"Milloin naiset ensi kerran tulivat armeijaan?"
Progress / SN-kirjat 1988, laajennettu laitos Tammi 2017. Suom. Pauli Tapio. Venäjänkielinen alkuteos 1985, laajennettu laitos 2013. 417 s.
Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Se on dokumentaarinen romaani, joka perustuu toisessa maailmansodassa neuvostojoukoissa taistelleiden naisten haastatteluihin. Romaani on moniääninen kollaasi, joka kuitenkin piirtää kokonaiskuvan siitä, millaisena sota ja osin sodanjälkeinen aika näyttäytyi sotaan aktiivisesti osallistuneille naisille.
"Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. No, ja tietysti myös Stalin. Mitäpä sitä valehtelemaan? Niinhän sitä sanotaan, ettei laulusta voi heittää sanoja pois."
Lähes jokaisessa kertomuksessa nousee esille naisten sotainto, valtava halu päästä eturintamaan. Naiset eivät rintamalla saaneet erityiskohtelua. Tämä tulee esiin monessa tarinassa, jotka käsittelevät kuukautisia. Ne, joilla kuukautiset vielä olivat normaalisti, käyttivät sotaoloissa miesten alushousuja ja housuja, eikä materiaalia, joita terveyssiteitä olivi voinut kääriä, ollut. Jossakin vaiheessa housut muuttuivat täysin verisiksi ja sitten kovettuivat päälle. Eikä tilannetta auttanut hävetä, oli vain edettävä.
Toisaalta moni naisista kaipasi rintamalla naiseuttaan ja naisellisia vaatteita, meikkejä ja kampauksia. Ja koska naisilla ei useinkaan ollut juurikaan tai ollenkaan sotakoulutusta taustallaan ennen tositoimiin menemistä, sodan miehinen järjestys oli heille vieras. Tämä johti moniin kommelluksiin, kuten esimerkiksi seuraavasta tarinasta käy ilmi:
"Tämä [keittäjä] kaatoi minulle kaksi ämpärillistä teetä. Olin viemässä sitä joukkueelle, kun vastaan tulivat poliittisen osaston päällikkö ja prikaatin komentaja. Samassa muistin, että meitä oli opetettu tervehtimään kaikkia, koska olimme tavallisia sotamiehiä. Ja heitä oli kaksi. Miten minä heitä molempia tervehdin? Kävelin ja aprikoin. Kun he tulivat kohdalle, laskin ämpärit, nostin molemmat kädet lippaan ja kumarsin kahdesti. Ensin he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, mutta seisahtuivat sitten ihmeissään. 'Kuka sinut on opettanut tuolla tavalla tekemään kunniaa?' 'Vääpeli opetti. Hän sanoi, että kaikkia on tervehdittävä. Ja teitä on kaksi...' Armeijassa aivan kaikki oli meille tytöille hankalaa."
Tarinoista käy ilmi myös miesten suhtautuminen naissotilaisiin rintamalla. Osa sääli tyttöjä ja osa ei suostunut tottelemaan heitä, rakkaus- ja muitakin suhteita oli, mutta monen naisen kertomuksesta välittyy miesten heihin kohdistama kunnioitus ja suojelunhalu, joiden taustaselityksenä saattaa olla tämä:
"Jos miehet näkivät etulinjassa naisen, heidän kasvonsa muuttuivat. Jo pelkkä naisen ääni muutti heitä. Joskus yöllä istuin korsun ovella ja lauloin hiljaa. Luulin kaikkien nukkuvan, mutta aamulla komentaja sanoi: 'Emme me nukkuneet. Kuuntelimme sinua ja ikävöimme...'"
Kuitenkin miesten ja yhteiskunnan sodanjälkeinen suhtautuminen rintamalla olleisiin sotineisiin naisiin on jokaisessa kertomuksessa samanalainen, jos sitä käsitellään jollakin tavalla. Sodan jälkeen näihin naisiin suhtauduttiin voimakkaan halveksuvasti, ja taustalla tuntui olevan pelko. Siinä missä rintamalta palanneet miehet otettiin vastaan sankareina, naisiin suhtauduttiin kuin ruttoa kantaviin huoriin.
Aleksijevitš on haastatellut romaaniaan varten lukuisia naisia, joista enemmistön nimi romaanissa mainitaan, mutta osa ei halua nimeään julki.
"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla."
Nykylukijana miettii, onko miesten ja naisten sodalla ja sotamuistoilla niin merkittävästi eroa, kuin kirjailija korostaa niillä olevan. Toisaalta täytyy muistaa, että 1940-luvulla maailma oli erilainen kuin nykyään, naisen asema (Neuvostoliitossa) oli erilainen, kuin mikä naisen asema 2010-luvun Suomessa on. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuitenkin merkittävästi erilainen sotakirja kuin mikään aiemmin lukemani sotaa kuvaava romaani. Aleksijevitš tuo esiin pieniä yksityiskohtia, tai niin kuin kertojaääni teoksessa sanoo, hän kirjoittaa sielujen tai tunteiden historiaa, ei sitä miehistä valtavirtahistoriaa, jossa tärkeää on mainita taistelupaikkojen nimiä, prikaatien ja divisioonien nimiä tai kaatuneiden määriä...
Aleksijevitšin haastattelemat naiset ovat olleet hyvin nuoria sodan aikana, moni on ollut 16-19-vuotias. Haastattelujen yhteydessä Aleksijevitšille näytetään usein valokuvia. Mitä ajatuksia ne herättävät hänessä?
"Näen, miten pehmeät, lapselliset piirteet muuttuvat kovaksi, itsevarmaksi ja ankaraksi naisen katseeksi. On vaikea uskoa, että tuo muutos tapahtui muutaman kuukauden ja vuoden aikana. Tavallisesti aika tekee työtään paljon hitaammin ja huomaamattomammin. Ihmiskasvot veistyvät pitkien aikojen kuluessa. Sielu piirtyy niille verkalleen. Mutta sota loi oman kuvansa ihmisiin nopeasti. Piirsi itsensä."
Lopuksi vielä ajattelemisesta:
"Mitä muistan... Mitä minun mieleeni jäi? Hiljaisuus - se outo hiljaisuus saleissa, joissa haavoittuneet makasivat... Kaikkein vakavimmin haavoittuneet... He eivät puhuneet keskenään. Eivät kutsuneet ketään luokseen. Monet olivat tajuttomia, mutta useimmat vain makasivat hiljaa. Ajattelivat. Katsoivat jonnekin syrjään ja ajattelivat. Jos heitä kutsui nimeltä, he eivät kuulleet. Mitä he ajattelivat?"
Vaikuttavan kuuloinen kirja.
VastaaPoista