Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa

Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.

Ranya ElRamly: Auringon asema

"On aikoja jolloin Jumala hallitsee."

Otava 2002. 190 s.

Ranya ElRamlyn romaani Auringon asema (Otava 2002) kertoo perheestä, jonka äiti on suomalainen ja isä on egyptiläinen. Romaanin minäkertojana ja päähenkilönä on perheen toinen tytär. Romaanin keskeisiä teemoja ovat identiteetti ja itsensä löytäminen. Päähenkilön elämää käsitellään lapsuudesta (nuoreen) aikuisuuteen. Romaanin ote on retrospektiivinen: päähenkilö muistelee lapsuuttaan ja palaa jatkuvasti kertomukseen, kuinka hänen vanhempansa tapasivat ja rakastuivat – ja kuinka rakastuminen johti rakkauteen ja perheen perustamiseen mutta sittemmin erilleen kasvamiseen ja eroon.

Isän ja äidin rakastumista selitetään sillä, kuinka vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Isä on ammatiltaan tutkija, joka etsii vettä autiomaasta. Hän ei valinnut uraa öljyn etsimisen parissa, mikä olisi johtanut myös henkilökohtaiseen rikastumiseen, vaan hän valitsi veden, sillä se tuntui eettisesti oikealta ratkaisulta. Romaanissa äidin kuvataan edustavan olemukseltaan ja persoonaltaan vettä, isän tulta:

“Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta. Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään. Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.”

Paitsi että vanhempien vastakohtaisuus liittyy persoonaan ja olemukseen, se toki liittyy myös kulttuuriin. Äiti on ammatiltaan tutkija, joka tutkii Egyptiä – isän kotimaata. Äiti on kiinnostunut eritoten Egyptin historiasta, hänelle maa edustaa jotakin myyttistä:

“Silloin, kun äitini meni Egyptiin, hän matkusti paljon kauemmas ajassa kuin paikassa – –. – – Minun äitini eli menneisyydessä, ja se on toki helpompaa ulkomailla kuin kotimaassa, jossa ymmärtää liikaa ja näkee liikaa, ja jossa on selvää että uudessa on aina jotain hyvääkin – –.”

Äiti tuntuu kaipaavan todellisuuteen, jota todellisuudessa ei ole. Suhteen alkuaikoina pariskunta matkustaa Intiaan, joka ei ole heidän kummankaan kotimaa ja joka edustaa heille kummallekin rakkaudellista pakoa todellisuudesta. Vieraasta kulttuurista ja maasta voi lyhyellä oleskelulla nähdä vain parhaat puolet ja siihen voi projisoida kaipuunsa:

“Äiti uneksi muinaisista kulttuureista, joista oli jäljellä vain jälkiä, ja isä vedestä autiomaan alla tai naisen silmissä. – – Minun isäni ja minun äitini elivät aikansa ulkopuolella, eivät jäljessä, jotenkin sivussa vain. Ja Intiassa [ei Egyptissä isän kotimaassa, ei Suomessa äidin kotimaassa, vaan maassa, jossa he viettivät rakkauden aikaa] aika oli toisenlaista, sillä kuinka voi ymmärtää aikaa jos ei ymmärrä kieltä, jos elää vieraiden tähtien alla – –.”

Sitten isä ja äiti muuttavat Saudi-Arabiaan, missä isä tekee pitkää päivää töissä ja äiti viettää päivänsä lasten kanssa heidän talossaan, eristettynä muurien taakse, vailla ystäviä.

Minäkertoja havainnollistaa minnekään-kuulumattomuuden tunnetta osuvasti: “Mutta toisaalta, mitä enemmän aurinko paistaa, sitä vaaleammiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Egyptiin, ja mitä vähemmän aurinko paistaa, sitä tummemmiksi hiukseni muuttuvat ja sitä vähemmän kuulun Suomeen – –.”

Egyptissä ja Saudi-Arabiassa asumisen jälkeen perhe päättää muuttaa Suomeen, äidin kotimaahan, minne sopeutuminen on isälle vaikeaa:

“Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä.”

Päähenkilön kipuilussa suhteessa eri kulttuureihin näkyy sekä kapina että puolustelunhalu: “Vain minä ja sisareni saamme puhua arabeista pahaa sillä olemme arabeja itsekin.” Romaanin nykyhetkessä päähenkilön kanssa samassa talossa Suomessa asuva intialainen mies toimii päähenkilön peilinä ja sanoo: “Me olemme samaa, minä ja sinä, me emme kuulu tänne emmekä me kuulu muuallekaan.” Intialainen mies tuntuu hyväksyvän päähenkilön juuri sellaisena kuin tämä on. “Intialainen mies – – sanoi: sinä et ole sitä etkä tätä, ja juuri siksi minä vietän kanssasi jokaisen iltani.”

Auringon asemassa minäkertojan ei tarvitse valita kahden kulttuurin välillä tai epäonnistua kulttuurien yhdistämisessä kuten hänen vanhemmilleen kävi, vaan hän voi valita oman tiensä ja olla ihan omanlainen itsensä. Valintaa vanhempien edustamien kulttuuristen tapojen välillä romaanissa kuvataan appelsiininkuorimismotiivin avulla. Päähenkilön lapsuudessa isä ja äiti kuorivat appelsiinin eri tavoin: äiti käytännöllisesti, isä esteettisesti. Päähenkilö on romaanin alussa valintatilanteen edessä:

“Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni. – – Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla, mutta minä en voi kuoria molemmilla tavoilla, samaa appelsiinia ainakaan, en kerta kaikkiaan – –. “

Romaanin lopussa päähenkilö on kuitenkin kasvanut itseohjautuvaksi ja hän toteaa appelsiinin kuorimisesta näin:

“Jos minulla on kiire, kuorin appelsiinin niin, että teen siihen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti. Jos minulla on aikaa, kuorin sen niin, että leikkaan kuoren pois pitkänä spiraalina, jonka pujotan hetkeksi ranteeseeni, kuin korun. Minä en enää aio juurtua minnekään, minun saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä eteenpäin.”

Anne Michaels: Routaholvi

"Ehkä me maalasimme okralla ja hiilellä omaan ihoomme jo kauan ennen kuin maalasimme kiveen."

WSOY 2010. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Winter Vault, 2009. 320 s.

Anne Michaelsin Routaholvi-romaani on ilmestynyt WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa. Romaani kertoo rakkaudesta, rakkaussuhteesta ja siitä, kuinka suru voi leikata ihmiset erilleen toisistaan - ja voiko tällainen haava umpeutua.

Jean ja Avery Escher asuvat Niilillä asuntolaivassa. Rakennetaan jättimäistä patoa. Averyn tehtävänä on siirrättää Abu Simbelin ikiaikainen temppeli pois veden tieltä. Romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Eschereiden avioliittoa, padon rakentamista ja temppelin siirtämistä. Ihminen, ihmissuhde rinnastuu arkkitehtuuriin: Onko purettu ja uudelleenrakennettu sama kuin alkuperäinen? Onko kyseessä valhe, kopio? Olisiko parempi antaa temppelin hukkua sieluineen veteen vai siirtää se turvaan, vaikka sen sielu katoaisi?

Toinen osa tapahtuu trauman jälkeen Kanadassa ja keskittyy kuvaamaan Jeania. Jean kohtaa puolalaisen Lucjanin, jolla myös on rikkinäinen historia. Ihminen ei enää rinnastu yksittäiseen temppeliin ja kysymykseen sen pyhyydestä vaan kokonaiseen kaupunkiin, Varsovaan: kaupunki pommitettiin aikanaan raunioiksi, paikkoja nimettiin uusin nimin ja jälleen vanhoin, raunioita ei purettu täysin vaan entiset talot murskattiin kuolleineen uusien kivijaloiksi - onko kaupunki sama vanha, valheellinen kopio vai jotain uutta?

Kolmannessa osassa ihmissuhteet on kaluttu loppuun asti, jäljellä on luurangot ja katsotaan, mihin se riittää.

Routaholvin ongelma on se, että se on romaanina, niin tarinaltaan, henkilöhahmoiltaan kuin kerronnaltaankin liian siisti, liian harkittu kokonaisuus. Henkilöhahmot eivät herää eloon koska ne ovat liian täydellisiä suruineen ja traumoineen. Samasta syystä en erityisesti pidä Siri Hustvedtin teoksista tai Riikka Pulkkisen Totta-romaanista. Lukijalle ei jää tilaa, ongelmat ja ratkaisut ovat ennalta annettuja. Ne lauseet, jotka on tarkoitettu runollisiksi tiivistyksiksi elämästä, kaikuvat ontosti ja merkityksettömästi.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

 

"Ihan kuin elokuvan Platoon - Nuoret sotilaat vanha tuttu juliste", minä mietin mielessäni.

Like 2013. Arabiankielinen alkuteos Utopia, 2009. Suom. Sampsa Peltonen. 202 s.

Ahmad Khalid Tawfiqin romaani Utopia on dystopia siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kärjistyy äärimmilleen. Utopia sijoittuu Egyptiin. Romaania lukee jossain määrin arabikevään kontekstissa, mutta kertomus on yleispätevä vaikkakin äärimmäinen.

Utopia on rikkaiden aidattu siirtokunta, jonka ulkopuolella levittyy köyhyyden maailma, josta utopialaisilla on lähinnä kuvitelmia ja ennakkoluuloja, he eivät tiedä siitä juuri mitään. Utopia  on rajattoman rikas alue, niin rikas, ettei rahalla ja omaisuudella ole mitään merkitystä, kaikki on saatavilla. Utopialaisnuoriso elää loputtomassa tylsyydessä, johon hetkellistä sisältöä tuovat väkivalta, porno ja huumeet. Mikään ei tunnu miltään, päivät ovat pitkiä ja sisällyksettömiä eikä elämällä ole mitään suuntaa. On kuitenkin yksi teko, jonka ajatteleminen saa sydämen läpättämään jännityksestä: metsästysmatka Utopian muurien ulkopuolelle, Toisten pariin... Metsästys on miehistymisriitti, ainoa teko, joka täyttää kapinan kriteerit Utopiassa, jossa kaikki on saavutettavissa.

Tyyliltään kuin myös osin kompositioltaan Utopia tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran (1954). Kärpästen herrassa joukko koulupoikia haaksirikkoutuu autiolla saarelle, paikkaan, jossa yhteiskunnan säännöt eivät päde; mukana ei ole opettajia, poliiseja tai vanhempia, ei mitään instituutiota tai auktoriteettia edustavia tahoja. Niinpä poikien täytyy luoda itse pelin, selviämisen ja olemassaolon säännöt. Utopiassa moraali, niin Utopian siirtokunnassa kuin Toisten kaupungissa siirtokunnan muurien ulkopuolella, on syntynyt samankaltaisella tavalla. Sekä rajattomassa rikkaudessa (jossa kaikki on mahdollista) kuin myös rajattomassa köyhyydessä (jossa omalla tavallaan kaikki on mahdollista sikäli että mikään ei ole mahdollista) on mahdollisuus valita hyvän ja pahan välillä. Hyvyys rakentuu luottamukselle ja pahuus epäluottamukselle, ja tilanteesta riippuen jompikumpi toimii parempana selviytymisstrategiana.

Utopia on yhtä lailla raadollinen romaani kuin Kärpästen herra, kumpikin on kannanotto ihmisyyteen. Millainen kannanotto - sen päätteleminen jää lopulta enemmän lukijan pohdittavaksi.