin teoksen asiasisältöä. Lukujen lopussa on aina koontiosio ja muistutus siitä, että kirjoittajan nettisivuilta voi lukea lisää - mikä ei ehkä ole kovin aikaa kestävä ratkaisu, vaikka itse esitelty metodi puolestaan sellaiselta vaikuttaakin.

Pura rutiinit atomeiksi on oivaa luettavaa kaikille, jotka haluavat tehdä elämänmuutoksia.

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

 

Bazar 2015 / Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Rekiaho. Alkuteos Jinsei ga tokimegu katazuke no maho, suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying, 2011. 219 s.

Joulun alla luin kodijärjestämisklassikon: Marien Kondon KonMari-kirjan (tai kuten minulle paljastui: kirjoista ensimmäisen, tai ainakin siinä mielessä ensimmäisen, että tunnetuimman) Siivouksen elämänmullistava taika. Kirjassa on eittämättä jotakin kiehtovaa: ajatus siitä, että kodin järjestäminen saa elämänkin "järjestykseen", on houkutteleva. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttäväksi ja eittämättä siitä saa inspiraatiota tavaratulvakärsimyksen selättämiseen ja olennaisen kirkastamiseen, vaikka mikään minimalismin sanansaattaja Kondo ei vaikutakaan olevan. Kondon tunnettu kysymys on, "Säkenöikö se iloa?": mikäli vastaus on kyllä, tavara tulee säästää, mikäli ei, siitä tulee luopua. 

Ennen kuin säkenöivän ilon ja elämänmullistuksen äärelle päästään, Kondo kehottaa lukijaa visualisoimaan haluamansa elämäntyylin. Tämän on ymmärrettävästi tarkoitus auttaa siivoamisen punaisen langan löytymisessä. Elämäntyyli on elämäntavan manifestaatio, ja siltaa lukijan ihanne-elämäntyylistä kohti ihanne-elämäntapaa Kondo kehottaa kulkemaan miksi-kysymysten avulla: 

"Miksi haluat aromaterapiaa ennen maatamenoa? Miksi haluat kuunnella klassista musiikkia samalla kun joogaat? Jos vastaat: 'koska haluan rentoutua ennen kuin menen nukkumaan' ja 'haluan joogata, jotta saisin painoni putoamaan', kysy miksi haluat rentoutua ja miksi haluat laihduttaa. Ehkä vastauksesi ovat: 'en halua lähteä aamulla väsyneenä töihin' ja 'haluan laihduttaa ulkonäkösyistä'. Kysy jälleen kunkin vastauksen kohdalla: 'Miksi?' Toista nämä vaiheet kolmesta viiteen kertaa kaikkien kohtien osalta."

Miksi-kysymysten avulla lukija koetetaan saattaa ydinarvojensa äärelle, ja niiden äärellä Kondo esittelee aristoteelisen lopputuleman: "- - päädyt mutkattomaan oivallukseen: tavaroiden karsimisen ja säilyttämisen perimmäinen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi."

Kondo ohjaa karsimaan tavarat seuraavassa järjestyksessä: vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset (japaniksi "komono") ja lopuksi tavarat, joilla on tunne- ja muistoarvoa. Tavarat tulee käsitellä ryhmä kerrallaan (ei siis esimerkiksi sijainti kerrallaan) ja siten, että kaikki karsittavan ryhmän tavarat ovat kerralla esillä ja jokainen tavara otetaan vuorollaan käteen. Kondo kehottaa kiittämään jokaista esinettä, josta lukija päättää luopua: "Voit vapaasti sanoa: 'Kiitos, että tuotit minulle iloa, kun ostin sinut' tai 'Kiitos, että opetit, mikä ei pue minua' ja sen jälkeen päästää siitä irti." Kiittämisen merkitystä Kondo korostaa sellaisten esineiden kohdalla, jotka herättävät lukijassa tunteen, ettei hän voi "heittää niitä pois": "Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmästykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niistä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." 

Kondo on järjestämisen ytimen äärellä kiteyttäessään tavaroista luopumisen ja niiden kiittämisen seuraavasti: "Nyt paljastan salaisuuden: kodin järjestäminen on hauskaa. Kun puntaroit, millaisia tunteita sinulla on omistamiasi tavaroita kohtaan, kun poimit joukosta ne, jotka ovat jo tehneet tehtävänsä ja lausut niille kiitokset ja jäähyväiset, tarkastelet loppujen lopuksi omaa sisimpääsi. Kyseessä on siirtymäriitti, jolla aloitat uuden elämän." Tavaroista luopuminen kääntää katseen menneisyydestä tulevaisuuteen: "Kotimme tulisi palvella sitä ihmistä, joka meistä on parhaillaan kehittymässä, eikä sitä, joka olimme joskus menneisyydessä."

"Jos valintaprosessin aikana kohtaat jotain, mikä ei tuota iloa mutta josta et silti henno luopua, pysähdy hetkeksi kysymään itseltäsi: 'Onko minun vaikeaa heittää tätä pois, koska takerrun menneisyyteen vai koska pelkään tulevaisuutta?' Kysy näin kaikkien vaikeiden esineiden kohdalla. Silloin sinulle alkaa hahmottua, millaista kaavaa noudatat esineiden omistajana. Kaavoja on kolme: kiintymys menneisyyteen, turvallisen tulevaisuuden toivo ja näiden kahden yhdistelmä. On tärkeää ymmärtää suhteesi omistamiseen, koska se ilmentää elämääsi ohjaavia arvoja. Kysymys siitä, mitä haluat omistaa, on pohjimmiltaan kysymys siitä, miten haluat elää elämäsi."

Järjestämistä siirtymäriittinä Kondo tarkastelee myös kirjoittaessaan kodin järjestämisen olevan paras tie itseoivallukseen: "Tavaramme kertovat hyvin tarkasti, millaisia päätöksiä olemme tehneet tähän mennessä elämässämme. Kodin järjestäminen on myös tilannekatsaus. Se paljastaa, mistä aidosti pidämme."

Kiittämisellä tuntuu olevan myös synninpäästön funktio: jokaisella on varmasti esimerkiksi velvollisuudesta säilytettyjä tavaroita tai tavaroita, joihin on vahva tunneside ja joista on siksi vaikeaa luopua; toisaalta moni nykyihminen varmasti tuntee huonoa omatuntoa luonnon rajallisten resurssien tuhlaamisesta (millä viittaan tässä ylipäätään turhan roinan olemassaoloon, omistamiseen ja omistajuudesta luopumiseen). "Järjestäminen on läksiäisjuhla asunnosta poistuville tavaroille." Eli kiitos kaunis ja heippa vaan!

KonMari käsittelee siivoamista ja järjestämistä hyvin yksilökeskeisesti. Kaikki, mikä ei tuota iloa, "heitetään pois". Kondo kertoo asiakkaistaan, jotka ovat "heittäneet pois" niin-ja-niin-monta jätesäkillistä tavaraa ja neuvoo lukijaakin varaamaan runsaasti jätesäkkejä ulottuvilleen karsimista aloittaessaan. Tämä eittämättä särähtää korvaan: ehkäpä teoksen julkaisuvuonna luontoarvot eivät olleet vielä niin tärkeitä, ehkäpä "heittää pois" on vain kielikuva... toisaalta, nykypäivänä "kierrättäminen" tai "tavaroiden kiertoon laittaminen" tuntuu sekin monin paikoin olevan viherpesukielikuva yhtä lailla kuin "päästökauppa" tai "hiilijalanjäljen neutraloiminen": joillekin tavaroille varmastikin löytyy onnellinen seuraava omistaja, mutta rehellisesti sanoen osa tavarasta on silkkaa roskaa. Ja esimerkiksi lumppukeräys, jos sitä on, on toteutettu niin hämyisesti, etten itsekään tiedä, minne kannattaisi toimittaa ne vaatteet, jotka eivät takuulla tuota iloa enää kenellekään. Matonkuteitakaan ei voi loputtomasti tehdä.

No, takaisin Kondon metodien äärelle. On todettava, että myös Kondo tuo esille tavaroiden karsimisen aiheuttavan epämiellyttäviä tunteita: "Tavaroidensa kohtaaminen ja valikointi voi tehdä kipeää. Se pakottaa ihmisen kohtaamaan myös omat vikansa ja puutteensa ja menneisyydessä tekemänsä tyhmät päätökset. - - Omistamamme tavarat ovat todellisia. Ne ovat olemassa tässä ja nyt, menneisyydessä tehtyjen päätösten seurauksena." Järjestäminen näyttäytyy Kondolle siis identiteettityönä ja elämän ohjien omiin käsiinsä ottamisena. Ja koska kyse on suuremmista asioita kuin vain pölyjen pyyhkimisestä, Kondo korostaa jokaisen yksittäisen tavaran läpikäymistä yksitellen, jakamattoman huomion kohdistamista kuhunkin tavaraan: "- - vastustan sekä tavaran kasaamista että sen hävitämistä ilman asianmukaista harkintaa. Vasta kun kohtaamme tavaramme yksitellen ja koemme niiden herättämät tunteet, ymmärrämme kunnolla, millainen suhde meillä on niihin. Voimme suhtautua tavaroihimme kolmella tavalla: kohdata ne nyt, kohdata ne joskus myöhemmin tai karttaa niitä kuolinpäiväämme asti."

Vaatteiden karsimisen kohdalla Kondo tarttuu monen helmasyntiin, vaatekappaleiden alentamiseen kotivaatteiksi, ja kieltää moisen toiminnan: "Haaskaamista ei ole se, että heität pois epämiellyttäviä vaatteita, vaan se, että käytät niitä, vaikka yrität luoda ihanteellisen tilan ihanteelliselle elämäntyylille."

Tunnearvoesineiden läpikäyminen on vaikeinta, ja niinpä se on Kondon listan viimeisenä. Valokuvista Kondo toteaa: "Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty tapahtuma tai hetki. Tästä syystä niitä on katsottava yksitellen. Yllätyt, kuinka selvästi huomaat eron puhuttelevien ja yhdentekevien kuvien välillä." Kuvien tulvaa - varsinkin digiajassa - käsittelee myös Maria Stepanova romaanissaan Muistin muistolle. Vaikka kuvat ovat tärkeitä, ehkä niihinkin pätee vähemmän on enemmän -mentaliteetti.

Kondokin sivuaa nykyajan informaatiotulvaa: hän kehottaa esimerkiksi repimään teksteillä varustetut suojakelmut pakkauksista, mikäli niitä ei halua lukea uudelleen ja uudelleen, sillä "Kun poistat tarpeettomat visuaaliset ärsykkeet, jotka eivät tuota iloa, kodistasi tulee levollisempi ja viihtyisämpi".

Kun tavarat on karsittu, on aika laittaa ne paikalleen. Järjestämiseen, viikkaamiseen ja muihin säilytysratkaisuihin Kondo antaa yksityiskohtaiset ohjeet. Keskeinen ajatus kuitenkin on, että jokaiselle tavaralle pitää nimetä paikka. "Tavarat ovat mullin mallin vain kahdesta syystä: tavaroiden pois laittaminen on liian vaivalloista tai tavaroiden paikka ei ole selvillä." "Ihminen on onnellinen, kun hän saa oman tilan. Kun hän tuntee tilan omakseen, hän haluaa pitää sen siistinä."

Kondo kannustaa lukijaa tekemään omannäköisiään ratkaisuja, mikä perustelee myös subjektiivista ilon perusteella tehtävää valitaa säilytettävistä ja karsittavista esineistä: "Mutta älä keskity yksinomaan tavaroista luopumiseen tai niiden tehokkaaseen sijoitteluun vaan valitse esineitä, jotka tuottavat iloa, ja nauti elämästä oman mittapuusi mukaan."

Siivouksen elämänmullistava taika oli siis ristiriitainen lukukokemus. Yksilökeskeisyydessään se sivuuttaa kulutusyhteiskunnan kritiikin ja maapallon kestävyyden punnitsemisen. Toisaalta sen lopputulemana on elämä vähemmän mutta merkityksellisemmän tavaran keskellä - mitä voisi pitää myös kulutusyhteiskunnan tavoitteena. Ennen kuin tavoitetta voi kuitenkaan saavuttaa, täytyy kuitenkin "heittää pois" kaikki iloa tuottamaton. KonMarin bestseller-asemaan vaikuttaa varmasti myös se, että paitsi että teos ohjaa konkreettiseen toimintaan ylikulutuksen seurauksena koteihin kertyneen tavaravuoren taltuttamiseen, teos on myös suoraviivaista self helpiä. Elämäkin järjestyy ja sen merkitys kirkastuu, kun tavarat ovat järjestyksessä.

Fumio Sasaki: Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Artturi Nurmi. Japaninkielinen alkuteos Bokutachini, mou mono wa hitsuyou nai, 2015. Suomennoksen tukena käytetty myös englanninkielistä käännöstä Goodbye, Things. The New Japanese Minimalism, 2017. 229 s.

Minimalismi- ja järjestelykirjallisuuden lukemisessa on oma rentouttava, hypnoottinen vireensä. Moni lukemistani teoksista - kuten Teemu Kunnon Minimalismi - tuntuu rakentuvan kirjoittajan kokemukselliseen tunnustukseen elämänmuutoksen välttämättömyydestä ja sen toteuttamisesta, ja lopussa kerrotaan, kuinka uusi elämä on monin tai kaikin tavoin parempi kuin vanha entinen, ja kannustetaan lukijaa tekemään samoja - mutta tietenkin aivan omia ja omaehtoisia - ratkaisuja elämässään. Niihin kirja antaa paitsi esimerkkitarinan myös konkreettisia ohjeita.

Fumio Sasakin Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi on juuri tämän genren kirja. Teoksella on varmastikin kirjoittajalleen suuri merkitys, mutta genrensä edustajana Sasakin teoksesta ei jää lukijalle kovinkaan mullistunutta tai muutosvoimaista oloa. Ihan leppoisaa luettavaa Hyvästit tavaroille on, mutta varsin kertakäyttöisestä teoksesta on kyse. Teoksen mieleenpainuvinta antia on Steve Jobsin nimiin laitettu sitaatti: "Olen tekemättä jättämisistämme yhtä ylpeä kuin tekemisistämme."

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

 

Otava 2021. Nextory 7 h 40 min.

Silja Liukkosen esikoisromaani Vippi-ihmisiä on kertomus päähenkilön pitkittyneestä nuoruudesta ja päihde-elämästä Helsingissä. Kolmikymppinen nainen asuu kämppiksensä Marian kanssa Itä-Helsingissä, ja päivät kuluvat aineisssa hilluessa kotona ja kaupungilla. Väärältä ihmiseltä Vaasankadun baarissa pöllitty lompakko toimii yllykkeenä tehdä elämänmuutos, joka ei kuitenkaan ole helppo juttu. Koska päihde-elämää on jatkunut pitkään - tavallaan aina -, häivähdyksiä elämänmuutoksesta on ollut jo aiemminkin. Hyviäkin päihdehetkiä on, mutta mukaan mahtuu myös paljon huonoa.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös ystävyys, perhe ja rakkaus. Vippi-ihmisiä on otteessan pitävä lukukokemus, joka aihepiiristään johtuen muistuttaa myös nuortenromaania. Päähenkilö kuitenkin on selkeästi aikuinen ainakin ikänsä puolesta, joten romaani kuvaa pikemminkin elämäntapaa (tai elämänvalintoja, jos niiden ajatellaan olevan valittavissa olevia asioita) kuin ikävaihetta.

Adam Grant: Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Tuikku Ljungberg. Alkuteos Think Again: The Power of Knowing What You Don't Know, 2021. 400 s.

Psykologi Adam Grantin kirjoittama tietokirja Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito on kiinnostava puheenvuoro ajattelutaidoista ja oppimisesta. Grant kirjoittaa helposti lähestyttävää tekstiä, jossa on runsaasti esimerkkejä. Mieti vielä -teoksen pääviesti tuntuu olevan se, että asioita kannattaa aina miettiä uudelleen, olla valmis luopumaan vanhoista ajattelumalleistaan ja katsomaan asioita uusista tulokulmista. Vain se on oppimista ja mahdollistaa uuden - ei vanhoissa, joskus opituissa ja joskus paikkaansa pitäneissä ajatusmalleissa ja tiedoissa pysyminen.

Rosa Liksom: Väylä

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähileistä vettä."

Like 2021. 266 s.

Rosa Liksomin romaani Väylä sijoittuu Lapin sodan loppuun ja kertoo väylänvarren ihmisten evakkomatkasta Ruotsiin sodan hävitystä pakoon. Päähenkilönä on nuori tyttö, jonka tehtävänä on kuljettaa perheen karja Ruotsiin. Sairasteleva äiti on lähtenyt sedän kanssa edeltä, ja tytön pitää löytää äiti. Ajan- ja paikantuntu välittyvät voimakkaasti. Väylä on kirjoitettu meänkielellä, jonka maailmaan pääsee yllättävän vaivattomasti, vaikka alkuun lukeminen onkin hitaampaa. 

Romaanissa on paljon yleiskuvausta siitä, mitä tyttö näkee ympärillään. Elävä esimerkki tästä on kohtaus, jossa evakot saapuvat lautalla joen yli Ruotsin puolelle:

"Lautta jyshäytti rantaan. Uuen kotomaan rantatörmä näyti samalta ko vanha. - - Rannassa oli samanlainen räime ja häslinki ko oli ollu sielä, mistä lähimä: nauat mylvit, hiehot kiljuit, muu karja kraaku kukin omala kielelänsä. Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynä, toiset muuten vain, jokku laukoit häissään ympähriinsä. Siinä oli liikutuksessa heijaavia hurskaita ja klenkkaavia tuhlaajapoikia, jokka olit päässeet oikein luvan kanssa ulkomaile ja saatoit aatela, että jäävät tänne valhmiiksi katetun pöyän äähreen. Oli levottomia puolipäisiä leinejä, kohtalon käsiin heittäytyhneitä jurnuttelijoita, seikkailuninnosta väriseviä minua vanhempia tyttäriä ja uuen näkemisen riemussa hehkuvia, utelihaan sorttisia lehmipiikoja, semmosia ko mie itte. Rivistö paikalisia lottia seiso siivona sivussa. Niitten esiliinat ja hilkat hohit vitivalkosina."

Karja on romaanissa keskeisessä osassa, sillä se on pakomatkan aikana tytön perhe. Luontoa ja eläimiä kuvataan romaanissa tasaveroisina ihmisen kanssa, ja yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi kuin ihmisiäkin:

"Ilona, Kerttu, Pirkko, Sisko ja Liina, jonka olinpaikkaa en tieny, olit pieniä ja sitkeitä lapinlehmiä, jokka olit ajoitten saatossa tottuhneet nälkhään ja janhoon. Periaatheessa, muttei juurikhaan käytänössä. Ehkä net kohtasit kärsimyksen piirun verran laimeammin ko muut nupopäiset suomenkarjan lehmät ja sarvipäät, joita oli vain kaksi yhessä äverihäässä talossa. Meän lehmät on kestäviä ja luonteelthaan lempeitä. - - Hiehot Soma ja Kielo on puoliverisiä lapinlehmiä, miitten tulevat vasikat on varttisia elikkä enempi jo tavallista suomenkarjaa. Janne on puhasrotunen lapinsonni. Soon periny äitinsä rohkeuen, viissauen ja älynlahjat, isältänsä sopusuhtasesti kaartuvat turvan ja vaaleanruskean täplikhään nahan, missä on häivähys punasta."

Väylä kertoo samastuttavasti pakolaisuudesta ja tilanteesta, joka ei ole ihmisten omissa käsissä, vaikka yksilö aina jossakin määrin pystyykin vaikuttamaan omaan toimintaansa. Vaikka evakkomatka ja historiallinen tilanne ovat kaoottisia ja köyhyys on käsinkosketeltavaa, Väylä ei ole synkkä romaani. Elämässä on aina tasoja, jotka eivät näy päällepäin ja ihmisen sisäinen kokemus ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta:

"Huljuttelin jalkoja jääkylmässä jokiveessä niin kauon, että niistä meni tunto. Löin sukat täytheen ratamoitten lehtiä ja vein monot jalkhaan. Nousin joenpelkalta takassin tiele, ohjastin askelheet auringon mukhaan ja jatkoin matkaa etehlään, kohti äitin mahollista olinpaikkaa. Minun pitkä, laiha ja jotenkin huvittava varjo kulki minun takana. Mulla oli hyä ja vaphauen täyteinen olo, jotenki melkein juhlava. Aattelin niitä kirkuvia kultapiiskuja, lakkipäisiä oravia ja päätin, että se kaikki on minun ommaa salhaista maailmaa. Semmosta, josta ei voi eikä kannata puhua kellekhään. Kummallisinta siinä oli se, että tunsin itteli ko uuesti syntyhneeksi. Ahistus, pienuus ja katkeruus Settää ja äitiä kohtaan helppasit ja kaikki mennyt ja tuleva näytit ittensä kirkhaassa ja selkeässä valossa. Tallustelin ikivanhoja kinttupolkuja pitkin. Niitä riitti. Puuskittainen tuuli toi matkassansa mustenevan yön. Ko en ennää juurikhaan erottannu polkua mettiköstä, pistelin ryteikhöön, tehin ittele risuista pesän ja nukahtin heti. Nukuin ko kuolu. Unia näkemättä."

Pakomatkan kaoottisuus vaihtuu evakoleirin todellisuuden kuvaukseen ja romaanin päähenkilön henkilökuva syvenee, kun hänen äitisuhteestaan ja äidistään paljastuu lisää. Romaanin päähenkilö vaikuttaa olevan maailmassa varsin yksin eikä hänellä ole erityisen läheisiä ihmissuhteita. Tästä johtuen luonto ja eläimet nousevat keskeiseen rooliin ja tyttö kokee yksinäisyyttä vain joinakin hetkinä.

Paitsi että Väylä on historiallinen, muutosta kuvaava romaani, pakolaisuuskuvaus on tälläkin hetkellä kipeän ajankohtainen aihe, josta Väylä antaa yhden tulkinnan. Paluu kotiinkin näytetään ristiriitaisessa valossa, sillä moni asia on muuttunut ajalta ennen evakkoon lähtemistä ja muuttuu vielä paluun jälkeenkin. Sota hajottaa kylien ja elinkeinojen lisäksi yksilöitä ja perheitä ja asettaa ihmiset väistämättä uuden alun eteen. Väylä on tänä vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Teemu Kunto: Minimalismi

 

Otava, 2021. Nextory 4 h 45 min.

Teemu Kunnon kirjoittama teos Minimalismi on varsin napakka ja rakenteeltaan selkeä perustietopaketti minimalismista. Teos on miellyttävä kuunnella ja antaa uusia näkökulmia niin tavarasuhteeseen, ajankäyttöön kuin elämänvalintoihinkin.

Kunto lähestyy minimalismia henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, joten Minimalismi on tavallaan myös kirjoittajan elämäkerta. Lukija voi peilata omaa elämäntilannettaan ja elämänvalintojaan Kunnon tekemiin ratkaisuihin ja miettiä, mitä minimalismi voisi tuoda omaan elämään. Tämä näkökulmaratkaisu tuo minimalismiin konkretiaa.

Toisaalta elämäkerrallisuus tuo lukijalle myös sellaista tietoa, joka ei tunnu niin olennaiselta minimalismiin tutustumisen kannalta: lukija saa tietää yksityiskohtia muun muassa kirjoittajan työurasta, perhesuhteista ja seksuaalisuudesta, mikä paikoin tuntuu epäolennaiselta. Kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että koska kirjoittaja on valinnut kertoa aiheesta oman elämänsä kautta ja minimalismi läpäisee koko elämän, siitä olisi kenties mahdotonta - tai ainakin lopulta etäännyttävää ja epäkonkreettista - kertoa ilman yksityiskohtia myös äsken mainituista elämänalueista.

Jollakin oudolla tavalla viehättävin tai meditatiivisin kohta äänikirjassa on luettelo, jossa kirjoittaja luettelee kaikki esineet, jotka hän minimalistiseen elämäntapaan siirryttyään omistaa. 

Minimalismi voi toimia paitsi kurkistuksena siihen, mistä minimalismissa on kyse, myös hyvänä käytännön oppaana, jos minimalismia haluaa alkaa soveltaa omassa elämässään. Ainakin teos havahduttaa näkemään sen, että ylikulutukselle ja tavaraan hukkumiselle on oikeasti olemassa vaihtoehtoja.