Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 

Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu

 

Docendo 2018. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017. 847 s. Nextoryn e-kirja.

Masha Gessenin järkäleimäinen tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu perustuu venäläisten haastatteluille ja piirtää onnistuneesti kontekstualisoidun kuvan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän synnystä, demokratian mahdollisuudesta ja yhteiskunnan kääntymisestä uudelleen totalitarismiin. Prologissa Gessen, venäläis-amerikkalainen journalisti, kertoo kirjan tavoitteista: "Kurinpalautus, sodat ja jopa Venäjän paluu vanhoille pahoille tavoilleen maailmannäyttämöllä olivat todellisia tapahtumia, jotka näin itse, ja sen tarinan minä halusin kertoa. Mutta halusin kertoa myös siitä, mitä ei tapahtunut: tarinan vapaudesta, jolle ei avauduttu, ja demokratiasta, joka ei kelvannut. Kuinka kertoa sellainen tarina? Mistä löytyvät syyt sille, mitä jäi tapahtumatta? Mistä aloittaa, ja kenestä?"

Gessen avaa neuvostoihmisen käsitettä viitekehyksenään sosiologia. Homo sovieticuksen identiteettiä on tutkinut esimerkiksi sosiologi Juri Levada, Levada-tutkimuskeskuksen perustaja. Hänen mukaansa Homo sovieticuksen elämää muokkasivat antinomiaparit. Antinomiapareista "tärkein saattoi olla se, jota Levada kutsui imperiumioireyhtymäksi". "Neuvostoliitto oli - - toisaalta kiistattomasti imperiumi. Sen vahvuus, laajuus ja koko olivat kansalaisille ylpeydenaihe. Kaikki koululaiset tiesivät, että Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin maa. - - Toisaalta jokaiselle neuvostokansalaiselle tähdennettiin lakkaamatta hänen etsinistä alkuperäänsä, joka oli muuttumaton ja kirjattu joka ainoaan häneen viittaavaan asiapaperiin." Tästä seurasi se, että "Homo Sovietucus on siis luonteeltaan, geneettisesti, turhautunut, koska hänellä on edessään mahdoton valinta etnisen ja superetnisen identiteetin välillä", kirjoitti Levada. 

"Antinomian vuoksi Homo sovieticus joutui pirstomaan tietoisuutensa mahduttaakseen siihen ristiriitaiset näkemykset. Levada lainasi George Orwellin kaksoisajattelun käsitettä. - - Tilanteesta riippuen neuvostoihminen saattoi käyttää jompaakumpaa antinomiaparin 'totuutta', joskus jopa nopeasti peräkkäin."

Gessenin kirjassa kuvataan osuvasti venäläisten sosiologien vaikeutta tehdä sosiologista tutkimusta neuvostoihmisen olemassaolosta, koska Neuvostoliitossa ei ollut tapana tehdä mielipidetiedusteluja tai -kyselyitä: "Kuinka ottaa puheeksi asia, josta ei ole koskaan ennen keskusteltu? Kuinka tiedustella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ollut oikeutta mielipiteisiin? Kuinka ylipäätään käydä keskusteluja, joihin tarvittavaa kieltä ei ole olemassa?" 

Kuitenkin kuva neuvostoihmisestä alkoi hahmottua, ja se näytti tältä:

"Homo sovieticus ei ollut indoktrinoitu. Itse asiassa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia voimakkaita mielipiteitä. Hänen sisäinen maailmansa koostui antinomiapareista, hänen tavoitteenaan oli selvitä elämässä ja hänen strategianaan oli jatkuva neuvotteleminen - kaksoisajattelun pelien loputon toistaminen. - - Homo sovieticus oli joutunut loputtomaan valheiden kierteeseen: hän teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt."

Sosiologi Lev Gudkov teetti sosiologisen kyselyn vuonna 1994, jossa hän kartoitti muun muassa sitä, mitä vastaajat katsoivat venäläisten perimmäisiksi myönteisiksi ominaisuuksiksi. "Tämä kysymys sai 2 957 vastaajalta tulokseksi kolme yleisintä ominaisuutta: 'avoimuus', 'yksinkertaisuus' ja 'kärsivällisyys'. Vaikutti siltä, että ihanteellinen venäläinen oli ihminen, jolla ei ollut ominaisuuksia.'" Toisin sanoen "uusi tutkimus viittasi siihen, ettei Homo sovieticus katoaisi mihinkään - -. Homo sovieticuksen keskeinen piirre, kaksoisajattelu, näkyi kaikissa ikäryhmissä."

Yhtä lailla kuin suomalaisessa ajattelussa vaikuttaa pitkä suomettumisen varjo, neuvostoihminenkään ei vaikuta kadonneen minnekään, vaikka Neuvostoliitto onkin kadonnut. Neuvostoihmisyyttä käsittelee kiinnostavalla tavalla myös Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš dokumentaarisessa romaanissaan Neuvostoihmisen loppu. 

Orwell-viitteiksi ei valitettavasti tunnu riittävän vain Vuonna 1984 -romaani, vaan Gessen löytää peilipintaa myös Eläinten vallankumouksesta:

"Kaikki kansat olivat tasaveroisia, mutta venäläisten kansa oli 'ensimmäinen vertaistensa joukossa'. Ilmausta käytettiin ensimmäisen kerran Pravdan etusivun pääkirjoituksessa - -. Näin kirjoitettiin vuonna 1936, kymmenisen vuotta ennen Orwellin Eläinten vallankumousta ja sen periaatetta, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'."

Yksi Venäjä vailla tulevaisuutta -kirjan haastatelluista on oppositiopoliitikko, aktivisti Boris Nemtsovin tytär Žanna (s. 1984). Hänen kauttaan avautuu kiinnostava näkökulma poliittiseen aktivismiin ja sen vaikutukseen aktivistin perheeseen. Anekdoottimaisena kuriositeettina päästään kurkistamaan myös perhe-elämän kulissien taakse. Synkässä luvussa Buduštšego net ("Tulevaisuutta ei ole") Žannan äiti Raisa saa puhelun:

"'Tiedättekö?' soittaja kysyi.

‘Tiedänkö mitä?’

‘Minulla on lapsi teidän miehenne kanssa, ja odotan toista.’

‘Joten?’ Raisa kysyi.

‘Joten asialle on tehtävä jotain.’

‘Siinä tapauksessa teidän on kai tehtävä jotain’, sanoi Raisa ja katkaisi.”

Lakonista. 

Gessen pyrkii myös tekemään näkyväksi Putinin ajattelun juuria, jotka juontavat filosofin ja poliittisen aktivistin Aleksandr Duginin ajatteluun, jonka Gessen puolestaan osoittaa juontavan juurensa muun muassa neuvostoliittolaisen kansatieteilijä Lev Gumiljovin (runoilija Anna Ahmatovan ja runoilija Nikolai Gumiljovin pojan) tuotantoon. 

"Gumiljovin keskeisin ajatus oli etnogeneesin käsite. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa syntyy entisiä ryhmiä ja ne saavat erottavia tunnuspiirteitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Etnistä ryhmää, eli Gumiljovin sanoin ethnosta, muovasi kaksi pääasiallista voimaa: maantieteelliset olot ryhmän asuinalueella ja ulkoavaruudesta tuleva säteily. - - Koska Gumiljov työskenteli yksin, hän joutui kehittämään oman maailmankaikkeuden teoriansa avaruussäteilyineen päivineen."

"Dugin omaksui kaikki Gumiljovin kirjoitukset omaksi tieteelliseksi pohjakseen." "Duginilta ilmestyi vuonna 1994 teos nimeltä Konservativnaja revolutsija ('konservatiivinen vallankumos'). Hän visioi siinä liikkeen, joka vastustaisi 'ekstremististä humanismia' - ajatusta, että kaikilla ihmisillä kaikkialla on oikeuksia - ja lakiin perustuvan yhteiskunnan ajatusta."

Gessen palaa siihen, kuinka Putin intoutui Duginin ajattelusta, luvussa Jaettu kansa, joka käsittelee Venäjän laajentumispyrkimyksiä ja Ukrainaa:  

"Hieman yli viisi vuotta sitten Dugin oli ilmoittanut aikovansa nousta maansa johtavaksi ideologiksi, ja nyt se tapahtui: Putin lainasi Duginin sanoja ja käsitteitä ja toteutti Duginin ennustuksia. Dugin oli vuonna 2009 ennustanut Ukrainan jakautumisen kahdeksi valtioksi. Itäosa liittoutuisi Venäjän kanssa ja länsiosa olisi aina katsova Eurooppaan. Duginin näkemyksen mukaan Ukrainassa asui kaksi erilaista kansaa: länsiukrainalaiset, jotka puhuivat ukrainaa, ja itäosan asukkaat, joiden joukossa oli etnisiä venäläisiä ja etnisiä ukrainalaisia, jotka kuitenkin olivat kieletään ja kulttuuriltaan venäläisiä. Duginin mielestä näillä kahdella kansalla oli tyystin erilainen geopoliittinen suuntaus. Näin ollen Ukraina ei ollut kansallisvaltio. Toisin sanoen sen jakautuminen oli ennalta määrättyä - ainoa avoin kysymys oli, tapahtuisiko se väkivallattomasti. Hän oli jo silloin varoittanut, että voisi syttyä sota. Tässä oli kyse paljon enemmästä kuin Ukrainasta, ja Putin teki sen selväksi puheessaan. Dugin oli jo vuosia odottanut, että Venäjä ottaisi paikkansa antimodernin maailman johtajana. - - Venäjä ei lopettaisi Krimiin, Dugin kertoi yhteyshenkilöilleen. Se auttaisi Kaakkois-Ukrainaa taistelussa Kiovaa vastaan. - - Krimin haltuunotto rinnastettiin Neuvostoliiton suureen voittoon toisessa maailmansodassa." 

Venäjä vailla tulevaisuutta antaa lisää tulkintakontekstia Ukrainan sodalle, Venäjän täysmittaiselle ja avoimelle hyökkäyselle Ukrainaan vuonna 2022. Dugin näki Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan venäläisen identiteetin pönkittämisenä: "- - parin viime kuukauden tapahtumat - Krim ja nyt Itä-Ukrainan sota - edustivat venäläistä renessanssia, 'Venäjän kevättä'. 'Alamme olla ylpeitä maastamme', hän jatkoi. 'Venäläisille alkaa selvitä, että he eivät ole maailmassa pelkkiä passiivisia objekteja vaan historian subjekteja.'" Gessenin mukaan "Dugin halusi Putinin hyökkäävän Ukrainaan avoimesti, käyttävän virallisia joukkoja ja tähtäävän loistokkaaseen voittoon, joka laajentaisi Venäjää". Putin vaikuttaa lähteneen tänä vuonna toteuttamaan Duginin ajatusta.

Venäläistä kolonialismia on tuonut maailman tietoisuuteen ansiokkaasti tänä vuonna ukrainalainen journalisti Maksym Eristavi, jonka Twitter-lanka Russian Colonialism on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Venäjän informaatiovaikuttaminen myös Euroopassa on kantanut hedelmää viime vuosina, Duginin ja Putinin ajatukset ovat saaneet jalansijaa täälläkin. Gessen lainaa Putinia: "Mielestäni voi todellakin nähdä, että Euroopan maissa on käynnissä arvojen uudelleenarviointi. Meidän konservatiiviksiksi kutsumamme arvot alkavat saada kannatusta. Ajatelkaamme Viktor Orbánin voittoa Unkarissa tai Marine Le Penin menestystä Ranskassa - -. Samanlainen trendi voimistuu muissakin maissa. Se on ilmiselvää, ehdottoman ilmiselvää." Yhtä ilmiselvää on se, että kyse on informaatiovaikuttamisesta. Kuinka paljon Euroopassa on hyödyllisiä idiootteja?

Venäjä vailla tulevaisuutta tuo esiin samankaltaista yhteiskunnan toiminnan absurdiutta kuin Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo. Gessen kuvaa venäläisten tuomioistuinten toimintaa:

"Venäjän tuomioistuimet kuuntelivat syyttäjää ja hyväksyivät hatarat todisteet, väärät todisteet tai jopa todisteiden täydellisen puuttumisen, mutta siitä ei seurannut, että kaikki tuomitut olisivat olleet syyttömiä - vaan että ketään, ei edes syyllisiä, ei kohdeltu oikeudenmukaisesti."

Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan aikaisten lännen asettamien pakotteiden vaikutuksista Gessen kirjoittaa:

"Tietenkin keksittiin keinoja kiertää pakotteita. Elintarvikepakkauksiin vaihdettiin etiketit, jotta näytti siltä, että niissä oli jotain muuta tai että ne olivat peräisin jostain muualta. Kaupoista löytyi nyt meren antimia Valko-Venäjältä, joka on sisämaavaltio. Kesällä 2015 - vuosi sen jälkeen, kun vastapakotteet astuivat voimaan - Putin allekirjoitti määräyksen, jolla kaikki salatavaraksi todetut elintarvikkeet oli hävitettävä. Sitten kabinetti julkaisi säännöt, joiden mukaan kielletyt elintarvikkeet oli tuhottava 'millä vain käytettävissä olevalla keinolla' kahden puolueettoman todistajan läsnä ollessa ja toimitus  oli valo- tai videokuvattava. Puhuttiin krematorioista ja kuorma-autojen lavalle asennetuista jätepolttimista. Jotkut tyrmistyivät. Valtion käskystä tapahtuva suunnattomien elintarvikemäärien tuhoaminen - syömäkelpoisten elintarvikkseiden, joista oli kiistatta kysyntää - olisi luultavasti omalaatuinen ele missä tahansa maassa, mutta Venäjällä sen täytyi tuntua erityisen järkyttävältä."

Venäjä vailla tulevaisuutta on laaja teos, jossa on monia teemoja. Yksi, jota en vielä ole käsitellyt, on se, kuinka järjestelmä on ottanut keppihevosekseen seksuaalisuuden. Yksi teoksessa haastatelluista henkilöistä on Ljoša, joka tekee yliopistolla queer-tutkimusta ja on homoseksuaali. Hänen kauttaan kirjassa avataan tieteentekemisen mahdollisuuksien supistumista, homopropagandalain vaikutuksia ja sitä, kuinka kansaa johdettiin harhaan pedofiilijahdilla. Viimeeksi mainittu tuo länsimaisessa kontekstissa mieleen valeuutisen siitä, kuinka washingtonilaisen pizzerian kellarissa olisi toiminut satanistinen pedofiilirinki, jonka toimintaan myös silloinen presidenttiehdokas Hillary Clinton olisi liittynyt. Kukapa ei haluaisi olla hyvän puolella ja pahaa vastaan, ja jos jokin on pahaa niin pedofilia, eikö totta? Ja kuinka kätevää pedofiilijahdin avulla onkaan sumuttaa ihmisiä ja ajaa samalla omia päämääriään, joiden yhteys pedofiliaan on joko ohut tai olematon.

Venäjä vailla tulevaisuutta on nimensä mukaisesti pessimistinen teos, jonka lukemisen jälkeen olo on lähinnä pöyristynyt.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag - Vankileirien saaristo. 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu.

 

Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.

Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.

Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.

Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.

Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:

"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
        En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"

Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":

"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
        Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
        Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
        Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."

Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.

Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:

"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
        (En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"

Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):

"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."

Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:

"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
        Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
        Ettei sentään aivan TURHAAN!...
        Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
        Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
        Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
        Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
        Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."

Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.

Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.

Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:

"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."

Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?

"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
        Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
        - - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
        Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
        Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
        Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
        Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."

Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:

"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."

Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:

"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."

Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:

"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
        Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
        Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
        Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
        Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."

Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:

"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
        - - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
        Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
        Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
        Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
        - -
        Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
        Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
        Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
        Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."

Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.

Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.

Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...

Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:

"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
         Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
        Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
        Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"

Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:

"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
        Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."

Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista. 

Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:

 "Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
        Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
        Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."

Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?

Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.

Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.

Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."

Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:

"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
        - - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
        Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
        Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
        Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
        Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
        Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
        Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"

Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.

Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):

"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
        Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
        [--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"

Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.

Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:

"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."

Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".

Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Bazar 2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Alkuteos 21 lessons of the 21st Century. 368 s.

21 oppituntia maailman tilasta on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Yuval Noah Hararilta. Hararin valtava suosio on ymmärrettävää: hän kirjoittaa konkreettisesti, kiinnostavasti ja kärjistävästi. 21 oppituntia maailman tilasta on takakansitekstin mukaan "tukevasti kiinni nykyajassa", siinä missä "Sapiens katsoi menneisyyteen" ja "Homo deus tulevaisuuteen".

21 oppituntia maailman tilasta -teoksen sisältö on nimensä mukainen ja se on jaksoteltu viiteen osaan, joista kukin (kuin myös kukin "oppitunneista") on nimetty varsin maailmaasyleilevästi, jopa self help -kirjallisuuden traditioita mukaellen, tyyliin "Sinnikkyys" tai "Totuus". Hararilla on paljon kiinnostavia ajatuksia ja avauksia esimerkiksi liittyen kertomuksellisuuteen, koulutukseen ja tekoälyyn.

Omaan makuuni Hararin ajatusmaailma rakentuu kuitenkin liian luonnontieteelliselle pohjalle; teoksen pohjavireestä välittyy vahvasti se, että ihminen on hermoverkkoja ja molekyylejä, eikä mitään suurempaa tarkoitusta elämällä ole.

Edellä kuvailtu kuitenkin on vain yksi ideologia ja sikäli yksi tarina muiden joukossa - uskokoon siihen ken tahtoo. Paikoin Harari myös popularisoi asioita varsin mutkattomiksi ja kirjoitustyylissä onkin jonkin verran samaa kuin vaikkapa Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittaja Thomas Eriksonilla.

Jan Salminen: Äidinmaa

"En tiennyt, montako lasta minulla oli; lapset eivät olleet minun."

Tammi 2012. 392 s.


Jan Salmisen romaani Äidinmaa on dystopia paikasta, joka aiemmin tunnettiin Suomena, mutta jossa sotien ja ilmastokatastrofien seurauksena tapahtui vallankumous, jonka tekivät naiset; niinpä maa on nykyään äidinmaa, ja naiset hallitsevat. Pikemminkin kuin ansiokas dystopiana - jollaisena Äidinmaan perusasetelma on lähinnä se, että valtasuhteet käännetään ylösalaisin ja kärjistetään äärimmilleen - romaanin ansio on siinä, kuinka se kuvaa diktatuurin mekanismia.

Äidinmaassa valta on siis naisilla - ja äärimmäinen valta onkin. Miesten (tai romaanissa: koiraiden) rooli on palvella työläisinä - siis niiden, joita on onnistanut - ja osattomat koiraat asuvat raunioissa ja myyvät itseään yön pimennyttyä kaduilla. Onko koirailla minkäänlaista roolia tulevaisuuden Äidinmaassa, sitäkin romaani käsittelee.

Perhekäsitysnormi on erilainen kuin tosimaailmassa. Heteroseksuaalisuutta pidetään saastaisena perversiona, se rinnastuu eläimiinsekaantumiseen. Ideaali on polyamorinen naisperhe, jossa kaikki on jaettua. Myöskään kahdenvälisiä lesbosuhteita ei katsota hyvällä, vaan näitä "pariseksuaalejakin" halveksitaan ja pidetään uhkana polyamoriselle perhemallille.

Koiraslapset kasvatetaan erillään synnyttäjistään kuin eläimet, ja heidän elämänsä jatkosta päättävät naiset. Lisääntymiseen ja synnyttämiseen ylipäätään suhtaudutaan ristiriitaisesti; koiraita tai ainakin spermaa siihen tunnutaan vielä toistaiseksi tarvittavan, mutta olisiko tämäkin potentiaalisesti hengenvaarallinen yhdeksän kuukauden mittainen ikävä kokemus siirrettävissä pois naisilta? Ja mikä koiraan rooliksi tulevaisuuden Äidinmaassa muotoutuu?

Äidinmaan yhteiskuntamalli perustuu siis idealistisesti jakamiselle ja tasa-arvolle, mutta romaani suhtautuu perusasetelmaankin jo lähtökohtaisen kriittisesti. Toinen romaanin päähenkilöistä on Anna-Liisa, joka asuu plyamorisessa perheessä. Yksi hänen häpeällisistä salaisuuksistaan on se, että hän haluaisi perheen päänaisen, Belindan, ihan vain itselleen, ei jaettavaksi.

Anna-Liisa työskentelee vahtina työläiskoiraiden parissa, ja pääasiallisesti hän vahtii jo varsin iäkästä koirasta, Benjaminia, joka käy suorittamassa erinäisten naisten puutarhan- ja kodinhoidollisia askareita. Anna-Liisan tehtävänä on vahtia naisten turvallisuutta ja sitä, että Benjamin pysyy kurissa. Näin Anna-Liisa ajattelee Benjaminista: "Se on riittävän älykäs ollakseen säyseä ja riittävän yksinkertainen ollakseen luulematta itsestään liikoja."

Kuitenkin viettäessään runsaasti aikaa Benjaminia tarkkaillen Anna-Liisa alkaa hiljalleen kiintyä Benjaminiin. Benjamin on myös romaanin toinen päähenkilö. Romaanin minäkerronta vuorottelee lähinnä Anna-Liisan ja Benjaminin hahmojen välillä, ja lukukokemuksessa on osin hankalaa hahmottaa, kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan; varsikin, kun Benjamin ja Anna-Liisa eivät ole ainoita hahmoja, joiden läpi kerronta fokalisoituu.

Benjamin on siis jo iäkäs työläiskoiras, joka muistaa vielä jotakin menneestäkin maailmasta, ajasta, jolloin Äidinmaata ei vielä ollut. Äidinmaa on varsin tyypillinen orwellilainen dystopia, mutta Benjaminin kautta lukijalle näytetään häivähdyksiä myös mennisyydestä. Benjamin myös keräilee kaatopaikalta vanhoja esineitä - mikä Äidinmaassa toki on tehtävä salaa - ja kokee ne todisteina siitä, ettei maailma ole ainostaan sitä, minä propaganda tai oma propagandalle täysin vastakkainen kokemus sen näyttävät:

"Menneisyyttä ei voinut tuhota. Se kasvoi maan alla kuin sienirihmasto. Historia kuiskaili kätketyistä valokuvista ja kirjeiden koukeroisista riveistä. Vaikka emme osanneet lukea, löysimme kirjoituksesta viestin: on ollut toisin - voi olla toisin taas. Ei niin kuin ennen, ei niin kuin nyt, vaan jotain parempaa. Oli olemassa mahdollisuus."

Äidinmaa on myös kulutuskriittinen romaani, jollaisena se on edelleen erittäin ajankohtainen:

"Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? Että yksilönvapaus oli jotain absoluuttista ja universaalia ja peräisin luonnosta?"

Diktatuurin mekanismin kuvaus on Äidinmaan suurin vahvuus: romaani näyttää, että lähtipä yhteiskunta vallankumouksen kautta kehittymään sitten kuinka idealistiseen tai utopistiseen suuntaan tahansa, valta ja väkivalta johtavat aina pakkoon, sortoon ja alistumiseen. Jos joku määrittelee, mitä on "hyvä", se ei koskaan ole kaikille yhtä hyvä - olipa kyse sitten siitä, että kaikille haluttaisiin jotakin ikään kuin tasa-arvoista tai samanarvoista asiaa, kuten Äidinmaassa naisille keskinäistä rakkautta, jota jaetaan kaikille ja jota kukaan ei voi yksin vaatia itselleen, tai siitä, että aiemmin sorretulle ryhmälle vaaditaan enemmän tai parempaa ja luodaan näin taas uusi sortomekanismi.

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

"Helsingin sydän pysähtyi ja jähmettyi jääksi."

Like 2016. 323 s.

Janne Kuusen Sielusta sieluun on voimakas ja hieno historiallinen romaani, joka keskittyy perkaamaan Suomen ilmapiiriä 1940- ja 1970-luvulla. Aatteelliset aallot lyövät vuosikymmenten yli aina 2000-luvulle asti, ja maantieteellisesti tärkeää roolia näyttelee myös (Itä-)Berliini.

Romaanin keskushenkilöitä ovat Aune ja Maarit. Talvisodan alkaessa Aune on lukiossa opiskeleva nuori nainen, mutta sodat muuttavat hänen elämänsä suunnan. 1970-luvun tarinan keskushenkilö Maarit puolestaan on aatteellinen, vasemmistolainen taideopiskelija, jonka elämäntarina näyttäytyy yhtenä suurena hamartiana: epäonnisen rakkauseikkailun jäljiltä Maarit kaipaa maisemanvaihdosta ja niinpä hän päättää joltisestikin päähänpistosta hakea vaihto-opiskelijaksi DDR:ään, Berliiniin. Siinä missä sodat muuttavat Aunen elämän suunnan, Maaritille käännekohtana toimii DDR.

Jonkinlaisena romaanin mottona voisi pitää ensimmäisen luvun dialogista löytyvää Aunen salaisen rakkaussuhteen toisen osapuolen, Maurin, repliikkiä tilanteessa, jossa ilmahälytys katkaisee Aunen ja Maurin puistokävelyn: "'Älä välitä, ei meille käy kuinkaan', ihmeellisen levollinen Mauri lohdutti peloissaan vapisevaa Aunea. 'Pelko ei helpota. Se vain lamauttaa.'" Vaikka romaanin kumpikin keskushenkilö joutuu kokemaan hyvin rankkoja ja heistä itsestään riippumattomiakin asioita, pelkoon ei voi jäädä kiinni, tai koko elämä kuluu lamaantumisen kourissa.

Sielusta sieluun ei selittele asioita, vaan sekä Aune että Maarit elävät elämäänsä toisaalta tehden ne päätökset, jotka ovat heidän käsissään, ja toisaalta sietäen ne olosuhteet, joille he eivät voi mitään. Demokratia, tasa-arvo ja moraali ovat suhteellisia, niin kuin sekin, kuka tai mikä kulloisessakin (maailman)tilanteessa on ystävä tai vihollinen. Romaani herättelee ajattelemaan, että ihmisissä on niin paljon asioita, joita emme näe tai joista ei voi tai saa puhua. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin löydettävä jostakin, vaikka elämässä saattaakin olla uinumis- tai latautumisvaiheita, joissa ihminen näyttää vain sopeutuvan tai ajelehtivan. Kun voimaa on tai tilaisuus tulee, oman elämän ohjista on otettava kiinni, olivatpa kohtalon käteen jakamat kortit sitten millaiset tahansa.

Sielusta sieluun peilaa rajaa oikeiden ja väärien valintojen, uskon ja epätoivon, luottamuksen ja petoksen välillä. Suoria vastauksia tai tuomioita romaani ei jakele, vaan se näyttää henkilöhahmonsa ambivalentissa valossa: kaikkialla on hyvää ja pahaa. Jos romaani jonkin mittarin oikeille ja väärille valinnoille antaa, se on se, että ihminen elää lopulta elämänsä alusta loppuun saakka itsensä kanssa: omiin valintoihinsa on voitava olla tyytyväinen tai ne on virhellisyyksineen kyettävä liittämään
osaksi omaa elämäntarinaa.

Piristävää romaanissa on sen naisnäkökulma: naisten kokemus talvi- ja jatkosodasta ja taistolaisaatteesta, ja toisaalta yleisemmällä tasolla naisten kokemus elämisestä, vaikuttamisesta ja selviytymisestä patriarkaalisessa maailmassa, jonka virallisissa tilanteissa ja valtakoneiston pyörteissä päätöksenteko ja muutoinkin aktiivinen rooli on miesten käsissä. Näine näkökulmineen Kuusen romaanin voi ajatella kirjoittavan myös vaiennettujen historiaa. Elämää tarkastellaan siitä näkökulmasta, jossa pitää miettiä, takaisiko avioliitto elannon ja aseman yhteiskunnassa, miten äpärälapsi vaikuttaa tulevaisuuteen, voiko raiskauskokemuksen jälkeen jatkaa elämää tai miten lesbopariin suhtaudutaan. Naisten valinnanmahdollisuudet elämässä rakentuvat eri tavoin kuin miesten, naisten on otettava huomioon valintoja tehdessään erilaisia asioita kuin miesten.

Sielusta sieluun on kerrassaan monitahoinen ja tarinaan mukaansa imevä romaani, jota ei malta laskea käsistään. Aunen ja Maaritin kohtalot jäävät vaivaamaan vielä lukemisen jälkeenkin.


***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja