Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.

Frank Martela: Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä

 

Gummerus 2020. Nextoryn e-kirja, 4 h 23 min.

Frank Martelan kirjoittama tietokirja Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä on helposti lähestyttäväksi rakennettu teos, joka osin sisällöltään muistuttaa itseapuoppaita, mutta on paljon enemmän. Elämän tarkoitus on myös teos, joka rakentaa synteesiä historiasta ja kulttuurihistoriasta, jonka pohjalle se uskottavasti rakentaa teorian siitä, kuinka elämän merkityksellisyys syntyy ja kuinka ihminen voi itse siihen vaikuttaa.

Martela kirjoittaa, että "saksalaisen sosiologin Max Weberin sanoin esimodernin ihmisen maailma oli lumottu. Jumalan ja henkien olemassaolo oli itsestäänselvyys. - - Tässä lumotussa maailmassa 'luonnollisten' ja 'yliluonnollisten' selitysten välillä ei ollut eroa; tieteellistä maailmanselitystä - - ei ollut vielä keksitty". Hän kertoo, että "Aristoteles ei koskaan miettinyt, onko ihmisen olemassaololla jokin tarkoitus vai eikö ole. Lumotussa kosmoksessa, jossa hän eli, oli itsestään selvää, että ihmisellä oli tarkoitus, koska kaikella oli jokin sisäsyntyinen tarkoitus; se piti vain löytää. Aristoteleen ja seuraavien vuosituhansien länsimaisen ajattelun suuri kysymys koski ihmiselle ominaista tarkoitusta ja korkeinta hyvää. - - Kyse oli ihmisen tarkoituksesta samassa mielessä kuin me ehkä kysymme, mikä on polkupyörän tai veitsen tarkoitus: ajaminen ja leikkaaminen."

Murros maailmankuvassa alkoi Martelan mukaan tapahtua 1600-luvulla, jolloin tieteellisempi maailmankuva alkoi vallata alaa länsimaissa ja tämä uusi tieteellisempi maailmankuva erotti luonnollisen ja yliluonnollisen toisistaan ja alkoi sitten työntää jälkimmäistä syrjään. Esimoderni lumottu kosmos muuttui nykyaikaiseksi mekaaniseksi maailmaksi.

Elämän tarkoitus sikäli millaisena kysymyksen nykyään käsitämme nousi Martelan mukaan varsinaisesti pohdintaan 1800-luvulla: englantia puhuvassa maailmassa skotlantilainen esseisti, satiristi ja historioitsija Thomas Carlyle oli ensimmäinen, joka kirjoitti elämän tarkoituksesta teoksessaan Sartor Resartus vuonna 1834; nykyisin Carlylen teos mainitaan usein teoksena, jonka myötä englantilainen kirjallisuus siirtyi romantiikan ajasta viktoriaaniseen aikakauteen. Carlylelle elämän tarkoitus on: tee merkityksellistä työtä ja voit tehdä henkilökohtaisista ihanteista totta ja saavuttaa aidon täyttymyksen tunteen, Martela kirjoittaa ja jatkaa Carlylen vaikutuksesta: Carlyle on vaikuttanut ajatuksillaan elämän tarkoituksesta koko seuraavaan sukupolveen - kaikki hänen jälkeensä englanninkielisessä maailmassa samasta aiheesta kirjoittaneet reagoivat jotenkin hänen ajatuksiinsa. Manner-Euroopassa aiheesta kirjoittivat muun muassa Kierkegaard ja Schopenhauer.

Elämän tarkoituksen mukaan tieteellinen maailmankuva sai alkunsa kristillisen maailmankuvan sivutuotteena: rationaalinen ja looginen analyysi syntyi teologisen tutkimuksen piirissä ja sen tavoitteena oli oppia ymmärtämään Jumalaa ja hänen luomaansa maailmaa paremmin, mikä näkyi esimerkiksi Newtonin ja Keplerin tutkimuksissa. Kiinnostavana yksityiskohtana Martela mainitsee sanan "ateismi" esiintyneen englannin kielessä ensimmäisen kerran vuonna 1540, mutta kestäneen jonkin aikaa ennen kuin sen merkitys kapeni yleisestä pakanuudesta suoranaiseen Jumalan olemassaolon kiistämiseen.

Tieteellisen maailmankuvan vallattua alaa romantiikka tyylisuuntauksena ryhtyi pohtimaan elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, mikä näkyi niin Carlylen, Kierkegaardin kuin Schopenhauerinkin ajattelussa, Martela kuvaa. "Kuuntele sydäntäsi" -neuvo pohjautuu romantikkojen ideologiaan ja näkyy nykypäivän ajattelussa niin romanttisen rakkauden ideassa (oikea rakkaus vie jalat alta) kuin itsensä löytämisen ajatuksessa (etsi kutsumuksesi äläkä tyydy muuhun työhön). Romantikot siis ottivat kristillisen ajatuksen kutsumuksesta ja korvaivat "Jumalan" "sydämellä", Martela analysoi. "Ja tästä löytyy suora yhteys elämän tarkoitukseen: puhumalla sisäisestä kutsumuksesta romantikot itse asiassa mainostivat ajatusta, että meidän jokaisen elämälle on luvattu jokin tietty tarkoitus; meidän on vain löydettävä se."

Elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden pohdinnan Martela summaa: "Väittäisin että uskonnosta vieraantuminen tieteellisen maailmankuvan yleistymisen myötä ja romanttinen ajatus siitä, että ihmisen on löydettävä elämälleen vahva tarkoitus, jotta hän todella eläisi, saivat yhdessä aikaan todellisen myrskyn, jonka seurauksena syntyi eksistentiaalisen kriisin käsite ja ne olosuhteet, jotka ovat tyypillisiä nykypäivän kulttuurille; yhteiskunnalle jossa merkityksellisyyden puute voi viedä kaiken huomion."

Edellä kerrottu on Elämän tarkoituksessa kiehtovaa ja sivistävää luettavaa. Vaikka kerrottujen asioiden yksityiskohdat olivat irrallisina faktoina itselleni aiemmin tuttuja, oli kiehtovaa lukea jonkun kirjoittamaa synteesiä niiden merkityksestä ja keskinäisestä yhteydestä. Tässä mielessä Elämän tarkoitus on yleissivistyksen ja maailman ymmärtämisen näkökulmasta hyvinkin kiehtovaa luettavaa.  

Olettaisin kuitenkin, että pääsyy sille, miksi lukija Martelan teokseen tarttuu, löytyy teoksen nimestä Elämän tarkoitus - suuntana merkityksellinen elämä. Mikä siis on elämän tarkoitus ja kuinka voisin suunnata merkityksellistä elämää kohti? Elämän tarkoitus -kysymystä ja sitä, onko kysymys olennainen, Martela pohtii perustellusti teoksessaan. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin se, johon hän lukijaa kehottaa keskittymään. Kirjassa kerrotaan psykologisesta itsemääräämisteoriasta, jonka mukaan psykologisia perustarpeita on kolme: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden eli läheisyyden tarve. Martela täydentäisi listaa vielä yhdellä kohdalla, ja hän toteaa uskovansa "itse vahvasti siihen, että autonomia, kyvykkyys, yhteenkuuluvuuden tunne ja hyvän tekeminen tekevät elämästä merkityksellistä". Tämän listan pohjalle ihminen voi rakentaa omat arvonsa ja ne kompassinaan suunnata kohti merkityksellistä elämää.

Elämän tarkoitus on ajattelemaan saavaa ja sivistävääkin luettavaa ja sen sisältö voi saada pohtimaan elämää perustellusti uudelta kantilta. Tämän lukukokemuksen perusteella luen tai kuuntelelen mielelläni lisää Martelan ajatuksia.

Teemu Kunto: Minimalismi

 

Otava, 2021. Nextory 4 h 45 min.

Teemu Kunnon kirjoittama teos Minimalismi on varsin napakka ja rakenteeltaan selkeä perustietopaketti minimalismista. Teos on miellyttävä kuunnella ja antaa uusia näkökulmia niin tavarasuhteeseen, ajankäyttöön kuin elämänvalintoihinkin.

Kunto lähestyy minimalismia henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, joten Minimalismi on tavallaan myös kirjoittajan elämäkerta. Lukija voi peilata omaa elämäntilannettaan ja elämänvalintojaan Kunnon tekemiin ratkaisuihin ja miettiä, mitä minimalismi voisi tuoda omaan elämään. Tämä näkökulmaratkaisu tuo minimalismiin konkretiaa.

Toisaalta elämäkerrallisuus tuo lukijalle myös sellaista tietoa, joka ei tunnu niin olennaiselta minimalismiin tutustumisen kannalta: lukija saa tietää yksityiskohtia muun muassa kirjoittajan työurasta, perhesuhteista ja seksuaalisuudesta, mikä paikoin tuntuu epäolennaiselta. Kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että koska kirjoittaja on valinnut kertoa aiheesta oman elämänsä kautta ja minimalismi läpäisee koko elämän, siitä olisi kenties mahdotonta - tai ainakin lopulta etäännyttävää ja epäkonkreettista - kertoa ilman yksityiskohtia myös äsken mainituista elämänalueista.

Jollakin oudolla tavalla viehättävin tai meditatiivisin kohta äänikirjassa on luettelo, jossa kirjoittaja luettelee kaikki esineet, jotka hän minimalistiseen elämäntapaan siirryttyään omistaa. 

Minimalismi voi toimia paitsi kurkistuksena siihen, mistä minimalismissa on kyse, myös hyvänä käytännön oppaana, jos minimalismia haluaa alkaa soveltaa omassa elämässään. Ainakin teos havahduttaa näkemään sen, että ylikulutukselle ja tavaraan hukkumiselle on oikeasti olemassa vaihtoehtoja.

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.