Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.

Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat

Into 2015. Alkuteos Utrota varenda jävel, 1992. 250 s.

Sven Lindqvistin esseistinen teos Tappakaa ne saatanat peilaa länsimaista rasismia kolonialismin perintöä vasten. Lausetta "'Eurooppa' tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee - - pimeyttä" voisi pitää teoksen lähtökohtana; eurooppalainen sivistys saa tämän teoksen lukemisen myötä kovin erilaiset kasvot. 1800-luvun aatemaailma tuntuu samalla olevan kovin kaukana ja pelottavan lähellä nykymenoa. Lindqvist näyttää holokaustin varsin luontevana jatkumona 1800-luvun kolonialistiselle ajattelulle ja toiminnalle.

Tämäkin teos osoittaa sen, kuinka tärkeää ja olennaista on, millaisin sanoin asioita nimetään. Nimeäminen on vallankäyttöä ja maailman luomista. "'Mitään Omdurmanin taistelun kaltaista ei enää milloinkaan tulla näkemään', Churchill kirjoittaa. 'Se oli viimeinen rengas noiden upeiden yhteenottojen pitkässä ketjussa, joiden värikylläisyys ja majesteettinen loisto on niin suuresti antanut sodalle hohtoa.'" Oi värikylläinen, majestettinen, hohdokas sota! Wikipedia sanallistaa Omdrumanin taistelun näin.

Teknologisella kehityksellä on aina ollut kahdet kasvot: se on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Sotateknologia kehittyi paljon 1800-luvulla, mistä Tappakaa ne saatanat antaa monia esimerkkejä. Myös teknologiseen kehitykseen liittyvä retoriikka on kiinnostavaa:

"Höyrylaiva esitettiin valon ja oikeamielisyyden tuojana. - - höyryalukset 'tuovat rauhaa ja ihmisten välistä hyvää tahtoa maailman pimeille alueille, missä julmuus on nyt vallalla'. Tällaista oli virallinen retoriikka. Omdurmanissa kävi selväksi, että tykkivene antoi myös kyvyn tappaa mukavasti ja turvallisesti, tuhota vastustajat jumalallisen saavuttamattomista asemista."

Etäisyyden päästä asiat ovat helpompia - riskit ovat vähäisempiä, tunteita ei ole paljoa pelissä.

"Ne, jotka edustivat siirtomaissa sivistystä, olivat 'näkymättömiä' paitsi siinä mielessä, että he pystyivät aseillaan tappamaan pitkän etäisyyden päästä, myös toisessa merkityksessä: kotimassa kukaan ei tarkkaan tiennyt miten he toimivat. Valtavat etäisyydet, huonot yhteydet ja vaikeasti läpäistävät viidakot eristivät heidät kotimaasta ja näin he käyttelivät imperiumin valtaa ilman että kotoiset mielipiteet lainkaan kontrolloivat heitä. Miten he valvonnan puuttuessa valtaa käyttivät? Miten he itse muuttuivat kun kukaan ei ollut heitä näkemässä?"

Lindqvistin teoksen ydin tulee esiin tässä:

"Uskon nyt osoittaneeni että yksi 1800-luvun perustavista mielipiteistä oli, että on rotuja, kansoja, kansakuntia ja heimoja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai niin kuin Englannin pääministeri lordi Salisbury ilmaisi asian kuuluisassa puheessaan Albert Hallissa toukokuun 4. päivänä 1898: 'Maailman kansakunnat voi karkeasti jakaa eläviin ja kuoleviin.' - - Hän puhui totta. Eurooppalaiset olivat 1800-luvulla anastaneet suunnattomia alueita Pohjois-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. Ja 'kuolevat kansakunnat' olivat kuolemassa juuri siksi että niiltä oli viety maa."

Sukupuutto ja jako eläviin ja kuoleviin kansoihin on perusajatuksena myös holokaustia ja antisemitismiä tarkasteltaessa, ja näin syntyy uskottava konteksti: Saksa on saanut pian lähes vuosisadan verran tehdä tiliä historiansa kanssa, ja muu Eurooppa on lähinnä keskittynyt kauhistelemaan asiaa vierestä, ikään kuin ulkopuolelta. Lindqvist näkee Hitlerin henkilönä, joka otti askeleen joukkomurhasta kansanmurhaan:

"Hitleriä - - ajoi koko poliittisen uran ajan fanaattinen juutalaisviha. Hänen antisemitisminsä juuret ovat yli tuhatvuotisessa perinteessä, joka oli usein johtanut juutalaisten murhiin, myös joukkomurhiin. Mutta askel joukkomurhasta kansanmurhaan otettiin vasta sitten kun antisemiittinen traditio yhdistyi siihen kansanmurhatraditioon, joka oli syntynyt Euroopan laajentuessa Amerikkaan, Austraiaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Elintilaopin mukaan juutalaiset olivat maaton kansa, samoin kuin Afrikan sisäosien pienikokoiset metsästäjäkansat. He kuuluivat vielä alempaan rotuun kuin venäläiset ja puolalaiset, sellaiseen rotuun, joka ei voinut vaatia elämisen oikeutta. Oli vain luonnollista että tällaiset alemmat rodut (sanottiin niitä sitten tasmanialaisiksi, intiaaneiksi tai juutalaisiksi) hävitettiin jos ne olivat tiellä. Samoin olivat muut länsimaiset herrakansat tehneet."

Lindqvist ei kuitenkaan tyydy vain perkaamaan länsimaisen rasismin juuria 1800-luvun kolonialismin kautta tai keskity 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin, vaan hän käsittelee myös kirjan julkaisuajankohdan (1990-luvun alun) nykyhetkeä, joka poikkeaa yllättävän vähän tämänhetkisestä aatteellisesta ilmapiiristä:

"Le Pen pitää vappuna puheen Pariisissa.'Olen kuullut hänen puhuvan', kertoo ranskalainen insinööri, joka on Michelinin palveluksessa Nigeriassa. 'Luulin että fasismi olisi takaisin tullessaan sonnustautunut iloisiin ja ystävällisiin väreihin, niin että sitä olisi vaikea tunnistaa. En uskonut sen tulevan ruskeissa paidoissa ja mustassa nahkassa.' Minä en uskonut, että se tulisi pää ajeltuna, auringonkehrä rinnassa, saappaisiin ja rähinäremmiin sonnustautuneena. En uskonut että se kutsuisi itseään 'kansalliseksi ja sosiaaliseksi'. Nyt se kuitenkin tulee juuri näin tunnistettavana, rehvastelee natsismin perinnöllä. Kun johtaja puhuu, joka lauseen perään nousee entinen ulvonta. Sama muukalaisviha. Sama valmius väkivaltaan. Sama loukattu miehisyys."

Tappakaa ne saatananat -teoksessa on myös kiinnostavaa lajityypin pohdintaa. Teos on kirjoitettu esseistisellä otteella ja tyylillä, mutta omakohtaisuuden lisäksi mukana on varsin runsaasti historiallisia ja kaunokirjallisia lähteitä. Lindqvist pohtii aina läsnä olevaa fiktiivisyyttä kiinnostavalla, suorastaan provokatiivisella tavalla:

"Aidoimmassakin dokumentaarisiin lähteisiin perustuvassa esityksessä on aina vähintään yksi sepitteinen henkilö, nimittäin se joka puhuu. Sepitteisempää hahmoa en ole milloinkaan luonut kuin oli väitöskirjani 'tutkiva' minä. Se minä lähtee liikkeelle teeskennellystä tietämättömyydestä ja pääsee sitten hitaasti käsiksi tietoon, eikä tämä tapahdu lainkaan niin puuskittaisesti, sattumanvaraisesti kuin itselläni, vaan askel askeleelta, todiste todisteelta, sääntöjen mukaisesti."

Tappakaa ne saatanat on avartava lukukokemus, joka tekee näkyväksi sellaista eurooppalaista historiaa, jota ei juuri juhlapuheissa esiin tuoda. Millään lailla oppikirjamainen esitys ei kuitenkaan ole, ja lukijana ymmärsin hyvin, kuinka vajavaisia tietoni länsimaisesta kolonialismista tai 1800-luvun aatehistoriasta ovatkaan. Tapaakaa ne saatanat on kuitenkin hyvin sujuvaa luettavaa ja sikäli raskaasta aiheestaan huolimatta helposti eteenpäin soljuvaa tekstiä.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
44. Kirjassa joku kuolee

Ravintola African Pots, Helsinki

Afrikkalainen lounasravintola African Pots Mäkelänkadulla on kiinnostava tuttavuus. Afrikkalainen ruoka on minulle tuttua lähinnä festareilta ja Tallinnan African Kitchen -ravintolasta.

African Potsin buffetlounas maksaa kymmenen euroa ja hintaan kuuluu salaatti, keitto, leipä, lämmin ruoka ja kahvi sekä jälkiruoka. Lounas soveltuu hyvin myös kasvissyöjille. Käyntikerrallamme positiivisimmin yllättivät keitto ja jälkiruoka. Kukkakaalikeitto oli kookoksista ja pehmeää, ja erikseen tarjoiltu chili toi siihen juuri sopivasti potkua. Pääruokabuffetissa eksoottisinta oli paistettu banaani ja afrikkalaiselle keittiölle tyypillinen maapähkinäkastike, joka oli maittavaa ja täyttävää. Salaattiosio tuntui olevan läsnä lähinnä skandinaavista ruokailijaa ajatellen - ainakin itse kaipaan ateriaani myös raikkautta - ja se sisälsi pelkistetysti jäävuorisalaattia, kurkkua ja tomaattia. Buffetpöydän lämmin ruoka olisi osin voinut olla lämpimämpääkin.

Jälkiruoka oli herkullista. Kahvin lisäksi tarjolla oli mausteista inkivääriteetä, ja mangokakku, joka oli tarjolla vaniljakastikkeen kera, oli ihanan mehevää.

African Potsin lounas on hintansa väärti, ja paikka tuo mukavaa vaihtelua Helsingin lounastarjontaan.

Talvisirkus Afrikka @ Kaapelitehdas, Helsinki

Hupsuja poroja! Herkkää & hurjaa akrobatiaa! Tonttudubbaamista, hattutemppuja ja hiiri!

Tanssiteatteri Hurjaruuthin tämänvuotisen talvisirkuksen nimi on Afrikka. Teemaksi Afrikka on sopivan väljä, mutta luo joltisenkin punaisen langan ohjelmistoon, joka etenee ohjelmanumerosta toiseen riittävän hektisesti. Huumoria ja herkistelyä on sopivassa suhteessa aikuiseen makuun, tosin takarivistä kuului joidenkin akrobatianumeroiden aikana lapsen ääni joka kysyi, miks ne tekee tota samaa taas. Akrobatiaa on toisin sanoen ohjelmassa runsaasti, mutta mielestäni myös täysin perustellusti. Illan ensimmäinen akrobatianumero on ehdottomasti koskettavin ja intensiivinen - ballerina ja rengas. Tunnelma on kuin 1900-luvun alun sirkuksesta, samanaikaisesti äärimmäisen taitavaa, hallittua, traagista ja yksinäistä. Myöhemmät trapetsinumerot ovat tunnelmaltaan lämpimämpiä ja menevämpiä.

Jonglöörausta on vähän, mikä toimi hyvin. Toinen potentiaalinen sirkuksen kauhuelementti, siis mielestäni tylsä tai nolostusta herättävä osio, on pelle. Talvisirkus Afrikassa pelleilyosio oli yhdistetty erittäin onnistuneesti akrobatiaan ja toimi loistavasti.

Afrikka oli läsnä paitsi afrikkalaisten sirkustaiteilijoiden, myös musiikkityylin, taustavideoiden ja hyvin ideoidun kierrätyshenkisen puvustuksen kautta.

Yleisössä ei voi muuta kuin ihastella sitä, millaisen shown Hurjaruuth on saanut aikaan!

African Kitchen, Tallinna

African Kitchen on kiva ravintola Tallinnassa Uus-kadulla, aivan lähellä laivaterminaalia, mistä syystä moni muukin suomalainen on löytänyt paikan. Ruoka-annokset ovat edullisia - kallein kasvispääruoka maksaa kahdeksisen euroa.

Olen käynyt tässä ravintolassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tilasimme pääruokien lisäksi alkuruoat - vaikka olimme ravintolassa ajan kanssa, annoksista selviytyminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi, sillä alkupalat olivat kookkaita ja täyttäviä, pääruokien kastikkeessa käytetty pähkinäpohjainen suuruste puolestaan äärimmäisen tuhtia. Oli noloa jättää ruokaa. Niinpä nyt toisella kertaa tilasimme hillitymmin vain pääruoat.

Syömäni oritaiko, afrikkalainen kasviscurry riisin kera, oli herkullinen. Kastike oli melko tulinen ja runsaan kanelinen. Seuralaiseni valinta puolestaan ei ollut järin häävi: soijanuudelit oli kaikesta päätellen paistettu pannulla, jolla oli aiemmin maun perusteella paistettu lihaa ja annoksesta löytyneiden ruotojen perusteella myös kalaa. Ikävä yllätys.

Sisustukseltaan ravintola on viihtyisä ja henkilökunta sekä ystävällistä että kielitaitoista. Edullisin skumppapullo on hinnaltaan 13,50 euroa, mutta paikasta saa myös yli kahdensadan euron samppanjaa, mikäli törsäysmieliala koettelee asiakasta.

Epäonnisesta nuudelivalinnasta huolimatta suosittelen ravintolaa sekä tunnelmansa että ruokiensa puolesta.

Mia Couto: Plumeriaveranta

"Ollaan tässä vainaita."

Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.

Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.

Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.

Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!

Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.

Jo Nesbø: Panssarisydän

"Hän heräsi."

WSOY/Tasku-Kniga 2011. Suom. Outi Menna. Alkuteos Panserhjerte. 795 s.

Harry Hole on heikossa hapessa. Hän on paennut elämäänsä Hongkongiin ja elää siellä oopiumhuuruisesti. Häntä kuitenkin kaivataan Norjassa, sillä liikkellä on sarjamurhaaja, ja hän on ylivertainen sarjamurhaajien kiinniottaja - tästä on todisteena kaikkien norjalaisten tuntema tapaus Lumiukko. Lumiukko-dekkari kannattaakin lukea ennen Panssarisydäntä, mikäli sen aikoo lukea - ja kun Nesbøsta on kyse, todennäköisesti aikoo. Jo Nesbø on mielestäni mukaansatemvaavimpia nykydekkaristeja, vaikka tarinoissa on James Bondille tyypillistä toimintaa ja väkivaltaa, mikä vie tarinalta uskottavuutta (toisaalta: pyrkiikö dekkari lajityyppinä erityisesti uskottavuuteen - no ei).

Panssarisydän on lähes 800-sivuinen järkäle, mutta tarina toimii. Juonta liikutellaan niin Hongkongissa, Norjassa kuin Kongossakin, ja kun sarjamurhaajasta on kyse, aina paljastuu uutta. Syyllinen pysyy arvoituksena loppuun saakka. Mainio kesälukeminen!

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

"Isäni oli hieman hullu: hän oli viettänyt monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja hän puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin."

Otava Seven-pokkari 2011, 6. painos. Suom. Sari Karhulahti. Alkuteos Half of a Yellow Sun. 605 s.

1960-luku. Nigeria/Biafra. Rodulliset heimojännitteet. Rasismi. Romantiikka. Odenigbo: radikaali yliopiston opettaja. Olanna ja Kainene: yläluokkaisen perheen aikuiset kaksostyttäret. Richard: naiivi, idealistinen wannabe-kirjailija; valkoihoinen britti. Ugwu: köyhän perheen poika, joka kokee sosiaalisen nousun Odenigbon palvelijana. Rauha ja sota, ylellisyys ja nälänhätä, polttava auringon paahde ja pimeät yöt. Siinä aineksia tähän romaaniin.

Biafra ei kuulu minun sukupolvikuvastooni, toisin kuin esimerkiksi Kuwait, Srebrenica, Sarajevo, Somalia, Afganistan, Haiti tai arabikevät. Biafra on jotain, josta olen kuullut ja johon liittyy ajatus nälkään kuolevista mustista lapsista, mutta en saa Biafraa sijoittumaan kartalle. Biafra on minulle jotain samaa kuin Tiananmenin aukio tai Pol Pot. Ehkäpä siksi Puolikas keltaista aurinkoa tuo mieleeni Denise Affonçon muistelmateoksen Elossa kuoleman kentillä, joka kertoo hänen ja hänen perheensä kokemuksista Kambodzassa punaisten khmerien terrorin aikana. Puolikas keltaista aurinkoa on toki romaani, ei muistelmateos, mutta parhaimmillaan se on silti mielestäni sotakuvauksissa. Henkilöhahmot, vaikka heillä kaikenlaisia suhdekiemuroita onkin, jäävät osin etäisiksi tai latteiksi.

Romaanin naishahmot ovat hyvin vahvoja ja voimakkaita, kerrassaan selviytyjiä. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi seuraavassa Olannan ja hänen Ifeka-tätinsä käymässä keskustelussa:

"Kun menin naimisiin sinun enosi kanssa, pelkäsin aluksi, että muut naiset karkottaisivat minut kodistani. Tiedän nyt, ettei Mbaezi kykene tekemään mitään, mikä muuttaisi minun elämääni. Se muuttuu vain minun tahdostani."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Mbaezi on nykyään hirveän varovainen, koska tajuaa, etten pelkää enää. Olen sanonut hänelle, että jos hän tuottaa minulle häpeää, leikkaan poikki sen käärmeen, joka roikkuu hänen jalkojensa välissä."

Sotakuvaus vaikuttaa moniulotteiselta ja konkreettiselta, eikä sodan syyksi näytetä vain heimojen välistä nationalismia vaan myös Britannian siirtomaahistoria. Sotilaiden tekoja ja käytösta kuvataan niin siviilien havaintoina kuin sotilaankin silmin. Jotenkin vaikuttavinta on pimeyden kuvaus - miten lentokoneet laskeutuvat sammutetuin valoin pimennetylle lentokentäle jotteivät Nigerian pommikoneet havaitsisi niitä...

Uuden valtion - Biafran - syntyyn liittyvä idealismi on käsinkosketeltavaa. Romaanin nimi viittaa Biafran lippuun: lipussa on kolme raitaa ja puolikas keltaista aurinkoa. Olanna opettaa koululaisilleen lipun symboliikkaa: "Punainen symboloi heidän pohjoisessa surmattujen veljiensä ja sisariensa verta, musta joukkomurhien tuottamaa murhetta, vihreä Biafran vastaista vaurautta ja puolikas keltaista aurinkoa ihanaa tulevaisuutta."