Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa, homo sapiens!

 

Otava 2023. BookBeatin äänikirja, 13 h 57 min.

Antti Ritvasen toinen romaani Hyvää jatkoa, homo sapiens! on tragikomedia nykyihmisistä ja nyky-yhteiskunnasta. Romaanin keskeisin hahmo on Henrik Granlund, julkkisterapeutti. Romaanin alussa Henrik on uransa huipulla: hänellä on oma tv-show Valtakunnansovittelija, jossa hän ratkoo pariskuntien ongelmia, hän on julkaissut menestyksekkään itseapuoppaan Sovinnon taika ja hän pitää yksityisvastaanottoa. Henrik on eronnut ja hänellä on teini-ikäinen tytär, joka asuu hänen kanssaan Helsingissä. Ex-vaimo on muuttanut Espanjaan. 

Romaanin alussa Henrik salamarakastuu taidenäyttelyn avajaisissa punatukkaiseen naiseen, ja romaanin tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Muiksi keskeisiksi romaanihahmoiksi nousevat tämä punatukkainen kustannustoimittajana työskentelevä aktivistinainen, suomalais-iranilainen Said Asikainen sekä jokunen Henrikin nuoruudenystävä tai -kaveri.

Tapahtumia kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta ja romaani käsittelee tässä hetkessä puhuttelevia teemoja: rasismia, maahanmuuttoa, vihapuhetta, maalittamista, mediaa, mielenterveyttä ja terapiaa. Ja toki myös universaaleja ja ajattomia teemoja, kuten rakkautta, perhettä, kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Romaanin traagisuus ja koomisuus vuorottelevat niin onnistuneesti, että kuuntelemista ei tekisi mieli keskeyttää ollenkaan.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

 

WSOY 2023. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei mainita sivunumeroita.

Tuomas Kyrön kirjoittama dokumentaarinen haastattelukirja Aleksi Suomesta piirtää henkilökuvan yhdestä Ukrainaan vapaaehtoisena sotimaan lähteneestä miehestä, oululaisesta Aleksista. Aleksin itsenä lisäksi kirjaan on haastateltu muun muassa Aleksin vanhempia, inttikaveria ja Ukrainassa taistellutta vapaaehtoista tsekkimiestä.

Kirjassa kuuluu vahvasti myös kirjoittajan oma ääni ja pohdinta sodan herättämistä tunteista: "Silti lapsuudessamme 1980-luvulla Suomen käymät sodat tuntuivat olevan paljon kauempana kuin tänään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti pintaan tunteita ja ajatuksia, joiden olemassaolosta en tiennyt ennen helmikuuta 2022."

Aleksi Suomesta on yhden suomalaissotilaan ääni ja tarina, ja se on kiinnostavaa ajankohtaisluettavaa. Syvemmältä tasoltaan kirja kertoo myös elämänvalinnoista ylipäätään. Varmasti tässä ajassa monia kiinnostaa myös se, millaisista lähtökohdista tai millaisin motiivein vapaaehtoiset lähtevät Ukrainaan sotimaan, samoin kuin se, kuinka sotakokemusten todellisuuden voi liittää yhteen kotimaan rauhan todellisuuden kanssa. Jälkimmäisen kysymyksen Kyrö esittää Aleksin tsekkiläiselle rintamatoverille, joka vastaa: "Kun aikaa kuluu, etäisyys kasvaa. Se, mikä tapahtuu siellä, tapahtuu siellä. Kahdessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Se ei ole hyväksi mielelle. Näitä ei voi miettiä siviilissä."

Kyrön toteava tyyli sopii hyvin tähän kirjaan. Aleksin isovanhempien haastattelusta kirjailijanääni tiivistää "Kun kysyn tunteista tai ajatuksista, vastaukset kertovat teoista ja tapahtumista" - ja vastaavia osumia on muuallakin teoksessa.

Cristian Mungiu: R.M.N. - Kylmä talvi

Paljoa kryptisempää ja mieleenpainumattomampaa nimeä elokuvalle on kyllä vaikea äkkiseltään keksiä. Mutta siinäpä jotakuinkin kaikki kriittinen, mitä haluan Cristian Mungiun elokuvasta sanoa - ja nimenkin merkitys aukeaa, jos lukee yhtäkään elokuvasta kirjoitettua arvioita. 

Elokuvan tarina sijoittuu monikieliseen Transilvaniaan. Keskushenkilö Matthias on töissä teurastamolla Saksassa, mutta kohdatessaan rasismia hän vastaa siihen väkivallalla ja lähtee takaisin Romaniaan. Kamera seuraa Matthiasta, joka hahmona on ikään kuin ulkopuolisena sivustaseuraajana vähän kaikessa, koettaa mukautua mielipiteineen vallitseviin tilanteisiin ja jos mahdollista olla sanomatta juuta tai jaata siihen tai tuohon. Ja asioita, joista sanottavaa ja mielipide muilla on, elokuvassa riittää. 

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat rasismi, muukalaisviha ja yhteiskunnallinen murros. R.M.N. tarkastelee näitä teemoja keskittymällä kuvaamaan transilvanialaisen pikkukylän yhteisön elämää. Parasta elokuvassa on se, kuinka elokuva ristivalottaa monikulttuurisen kylän (joka tosin ei tiedosta olevansa monikulttuurinen ja olleensa sitä jo vähintäänkin vuosisatoja: tiedostamattomuus tehdään näkyväksi, kun kylän leipomolle tulee srilankalaisia työntekijöitä - monikulttuurisuus sen sijaan tehdään katsojalle näkyväksi jo elokuvan alussa, kun kerrotaan, että eri kielten tekstitykset on koodattu eri värein) eritasoisia ristiriitoja ja ongelmia. Helppoja vastauksia ei ole, ja ne jotka ovat helppoja vastauksia, ovat idioottimaisia.

Elokuva on kerronnaltaan pitkälti realistinen ja vahvasti kiinni tämän ajan ongelmissa. Elokuvassa keskisenä motiivina on karhu, minkä käsittelemisessä elokuvasta kirjoittaneet kriitikot eivät tuntuneet pääsevän kovin pitkälle. Olisiko ollut The Guardianin kriitikko, joka käsitteli tekstissään karhua jollakin lailla romanialaisessa kontekstissa ja huomioi karhun nousseen myös nykyisen sikäläisen äärioikeiston tunnukseksi, mikä vaikuttaa relevantilta tulkinnalta. Googlaamalla löytyy myös tietoa karhun merkityksestä romanialaisessa kansanperinteessä ja -uskossa, ja sitä kautta motiivi saa mielestäni syvempiäkin merkityksiä.

Elokuvan loppukohtaus löi ällikällä ja vaati purkukeskustelua lasin äärellä katsomiskokemuksen jälkeen. Väitän meidän päässeen tulkinnassamme sen suhteen vähintään yhtä syvälle kuin katsomispäivän iltaan mennessä lukemieni elokuva-arvostelujen kirjoittajatskin. Toki arvioissa täytyy  varoa juonipaljastuksia, mikä vaikeuttaa lopetuksen analysoimista.

Summa summarum: R.M.N. on vaikuttava elokuva, josta löytyy huomattavan monia tasoja.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Like 2022. Alkuteos Allt vi inte sa. Suom. Sirje Niitepõld. Nextoryn äänikirja, 10 h 13 min.

Sara Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta on täysmittainen tragedia. Henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella etuoikeutettuja ja menestyviä ruotsalaisia nuoria aikuisia, ja jokainen heistä kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu, joskin eri syistä. Amandalla on taustallaan perhetragedia: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan, ja se on rikkonut jäljelle jääneet perheenjäsenet. Carolin on rikkaan perheen tytär, jota kukaan ei ota vakavasti. Sofia on somalitaustainen toisen polven maahanmuuttaja, joka kipuilee kahden kulttuurin välissä ja tulkitsee todellisuutta rasististen odotusten läpi. Jokaisella hahmolla on perusteet kokea asia niin kuin kokee, mutta jokainen on myös täysin kiinni omassa kokemuksessaan ja kykenemätön irrottautumaan omasta kokemuksestaan. 

Amanda, Carolin ja Sofia ovat ystävyksiä. Tavallaan näin voisi sanoa. Jokin kuitenkin nakertaa suhteita, eikä yksikään hahmoista oikein saa kiinni siitä, mikä se on. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, ja jokaisen hahmon kerronnassa korostuu sisäinen puhe, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, kuinka he toimivat. Kateus ja viha jäytävät heidän välisiään suhteita ja sisäinen puhe on myrkyllistä. Henkilöhahmoja syvennetään kiinnostavasti teoksen edetessä, eikä yksikään heistä ole niin pinnallinen kuin miltä aluksi tai toisten hahmojen tulkitsemana vaikuttaa.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: nykyhetki (joka on nimetty jälkeen-tasoksi ja jonka kertojanäkökulmana on mieleisairaalassa oleva Amanda) ja se aika, jonka nykyhetkeen kulminoituva tapahtumaketju tarvitsee tullakseen kuvatuksi. Juoni huipentuu Carolinin järjestämiin Instagram-täydellisiin ruotsalaisiin juhannusjuhliin saaristossa - kaikki se, mitä juhlissa tapahtuu, muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja romaanin epilogi avaa myös romaanin nimen.

Kaikki mikä jäi sanomatta on hienosävyinen romaani nuorten naisten maailmasta, paineista ja ystävyydestä, jonka ihminen voi itse tuhota.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Otava 2021. Alkuteos The Undergroud Railroad, suom Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 11 h 45 min.

Maanalainen rautatie ei sovellu kovin hyvin kuunneltavaksi: romaanissa on paitsi keskushenkilö Coran lisäksi useita henkilöhahmoja, myös kronologian rikkovia ennakointeja ja takaumia. Luettuna tästä romaanista olisi varmasti syntynyt erilainen kokemus. Teoksen tematiikka on tärkeä: romaani kertoo orjuudesta Yhdysvalloissa ja ajasta, kun orjuus alkaa murtua mutta ei vielä ole päättynyt. 

Orjuutta romaanissa kuvataan väkivaltaisen yksityiskohtaisesti. Realismin rikkoutumisen ja toivon symbolin romaaniin tuo sen nimen mukainen "maanalainen rautatie": romaanissa on olemassa salainen maanalainen rautatieverkosto, jonka avulla orjat voivat päästä pakoon. Romaanin keskushenkilö Cora pakenee plantaasilta maanalaista rauatietä pitkin, ja tavallaan koko romaani on odysseia, joka kuvaa Coran pakoa, joka hetken seesteisen ajanjakson päästä jälleen jatkuu. Ihmisiä Coran ympärillä kuolee, ja yhteiskunta näyttäytyy rasismin läpäisemänä - lukuun ottamatta joitakin valkoisia, jotka ajavat orjuudesta luopumista ja operoivat esimerkiksi maanalaista rautatietä.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Otava 2020. Alkuteos The Nickel Boys. Suom. Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 6 h 49 min.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat käsittelee rotusortoa, rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta Amerikassa. Keskeisenä tapahtumapaikkana, joka oikeastaan määrittelee koko päähenkilö Elwoodin elämää, on Nickelin koulukoti, jonne Elwood joutuu ilman syytä. 

Elämä ja arki koulukodissa on siististä ulkokuoresta huolimatta täyttä helvettiä. Koulukodin työntekijät toimivat mielivaltaisesti ja ovat valmiita käyttämään äärimmäistä väkivaltaa. Koulukotikuvauksen osalta romaani tuo mieleen holokaustikirjallisuuden. Romaani on vaikuttava ja silmiäavaava katsaus Yhdysvaltain lähihistorian pimeisiin kohtiin. Romaanin taustana toimivat tositapahtumat.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

David Guterson: Lumi peittää setripuut

"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.

Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.

Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.

Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.

Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.

Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.

Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.

Kissani Jugoslavia @ Kansallisteatteri, Helsinki

Johanna Freundlichin Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle ohjaama Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on todella onnistunut näytelmä. Siinä missä romaani paikoin tuntui vaikeaselkoiselta tai hankalastikin tulkittavalta, näytelmä on huomattavasti vastaanottajaystävällisempi.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin tarinan, joka kietoutuu pitkälti identiteettikamppailun ympärille. Bekim on Suomeen lapsena muuttanut homoseksuaali Kosovon albaani, jolla ei ole kaikkein helpoin isäsuhde - tässä riittääkin ihan kylliksi identiteettityötä tehtäväksi. Onko Bekim suomalainen vain albaani? Kuinka häneen suhtaudutaan Suomessa, entä Kosovossa? Kuinka hän itse itsensä kokee? Ja miten suhtautua omaan seksuaalisuuteensa?

Bekimin tarinan rinnalla kerrotaan hänen perheensä tarinaa, jossa keskitytään äidin kasvuun tytöstä naiseksi, naimisiin menemiseen ja perheen perustamiseen sekä muutoksiin perheessä. Kaiken taustalla on myös sota ja pakolaisuus. Myös isän tarina valottuu näytelmän aikana useammastakin perspektiivistä.

Kissa- ja käärmesymboliikka (joka on tuotu näyttämölle mitä oivaltavimmin!) on näytelmäversiossa valmiiksitulkitumpaa kuin romaanissa, mistä pidin paljon. Näytelmä ei kuitenkaan missään nimessä ole valmiiksipureskeltu tarina, vaan jättää katsojan miettimään monia asioita. Romaanin lukukokemuksen pohjalta odotukseni näytelmäversiota kohtaan olivat varsin skeptiset, mutta yllätyin todella positiivisesti. Näytelmä on tematiikaltaan sekä ajaton että hyvin ajankohtainen - ja vaikka teemat ovat suuria ja raskaitakin, näytelmä myös viihdyttää ja naurattaa. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli Hesarin kehuvan kritiikin jäljiltä lippuja on vielä saatavissa.

J. Pekka Mäkelä: Hunan

 

"Miten vältellä ihastuttavan neiti Wallacen seuraa, kun meidät on molemmat suljettu saman laivan rautakuoriseen ahtauteen?"

Like 2018. 549 s.

J. Pekka Mäkelän romaani Hunan sijoittuu Kiinaan, vuosiin 1935-1946. Romaani perustuu kirjailijan kummitädin, Helvi Södermanin, päiväkirjamerkintöihin kyseisiltä vuosilta tämän ollessa lähetystyössä Kiinassa. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa ja keskushenkilöitä on useita; mukana on suomalaisia lähetystyöntekijöitä, erilaisia Euroopasta Kiinaan muuttaneita henkilöitä sekä eri yhteiskuntaluokkia edustavia kiinalaisia. Lukemista helpottaa romaanin kronologinen rakenne ja se, että kussakin luvussa on selvää, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Hunan on kiinnostava kurkistus kiinalaiseen kulttuuriin ja elämään, joita katsotaan sekä paikallisesta että ulkopuolisen näkökulmasta. Tarina sijoittuu sodan aikaan, ja on tunnustettava, ettei minulla ennen romaanin lukemista ollut minkäänlaista käsitystä Kiinan tilanteesta toisen maailmansodan aikoihin. Ihmisyys - kurjuudessaan ja kauneudessaan - on kuitenkin pohjimmiltaan samanlaista missä tahansa.

"Jos katsoo vain vettä partaan takana, jos liu'uttaa sormeaan veden pinnassa, jos ei katso hihaa, jos ei haistele itseään, voi kuvitella olevansa hieno neiti huviretkellä. Hetken niin pystyy kuvittelemaan, sitten muistaa olevansa kuolleen huoran turmellun äpärän rikkinäisessä ruumiissa menossa pakoon sisämaahan, elämään muiden armoilla, kun ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä, ja kun ei tässä maailmassa edes voi toivoa parempaa kohtaloa", kuvailee Liu Chin-Chih, yksi kovimman kohtalon kokevista Hunanin henkilöhahmoista.

Romaani kuvaa ensin arkea, jota varjostaa sodan uhka, ja sitten arkea, joka tapahtuu sodan keskellä. Rasismi on eräs romaanin teemoista, jota ristivalotetaan hienosti eri kansallisuuksia ja etnisyyksiä edustavien henkilöhahmojen kautta, ja toinen keskeinen teema on uskonto. Kuolleiden henkien läsnäoloa kuvataan romaanissa todentuntuisesti, ja uskontotematiikka on läsnä paitsi kokemuksellisesti, myös suorasanaisena pohdintana:

"'Ehkä tiedättekin', Lung-herra kertoo hymyillen, 'että kielessämme ei ole ollut sanaa uskonto kuin vasta viimeiset viitisenkymmentä vuotta. Sana tsung-chiao on kaiken lisäksi tullut käännöslainanan japanista, eikä se siinäkään kielessä ole yhtään sen vanhempi. Se tarkoittaa esi-isien oppia tai perinnetapoja, ei mitään sen juhlallisempaa. Aikaisemmin meillä ei ollut mitään tarvetta sellaiselle sanalle.'
        Näytän ilmeisesti niin hämmentyneeltä että Lung-herra jatkaa suoraan minulle:
        'Me emme ole harjoittaneet uskontoa siinä mielessä kuin te. Onhan meillä jumalia - kaupunginjumalia, Intiasta tulleita buddhalaisia jumaluuksia, kaikenlaisia henkiolentoja, lohikäärmeitä, kuolleiden henkiä ja niin edelleen - mutta meitä, ja valtiota, ei lainkaan kiinnostanut, uskoiko joku niiden olemassaoloon. Se ei ollut mitenkään erityisen täreää tai kiinnostavaa. Tärkeämpää oli, että noudatettiin rituaaleja. Rituaalit olivat kaikki kaikessa. Tokihan niillä oli hengellinen merkitys. Keisari meni aina ennen satokauden alkua Taivaan temppeliin rukoilemaan tuottoisaa ja menestyksekästä vuotta. Tärkeämpää kuitenkin oli, että rituaali suoritettiin. Se sai ihmiset tuntemaan itsensä osaksi valtakuntaa ja yhteisöä. Se loi tunnetta jatkuvuudesta, siitä että ihminen voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.'"

Hunan on avartava lukukokemus ja katsaus kulttuuriin ja ajanjaksoon, josta en ennakkoon tiennyt paljoakaan. Hyvän kirjan merkki on se, että kirja paljastaa maailmasta jotain, mitä ei lukijana aiemmin teinnyt, ollut tullut ajatelleeksi tai olisi pystynyt itse edes kuvittelemaan:

"Hän opetti minua lukemaan - - sellaisia kirjoja ja tarinoita, jotka kertoivat asioista, joita ei ollut, asioista joita oli ollut kauan sitten jossakin kaukana, tai asioista joita voisi olla olemassa mutta ei ainakaan vielä ole ollut. Että asiat voisivat olla toisella tavalla kuin ne ovat, ja että ne ovat tällä tavalla koska joku tai jotkut päättivät tehdä asioille jotakin. Ettei kaikkea tarvitse hyväksyä siksi että niin on aina ollut, tai ainakin meille väitetään että niin on aina ollut, koska niin ei aina ole ollut. Ja niin minä aloin ajatella, että minun pitää auttaa tekemään tästä maasta sellainen, että kaikilla on vaihtoehtoja elämälleen. Mahdollisuus valita. - - Ne [kirjat] todistivat, että asiat ovat monessa maassa toisella tavalla, joissakin suhteissa paremmin ja toisissa huonommin. Vaijtoehtoja on. Niin minusta tuli vallankumouksellinen."

Spike Lee: BlacKkKlansman

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on kerrassaan onnistunut elokuva: se on viihdyttävä, puhutteleva, hauska, ajatuksia herättävä ja erittäin ajankohtainen. Myös Suomessa laajalti uutisoitu Jasper Pääkkösen roolisuoritus on vahva.

Kannattaa katsoa!

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Like 2017. 235 s.

Koko Hubaran teos Ruskeat Tytöt on alaotsikoitu Tunne-esseiksi. Hubaran tyyli kirjoittaa tuo mieleeni muut suosikki-esseistini, Merete Mazzarellan ja Sándor Csóorin. Kieli on ilmavaa, samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että perusteltua. Eniten nautin siitä kirjojen maailman tunnusta, joka tekstistä huokuu läpi: kuinka tärkeää lukeminen ihmiselle onkaan, ja kuinka lukemalla rakentaa maailmaa.

Teoksen alkupuolella Hubara kirjoittaa kielestä ja tarkastelee sanoja tekoina, vallankäytön keinoina:

"- - meidän on löydettävä keinot löytääksemme toisemme, ja löytääksemme toisemme tarvitsemme sanoja, joilla kutsua toisemme koolle. Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotain pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun."

Paitsi että sanat ovat valtaa ja vallankäyttöä, ilmiöiden määrittelemistä ja niiden näkyväksi tekemistä, niin on kielioppikin. Mielestäni kielioppi on olemassa, koska se paitsi kuvaa kieltä myös asettaa kielelle normeja, jotta toistemme ymmärtäminen helpottuisi. Normit ovat vallankäyttöä, ja osa normeista - kuten vaikkapa suomen kielen "suojeleminen" vierailta vaikutteilta - on politiikkaa. Hubara ottaa kantaa myös kielioppiin:

"Jos ei ole paljoa sanoja, ei voida vaatia paljoa kielioppiakaan, mutta jos on yksikin sana, tai sanapari, ja jos on joka tapauksessa olemassa ja olemassaolon eli ihon alla on teoria eli tarina, on myös valta muokata kieltä. Seuomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön. Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat tärkeitä, täydellisiä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko."

Sanoista, kieliopista ja vallasta kirjoittaessaan Hubara määrittelee teoksensa nimiratkaisun, Ruskeat Tytöt.

Hubara tekee teoksessaan näkyväksi myös sen rajan, mikä on ihmisen identiteettiä ja mitkä puolestaan asioita, joita ihmiselle on tapahtunut - ja eivät siis identiteettiä: "Nämä eivät ole minun tarinoitani. Nämä ovat asioita, joita minulle on tapahtunut. Minä olen olemassa riippumatta näistä tarinoista. Minä olen koko ajan olemassa riippumatta rasismista ja valkoisuudesta. Me olemme." Jokaista yritetään määritellä myös ulkoapäin, laittaa johonkin lokeroon tai ohjailla johonkin suuntaan, ja on olennaista ymmärtää, että kyse on eri asioista.

Hubara kirjoittaa paljon näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Kuinka ihmiselle on tärkeää nähdä jotain, johon voi identifioitua, ettei tarvitse elää yksinolemisen illuusiossa. Media ja taide eivät kuitenkaan anna yhtä paljon näkyvyyttä kaikenlaisille ihmisille. Tämä on tuttua feminismin kontekstista. Näkyvyys itsessäänkään ei riitä, vaan kysymys on myös rooleista: Millä tavalla naiset näkyvät mediassa ja kirjallisuudessa? Missä valossa heidät näytetään? Mitä ääniä pääsee kuuluviin ja millä tavoin kehystettynä? Ja: entäpä Ruskeat Tytöt - näkyvätkö he Suomessa?

"Minä rakastan lukemisen lisäksi kirjoittamista, mutta on todella lannistavaa ajatella, että minun pitäisi kirjoittaa tuo kirja [joka kertoo minunlaisestani ihmisestä ja johon voin samastua], jos haluan sellaisen lukea. - - Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, ja sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensi katsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeissa mittasuhteissa siihen ja totuudellisesti kuvattuna."

Maailmaan pitäisi mahtua erilaisia ääniä, ja sen Hubara tekee selväksi teoksessaan:

"- - myös minulle kuuluu turvallinen maailma, etten ole suhteessa pelkästään valkoisuuteen vaikka elänkin pääasiassa valkoisessa maassa. Minulla on oikeus olla täysvaltainen toimija, minulla on oikeus mielipiteisiin. Minun tarinani kuuluu painaa kirjaksi sellaisella kielellä, jonka minä valitsen ja hallitsen ja määrittelen. Ei ole minun ongelmani, mitä tulkintoja valkoisuus siitä tekee. Eikä minun tektieni tule välttämättä olla linjassa muiden ruskeiden suomalaisten ajattelijoiden kanssa. Minä en halua hävetä enää enkä toivoa sinisiä silmiä, kenenkään edessä, minkään vuoksi."

Loppusanat on suunnattu suoraan lukijalle. Todennäköisesti ensisijaisesti Ruskeille Tytöille, mutta loppusanat, niin kuin teos kokonaisuudessaankin, puhuttelevat laajasti:

"Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että riittää, että olet olemassa. Riittää, että sinä olet sinä. Riittää, että sinä olet siinä. Riittää, että jaksat herätä aamulla, tai mihin aikaan nyt yleensä heräätkään, ja menet tekemään asioita, joita haluat tehdä. Se, että me jaksamme joka aamu poistua kotoa ja mennä lastentarhoihin, ratikoihin, työpaikoille ja kaupan kassajonoihin on mitä rohkein teko. Jatka sitä."

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasisitit - mustan sarastuksen airuet

WSOY 2016. 503 s.

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjoittama tietokirja Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet on äärimmäisen kiinnostava katsaus suomalaiseen fasismiin ja se kattaa ajanjakson 1800-luvulta sodanjälkeiseen Suomeen. Teos on varsin laaja, mutta aihepiiri on pyritty rajaamaan tarkasti. Omassa lukijakontekstissani samoja ilmiöitä ja osittain samaa ajanjaksoa kuvaa myös Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa (2014), joka puolestaan keskittyy perkaamaan Suur-Suomi-aatetta.

Fasismin retoriikka ja historiankirjoitus

Suomalaiset fasistit kirjoittaa näkyviin vaiettua ja osin tietoisestikin unohdettua historiaa: sitä, että Suomessakin oli (käytän tässä imperfektiä siksi, että teos keskittyy perkaamaan jo mennyttä ajanjaksoa) fasisteja, toisaalta avoimesti fasistisia henkilöitä ja liikkeitä, toisaalta sellaisia henkilöitä ja liikkeitä, jotka eivät avoimesti allekirjoittaneet fasismin sanomaa mutta olivat fasistisia.

Jälkimmäisestä teos nostaa esimerkiksi Vapaussodan Rintamaiesten Liiton (VRL), josta kirjoittajat toteavat, että vaikka VRL "ajoi myös veteraanien ja invalidien asioita, liiton lähtökohdat olivat selkeästi poliittisia". Kirja tekee eksplisiittisesti näkyväksi sitä, miten historiaa kirjoitetaan. VRL:ää esimerkkinä käyttäen kirjoittajat toteavat seuraavaa:

"Suomalaisen historiankirjoituksen valikoivien vaikenemisten syvyyttä kuvaa, että Vapaussodan Rintamamiesten Liitto on vasta tässä kirjassa, yli 70 vuotta lakkauttamisensa jälkeen, asetettu ensimmäisen kerran todellisiin historiallisiin yhteyksiinsä.

Rintamamiesliitto oli toki myös avustusjärjestö, mutta sen paljon merkittävämpi poliittinen osa oli toimia suomalaisen kansallismielisen radikalismin keskeisenä ja koko maan kattavana organisaationa. Sen merkityksestä kertoo liiton taipumus koota piiriinsä käytännössä kaikki fasistiset aktivistit siitä huolimatta, että liitto julkisesti pysytteli fasismista erossa. Suomalaisen avoimen fasismin järjestökenttä jäi 1930-luvulla hajanaiseksi osittain juuri siitä syystä, että maassa oli jo valtakunnallinen fasistinen järjestö: Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. On vaikea väittää, että syksyllä 1944 tehty päätös lakkauttaa Rintamamiesliitto fasistisena olisi perustunut väärään arvioon liiton luonteesta."

Mainitut Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja Rintamamiesliitto ovat sama asia - ja yksi hyvä esimerkki retoriikasta ja uudelleennimeämisestä. Suomalaiset fasistit muistuttaa talvisodan aikaisesta ja jälkeisestä kansallisesta sovintohengestä. Talvisodan aikana solmittiin niin sanottu tammikuun kihlaus, jossa työnantajajärjestöt tunnustivat ammattiyhdistysliikkeen viralliseksi neuvottelukumppanikseen. Helmikuussa suojeluskuntasopimus avasi suojeluskuntien jäsenyyden myös sosiaalidemokraateille. Kesällä 1940 perustettiin valtakunnallinen järjestö, Suomen Aseveljien Liitto. Vapaussodan Rintamamiesten Liitto katsoi kuitenkin olevansa valtakunnallisena järjestönä molempien sotien, siis vuoden 1918 sodan ja talvisodan, veteraanien yhdistäjä, ja niinpä se muutti nimensä Rintamamiesliitoksi, jonka voi nähdä myös yrityksenä häivyttää vuoden 1918 poliittisuus. Muodonmuutos ei teoksen mukaan kuitenkaan osoittautunut riittävän uskottavaksi:

"Liitto oli julkisesti niin sidoksissa vuoden 1918 valkoiseen armeijaan ja sotienvälisen ajan kansallismieliseen radikalismiin, että sosiaalidemokraattien mukaantulo tuntui puolin ja toisin enemmän kuin vaikealta. - - Rintamamiesliitto torjui aloitteen liittymisestä mukaan valtakunnalliseen asevelitoimintaan."

Myös retoriikka, jolla suojeluskuntia on käsitelty historiankirjoituksessa, tehdään Suomalaisissa fasisteissa näkyväksi:

"Suojeluskuntia on pyritty selittämään parhain päin aina niiden perustemisesta lähtien, eikä myöhempi historiantutkimus ole juuri kyennyt linjaa horjuttamaan. Kun suojeluskuntia tarkastelee kansallismielisen radikalismin näkökulmasta, tapahtunut ei jätä paljon tilaa selittelylle. Suojeluskuntajärjestö oli, joko virallisesti tai epävirallisesti, mukana lähes kaikissa radikaalien hankkeissa. Järjestön maanlaajuinen organisaatio mahdollisti radikaalien valtakunnallisen toiminnan: lakonmurtamiset, rintamamiesliikehdinnän, Lapuan liikkeen, kyyditykset, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan. Sosiaalidemokraatti Väinö Tannerin ja monen muun aikalaisen huoli oli aiheellinen: suojeluskunnat olivat demokratialle hengenvaarallisia."

Kalkki-Petterin tapaus

Suomalaiset fasistit nostaa esiin muitakin retorisesti kiinnostavia seikkoja siitä, miten fasismista on puhuttu (ja joista lukijana voi myös huomata yhtäläisyyksiä siihen, miten siitä edelleen puhutaan). Yhtenä esimerkkinä käsitellään Petter Forsstömiä eli "Kalkki-Petteriä", josta toimittaja Yrjö Soini kirjoitti 1960-luvulla elämäkerran, tai "elämäkerran muotoon puetun teoksen", joka "keskittyi puhdistamaan päähenkilönsä mainetta maanpetostuomion varjosta".

Teos kertoo taustaksi Forsstömistä, Lohjan Kalkkitehdas Oy:n omistajasta ja toimitusjohtajasta, että tämä oli mukana valkoisen Suomen vannoutuneimmissa tukijoukoissa vuodesta 1918 lähtien. Lohjan Kalkkitehtaan henkilöstö valittiin tehtäviinsä poliittisin perustein, Lohjan "'kansallissosialistisesta pienoisyhteiskunnasta' tuli suojatyöpaikka syystä tai toisesta vaikeuksiin joutuneille valkoisille veljille. Radikaalien parissa oli pian yleisesti tiedossa, että kalkkitehtaalta oli löydettävissä apua ja turvaa kun maailma kohteli kaltoin." Lohjan Kalkkitehdas tuki myös Vapaan Suomen Liikkeen toimintoja: autot kuljettivat muutakin kuin kalkki- ja sementtisäkkejä ja Forsström maksoi liikkeen kuluja. Forsström oli ollut mukana jokseenkin kaikissa sotienvälisen aikakauden ja sodan ajan radikaalien hankkeissa:

"Vuosien 1927 - 1928 lakot yhtiön kalkkilouhoksilla ja tehtailla murrettiin G. A. Serlachius Osakeyhtiön Gösta Serlachiuksen, Yhtyneitten Paperitehtaitten Rudolf Waldenin, Kaukaan Tehtaan ja Fiskarsin Jacob von Julinin ja Kymi-yhtiön Einar Ahlmanin kaltaisten vientiteollisuujohtajien sekä Martti Pihkalan perustaman Yhtymä Vientirauhan avulla. Sen jälkeen Forsstöm oli perustamassa Lapuan liikkeen edeltäjäjärjestöä Suomen Lukkoa. Sitten hän liittyi Lapuan liikkeen tukena toimineen [Kansallis-Osake Pankin suojissa Helsingissä kokoontuneen] epävirallisen elinkeinoelämän tukiryhmän 'ryhmä Waldenin' jäseneksi." Ja niin edelleen.

Petter Forsström tuomittiin suuressa maanpetosjutussa vuonna 1946. "Forsström sai kolme vuotta kuritushuonetta avunannosta maanpetokseen. Hän vapautui kärsimästä tuomiotaan lokakuussa 1948, istuttuaan kaksi vuotta ja neljä kuukautta." "Ei ollut yllätys, että suuren maanpetosjutun seuraukset jäivät mitättömiksi. Vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki tuomitut oli armahdettu."

Mutta entäpä se retoriikka, jolla Yrjö Soini kirjoitti Kalkki-Petterin? "Soinin retorista taktiikkaa on sen jälkeen käytetty paljon suomalaisen fasismin puolustelussa. Ammattikirjoittaja Soinin taitavassa käsittelyssä Vapaan Suomen Liike muuttui valtiollisen poliisin poliittisista syistä kokoon keittämäksi mielikuvituksen tuotteeksi. Forsström oli nuhteeton isänmaanystävä, joka oli joutunut valtiollisen poliisin pikkumaisen ja kömpelön 'vainon' kohteeksi vailla vähäisintäkään perustetta. Kyrreä piilotellut Forsström oli Soinin mukaan 'luullut tekevänsä isänmaallisen teon ja auttavansa poliisia - - osoittanut poliittiselle pakolaiselle [Kyrrelle] suojapaikan'. Eikä Kyrre suinkaan ollut vakooja, vaan oli pelkästään harjoitellut salasanomien lähettämistä siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen ja yhteydet Tanskaan vaarantuisivat. Kaikki oli selitettävissä ja painettavissa villasella. Sen sijaan että olisi tieten tahtoen auttanut Saksan hyväksi harjoitetusta vakoilusta epäiltyä Kyrreä pakenemaan, yleistä hyväntahtoisuuttaan uhkuva Forsström oli korkeintaan 'hommannut humanitäärisessä mielessä - - vähän vaateapua'."

Todellakin, retoriikka kuulostaa kumman tutulta. Huvin vuoksi voi käydä myös vilkaisemassa, mihin sävyyn suomenkielinen Wikipedia kirjoittaa Forsströmistä.

Myös epävirallisten verkostojen voima tulee osuvasti esiin Forsströmin tapauksessa. Vuonna 1947 Forsström täytti 70 vuotta ja pääsi merkkipäivän kunniaksi vankilasta käymään kotonaan. Kuin itsestään syntymäpäivän viettoon oli saapunut noin 250 onnittelijaa, ja tästä Soini elämäkerrassa kirjoittaa, että "näiden joukossa mm. Suomen marsalkka Mannerheim, joka 'sattumalta' osui paikalle! - - marski halusi jälleen alleviivata suhtautumistaan ystävään kohdistettuun vainoon."

Ja eipä yksin se, että Mannerheim osui Forsströmin kotibileisiin vieraaksi muidenkin "sattumalta" paikalle osuneiden kanssa, vaan myös se, miten mitaleja jaetaan: "Ilmauksena yhteiskunnassa vallitsevasta henkien taistelelusta Petter Forsströmille myönnettiin, vielä hänen ollessaan tuomionsa kärsittyään vailla kansalaisluottamusta, Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki marraskuussa 1952.Se oli merkki myös siitä, kuka Suomessa lopultakin määräsi. Huolimatta suututtavasta tunkeutumisesta yhteiskunnan johtavillekin paikoille kommunistit ja kansandemokraatit eivät olleet kyenneet horjuttamaan ensimmäisen tasavallan perusrakenteita. Epäviralliset valkoisen ja mustan Suomen henkilöverkostot olivat osoittautuneet vahvemmiksi."

Sivistysyliopisto ennen ja nyt

Historiankirjoituksen valikoivuus ja vaikeneminen tehdään näkyväksi tarkastelemalla myös yliopistoja lyhyesti. Suomen Valtakunnan Liiton käsitys korkeakoulujen roolista "Uudessa Euroopassa" kuulostaa pelottavan samankaltaiselta, kuin millaisia päätöksiä Juha Sipilän hallitus on kaudellaan tehnyt (satojen miljoonien yliopistolaikkauset, ks. esim. HS 23.9.2015, aikomukset lakkauttaa kirjallisuuden oppiaine Jyväskylän yliopistosta, ks. esim. Yle 14.6.2016...):

"Uudessa Suomessa korkeakoulut alistettaisiin kansallisen valtion kuuliaisiksi palvelijoiksi. Ohjelma vaati 'kuolleen tiedon' opettamisen lopettamista ja pääpainon suuntaamista ammattikoulutukseen. 'Vieraiden kielten opetus on keskitettävä ensi sijalla saksankieleen' ja käytännön kielitaitoon. Arvopohja oli tiukasti vastavalistuksen perustalla: valtion kasvatustyö 'on tapahtuva kristillisellä ja kansallisella pohjalla'. Linjaus oli lievästi sanoen ällistyttävä professorikuntaa laajasti riveihinsä koonneelle liikkeelle. Sen tähtäimessä olivat niin klassinen sivistys, humanismin perintö kuin sivistysyliopiston ajatuskin. Niitä ei Suomen Valtakunnan Liiton jäsenten mielestä Uudessa Euroopassa ilmeisesti enää tarvittaisi."
 

"Toisen maailmansodan aikana koko suomalainen yhteiskunta oikeistosta vasemmistoon osoitti Nousevan Suomen Raivaajien ja Suomen Valtakunnan Liiton johdolla levottomuutta herättävää auliutta mukautua diktatuurien tarpeisiin ja autoritaariseen järjestelmään. Merkittävä joukko yliopistojen professoreita oli valmis pettämään humanismin asian ja heittämään ikkunasta sivistysyliopiston ajatuksen, jos vain se näytti takaavan heille paremmat asemat Uudessa Euroopassa.
Sodan jälkeen nämä samat ihmiset olivat ensimmäisinä unohtamassa. He ottivat johdon omaa aikaansa koskeneessa tutkimuksessa, jolla usein ei ollut muuta tarkoitusta kuin peitellä jälkiä, vähätellä tapahtunutta ja kääntää huomio muualle."

Joten eipä siis ihme, että suomalaisen historiankirjoituksen valossa on voinut vaikuttaa sille, ettei täällä mitään vakavasti otettavaa fasismia koskaan ollutkaan. Sama retoriikka näkyy teoksen mukaan Lapuan liikettä koskevassa tutkimuksessa:

"[Arne] Somersalon 'hiomattomuus' ja 'suomalainen hyväntahtoisuus' olivat peitesanoja. Ne tarkoittivat Lapuan liikkeen toimeenpanemia kyydityksiä, pahoinpitelyitä ja murhia, jotka Somersalon kaltaiset propagandistit poikkeuksetta kuvasivat 'aitosuomalaiseksi huumoriksi'. Puolusteleva tulkinta on osoittautunut sitkeähenkiseksi, ja sitä on toistettu teoksesta toiseen nykypäiviin saakka. Myös historioitsija Jussi Niinistö asettuu omassa Lapuan liikettä käsittelevässä työssään suoraan sinimustan tulkintalinjan jatkoksi. Somersalon hengessä hän kysyy: 'Kun kerran kommunistit halusivat elää sosialistisessa yhteiskunnassa, niin miksei heitä saisi [muiluttamalla] "auttaa" sellaiseen pääsemisessä?' Miksipä tosiaan ei? Niinistö ei peittele terroria kohtaan tuntemaansa ihailua: 'Kyyditystoimintaa on sanottu aseettomaksi sissisodaksi. Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.'"

Naurettavasta arkiseksi

Vaarallisimpana ilmiönä Suomalaiset fasistit näkee fasistisen kielenkäytön ja ajattelun salonkikelpoistumisen ja valtavirtaistumisen sekä ne henkilöt ja tahot, jotka eivät välttämättä itse olleet avoimen fasistisia mutta myötäilivät ilmiötä. Kirja nostaa vuoden 1929 suomalaisen kansallismielisen radikalismin hulluksi vuodeksi ja toteaa, että "kun kansallisten radikaalien tavoitteet vielä alkuvuodesta 1929 vaikuttivat kaukaiselta haihattelulta, sen lopulla mikään ei näyttänyt enää mahdottomalta". Kansallismielisen radikalismin ujuttautumista valtavirtaan teos kuvaa tavalla, joka tuo mieleen nykyajan:

"Kansallismielisen radikalismin aallonharjaa oli edeltänyt ajanjakso, jolloin radikaalien toiminta oli vaikuttanut lähinnä vaarattomalta, hieman huvittavalta poikkeusyksilöiden puuhastelulta. Vaikka monet yksittäiset yritykset ja toimijat jäivät myöhemminkin merkityksettömiksi, ne kertoivat kuitenkin ajan hengen muuttumisesta. Se mikä vielä eilen näytti sopimattomalta ja naurettavalta, muuttui äkkiä hyväksytyksi ja arvokkaaksi."

Maailmansotien välisen ajan flirttailussa fasismin suuntaan teos näkee pelottavia elementtejä, jotka nekin vaikuttavat melko yhtenäisiltä meidän aikamme kanssa:

"Muut puolueet alkoivat nopeasti oman kannatuksen putoamisen pelossa myötäillä Lapuan liikettä. Erityisen varottavaksi esimerkiksi nousi aikakauden lehdistö: se oli 'kansanliikkeestä' kritiikittömästi innoissaan, teki kirjoituksillaan liikettä yleisesti hyväksytyksi ja toimi samalla ilmaiseksi sen propagandistina."

Myös 1930-luvulla työväki nähtiin liikkuvana äänestäjämassana, jonka tuki oli saatava omalle puolelle, se nähtiin eräänlaisena voiton avaimena: 

"Kuten monet muut mustan mosaiikin puolueista, myös ruutulaiset uskoivat poliittisen voiton odottavan Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella, työväen perinteisillä asuinalueilla. Suomalainen työväki ja lamavuosien soppajonoissa seisovat työttömät oli voitettava omalle puolelle. Muiden kansallissosialistien tavoin ruutulaisillakin oli vaikeuksia vakuuttaa työläisiä aatteensa autuudesta. [Yrjö] Ruudun kansallissosialismin sijaan hahmottelema 'kansallinen sosialismi' ei hämännyt kuin yksinkertaisempia. - - puolue likui nopeasti Ruudun käsistä yleiseurooppalaiseen fasistiseen linjaan. Kauniisti sanottuna tohtori Ruudun oma aika oli niin epä-älyllinen, että se vulgarisoi hänen hienot teoriansa. Ainakin hän saattoi ajatella niin."

Radikalisoitumisen logiikka

Radikalisoitumisen taustakin vaikuttaa samankaltaiselta, kuin millaisena se nykyään nähdään. Taustalla tuntui vaikuttavan niin sata vuotta sitten kuin nykypäivänäkin nuorten (miesten) turhautuneisuus:

"Eräs 1900-luvun alun turhautuneista nuorista oli - - kirjailija Kyösti Wilkuna. - - Hänen ajattelustaan on - - eroteltavissa kaikki 20. vuosisadan eurooppalaisen fasismin keskeiset taustatekijät, ideologiset reaktiot ja älylliset ratkaisut. Talonppikaistaustainen Wilkuna tuli 'järeän, ahtaan, usein raskasmielisen uskonnollisuuden' leimaamasta körttikodista. Kodin arvomaailmassa vain papin ja talonpojan urat olivat hyväksyttäviä: kumpaakaan Wilkunasta ei tullut. Yhteiskunnallisesti vaatimaton tausta sai Wilkunan koko elämänsä ajan kamppailuun sosiaalisen alemmuudentunteen kanssa. Kodin uskonnollisuus teki myös suhteesta uskontoon vaikean. - - Wilkunankin radikalisoitumisen taustatekijänä oli 1900-luvun alun turhautunut suomalainen nationalismi."

Suomalaiset fasistit lähestyy fasismin tarkastelemista myös kaunokirjallisista lähtökohdista. Yhdeksi avainteokseksi suomalaisen fasismin ajatusmaailmaan kirja nostaa Johan Fabritiuksen kirjoittaman (nimeltään nykyäänkin kovin myyvältä kuulostavan ja suorastaan intertekstuaalisia viitauksia mieleen tuovan) romaanin Miehiä, jotka eivät unohda (1936). Romaani on kuvitteellinen kertomus viiden upseerin matkasta halki vallankumouksellisen Venäjän vuonna 1917 ja siitä, mihin tuo yhteinen junamatka kaksikymmentä vuotta myöhemmin johtaa. Radikalisoitumisen taustalla näkyy turhautumisen lisäksi katkeroitumista ja kokemus osattomaksi jäämisestä:

"Vaikka valkoiset soturit eivät Fabritiuksen mukaan olleet taistelleet palkkion toivossa, heitä katkeroitti laajasti kokemus sen saamatta jäämisestä. Osattomaksi jäämisen synnyttämästä katkeruudesta tuli johtoteema kansallismielisten radikaalien kokemuksessa sotienvälisestä aikakaudesta. Vuonna 1920 julkaisemassaan kirjoituksessa Fabritiuksen ystävä ja kirjailijatoveri Bertel Gripenberg syytti 'sosialistien kanssa veljeilevien keskustapoliitikoiden tekevän tyhjäksi vapaussodan saavutukset avaamalla vankiloiden portit ja syrjimällä Suomen vapauttajia hallituspolitiikassa ja virkojen täyttämisessä'. Samat painotukset kaikuivat vielä vuoden 1944 jälkeen SS-vapaaehtoisten ja rintamamiesaktivistien legendassa osastaan sodanjälkeisessä Suomessa."

Kirjailijat ja fasismi

Suomalaiset fasistit nostaa esiin useita fasismista viehättyneitä kirjailijoita. Suomenruotsalaisessa Söderströmin kustantamossa vaikutti Svarta Gardet -ryhmittymä, johon kuului muun muassa Örnulf Tigerstedt, kustannusyhtiö Söderströmin johtaja, aktiiviveteraani Bertel Appelberg, kirjailjat Tito Colliander, Leo Stenius ja Edvard Gummerus, insinööriupseeri Johan Christian Fabritius (jonka romaani on edellä mainittu Miehiä, jotka eivät unohda) sekä keskiajan tutkija ja tuleva historian professori Jarl Gallén. Suomalaisen fasismin aitosuomalaisuus eristi suomenruotsalaisia fasisteja kotimaan liikkeistä ja sai heidät kääntämään katseensa Eurooppaan.

Suomalaisista runoilijoista teos nostaa erityisesti esiin Heikki Asunnan, yhden sotienvälisen ajan kiivaimmista ja suorasanaisimmista valkoisista runoilijoista. Asunnan kokoelma Leirinuotio (1934) on omistettu "suomalaisille aktivisteille ja heidän muistoillensa". Kokoelmasta löytyy muun muassa IKL:n käyttöön kirjoitettu Mustapaitojen marssi, joka on myös sävelletty ja josta Suomalaiset fasistit nostaa esimerkiksi säkeen "Itä ei saa tahrata saastallaan lumenvalkoista valtikkaamme".

Toinen Asunnan runo, jota teoksessa käsitellään historiankirjoituksen kannalta kiinnostavasti, on nimeltään Äiti. "Ainoan poikansa sodassa menettänyt köyhä äiti ei itkenyt, vaan 'silmät metallinkirkkaat, kuivat, vain suurta kiitosta kuvastuivat'." Runo levytettiin vuonna 1942 "ja sitä lauloivat taistelevassa isänmaassa kansakoululapsetkin".

Asunnan runoilijanurasta Suomalaiset fasistit toteaa seuraavaa: "Asunnan taistelunhaluinen lyriikka tuli osaltaan määrittämään aatteellista siltaa Lapuan liikkeen aktivismista suomalaiseen fasismiin ja SS-liikkeeseen. 1930-luvun alussa Asunta sommitteli sanat Vapaussodan Rintamamiesten Liiton uhittelevaan marssiin ja kohosi V. A. Koskenniemen rinnalla SS-pataljoonan epäviralliseksi hovirunoilijaksi." Entäpä sitten sodan jälkeen? "Asunta ei sodan päätyttyäkään joutunut kulttuuripoliittiseen paitsioon, mutta hintana oli jo sotavuosina alkanut valikoiva unohtuminen, tuotannon ja muistin ohjaaminen sopivampiin teemoihin."

Olisi kiinnostavaa tutustua Asunnan tuotantoon, sillä olen ainakin itse huomannut itsessäni kaunokirjallisuuden lukijana sellaisen ominaisuuden, että minun on vaikeaa tunnistaa ajallisen etäisyyden päässä kirjoitetusta kirjallisuudesta poliittisuutta tai aatteellisuutta - tai ainakaan sillä tavoin, että osaisin ottaa sitä vakavasti. Sanavalinnat vaikuttavat usein niin mahtipontisilta, että teksti tuntuu naurettavalta tai vaihtoehtoisesti ironiselta.

Lopuksi

Lopuksi haluan vielä nostaa teoksesta esiin kolme asiaa: naisen aseman fasistisissa liikkeissä, fasistisen kansakuntakäsityksen ja sen, mille peloille se teoksen mukaan rakentui, sekä sen, mitä teos sanoo suomalaisesta nykyfasismista.

Naiset olivat olennaisessa osassa suojeluskunnissa:

"Lotta Svärd oli erottamaton osa suojeluskuntien Suomea. Lottien toiminta oli toki jo lähtökohtaisesti suojeluskuntien toimintaa tukevaa, joten niiden osa suojeluskuntien huoltojoukkoina niin talonpoikaismarssissa, Mäntsälän kapinassa kuin monessa muussakin käänteessä selittyi jo käskyvaltasuhteiden kautta."

Naisen rooli näyttäytyy kuitenkin hyvin perinteisenä, miehelle vahvasti alisteisena:

"Asetelma oli selvä. Miehet johtivat, naiset kiinteyttivät valkoista, kansallismielisen radikalismin piiriä. Kuvaavana esimerkkinä tästä asetelmasta on VRN:n [Vapaussodan Rintamamiesten Naisliiton] perustamiseen liittynyt marssijärjestys: koko valtakunnan kattavan työn onnistumisen kannalta oli tärkeää pitää naisosastojen toiminta alistettuna 'VRL:n [Vapaussodan Rintamamiesten Liiton] hallituksen valvonnan alaisena toimivan keskuselimen johtoon'. Kuten suojeluskuntajärjestöissä. naisten osa oli pysyä miesten valvonnan ja ohjailun alla suljettuna osastona, jonka toimenkuva oli sotilaallisen tarkasti rajattu."

Myöskin naisnäkökulmasta voi olla hyvin iloinen, että toinen maailmansota ei päättynyt fasismin voittokulkuun. Tämä historiallinen konteksti auttaa kenties osaltaan myös käsittämään sitä retoriikkaa (joka osin on muuttunut myös toiminnaksi), jolla nykyjärjestötkin "suojelevat" "Suomen naisia".

Fasistien ajatus kansakunnasta näyttäytyy äärimmäisen sulkeutuneena, naiivina ja impivaaralaisena: 

"Kansakuntaa ei voinut tehdä: kansakunnan jäseneksi ei siksi voinut myöskään tulla tai ryhtyä, vieras oli ja pysyi vieraana aineksena kansanruumiissa. 'Sivistyneet kaiken maailman kansalaiset', kosmopoliitit, olivat kansanyhteydestään vieraantuneita, samoin kuin juutalaisten kaltainen ylikansallinen vähemmistö. Ylikansallisuus ja kansainvälistyvä kapitalismi olivat suorassa yhteydessä toisiinsa. Myös suomalaisessa lehdistössä nousi 1930-luvun mittaan esiin uskomus kansainvälisen kapitalismin kytköksestä juutalaisuuteen. Kansainvälinen 'juutalainen' kapitalismi nähtiin uhkana yhtä lailla kuin juutalaisiin liitetty bolševismi."

Toisaalta valtiokäsityksessä näkyy osittain myös nykyajan kulutuskriittisyys ja protektionismi:

"Eurooppalainen fasismi pelkäsi paitsi bolševismia myös kaupungistumisesta, vapaista markkinoista ja kulutusyhteiskunnasta syntyvää 'amerikanisaatiota'. Vapaa markkinatalous ja valtoiden rajojen yli liikkuva raha - jonka välittäjinä häärivät epäilyttävät juutalaiset liikemiehet - ei voinut olla kansankokonaisuuden etujen mukaista. Siksi keskeiset teollisuudenalat ja pankit tuli ottaa valtion hallintaan."

Fasismin nykytila ei kuulu Suomalaisten fasistien aiherajauksen sisäpuolelle, mutta nykyaikaankin viitataan. Teoksessa todetaan lyhyesti, miten fasismi on aikojen saatossa muuttunut ja miten se on osin säilyttänyt samoja elementtejä:

"Yleisesti suomalainen nykyfasismi noudattelee eurooppalaisten serkkujensa kehitystä: ennen keskeiset ajatukset autoritaarisesti johdetusta valtiosta, antiparlamentarismista ja korporatiivisesta yhteiskunnasta eivät enää kuulu fasististen ajattelijoiden keskeiseen käsitteistöön. Myös biologinen rasismi, väite, että on olemassa ominaisuuksiltaan keskenään erilaisia ja siksi eriarvoisia ihmisrotuja, on kokenut kehitystä. Biologisten teemojen rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi on kohonnut kulttuurinen rasismi: ajatus siitä, että kulttuurisesti erilaiset ihmiset ovat kerta kaikkiaan yhteen sovittamattomia ja heidät on sen takia pidettävä oman yhteiskunnan ulkopuolella rajoittamalla ankarasti maahanmuuttoa.

Taustalla on silti edelleen sama turhauma yhteisöllisen yhteenkuuluvuuden tunteen menettämisestä: kulttuurisesti monimuotoisen Suomen ei uskota voivan olla yhteisöllisestikään kestävä."

Kiitos kiinnostavasta ja ajattelemisen aihetta antavasta lukukokemusesta Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tutkimuskohdettanne.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
25. Kirjassa on yli 500 sivua
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat

Into 2015. Alkuteos Utrota varenda jävel, 1992. 250 s.

Sven Lindqvistin esseistinen teos Tappakaa ne saatanat peilaa länsimaista rasismia kolonialismin perintöä vasten. Lausetta "'Eurooppa' tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee - - pimeyttä" voisi pitää teoksen lähtökohtana; eurooppalainen sivistys saa tämän teoksen lukemisen myötä kovin erilaiset kasvot. 1800-luvun aatemaailma tuntuu samalla olevan kovin kaukana ja pelottavan lähellä nykymenoa. Lindqvist näyttää holokaustin varsin luontevana jatkumona 1800-luvun kolonialistiselle ajattelulle ja toiminnalle.

Tämäkin teos osoittaa sen, kuinka tärkeää ja olennaista on, millaisin sanoin asioita nimetään. Nimeäminen on vallankäyttöä ja maailman luomista. "'Mitään Omdurmanin taistelun kaltaista ei enää milloinkaan tulla näkemään', Churchill kirjoittaa. 'Se oli viimeinen rengas noiden upeiden yhteenottojen pitkässä ketjussa, joiden värikylläisyys ja majesteettinen loisto on niin suuresti antanut sodalle hohtoa.'" Oi värikylläinen, majestettinen, hohdokas sota! Wikipedia sanallistaa Omdrumanin taistelun näin.

Teknologisella kehityksellä on aina ollut kahdet kasvot: se on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Sotateknologia kehittyi paljon 1800-luvulla, mistä Tappakaa ne saatanat antaa monia esimerkkejä. Myös teknologiseen kehitykseen liittyvä retoriikka on kiinnostavaa:

"Höyrylaiva esitettiin valon ja oikeamielisyyden tuojana. - - höyryalukset 'tuovat rauhaa ja ihmisten välistä hyvää tahtoa maailman pimeille alueille, missä julmuus on nyt vallalla'. Tällaista oli virallinen retoriikka. Omdurmanissa kävi selväksi, että tykkivene antoi myös kyvyn tappaa mukavasti ja turvallisesti, tuhota vastustajat jumalallisen saavuttamattomista asemista."

Etäisyyden päästä asiat ovat helpompia - riskit ovat vähäisempiä, tunteita ei ole paljoa pelissä.

"Ne, jotka edustivat siirtomaissa sivistystä, olivat 'näkymättömiä' paitsi siinä mielessä, että he pystyivät aseillaan tappamaan pitkän etäisyyden päästä, myös toisessa merkityksessä: kotimassa kukaan ei tarkkaan tiennyt miten he toimivat. Valtavat etäisyydet, huonot yhteydet ja vaikeasti läpäistävät viidakot eristivät heidät kotimaasta ja näin he käyttelivät imperiumin valtaa ilman että kotoiset mielipiteet lainkaan kontrolloivat heitä. Miten he valvonnan puuttuessa valtaa käyttivät? Miten he itse muuttuivat kun kukaan ei ollut heitä näkemässä?"

Lindqvistin teoksen ydin tulee esiin tässä:

"Uskon nyt osoittaneeni että yksi 1800-luvun perustavista mielipiteistä oli, että on rotuja, kansoja, kansakuntia ja heimoja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai niin kuin Englannin pääministeri lordi Salisbury ilmaisi asian kuuluisassa puheessaan Albert Hallissa toukokuun 4. päivänä 1898: 'Maailman kansakunnat voi karkeasti jakaa eläviin ja kuoleviin.' - - Hän puhui totta. Eurooppalaiset olivat 1800-luvulla anastaneet suunnattomia alueita Pohjois-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. Ja 'kuolevat kansakunnat' olivat kuolemassa juuri siksi että niiltä oli viety maa."

Sukupuutto ja jako eläviin ja kuoleviin kansoihin on perusajatuksena myös holokaustia ja antisemitismiä tarkasteltaessa, ja näin syntyy uskottava konteksti: Saksa on saanut pian lähes vuosisadan verran tehdä tiliä historiansa kanssa, ja muu Eurooppa on lähinnä keskittynyt kauhistelemaan asiaa vierestä, ikään kuin ulkopuolelta. Lindqvist näkee Hitlerin henkilönä, joka otti askeleen joukkomurhasta kansanmurhaan:

"Hitleriä - - ajoi koko poliittisen uran ajan fanaattinen juutalaisviha. Hänen antisemitisminsä juuret ovat yli tuhatvuotisessa perinteessä, joka oli usein johtanut juutalaisten murhiin, myös joukkomurhiin. Mutta askel joukkomurhasta kansanmurhaan otettiin vasta sitten kun antisemiittinen traditio yhdistyi siihen kansanmurhatraditioon, joka oli syntynyt Euroopan laajentuessa Amerikkaan, Austraiaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Elintilaopin mukaan juutalaiset olivat maaton kansa, samoin kuin Afrikan sisäosien pienikokoiset metsästäjäkansat. He kuuluivat vielä alempaan rotuun kuin venäläiset ja puolalaiset, sellaiseen rotuun, joka ei voinut vaatia elämisen oikeutta. Oli vain luonnollista että tällaiset alemmat rodut (sanottiin niitä sitten tasmanialaisiksi, intiaaneiksi tai juutalaisiksi) hävitettiin jos ne olivat tiellä. Samoin olivat muut länsimaiset herrakansat tehneet."

Lindqvist ei kuitenkaan tyydy vain perkaamaan länsimaisen rasismin juuria 1800-luvun kolonialismin kautta tai keskity 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin, vaan hän käsittelee myös kirjan julkaisuajankohdan (1990-luvun alun) nykyhetkeä, joka poikkeaa yllättävän vähän tämänhetkisestä aatteellisesta ilmapiiristä:

"Le Pen pitää vappuna puheen Pariisissa.'Olen kuullut hänen puhuvan', kertoo ranskalainen insinööri, joka on Michelinin palveluksessa Nigeriassa. 'Luulin että fasismi olisi takaisin tullessaan sonnustautunut iloisiin ja ystävällisiin väreihin, niin että sitä olisi vaikea tunnistaa. En uskonut sen tulevan ruskeissa paidoissa ja mustassa nahkassa.' Minä en uskonut, että se tulisi pää ajeltuna, auringonkehrä rinnassa, saappaisiin ja rähinäremmiin sonnustautuneena. En uskonut että se kutsuisi itseään 'kansalliseksi ja sosiaaliseksi'. Nyt se kuitenkin tulee juuri näin tunnistettavana, rehvastelee natsismin perinnöllä. Kun johtaja puhuu, joka lauseen perään nousee entinen ulvonta. Sama muukalaisviha. Sama valmius väkivaltaan. Sama loukattu miehisyys."

Tappakaa ne saatananat -teoksessa on myös kiinnostavaa lajityypin pohdintaa. Teos on kirjoitettu esseistisellä otteella ja tyylillä, mutta omakohtaisuuden lisäksi mukana on varsin runsaasti historiallisia ja kaunokirjallisia lähteitä. Lindqvist pohtii aina läsnä olevaa fiktiivisyyttä kiinnostavalla, suorastaan provokatiivisella tavalla:

"Aidoimmassakin dokumentaarisiin lähteisiin perustuvassa esityksessä on aina vähintään yksi sepitteinen henkilö, nimittäin se joka puhuu. Sepitteisempää hahmoa en ole milloinkaan luonut kuin oli väitöskirjani 'tutkiva' minä. Se minä lähtee liikkeelle teeskennellystä tietämättömyydestä ja pääsee sitten hitaasti käsiksi tietoon, eikä tämä tapahdu lainkaan niin puuskittaisesti, sattumanvaraisesti kuin itselläni, vaan askel askeleelta, todiste todisteelta, sääntöjen mukaisesti."

Tappakaa ne saatanat on avartava lukukokemus, joka tekee näkyväksi sellaista eurooppalaista historiaa, jota ei juuri juhlapuheissa esiin tuoda. Millään lailla oppikirjamainen esitys ei kuitenkaan ole, ja lukijana ymmärsin hyvin, kuinka vajavaisia tietoni länsimaisesta kolonialismista tai 1800-luvun aatehistoriasta ovatkaan. Tapaakaa ne saatanat on kuitenkin hyvin sujuvaa luettavaa ja sikäli raskaasta aiheestaan huolimatta helposti eteenpäin soljuvaa tekstiä.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
44. Kirjassa joku kuolee

Nufit 2016 - Tuho @ Paasitorni, Helsinki

Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden kiinnostavimmista kulttuuritapahtumista, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Tänä vuonna teemana oli "Tuho".

Kävin kuuntelemassa useita alustuksia, joista kirjoitan tarkemmin alla, Maryan Abdulkarim puhui rasismin ja naisvihan suhteesta, Risto Ylihärsilä taiteilijuudesta, Marco Casagrande kaupunkitilan mahdollisuuksista (tämä oli ehkä paras kaikista kuuntelemistani alustuksista! - mikäli niitä on mitenkään mahdollista paremmuusjärjestykseen panna), Juha Siltala tuhosta ja uhrista historian ja kansakunnan näkökulmasta ja Tiina Rosenberg feminismistä. Nufitia vaivaa runsaudenpula, joten harmillisesti en päässyt kuulemaan esimerkiksi Saara Jantusen alustusta Sota 2.0 tai Suvi Auvisen alustusta Tuhotaan valtasuhteet.

Nufitissa järjestetään myös lukiolaisille suunnattu Sokrates-väittelykilpailu, jonka väitteet tänä vuonna olivat mielestäni todella mielenkiintoisia, Tosin osa niistä oli niin vaikeita, että lukiolaisten reaktiokykyä väittelyn tuoksinnassa ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi väite "Uskonto tuhoaa moraalin" oli mielestäni tällainen - väitteeseen on saatu sisällytettyä kaksi laajaa ja abstraktia käsitettä, joiden määrittelystäkin jo voitaneen väitellä lähestulkoon täältä ikuisuuteen. Finaaliin pääsivät Rovaniemen lyseonpuiston lukion joukkue sekä Medialukion ja Tuusulan lukion hybridijoukkue, joista ensin mainittu voitti kilpailun nyt toista vuotta perätysten.

Maryan Abdulkarim: Rasismi ja naisviha erottamattomat

Varsinkin tämänhetkisen suomalaisen keskustelukulttuurin kontekstissa minua kiinnosti mennä kuuntelemaan Maryan Abdulkarimin alustusta, jossa käsiteltiin rasismia ja naisvihaa yhteenkuuluvina ilmiöinä.

Alustuksensa alussa Abdulkarim määritteli rasismin valtajärjestelmäksi, joka määrittelee yksilöitä etnisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla on valkoinen mies ja sen pohjalla on musta nainen. Rasismin historiassa taustalla on taloudellinen hyöty: kun Amerikan alkuperäiskansat oli kulutettu loppuun, valtameren yli alettiin roudata Afrikasta mustia orjia. Rasismin perustalla näkyy siis ajatus ihmisen välinearvosta. USA:ssa kirkko oli mukana rasismissa: mikäli ihminen ei ollut kristitty (mitä maahan tuodut mustat eivät olleet), hänellä ei ollut sielua, joten hänen hyväksikäyttämisensä sai oikeutuksen.

Yleisökysymyksissä kyseenalaistettiin se, eikö myös valkoinen ihminen voi joutua rasisimin kohteeksi. Abdulkarin kiisti tämän käänteisen rasismin mahdollisuuden, sillä maailmassa vallitsee valkoinen hegemonia, ja vaikka valkoisista sanottaisiinkin jotain rasistista, se ei tuota rasistisia ennakkoasenteita toisin kuin esimerkiksi mustien suhteen: mustien tuottama kertomus - olisipa se sisällöltään rasistinen tai ei - ei jäisi ainoaksi narratiiviksi valkoisista, koska valkoisista kertovia (ja eritoten valkoisesta miehestä kertovia) narratiiveja on niin paljon, että ymmärrämme olevan olemassa erilaisia valkoisia yksilöitä, kun taas mustista kerrottu rasistinen narratiivi näkyy heti esimerkiksi mustan ihmisen hakiessa työpaikkaa; jos tai kun työnantajalla ei ole omia kokemuksia mustista, rasistisesta narratiivista tulee ikään kuin tosi (somali - siis laiska jne.).

Naisvihan juuret Abdulkarin puolestaan sijoitti siihen, että naisen keho kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Naisen keho haluttiin siis ottaa haltuun taloudellisista ja poliittisista syistä: haluttiin lisää jälkeläisiä, naisen keho oli siis otettava haltuun. Naisen valtaa rajoitettiin suhteessa hänen seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseensä ja luotiin tila, jossa nainen ei hallitse omaa kehoaan.

Myös haastajat nostivat naisen aseman esiin kysymyksissään. Naisen täytyy baarissa miettiä, voiko hän lähteä tupakalle yhtä aikaa muiden kanssa, jos pöytään ei jää ketään ja lasissa on vielä juomaa. Täytyy muistaa, että on olemassa riski, että joku kävisi laittamassa lasiin tyrmäystippoja. Miehet eivät välttämättä edes ymmärrä ongelman todellisuutta, koska heidän ei tarvitse ajatella sitä. Nainen miettii myöhään töistä palatessaan, mikä on paras reitti kävellä kotiin: se ei välttämättä ole suorin ja nopein reitti, vaan se reitti, joka on valaistu ja jolla todennäköisemmin liikkuu muitakin ihmisiä. Nainen ehkäpä kävelee avain taskussa olevan nyrkkinsä sisään puristettuna, jotta hän voi tarvittaessa puolustautua väkivaltaisessa hyökkäyksessä.

Jokainen nainen ymmärtää edellä kuvatut ongelmat, koska jokainen nainen on suunnitellut toimintaansa häneen mahdollisesti kohdistuvan uhan perusteella; miehet sen sijaan saattavat kokea, että Suomi on turvallinen maa. Esimerkit naisten varautumisesta potentiaalisiin turvallisuusuhkiin ovat ääneen sanottuina pöyristyttäviä: ajattelemmeko me jokainen oikeasti näin - miten se muuttaisi meitä, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tällaisia asioita ei tarvitsisi huomioida?

Miten rasismi ja naisviha sitten liittyvät yhteen? Abdulkarim otti havainnollistavaksi esimerkiksi suomalaiset katupartiot ja niiden toimintaa kuvaavan sitaatin Jari Sarasvuolta: katupartiot eivät ole huolissaan suomalaisista naisista vaan kyseessä on omaisuusrikos - halutaan suojella naisia, jotka koetaan omiksi; valkoisen naisen siis ajatellaan kuuluvan valkoiselle miehelle ja valkoista naista siis täytyy "suojella" muilta väreiltä. Samaa tematiikkaa käsitteli lauantaina Tiina Rosenberg alustuksessaan Patriarkaatin tuho.

Myös toinen teema toistui niin Abdulkarimin kuin Rosenberginkin alustuksissa, nimittäin etuoikeutettuus. Abdulkarim toi esiin, että "sortaja ei koskaan voi liittyä sorrettujen joukkoon". Esimerkiksi suomalainen voi päättää lähtevänsä Bangladeshiin vaateteollisuuden orjatehtaaseen töihin, mutta sorron kokemus ei koskaan ole sama, koska suomalainen olisi tuolloinkin etuoikeutettu; hänellä olisi aina paluun mahdollisuus takaisin Suomeen - hänellä on muun muassa varakkuutta, suhteita, kielitaitoa ja paljon laajakulmaisempi elämänkokemus kuin bangladeshilaisella tehdasorjalla, ja nämä etuoikeutut ominaisuudet tekevät muuntumisen epäetuoikeutetuksi mahdottomaksi.

Lisäesimerkkinä etuoikeutettuudesta Abdulkarim käsitteli esimerkiksi kykyä liikkua: kukaan, joka kykenee liikkumaan kahdella jalalla, tuskin oli joutunut miettimään ennen Nufitiin saapumistaan ja Paasitornin 2 1/2 kerrokseen kiipeämistään, onko paikalle saapuminen ylipäätään mahdollista ja onko rakennus esteetön.

Etuoikeutettuusesimerkkien pohjalta Abdulkarin teki yhteenvedon, ettei yhteiskunta ole samanlainen kaikille. Jos on etuoikeutetussa asemassa, ei helpostikaan tule kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Katupartiotoiminta kirvoitti myös useita yleisökysymyksiä ja keskustelua rakenteellisen rasismin ja "huutelun" erosta. Abdulkarin totesi, että ulossulkevat rakenteet ylläpitävät "huutelua" ja tuottavat konkreettisia häirintätilanteita. Rakenteet myös etäännyttävät ja häivyttävät ilmiöitä ja tekevät niistä näennäisen tavanomaisia ja normaaleja. Abdulkarin totesi jokaisen länsimaissa asvuvan olevan modernin ajan orjanomistaja - kapitalismin reuna-alueilla, ulkoistettuna maantieteellisesti pois näkyvistä, kukoistavat orjamarkkinat: vaatteita tuotetaan orjatyövoimalla Kaukoidässä, ja kaivosteollisuus, joka tuottaa esimerkiksi teknologian tarvitsemat raaka-aineet, toimii (lapsi)orjatyövoimalla.

Rasismi ei myöskään elä "yhteiskunnan marginaalissa", kuten on ajateltu - esimerkiksi että somessa huutelijat olisivat pieni mutta äänekäs ryhmä. Abdulkarim kehotti yleisöä tutustumaan hallituksen maahanmuutto-ohjelmaan, perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelmaan ja äärioikeiston maahanmuutto-ohjelmaan ja tutkimaan, onko niissä sanavalintaeroja. "Ilma, jota hengitämme, on rasisitista."

Risto Ylihärsilä: Putoan kaivossa

Mennessäni kuuntelemaan Risto-yhtyeestäkin tutun Risto Ylihärsilän alustusta ajattelin sen olevan joko hitti tai huti. Ehdin paikalle vasta kesken yleisökeskustelun, ja aluksi tuntuikin siltä, että keskustelu on päämäärätöntä haahuilua, puhutaan abstrakteista aiheista, joita ei syystä tai toisesta konkretisoida. Tunnelma kuitenkin parantui tai pääsin itse tahmean alun jälkeen sisään aiheisiin, sillä lopulta keskustelu oli kiinnostavaa kuultavaa.

Yleisökysymyksissä nousi esiin muun muassa taiteen tekemisen oikeutus: onko ok tehdä taidetta vai onko taiteen tekeminen vain täysin itsekästä, vaiko sittenkin itsekkyyden vastakohta, mikäli taide esimerkiksi auttaa vastaanottajaa oivaltamaan asioita uudella tavalla tai osoittaa muidenkin kärsineen samankaltaisista ongelmista?

Risto kertoi esimerkiksi kappaleiden Nina, olen palasina ja Uskotko Jeesukseen Kristukseen pohjimmiltaan kertovan paniikkihäiriöstä, vaikkei kummassakaan sitä suoraan mainita. Keikoilla hän oli havainnut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin soittamisen jälkeen yleisössä osan pitelevän rintaansa, ei sikäli, että he olisivat aivan sydänkohtauksen partaalla, vaan ehkäpä siksi, että kappale oli kuitenkin onnistunut välittämään sellaista sisältöä, jota se ei eksplikoinut. Itse olen kuullut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin livenä kerran - se on yksi suosikkibiiseistäni Riston tuotannosta, mutta ainakin tuolla keikalla se esitettiin niin painostavasti ja ahdistavasti, että allekirjoitan Riston analyysin kappaleesta, vaikken muistakaan itse pidelleeni rintaani esityksen jälkeen tai sen aikana.

Ristoa pyydettiin myös kontekstualisoimaan oma musiikkinsa suomalaiseen musiikkiin, missä yhteydessä hän mainitsi muun muassa Joose Keskitalon nimen; ensimmäisen levynsä Risto kuvaili olleen "sellaista sekoitusta, mitä ei ihan hetkeen ollut [Suomessa] tehty", mutta sittemmin "vastaavia kummajaisia" oli sittemmin tullut vastaan.

Marco Casagrande: Kolmannen sukupolven kaupunki - teollisen kaupungin raunio

Marco Casagranden alustus ja sitä seurannut keskustelu olivat Nufitin parasta antia. Itse en osannut otsikon perusteella odottaa oikein mitään, ja ehkä siitäkin syystä alustus veti täysin maton kaiken sen alta, mitä olen ajatellut kaupungeista ja asumisesta, siitä, mikä niiden suhteen ylipäätään on mahdollista. Olin kerrassaan hämmentynyt ja vaikuttunut alustuksesta, ja niin tuntui olevan moni muukin, sillä yleisökysymyksissä lähes jokainen puhuja totesi aluksi kiittävänsä alustajaa kiinnostavasta esityksestä, mitä ei kuitenkaan joka alustuksen yhteydessä kuullut, vaikka kiittäminen kiinnostavuudesta toki on myös kohteliaisuus.

Marco Casagrande on arkkitehti, joka on voittaunut töillään useita palkintoja ja joka on tehnyt monia kansainvälisiä projekteja. Tässä alustuksessa Casagrande puhui lähinnä työskentelystään Taipeissa ja siellä erityisesti Treasure Hillin slummissa.

Taustaksi on kuitenkin ensin kirjoitettava siitä, mitä Casagrande tarkoittaa "kolmannen sukupolven kaupungilla". Ensimmäisen sukupolven kaupunki on maisema - esimerkiksi joki ja vuoret - johon muodostuu inhimillistä asutusta. Casagrande kuvaili tätä "luonnon ehdoilla syntyväksi pesäksi". Toisen sukupolven kaupunki puolestaan on teollinen kaupunki. Teollinen kaupunki syntyy, kun ihminen teollistumisen myötä julistaa riippumattomuutensa luonnosta. Kolmannen sukupolven kaupunki puolestaan syntyy silloin, kun teollisuus kypsyttää kaupungin orgaaniseksi koneeksi, osaksi luontoa.

Kolmannen sukupolven kaupunki versoo teollisuuden kaupungin raunioilla ja jättömailla tai toisaalta sen olemassaolo mahdollistuu katastrofin jälkeen. Projektissa luonto toimii yhteistyöarkkitehtina. Tämä oli mielestni yksi vallankumouksellisimmista ajatuksista, joita Casagrande toi esiin - varsinkin kun olemme Suomessa, joka suhtautuu rakennusmääräyksiin ja rakentamiseen lähes hysteerisesti (mutta onnistuu silti tuottamaan rakennuksia, jotka ovat lähes poikkeuksetta homeessa tai joissa silti kärsitään sisäilmaongelmista).

Esimerkkitapaus Treasure Hill oli käytännössä vuoren rinteelle rakentunut slummialue Taipeissa, ja Casagranden saapuessa paikalle kaupungin viralliset tahot olivat aloittaneet slummin hävittämisen: alarinteiden talot, jotka oli kyetty lanaamaan puskutraktorein, oli lanattu maan tasolle, ja ylempänä olevien talojen väliltä oli hävitetty se, minka Casagrande nimesi kaupungin hermoverkoksi, siis portaat ja sillat, talojen väliset yhteydet. Taloja ei ollut voitu tuhota, koska puskutraktorit eivät kyenneet kiipeämään rinteitä pitkin eikä kaupunki ollut panostanut rahaa järeämpään kalustoon.

Casagrande alkoi tarkkailla Treasure Hillin toimintaa ja teki useita havaintoja. Slummissa oli itse asiassa harrastettu kaupunkiviljelyä, mikä toi alueelle omavaraisuutta. Viljelyksiä ja muita tarpeita varten oli varastettu vettä kaupungin vesiverkostosta, mutta vain pieniä määriä - sellaisia, jotka voisivat hävitä vaikka jonkin putkisto-ongelman ilmaantuessa. Vedellä kasteltiin viljelykset, ja vesi valui rinnettä alas; alas valuttuaan vesi oli suodattunut viljelysten läpi ja siis puhdistunut ja käytettävissä uudestaan. Slummissa kompostoitiin, mikä on ekologista. Myös sähkö hankittiin varastamalla kaupungin verkosta. Casagrande kiinnostui alueesta ja sen mahdollisuuksista ja päätti työskennellä alueen parissa: siinä, missä kaupungin virallinen strategia halusi tuhota alueen ja hankkiutua siitä eroon, Casagrande aloitti alueella päinvastaisen prosessin ja slummin tuhoamisprojekti käännettiin päinvastaiseksi - alettiin rakentaa portaita ja viljelyksiä. Materiaalit saatiin läheiseltä siltatyömaalta, rakentajat olivat esimeriksi paikallisia opiskelijoita ja slummin asukkaita.

Tietenkään Treasure Hill ei ollut mikään auvoinen ihanneyhteisö, vaan sielläkin oli omat valtarakenteensa ja ongelmakohtansa. Osa asukkaista omisti useita taloja, joissa oli vuokralla heikommassa asemassa olevia ihmisiä, kuten siirtotyöläisiä, joita talonomistajat puolestaan riistivät. Alueella kukoisti myös prostituutio ja huumekauppa. "Mikään paikka ei ole puhtoinen." Moralisoiti ei kuitenkaan ollut Casagranden tavoite, vaan keskusjohtoisen kaupungin tuho, jota Treasure Hill omalla tavallaan edusti.

Miten Treasure Hill sittemmin kehittyi? Kehitys on jonkinlainen malliesimerkki kapitalismin toiminnasta ja gentrifikaatiosta. Kun alue kehittyi, se hyväksyttiin myös virallisesti ja laillistettiin. The New York Times -lehti saapui paikalle ja teki alueesta jutun, jossa se nimesi Treasure Hillin "must see destinationiksi". Alue sai kuuluisuutta. Paikallinen hallitus alkoi omia sitä itselleen, mistä seurasi muun muassa virallisia turvallisuusmääräyksiä - argumentoitiin, että alueen itse rakennetut talot ovat vaarallisia. Alueella asui paljon vanhuksia, jotka eivät kyenneet itse remontoimaan rakennuksia, joten alueen asukkaat pakkosiirrettiin muualle. Aluetta kunnostettiin ja se nimettiin "Taipei Artist Villageksi". Alue sai uudet asukkaat ja sinne tehtiin taiteilijoiden residenssejä - alue siis banalisoitiin. Ja nyt siis vain rakenne alkuperäisesta Treasure Hillistä on jäljellä.

Toinen projekti Taipeissä oli "Raunioakatemia", jonka käyttöön vallattiin viisikerroksinen rauniotalo, jonne syntyi "akateeminen ei kenenkään maa". Taloon rakennettiin kaupunkiviljelypalstoja: sadevedet ohjattiin katolta sisään putkia pitkin huoneiden nurkkiin, joissa kasvatettiin bambua. Kellariin istutettiin puita. Viidenteen kerrokseen rakennettiin "Taipein hienoin sauna". Talossa paitsi työskenneltiin ja opiskeltiin, myös asuttiin. Talon seinämiin kasvoi kasveja - esimerkiksi puu, jolla ei ollut lainkaan yhteyttä maahan. Kun puun ekosysteemiä tutkittiin, huomattiin, että sen toinen pääjuuri oli talon teräsbetonisten rakenteiden välissä, toinen puolestaan vesi- ja viemäriverkostossa. Tarvittavan hummuksen puu pyydysti ilmasta.

Luonto siis vääntää ihmisympäristön sellaiseksi, että siitä tulee osa luontoa, ja ihmiset toimivat samoin luonnon suhteen. Teollisessa, kapitalistisessa koneessa on reikä, joka voidaan vallata käyttöön, mistä käy esimerkiksi "Taipein kallein tontti". Taipein keskustassa on tontti, jolle ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole rakennettu mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että tontti on niin kallis, ettei kenelläkään ole varaa ostaa sitä. Ja tähän väliin ovat iskeneet taipeiläiset "anarkistimummot": he ovat vallanneet tontin kaupunkiviljelyyn. Casagranden mukaan orgaaniset yhteisöt ovat usein matriarkaalisia, ja myös Treasure Hillin johtajana oli vanha nainen. Myös "anarkistimummojen" toiminnan merkitys tuli useassa kohdassa esiin.

Casagrande ryhtyi Taipeissä työstämään myös jättömaasaarta, joka sijaitsee Taipeitä halkovan joen keskellä. Saari on tulvamaata, joki tulvii säännöllisesti saaren yli. Saarelle päätettiin rakentaa "ihmisräme" puukuutiokehikoista, jotka olivat 6 x 6 x 6 metrin kokoisia. Laatikoita laitettiin vierekkäin ja päällekkäin, ja sisään voi tuottaa sellaista sisältöä, kuin haluaa. Katoille tehtiin puutarhat, alimpiin laatikoihin ei rakennettu pysyvää sisältöä. Kun joki tulvii, se tulvii vapaasti alimpiin, tyhjiin kehikkoihin, ja kun tulvaa ei ole, alakerroksissa järjestetään esimerkiksi Night market -tapahtumia tai kunnostetaan veneitä. Käyttövesi puhdistetaan saastuneesta joesta, ja kun vesi valuu alas kattopuutarhoista, se on jälleen puhdistunut käytettäväksi.

Puulaatikkometodia on kokeiltu toisaallakin: se on esitelty Tallinnassa ja sitä viedään johonkin virolaiseen kylään, ja sitä on sovellettu muun muassa Gazassa. Gaza on voimakkaiden pakotteiden kohteena, alueelle ei saa viedä esimerkiksi betonia. Sen sijaan "puutikkuja" (eli puukehikkokuutioiden rakentamisen mahdollistavaa materiaalia) saa tuoda, ja seinät voi sitten rakentaa käsillä olevasta materiaalista, kuten betonimurskasta (jota pommitusten jäljiltä on saatavilla) tai hiekkasäkeistä.

Kolmannen sukupolven kaupunki on siis "paracity": teollisen kaupungin sisäelin, parasiitti, joka hyödyntää olemassa olevaa kaupunkirakennetta - paracity "laiduntaa teollista kaupunkia, joka on sen eläin". Paracity on siis eräänlainen hi-tech-slummi, joka toimii kaupungin parasiittinä imien kaupungista itseensä energiavirtoja, saastetta ja roskia, joista se tuottaa itselleen energiaa tai joita se hyödyntää tai jotka se jalostaa ja myy takaisin kaupungille.

Keskusteluosiossa punnittiin Casagranden ajatusten ja toiminnan soveltamista Suomeen. Otettiin esimerkiksi Rovaniemi, "missä varmaan on paljon tyhjiä taloja". Miten arktisissa oloissa voitaisiin toteuttaa paracity-ajattelua? Casagrande sanoisi kokeilevansa projektia mielellään. Puhuttiin paljon myös Helsingistä. Harmiteltiin sitä, että Suomessa ei ole esimerkiksi Kööpenhaminan Christianian kaltaista aluetta. Toisaalta nyt esimerkiksi Keski-Pasila on alue, jossa ei toistaiseksi ole mitään (tosin sinnekin on suunnitteilla suuri ostoskeskus - hasikahtaako jotenkin vanhanaikaiselta ajatukselta?). Casagrande ihmetteli suomalaista kaksoiskäyttäytymistä: miksi ihmiset vetäytyvät mökeilleen "mökkikulttuurin barbarismiin" viettämään aikaa pihalla kalsarit ja saappaat jalassaan, miksei mökkikulttuuria voi tuoda kaupunkiin, vaikka "sinne Pasilaan"?

Kaupunkisuunnittelun suurimmaksi esteeksi Casagrande nimesi "virallisen maun", jonka mukaan päätöksiä tehdään ja joka käyttää usein perusteluinaan esimerkiksi ulkomaisia vaikutteita. Virallinen maku on Casagranden mukaan mahdoton keskustelukumppani. Virallisellakin maulla on "alitajunta", mutta se ei pysty työstämään ajatuksia. Olisi päästävä käsiksi tähän alitajuntaan, sillä näkyvän, kuten virallisen maun, kanssa työskenteleminen ei johda tuloksiin, joihin kollektiivisen alitajunnan kanssa työskenteleminen voisi johtaa, Siis vertauskuvin "kaupunkikompostia pitää pystyä pöyhimään", jotta "päästään käsiksi oikeaan kukkamultaan". Ja siihen tarvitaan väkivaltaa. (Jonka olemassaolon voi lukea esimerkiksi yllä kuvatuista, toteutuneista projekteista.)

Marco Casagranden projekteista saa lisätietoa hänen firmansa kotisivuilta.

Casagranden vastauksissa yleisö- ja haastajakysymyksiin toistui usein lause "kai se on mahdollista". Tässä lausahduksessa on mielestäni Casagranden ydinviesti - miksei jokin voisi olla mahdollista? Casagrande toi alustuksessaan ja vastauksissaan esille itselleni niin uudenlaisia ja radikaaleja ajatuksia, etten todellakaan ollut miettinyt tuollaisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuutta puhumattakaan siitä, että ideoita oli jo toteutettu konkreettisesti ja käytännössä. Meidän jokaisen tulisi siis harjoittaa "kai se on mahdollista" -ajattelua, ja saattaa syntyä jotakin sellaista, mitä ei ennen ole ollut olemassa.

Marco Casagrande osoittautui loistavaksi ja innostavaksi puhujaksi, jota kannattaa mennä kuuntelemaan, jos siihen on mahdollisuus.

Ali Jahangirin stand up -komiikkaa

Lauantai-illan kevennykseksi sitä kaipaaville Nufitin ohjelmassa oli tarjolla koomikko Ali Jahangirin stand up -komediaa, ja ainakin itse tähän aikaan illasta kaipasin kevennystä, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla myös kiinnostava Suvi Auvisen Tuhotaan valtasuhteet.

Jahangirin esitykselle oli varattu aikaa puolitoista tuntia. En ole aiemmin nähnyt Jahangiria lavalla, mutta sekä omien oletusteni että sen, miten Jahangiri omaa esitystään välillä kommentoi, pohjalta voin todeta, että kyse oli paitsi stand upista, nauramisesta ja naurattamisesta, myös ajatusten herättämisestä. Jahangiri käsitteli muun muassa erilaisuuden ja maahanmuuton tematiikkaa paitsi vitsein myös puhumalla niistä vakavasti.

Kokonaisuus oli hyvin onnistunut ja itseäni jäi naurattamaan eniten vitsi suomalaisten fanaattisesta suhtautumisesta (uusiin) perunoihin. Jahangirin esitys toi osuvasti esiin myös sen, että vaikka tapahtuma on vakavasti otettava ja käsittelee tärkeitä aiheita, kaikkien esitysten ei tarvitse olla vakavia ja silti nekin voivat käsitellä vakavasti otettavia asioita.

Juha Siltala: Miksi ihmiset käyttäytyvät tuhoavasti?

Juha Siltala lähestyi Nufitin teemaa, Tuhoa, histrorian näkökulmasta. Alustuksessa ja keskustelussa keskityttiin pitkälti ihmisyyteen itsensä sekä kilpailun että empatian näkökulmasta, ja pitkälti keskustelua käytiin kansakunnista ja kansallisvaltioista.

Siltala toi esiin, että ihmisellä on olemassa mekanismi, joka palkitsee altruisimista (toiselle hyvän tekeminen tuo tekijälleen hyvän olon), mutta ihmisellä on myös kilpailullinen puoli. Kun resurssit käyvät niukemmiksi, niistä myös kilpaillaan kovemmin. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että sellainen yhteisö, joka koostuu vain keskenään kilpailevista jäsenistä, menestyy heikommin kuin sellainen, jossa jäsenet myös huolehtivat toisistaan. Tulkitsen tämän näkökulman varsin vahvaksi argumentiksi hyvinvointivaltion puolesta.

Haastajat esittivät kysymyksen, miten voitaisiin edistää ihmiskunna me-henkieä tilanteessa, jossa tuntuu, että yhteiskunta sirpaloituu entistä voimakkaammin erilaisiksi alakulttuureiksi. Tässä yhteydessä Siltala nosti esiin kulttuuriset sulkeumat, joista hän otti esimerkiksi amerikkalaisen konservatismin. Sen vastapoolina hän puhui liberaaleista ja huomautti, että vaikka liberaalien empatiapiiri, siis henkilöt ja ryhmät, joita kohtaan liberaalit tuntevat empatiaa, on laajempi kuin konservatiiveilla (en tiedä, voisiko tässä yheydessä siis todeta, että liberaalien kulttuurinen sulkeuma on laajempi kuin konservatiivien vai voidaanko liberaalien kohdalla ylipäätään puhua kulttuurisesta sulkeumasta, koska liberaalien lähtökohta itsessän on jonkinlainen avoimuus), myös liberaalit voivat käyttäytyä paineen alla samoin kuin konservatiivit: siis aggressiivisesti ja poissulkevasti. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta esimeriksi sosiaalisessa mediassa keräämällä peukutuksia ja samassa prosessissa suljetaan ulos "muiksi" niitä, jotka eivät peukuta samaa ideologiaa ja identiteettivalintaa.

Samassa yhteydessä Siltala otti esiin niin sanotun valvovan silmän merkityksen. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan jo valvovan silmän kuva työpaikan kahvihuoneen seinällä sai kahvittelijat maksamaan osuutensa kahvikassaan tunnollisemmin. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tällainen valvova silmä puuttuu ja käyttäjien kontrolli höllentyy niin seurauksin, joita jokainen voimme käydä sosiaalisesta mediasta lukemassa ja joita sinne myös itse tuotamme. Kasvokkain viestittäessä valvova silmä on läsnä siinä, että viestimme silmästä silmään, eikä vastaavia ylilyöntejä tule yhtä helposti.

Tilaisuudessa puhuttiin paljon myös uhreista ja uhraamisesta. Siltala taustoitti ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä Euroopassa vallinneella "puhdistautumisen" tai nuortumisen tarpeella. Kouluttamattomat nuoret miehet menivät rintamalle kohti kiväärejä soturihyveiden innoittamina, ja koska uhri ei voi olla turha, sota jatkui, vaikka idealismi karisi eikä tuloksia oikein ollut syntyäkseen.

Sotapropagandaankin sisältyy ajatus uhrista, syntipukista; siitä, että paha tai ahdistava tunnelma voidaan "säilöä aineena ja siirtää muualle". Siltala rinnasti tilanteen työpaikkakiusaamiseen: jotakuta työpaikalla kiusataan niin pitkään, että työyhteisö saa kiusatun häädettyä keskuudestaan (esimerkiksi eroamaan tai vaihtamaan työpaikkaa), minkä jälkeen jäljelle jäänyt yhteisö voi tuntea yhteenkuuluvuutta - ja uhri tietysti syyllistetään siitä, että häntä kiusattiin: uhri nyt vain oli niin outo tyyppi, ärsyttävä tai jotain, että koko prosessi johtui itse asiassa hänestä. Siltala viittasi historoitsija Rene Gerardiin, joka on sanonut, että ihmisyhteisöllä on taipumus uhrata omia jäseniään ja tavoitella tällä uhrilla puhdistautumista ja uudistumista.

Dehumanisaatio on sitä helpompaa, mitä etäisempi kohde on kyseessä. Siltala viittasi tässä muun muassa Mirkka Danielsbackan tutkimukseen sotavangeista. Suomessa sotavangit oli ikään kuin helppoa näännyttää nälkään leireillä, sillä he eivät olleet yksilöitä, vaan kyse oli ryhmästä, jonka jäsenet vain vaihtuivat. Kun sotavankeja taas ruvettiin sijoittamaan taloihin maaseudulle, he muuttuivat yksilöiksi: vaikka oli kielettyä esimerkiksi ottaa sotavankeja syömään samaan pöytään isäntäväen kanssa, tätä harjoitettiin jonkin verran. Vanki ei enää ollut kasvoton osa vangeiksi leimattua ryhmää, vaan yksilö.

Haastajat ottivat esiin kysymyksen kaksijakoisesta suhtautumisesta väkivaltaan: vaikka nyky-yhteiskunta tuomitsee väkivallan, väkivalta on kuitenkin olennaisesti mukana esimerkiksi suosituimmissa tietokonepeleissä. Siltalan mukaan väkivalta sekä kiehtoo että kauhistaa ihmisiä, ja siksi esimerkiksi väkivaltapelien pelaaminen voi toimia keinona ottaa haltuun väkivallan uhkaavuutta. Aggressio ei kuitenkaan ole ominaisuus, joka pitäisi kitkeä kokonaan pois yhteiskunnasta, sillä ihmisen täytyy kyetä pitämään puoliaan ja kyetä sanomaan ei: liian kilttejä yksilöitä hyväksikäytetään. Siltala toi esiin huomionarvoisen tulkinnan myös raamatullisesta käännä toinenkin poski -strategiasta: hänen mukaansa alun perin kyse ei ollut alistumisesta (millaiseen tulkintaan ainakin itse olen törmännyt) vaan passiivisesta vastarinnasta: kääntämällä toisen posken se, johon lyönti oli kohdistunut, kiisti lyöjän auktoriteetin.

Vaikka keskustelu käsitteli pitkälti yhteisöjä ja yhteiskuntia, myös yksilön tuhoisuus nousi esiin. Siltala kertoi Sigmund Freudin thanatos-käsitteestä eli kuolemanvietistä, joka toimii eroksen, elämänvietin vastavoimana. Ihminen tahtoo kuolemaa rauetakseen tyhjiin, lopettaaksen yksilöksi tulemiseen liittyvän jännityksen kuin myös seksuaalisen jännityksen. Myöhemmin samalla vietillä on selitetty myös päihteidenkäyttöä yksilön yrityksenä sammuttaa kipeä itsetietoisuutensa yhtenä toimintakeinona tilanteessa, jossa ei ole uskoa siihen, että tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa. Päihteet tarjoavat tien lyhytjännitteiseen nautintoon, kun pitkäjännitteisesti nautintoa tai jotain parempaa ei ole näköpiirissä. Siltala totesi myös sen, että historiallisesti raittiusliikkeiden nousu ajoittuu sellaiseen ajankohtaan, jossa tulevaisuus näyttäytyy positiivisena mahdollisuutena.

Juha Siltalan alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa sekä yksilö että yhteisö näyttäytyi sellaisena, jolla on mahdollisuus niin tuhoon kuin sen vastavoimana näyttäytyneeseen empatiaankin. Kuitenkin tuhoon johtavia elementtejä, kuten kilpailua ja aggressiota, tarvitaan myös toimivassa yhteisössä tai yksilössä. Niille antautuminen näyttäisi kuitenkin johtavan tuhoon.

Tiina Rosenberg: Patriarkaatin tuho

Tiina Rosenberg toi heti alustuksensa alussa esiin, että hän käsittelee aihetta, patriarkaatin tuhoa, pikemminkin siitä näkökulmasta, että patriarkaatti tuhoaa. Patriarkaatin Rosenberg määritteli siten, että se tarkoittaa isän valtaa, isältä pojalle perittyä valtaa, ja että sen tavoitteena on kasvattaa pojista heteromiehiä ja siis lopulta isiä. Patriarkaatti myös siis kohdistaa valtansa ensisijaisesti miehiin - niin symbolisen kuin konkreettisenkin väkivallan. Patriarkaaliset rakenteet kuitenkin herättävät miehissä myös halua olla mies, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että feministeistä suuri osa on naisia.

Sukupuoli on ominaisuus, jota tuotetaan aktiivisesti. Patriarkaalinen sukupuolittuminen (tai sukupuolittaminen) lähtee (symbolisen) väkivallan kautta: on oletus, että ihmisen sukupuolen täytyy olla tunnistettavissa ensisilmäyksellä (ja vaihtoehtoja ovat nainen tai mies), muut ilmentymät herättävät havainnoijassa vastarintaa, joka voi olla symbolista tai konkreettista väkivaltaa.

Tällä hetkellä mediassa olevista ilmiöistä alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa käsiteltiin muun muassa lääppimistä ja katupartioita. Naisen asema ja raiskaukset ovat nousseet yleiseen keskusteluun nyt, kun tekijänä on tai potentiaalisesti on joku muu kuin valkoinen mies, "jolle raiskaaminen on ollut kotikenttäetu". Tämä on erittäin provokatiivisesti sanottu, mutta asian pitäisi mielestäni olla keskusteltavissa ilman poteroitumista tai loukkaantumisia silloin, kun puhutaan siitä rakenteen tasolla: siis ei niin, että jokainen valkoinen miesyksilö on raiskaaja, vaan niin, että raiskaamista ei ole nähty edes keskustelun arvoisena silloin, kun se on ollut valkoisten miesten suorittama teko. Rosenberg teki provoisoivasta lausahduksestaan kuitenkin huomionarvoisen johtopäätöksen: nyt, kun Suomessa keskustellaan raiskaamisesta, naisen asemasta ja naisen oikeuksista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki osapuolet eivät käy samaa keskustelua tai aja keskustelussa samaa agendaa.

Tilaisuudessa käytiin keskustelua paitsi sukupuolen määrittelystä myös ylipäätään sukupuolen olemassaolosta ja siitä, onko sukupuoli relevantti asia. Rosenberg toi keskusteluun kehollisuuden näkökulman: sukupuolen ulkopuolelle on mahdotonta täysin asettua, koska olemme kehollisia olentoja, mutta sukupuolta voi toki "rikkoa" tai toteuttaa toisin tai ikään kuin "väärin". Yleisöpuheenvuoroissa tämä näkemys asetettiin kriittisen tarkastelun alaiseksi ja keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, onko lähtökohtaisesti väkivaltaista vaatia ihmistä ilmoittamaan, onko hän nainen tai mies tai kolmannen tai jonkin muun sukupuolen edustaja.

Yleisökysymyksessä problematisoitiin myös feminismin käsite ja tuotiin esille, olisiko parempi puhua esimerkiksi ekvivalismista. Rosenbergin mielipide ja kokemus asiasta oli se, että kun tai jos lakataan puhumasta esimerkiksi naisista, "nainen" häviää tai unohtuu diskurssista kokonaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että "naiseen" liittyvistä asioistakaan ei keskustella. Sen, että käsitteet ovat problemaattisia, ei pitäisi johtaa koko keskustelun loppumiseen.

Rosenberg osoittautui loistavaksi puhujaksi, jota yleisö olisi varmaan kuunnellut mielellään pidempäänkin; esimerkiksi kaikkia yleisökysymyksiä ei ehditty tilaisuudessa esittää. Kuitenkaan Rosenberg ei näyttänyt feminismiä erityisen houkuttelevassa valossa - hän muun muassa totesi, että on olemassa feministisen killjoy-hahmo tai rooli; henkilö, joka pilaa aina tunnelman nostamalla ongelmallisia asioita ja näkökulmia esiin, mikä onkin feministin rooli. Tämä kommentti kirvoitti aplodit yleisöltä.

Tilaisuuden aikana kävi myös selväksi, että sukupuoli on niin moninainen ja moneen ulottuvuuteen liittyvä ilmiö, että feminismi ottaa aina kantaa myös muihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Feminismi näyttäytyi vallan kritiikkinä ja valta-asemien purkamisena.

Tähän liittyen käytiin hyvää keskustelua muun muassa etuoikeutettuudesta. Rosenberg toi esiin, että usein etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset ovat tekemisissä lähinnä toisten etuoikeutettujen kanssa. Alistetuista vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä heidän kanssaan. On vaarallista, mikäli ihmisellä on valtaa eikä hän itse tiedosta sitä tai hän kieltää sen. Ja kuitenkin "valta korruptoi, ihan absoluuttisesti". Ihminen luulee olevansa toisenlainen kuin muut, ettei valta kuitenkaan korruptoisi juuri minua. Näin kuitenkin käy, ja siksi tarvitaan refleksiivisyyttä. Rosenberg kehotti yleisöä hakeutumaan erityyppisiin ryhmiin (ja vaikka perustamaan itse ryhmän, jos itsellä ryhmää ei ole) ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista. Kun asioita on reflektoitu, voidaan siirtyä toimintaan - esimerkiksi tuottamaan tekstejä tai muita tuotoksia aiheesta, ja siten taas vaikuttaa maailmaan ja rakenteisiin.

Rosenberg esitti myös varsin viiltävää kritiikkiä naisia ja naiseutta kohtaan, vaikka hän totesikin jättävänsä aihetta käsittelevän potentiaalisen performanssinsa esittämättä tässä tilaisuudessa. Rosenberg toi esiin tyypillisen naisellisen elehtimisen: naiset esiintyvät julkisuudessa pää kenossa, ripset räpsyen, jalat ristissä - viestien olemuksellaan epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Naiseus lähtee seksismistä, kysymyksestä, oonksmänyt riittävän hyvä.

Yhteiskunnassamme kukaan ei halua olla uhri - vaikka toisaalta esimerkiksi köyhät ovat selvästikin kapitalismin uhreja. Naiset eivät ole solidaarisia naiskollektiivia kohtaan, missä Rosenbergin mukaan manifestoituu hybris ja huono itsetunto. Mikäli nainen menestyy, hän usein toteaa, että yheiskunnassa ei siis ole ongelmia, koska katsokaa, minäkin olen menestynyt. Tällainen nainen ei halua identifioitua samaan joukkoon, jossa on ei-menestyneitä naisia, potentiaalisesti uhreja, vaan hän käyttää retoriikkaa tyyliin "mä en oo saanu tätä työpaikkaa, koska oon nainen, vaan koska oon oikeesti hyvä".

Ajassamme on tärkeää olla menestynyt, ja menestynyt suuntaa katseensa aina ylöspäin, kohti vielä suurempaa menestystä, ei sosiaalisissa luokissa alaspäin - siitäkään syystä etuoikeuteut, siis jollakin lailla menestyneet, eivät ymmärrä alistettuja. Etuoikeutettuutta manifestoidaan erilaisin keinoin - Rosenberg esitti myös retorisen kysymyksen siitä, miksi suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on asuntolaina; koska kaupungin vuokrataloissa ei haluta asua - vaan edes toisella puolella tietä tai mielummin omistusasunnossa - koska siihen, mitä niissä asuminen edustaa, ei haluta identifioitua.

Keskustelussa esiin nousi myös queerfeministisen vallankumousen mahdollisuus ja queer resistance, joista jälkimmäisen Rosenberg toi esiin, kun hän kommentoi sitä, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla kuten esimerkiksi Francois Hollande teki puheessaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen; queer resistance on toimintaa, jossa esimerkiksi kadulla partioivien natsien päälle voisi heitellä isot pussilliset glitteriä.

Yhteiskunta ei kehity lineaarisesti aina kohti jotakin parempaa, vaan liike on aaltoliikettä. Niinpä feminististä agendaa täytyy pitää jatkuvasti esillä: jos naisten oikeuksien puolesta ei taistella, jos patriarkaattia ei tuhota, emme pääse mihinkään. Naisten asemaa heikentämään pyrkivinä argumentteina Rosenberg mainitsi muun muassa Timo Soinin avoimen aborttivastaisuuden ja aborttivastaisuuden, joka Juha Sipilällä on, vaikka tämä yrittääkin pitää sen poissa julkisuudesta.

Alustus ja sitä seurannut keskustelu voidaan siis tiivistää teesiksi, että patriarkaalisia toimintatapoja pitää heikentää.