Tara Westover: Opintiellä

"Voimallisin muistoni ei ole muisto ensinkään."

Tammi 2018. Suom. Tero Valkonen. Alkuteos Educated, 2018. 435 s.

Tara Westoverin muistelmateos Opintiellä on huikaiseva ja vaikuttava lukukokemus. Westover (s. 1986) muistelee teoksessa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan. Vaikuttavan teoksesta tekee hänen elämänolosuhteensa - toisaalta hyvin omintakeiset, toisaalta logiikaltaan varsin yleistettävissä olevat ja yleismaailmalliset.

Westoverin tarinasta on vaikeaa kirjoittaa omin sanoin, sillä silloin se kuulostaa lattealta tai jotenkin sosiaalipornolta. Opintiellä-teoksen nerokkuus nimittäin perustuu sen kerronnalliseen otteeseen - eikö jokainen ihminen pidä omaa maailmaansa ja sen olosuhteita normaaleina ja jollakin naiivilla tavalla kuvittele, että kaikki muutkin elävät samalla tavalla, tai jos huomaa, että näin ei ole, pitää muiden maailmaa joko jotenkin vääränä tai vähintäänkin epänormaalina? Näin Westover suhteutuu omaan tarinaansa ja omaan menneisyyteensä, ja vasta kasvaessaan alkaa itsekin havaitsemaan, ettei kaikki ollutkaan aivan kunnossa, tavanomaista tai "oikein".

Westover syntyy idaholaiseen mormoniperheeseen, jonka isä on hyvin ailahtelevainen, jyrkkä ja omintakeinen - mutta myös omalla tavallaan rakastava. Äiti on luontaishoitaja, joka sekoittelee kodin keittiössä homeopaattisia yrttiliemiä. Lapset eivät käy koulua, vaan ovat kotikoulussa - jota ohjataan vähän miten sattuu. Isän asenne koulutusta kohtaan tulee hyvin esille hänen lausahduksessaan "College on ylimääräinen koulu tyhmille, joeka eivät opi ensimmäisellä kerralla". Elanto ei ole helpossa - isällä on muun muassa romuttamo, jolla lapsetkin työskentelevät juuri sellaisissa oloissa, kuin siellä isän alaisuudessa on. Perheessä on monta lasta.

Vaikka muistelma kertoo mormoniperheestä ja tiukasta uskonnollisuudesta, tarina on yleistettävissä mihin tahansa ideologiaan. Toisaalta muistelma kertoo myös mielenterveysongelmista, mielenterveyden horjumisesta ja sen vaikutuksista perheeseen, olipa asia sitten tunnistettu tai kääritty toisenlaiseen kaapuun. Myös perheväkivalta on teoksen keskeinen teema.

Kaikkein yleispätevimmillä tasolla muistelma kertoo kieroutuneesta perhe- tai yhteisödynamiikasta ja siitä, millaisten lainalaisuuksien varassa se toimii ja mitä sitten tapahtuu, jos joku ei enää olekaan valmis tanssimaan tuttujen askelkuvioiden mukaan. Miten muut reagoivat? Uskaltaako joku muukin murtautua ulos ja tehdä muutoksen? Ketkä jäävät tanssimaan samaa tanssia ja millaisten valheiden ja itsepetoksen ehdoin se tehdään?

Opintiellä on myös kertomus muistamisesta, muistamisen ja identiteetin rakentamisen sekä itsenäistymisen ja omaksi itsekseen kasvamisen prosessin suhteesta. Tara Westover kirjoittaa päiväkirjaa koko nuoruutensa, ja päiväkirjamerkintöjä on hyödynnetty muistelmateoksen kirjoittamisessa. Sekavassa ja dynamiikaltaan epävakaassa perheessä kasvaminen vaikuttaa eittämättä jokaiseen perheenjäseneen. Mitä lopulta on tapahtunut, mikä on totta? Kenen muisto tai kokemus on paikkaansapitävä? Voiko yhtä aikaa olla useita totuuksia?

"Aloin järkeillä keskenäni ja epäillä, olinko sittenkään puhunut kyllin selvästi: mitä olin kuiskannut, ja mitä olin huutanut? Totean, että jos olisin pyytänyt eri tavalla, ollut tyynempi, hän olisi lopettanut. Kirjoitan tämäntyyppistä tekstiä [nuoruuden päiväkirjaan], kunnes uskon siihen itsekin, eikä siinä kauaa mene, koska minä todella haluan uskoa. On lohduttavaa ajatella että vika on minussa, koska sehän tarkoittaa, että asia on minun hallinnassani. - - Mutta muistelinpa minä sitä millä tavoin tahansa, tapaus muutti silti ennen pitkää kaiken. Miettiessäni asiaa nyt se hämmästyttää minua - ei se, mitä tapahtui, vaan se, että minä todella kirjoitin muistiin sen mitä tapahtui. - - Molemmat jäivät kirjaan, minun muistoni olivat hänen muistojensa vieressä. Vaati rohkeutta olla korjailematta aiempaa merkintää tai repimättä jompaakumpaa sivua kokonaan pois. - - Kykenemättömyys tietää varmuudella ja samanaikainen päätös olla antamatta periksi varmuudesta puhuville oli etuoikeus, jota en ollut koskaan aiemmin itselleni sallinut. Toiset olivat kertoneet elämäni tarinaa puolestani. Heidän äänensä olivat lujia, paiokkaita, ehdottomia. En ollut koskaan ajatellut, että oma ääneni voisi olla yhtä vahva kuin heidän."

Jos lopulta löytää "oman äänensä", joka on "yhtä vahva kuin heidän", ei oikeastaan enää voi kääntyä takaisin, ikään kuin perua ajatuksiaan ja oivalluksiaan. Syyllisyydenkokemukseen se tosin saatta johtaa. Eritoten isäsuhde on muistelman muistelijalle, Tara Westoverille, vaikea, ja sen käsittelemiseen syyllisyyden tematiikka liittyy vahviten:

"Oikeassa oleminen ei kuitenkaan vaikuta syyllisyyteen millään tavalla. Muihin suunnattu kiukku tai raivo eivät sitä hillitse, koska syyllisyydessä ei koskaaan ole kysymys toisista ihmisistä. Syyllisyys on oman surkeuden pelkoa. Sillä ei ole mitään tekemistä toisten kanssa. Pääsin syyllisyydestä hyväksyttyäni päätökseni sen omilla ehdoilla vatvomatta enää vanhoja murheita ja vertailematta isäni syntejä omiini. - - Opin hyväksymään päätökseni itseni tähden, itseni takia, en hänen. Siksi että asia oli minulle tärkeä, ei siksi että hän ansaitsi sen."

Opintiellä on siis myös teos, joka kertoo omaksi itseksi kasvamisesta, vaikka se voisi tehdä poikkeuksellisen kipeää.

Opintiellä on lumoava, kauhistuttava ja hyppysissään pitelevä teos, jonka sisältö yllättää moneen kertaan. Onko tämä mitenkään mahdollista? Miten voi olla tällaisia todellisuuksia? Miten tällaisia kokemuksia voi koskaan käsittää tai miten niiden kanssa on voinut elää?

Kuten alussa totesin, muistelmasta on hyvin vaikeaa kirjoittaa latistamatta sitä tai toisaalta paljastamatta sisällöstä liikaa. Teos on taiten kirjoitettu ja lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ristivalottuvat useaan otteeseen. Vaikka teoksessa muistellaan käsittämättömänkin kauheita asioita, ketään henkilöistä ei näytetä yksiselitteisessä valossa. Ehkä muistelman kirjoittamisen tavassa näkyy eräs yliopistokokemus, josta teoksessa kerrotaan:

"Yksikään Brigham Youngin yliopiston opettajista ei ollut tutkinut kirjoittamisiani yhtä tarkoin kuin professori Steinberg. Yksikään pilkku, piste, adjektiivi tai adverbi ei ollut hänelle liian vähäpätöinen. Hän ei lainkaan erotellut toisistaan kielioppia ja sisältöä, muotoa ja asiaa. Huonosti kirjoitettu virke oli huonosti hahmoteltu ajatus, ja hänen mielestään kieliopin ja sisällön logiikkaa piti aina hioa aivan yhtä tarkoin."

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

FOMO - Fear Of Missing Out @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmisnuorten FOMO - Fear Of Missing Out -musikaali on hakenut inspiraationsa 1990-luvun hittimusikaali Hypestä, ja Hypen tunnelmista esityksessä myös lähdetään liikkeelle.

Sen jälkeen siirrytäänkin käsittelemään nykyajan nuoruutta ja nykyilmiöitä aloittaen tasa-arvosta, naisten oikeuksista ja #metoosta. Kantaaottavuudessaan musikaalin aloitus on loistava, osuva, sivistävä ja humoristinen. Näyttelijät tekevät nopeita vaihtoja rooleista toisiin ja naisten alistamisen ja esineellistämisen historia tulee käytyä napakasti läpi. Sitten onkin aika siirtyä muihin teemoihin.

Kehysrakenne FOMO:ssa on samanlainen kuin Espoon kaupunginteatterin Esitystalous III -näytelmässä. Radiostudiossa juontajat ja ohjelmiin osallistuvat ihmiset nostavat esiin erilaisia näkökulmia, joita sitten käsitellään.

Vaikka FOMO on tiukasti kiinni 2010-luvun loppupuolella, nuoruuden tematiikka syvimmilään on aina samanlaista. Niinpä kuka tahansa katsoja pystyy samastumaan tilanteisiin, joita lavalla nähdään. Esityksessä käsitellään muun muassa ihastumista, joukkoon kuuluista ja ulkopuolisuutta, suhteita vanhempien kanssa, sosiaalista mediaa ja juhlimista, ja jonkinlainen genreen kuuluva huumekohtauskin on mukana.

FOMO:ssa nähdään hienoja laulusuorituksia, eritoten osa sooloista (olipa kyseessä sitten laulu tai räppi) on upeita, ja monikielisyys tekee esityksestä nykyaikaisen. Maailma ei ole enää sama kuin 1990-luvulla.

Miranda July: Avokämmen

"Ajaessani lääkärin vastaanotolle tunsin olevani tähtinäyttelijä elokuvassa, jota Philip katseli: auton ikkunat olivat auki, tukka hulmusi tuulessa, ohjasin yhdellä kädellä."

Siltala 2016. Suom. Hilkka Pekkanen. Alkuteos The First Bad Man, 2015. 344 s.

Miranda Julyn romaani Avokämmen on absurdi, provosoiva ja varsin erikoinen romaani. Päähenkilö on nelikymppinen Cheryl Glickman, joka on töissä naisiin kohdituvaa väkivaltaa esiin tuovassa ja vastustavassa järjestössä nimeltä Avokämmen. Cheryl elää melko eristäytynyttä ja omaehtoista elämää. Hänen elämänsä koostuu tarkoista rutiineista ja niiden vastapainoksi villeistä fantasioista, kunnes eräänä päivänä hänen ovellaan seisoo Clee, Avokämmenen perustajapariskunnan aikuinen tytär, joka on päättänyt muuttaa Cherylin luokse asumaan "joksikin aikaa". Cherylin arki suistuu raiteiltaan, ja se tapahtuu täysin absurdilla ja sovinnaisuuksia totaalisesti murtavalla tavalla.

Cheryl käy erinäisissä vaihtoehtohoidoissa ja terapiassa, sillä hän kärsii "globus hystericuksesta", valtavasta, hengensalpaavasta tunteesta kurkussaan. Cheryl on neuroottinen mutta samalla paikoitellen hurmaavan tarkkanäköinen henkilöhahmo:

"Suzanne - - piirsi - - päärynän. 'Sinun vartalosi on tämän muotoinen. Näetkö? Pikkuriikkinen ylhäältä ja vähemmän pikkuinen alhaalta.' Sitten hän selitti, miten luotiin illuusio sopusuhtaisesta vartalosta käyttämällä alaosassa tummia värejä ja yläosassa kirkkaita. Aina kun näen naisia joilla on sellainen väriyhdistelmä tarkistan, ovatko he päärynänmuotoisia, ja aina he ovat - päärynä ei pysty huijaamaan toista päärynää."

Tarkkanäköisyyden lisäksi Cherylissä on ihailtavaa itsevarmuutta:

"'Isä sanoi, että pukeudut ihan kuin lesbo.' Hymyilin, Ei ollut vaikea kuvitella Mark Kwonia paisuttelemassa kuvausta siitä, miten olin epäonnistunut hänen miellyttämisessään; juuri sellainen hän oli."

Avokämmenen tarinaa pohjustellaan lyhyesti, ja sen jälkeen se lähtee vyörymään raiteiltaan täysin absurdeille kierroksille. Cherylin ja Cleen suhde on jo alun perin hyvin erikoinen, mutta se saa aivan käsittämättömiä käänteitä. Juuri kun lukija on hyväksynyt näiden käänteiden synnyttämän maailman, maailma käännetään uudelleen aivan ympäri - ja niin tapahtuu vielä kertaalleen, ennen kuin romaani saadaan päätökseen. Avokämmen on siis lukukokemuksena punastuttava, hämmentävä ja humoristinen, mutta henkilöhahmoissa on myös syvyyttä, vaikka he ovat osin aivan käsittämättömiä. Mutta ehkä me kaikki ihmiset olemme, loppujen lopuksi?

Avokämmen pohtii syvimmiltään myös sitä, mistä elämässä oikein on kysymys:

"- - miettisin sitten, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Mutta siinäpä se: vaihtoehtoja ei ollut. Vaihtoehtoja oli ollut ennen lapsen tuloa, mutta ne olivat jääneet toteuttamatta. En ollut lentänyt Japaniin yksin katsomaan, millaista siellä oli. En ollut käynyt yökerhoissa ja kehottanut vieraita ihmisiä kertomaan itsestään minulle. En ollut edes käynyt elokuvissa yksin. Olin ollut hiljaa, vaikka ei ollut mitään syytä olla hiljaa, ja olin käyttäytynyt johdonmukaisesti, vaikka johdonmukaisuudella ei ollut merkitystä."

Onko ihmisellä valinnan varaa vai toteuttaako jokainen omaa kohtaloaan? Onko elämässä tilanteita, joissa valinnanvaraa ei ole? Poissulkeeko jokin valinta lopullisesti joitakin muita?

Avokämmen kuvaa hienosti myös ihmisen muodonmuutosta, uuden identiteetin ja minän syntyä sekä siihen liittyvää vanhasta luopumista:

"Kun aurinko sitten nousi, kiipesin itsesäälini vuorenhuipulle ja muistin, että olin aina ennenkin odottanut kuolevani elämän päätteeksi. Mitä väliä sillä oikeastaan oli, vaikka eläisin koko elämäni tätä poikaa hoitaen - kai sellainen olisi yhtä hyvä elämä kuin jokin muukin? olisin aina maan matonen. Lapsi ei ollut vienyt minulta lentokykyä eikä ikuista elämää. Nyt osasin arvostaa nunnia, ei pakosta nunniksi joutuneita vaan nykyaikaisia naisia, jotka valitsivat nunnan elämän vapaaehtoisesti. Jos oli niin viisas että ymmärsi elämän muodostuvan enimmäkseen toiveistaan luopumisesta, eikö silloin kannattanut opetella hyväksi luopujaksi sen sijaan että yritti tavoitella kaikenlaista? Tällaiset oudot oivallukset putkahtelivat esiin tahtomattani, ja aloin ymmärtää, että unettomuus ja valvominen ja jatkuva syöttäminen olivat jonkinlaista aivopesua, prosessi joka muokkasi entistä minääni hitaasti mutta vakaasti uuteen uskoon: äidiksi. Se teki kipeää. Yritin tiedostaa tapahtumaketjua ikään kuin katselisin minulle tehtävää leikkausta. Toivoin että voisin säilyttää pienen murusen entistä itseäni, vain sen verran, että pystyisin varoittamaan muita naisia. Tiesin kuitenkin, ettei se varmaankaan onnistuisi. Kun kehityspolku olisi valmis, minulla ei olisi enää jäljellä mitään minkä avulla valittaa, mikään ei tekisi enää kipeää, en muistaisi mitään."

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Jokilaivaristeily, Moskova

Moskova on elegantti, kiireinen ja kallis kaupunki. Jokilaivaristeily Moskova-joella on rauhoittava ja kaupungin vilinästä etäännyttävä kokemus - ja sen voi halutessaan tehdä kaupungin tyyliin. Suuret, lasikattoiset jokilaivat lähtevät viiden tähden Ukraina-hotellin luota. Laivamatkan on luvattu kestävän kaksi ja puoli tuntia - laivaan astuttaessa sen sanotaan kestävän kolme tuntia ja laivasta astuessamme havaitsemme sen kestäneen kaksi. Eipä siinä mitään, kokemus on hintansa väärti.

Moskovan maisemia ja monumentteja voi ihailla niin laivan sisältä, ravintolapäydästä käsin, tai ulkokannelta. Erikoishintaan voi saada hienomman pöydän laivan yläkannen sisätiloista, mutta alemmallakin kannella on niin massiiviset ikkunat, että maisemat suorastaan vyöryvät sisään.

Punainen tori, Moskova

Moskovan Punainen tori on massiivinen. Kremlin muuri tuntuu jatkuvan ikuisesti, Pyhän Vasilin kirkko tuo mieleen Pietarin Verikirkon, GUM-tavaratalo pöyhkeilee torin toisella sivustalla eikä Historiallinen museo kirkkoa vastapäätä kalpene juuri lainkaan.

Toukokuun alussa Moskova valmistautuu voitonpäivän juhlintaan, ja se näkyy joka puolella kaupunkia. Punaiselle torille on tuotu valtavia koristeita ja Venäjän lipun väreissä hohtava katsomo. Lentokoneet harjoittelevat taivaalla lentonäytöstä, ja suomalaista turistia kauhistuttvat toisiaan seuraavat, matalalla lentävät hävittäjäsaattueet. Lopulta taivaalle jää hahtuvainen lipunvärinen vana, joka sekin hajaantuu tuuleen. Juhlapäivä lähestyy.