Hippo Taatila: A. W. Yrjänä - Alkemisti

 

Like 2026. 672 s.

A. W. Yrjänän elämäkerran maailmaan oli kiinnostavaa sukeltaa. Kirja kertoo toisaalta konkreettisesti kohdehenkilön elämästä ja sen tapahtumista, toisaalta paljon myös hänen henkisestä etsimisestään ja kokemuksista, jotka eivät ole materialistisesta maailmasta peräisin.

Kirja etenee kronologisesti. Kirja ei ole bändikirja, mutta CMX:n aika lomittuu osaksi elämää, ja levyille on omistettu analyysi. Muutamia henkilöitä on haastateltu, mutta pääosin teos perustuu keskusteluihin A.W. Yrjänän kanssa sekä hänen päiväkirjoihinsa. Kirjan kirjoittaja Hippo Taatila kirjoittaa itsensä näkyviin osaksi teosta varsinkin lopussa, mikä istuu nykyiseen traditioon ja sopii teokseen.

A. W. Yrjänän ajattelusta ja kokemuksista on ajatuksia herättävää lukea, joskin paikoin käsitevyörytys hyökyy yli aaltona, jos ja kun teosofia ja erilaiset mytologiat eivät ole läpeensä tuttuja omassa arjessa ja ajattelussa. Vaikka lukijana kaikkea ei ymmärtäisi tai sisäistäisikään, teos on kokonaisuudessaan sujuva ja viehättävä lukukokemus. Vaikuttavimpana jäi kenties mieleen se, kuinka olennaista on rohkeus muuttua ja olla oma itsensä, vaikka ympäriltä tulisi painetta olla sellainen kuin ennenkin tai sellainen, jollaisena on totuttu tulemaan nähdyksi.

Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Ali Smith: Gliff

 

Kosmos 2025. Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Sari Haapamäki. 6 h 4 min.

Ali Smithin romaani Gliff on unenomainen dystopia. Yleensä en pidä teoksista, joissa on lapsikertoja, mutta Gliffissä ratkaisu toimii. Lapsen näkökulma saa todellisuuden näyttämään kontrolloimattomalta ja käsittämättömältä - ja sitähän se dystopiassa (miksei maailmassakin?) on. 

Sisarukset asuvat kotona, ja yhtenä yönä talon ympärille on maalattu punainen viiva. Viiva pestään pois, mutta tapahtuma toistuu. Punainen viiva ilmestyy myös asuntoauton ympärille, ja selväksi käy, että heidät on merkattu. Paon on jatkuttava. Aikuiset ihmiset ovat Gliffissä sivuosassa: he ovat kasvottoman yhteiskunnan vallankäyttäjiä (kuten punamaalikoneen käyttäjä) tai muutoin etäisiä tai poissaolevia, eikä syitä juuri avata. Lapsen näkökulmasta kokemus poissaolevuudesta voisikin näyttää juuri tuolta.

Sisarukset asettuvat erääseen tyhjään taloon ja alkavat elää siellä odottaen aikuisen paluuta, ikään kuin peppipitkätossumaiseen tapaan. Laitumella he kohtaavat hevosia, joista yhden pikkusisarus nimeää Gliffiksi, missä yhteydessä pohditaan sanoja ja niiden merkitystä, merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta. 

Gliff ei ole niinkään analyyttinen, realistinen tai älyllisesti perusteltu dystopia, vaan se rakentuu kokemuksen ja tulkinnan varaan. 

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

 

Johnny Kniga 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Det Jakobstad ingel vill ha. Suom. Jaana Nikula. Lukijana Rosanna Fellman. Äänikirjana Storytelin kautta. 1 h 32 min.  

Suomenruotsalaisen Rosanna Fellmanin runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua on ensimmäinen häneltä suomennettu kokoelma, ja Pietarsaaren myötä itsekin kuulin hänestä ensimmäistä kertaa. Kustantamon nettisivut kuitenkin paljastavat Fellmanin esittäneen lavaruonoutta jo vuodesta 2013, ja hänen esikoisteoksensa on julkaistu vuonna 2019. Runouden kentällä Rosanna Fellmann ei siis ole uusi nimi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on vaikuttava kokonaisteos. Teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, perhe, lapsuus, nuoruus ja nuori aikuisuus, taiteilijuus, päihteet, suomenruotsalaisuus, naiseus, parisuhde, väkivalta ja ystävyys. Runoista löytyy samastumispintaa kenelle tahansa - varsinkin, jos tausta on pikkupaikkakunnan ahtaissa piireissä.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani runokirja. Kirjan lukee runoilija itse, ja luennassa kuuluu tausta lavarunoilijana. Varsinkin eräs teoksen loppupuolen runo on sellaista maanista vyörytystä, että kuulija tulee lähes jyrätyksi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on hieno ja omaääninen teos.  

Laura Juntunen ja Tii Judén: Koti kadulla

 

Into 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Hannamaija Nikander. 5 h 19 min.

Tii Judénin elämäkerta Koti kadulla avaa yhden näkökulman päihdemaailmaan, suomalaiseen asunnottomuuteen ja levottomaan nuoruuteen. Tytön tai naisen osa päihdekuvioissa valottuu hienosti - kun rahaa ei ole, seksillä saa. Hyväksikäyttö on karkeaa ja arkista. Päihdemaailmassa myös väkivalta on karkeaa ja arkista, ja sitä on käytettävä myös itse. 

Judénin tie päihderiippuvuuteen ja asunnottomuuteen lähtee lapsuuden sairauskokemusten kautta: epilepsialääkitys, leikkaukset, psyykkinen sairastelu, laitokset, alidiagnosoitu tai sivuutettu ADHD. 

Koti kadulla onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka monia rinnakkaisia arkitodellisuuksia maailmassa on olemassa yhtä aikaa ja aivan erillään toisistaan - ja lopulta, kuinka todellisuudesta toiseen on myös mahdollista vaihtaa, mutta vaikeaa se on.  

Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat.

 

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Jukka Pitkänen. 7 h 34 min.

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset on tenhossaan pitävää kuunneltavaa. Kehyskertomuksena toimii kaatumisen hetki vanhainkodin pihalla talvisena yönä, ja muistelmateos on rakennettu monologiksi kuvitteelliselle kuuntelijalle. Muistot ikään kuin soljuvat toisistaan ja toisiinsa. Teoksen kuunteleminen on ikään kuin olisi Harrdwickin vieraana kuuntelemassa, mitä kaikkea hän onkaan kokenut. Jukka Pitkänen on oivallinen lukijavalinta.

Poistetuissa kohtauksissa kerrotaan sekä Hardwickin yksityiselämästä kuin myös urasta suomalaisen television ja teatterin maailmassa. Hardwick on kotoisin pohjoisenglantilaisesta kaivoskylästä, päässyt stipendillä poikakoulu King's Collegeen, tavannut nuoruuden Euroopan-matkalla suomalaisen tytön, mennyt naimisiin ja muuttanut Suomeen. Sekä lapsuuden kotiolot että avioliitto Suomessa olivat henkistä väkivaltaa. Taiteellisesta urasta kerrotaan sekä tv-maailmassa että teatteriohjaajana. Muistelmissa on kiinnistavaa sisältöä myös ohjaamisesta: Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuningaslaji, ja farssien ohjaamisesta ja näyttelijäntylöstä kerrotaan kiinnostavasti.

Kaikki muistelmien elementit soljuvat toisiinsa eikä rakenne ole kronologinen, mikä tuo teokseen nimenomaan sen jutustelevan otteen, joka siitä niin viehättävän tekee. Poistettuja kohtauksia kuuntelisi mielellään pidempäänkin - mikä on merkki onnistuneesta teoksesta ja onnistuneesta editoinnista.

Ville Malja: Valkoinen risteys

 

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Ville Malja. 5 h 7 min.

Ville Maljan esikoisromaani Valkoinen risteys on omaelämäkerrallinen kasvukertomus pojasta mieheksi. Romaani etenee kronologisesti ja välähdyksenomaisesti. On lapsuudenkokemuksia, perhesuhteita ja väkivaltainen alkoholisti-isä, ystävyyssuhteita, seksikokeiluja, nuoruuden bileiltoja, rakastumisia, bändijuttuja, bändin nousu kuuluisuuteen ja alkoholin merkityksen kasvu päähenkilön elämässä, kunnes alkoholi on enemmän ongelma kuin ratkaisu ja siitä on päästävä eroon, jotteivät sekä keho, mieli että ihmisuuhteet hajoa. 

Alkoholista vieroittautumista ei kuvata, vaan suhteessa alkoholiin romaani keskittyy kuvaamaan yhteiseloa alkoholin kanssa - ensin se on mukavaa, mahtavaakin, sitten pelastusrengas ja koossa pysymisen keino, lopulta rikkova ja hajottava uhka. Sitten ollaankin nykyhetkessä, jossa kaikki on eri tavalla hyvin kuin aiemmin, koska traaginen sankarin matka on kuljettu läpi.

Romaani on kertomus rock-elämän hetkistä ja tiestä, jonka voi kulkea loppuun monella tavalla. Valkoinen risteys keskustelee Samuli Putron Elämäni miesten kanssa - molemmissa kirjailija on suomalainen rock-muusikko, molemmat ovat omaelämäkerrallisia ja molempiin liittyy alkoholi ja isä- tai muut miessuhteet. Valkoisesta risteyksestä tulee mieleen tematiikan puolesta myös rock-valokuvaaja Ville Juurikkalan Irti - Hollywoodista Santiagon tielle, sikäli kun molemmat teokset kuvaavat addiktiota ja sen ilmenemistä rock-maailmassa.

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018. Storytelin äänikirja, 11 h 30 min.

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta käsittelee kahta pääteemaa: eroa pikkulapsiperheessä ja psykoosin puhkeamista lähipiirissä. Riikka Pulkkisen tyylissä kirjoittaa viehättää se, kuinka hän onnistuu pohtimaan ihmisyyttä, olivatpa juonikuviot tai henkilöhahmojen elämäntilanne sitten samastuttavia tai eivät. 

Lasten planeetassa kahta teemaa yhdistää toisiinsa päähenkilö Frederika. Frederika on se, joka eroaa lapsensa isästä. Hänen pitää olla tyttärelleen äiti, luotettava aikuinen, joka tietää vastaukset ja joka pitää arjen toiminnassa, vaikka puitteet vaihtuisivatkin. Frederikan pikkusisko Julia puolestaan opiskelee lääkiksessä. Kun kerronnan fokus vaihtuu Juliaan, lukija pääsee asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jonka psykoosi on juuri puhkeamassa. 

Frederikan ja Julian sisarussarjaan kuuluu vielä kolmaskin sisar, ja sisarusten ja heidän vanhempiensa kautta päästään tarkastelemaan lapsuudenperheen dynamiikkaa siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Sisäkertomuksena romaanissa on myös Frederikan tyttärelleen kertoma iltasatu ponista ja leijonasta, joka omalla tavallaan kertoo ihmissuhteiden ja läheisyyden ihanuudesta ja vaikeudesta.

Vaikka romaanin teemat ovat suuria ja saattavat vaikuttaa hankaliltakin, kertojaääni suhtautuu henkilöhahmoihin empaattisesti ja romaanin lukemisesta jää katarttinen tunne.

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken, 1972. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1973. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2017.

Tove Janssonin Kesäkirja on viipyilevää ja hidastempoista kesälukemista. Sofia-tyttö viettää kesää isoäidin ja isän (jonka kommentoidaan lähinnä istuvan kirjoituspöydän ääressä tekemässä töitä) kanssa saaressa. Maailma on taianomainen seikkailu kuvattuna pikkutytön näkökulmasta, ja siinä riittää niin tylsyyttä kuin ihmeteltävääkin. Isoäiti rajaa maailman turvalliseksi, mutta osoittaa myös ihmeteltäviä asioita.

Romaanin luvuissa on janssonmaista elämänfilosofiaa ja isoäidin hahmossa jonkin verran nuuskamuikkusmaisuutta. Isoäiti hakeutuu aika ajoin hukkaan, erilleen muista hahmoista, polttaa salaa tupakkaa ja ottaa päiväunet yllättäen milloin missäkin.

Teltta-nimisessä luvussa Sofia kyselee isoäidiltä tämän partiomuistoista, ja isoäiti ajautuu pohtimaan muistamista ja muistelemista sinänsä: "Joskus kauan sitten isoäitiä olisi haluttanutkin kertoa kaikesta mitä he tekivät, mutta siihen aikaan kukaan ei viitsinyt kysyä. Ja nyt se halu oli mennyt. - - Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä vain en ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa. Isoäiti nousi istumaan ja sanoi: Minä en kaikkina päivinä muista asioita oikein tarkkaan. Mutta yritäpä sinäkin joskus nukkua teltassa kokonainen yö." 

Juhannus-nimisessä luvussa pohditaan ihmisyyttä ja elämää itseään: "Meri on aina alttiina epätavallisille tapahtumille, jokin joutuu tuuliajolle, mikä milloinkin, tai ajaa karille, tai kaadetaan öiseen aikaan tai tuulen kääntyessä mereen. - - Suuret asiat tapahtuvat aina jossain kaukana, ja monta kertaa kaikessa on vain ajasta kysymys. Sisäsaaristossa tapahtuu vain pikkuasioita, mutta hoidettava on nekin - - . Kaikkea on, kun vain etsii ja kun on aikaa eli siis varaa etsimiseen, ja etsiessään sitä on vapaa ja löytää tavaroita, joita ei arvannut olevankaan. Väliin ihmiset ovat niin kuin ihmiset yleensä, haluavat esimerkiksi kissanpoikasen kesäkuussa ja hukutetun kissan syyskuun ensimmäisenä. Sekin järjestyy. Mutta väliin heillä on unelma ja he tahtovat jotakin säilyvää."

Ja kun kesä on ohi, saaritalo valmistellaan talvea varten ja poistutaan takaisin mantereelle, jotta kesä voi jälleen ensi vuonna tulla.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Alkuteos Arvejord, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 44 min.

Maria Turtscaninoffin romaani Suomaa kertoo Nevabackan tilan historian 1600-luvun lopulta nykypäivään: alussa on metsämaa nevan vieressä, ja sinne astelee Ruotsin vallan ajan sotamies Mats, joka sotimiseen ja sotaväkeen kyllästyneenä rakentaa paikalle tuvan, jota alkaa kutsua Nevabackaksi ja Nevabackasta tulee myös hänen sukunimensä. 

Romaanin luvut on rakennettu siten, että kunkin kertojana on aina uuden sukupolven edustaja, ja tällä tavoin Suomaa tulee kuvanneeksi Suomen historian käänteitä ja oloja mikrohistorian tasolla. Turtschaninoffin tausta on nuortenkirjallisuudessa ja fantasiassa, mistä näkyy viitteitä myös aikuisyleisölle kirjoitetussa Suomaassa. Fantasian kanssa flirttaileminen näkyy siinä, että mukana on mytologiaa ja kansanperinnettä, joka solahtaa kerrontaan ja eri aikojen maailmankuvan välittämiseen osuvasti. 

Aika etenee, maailma kehittyy ja kehitys ulottuu Nevabackaan saakka - on poliittista kuohuntaa, sortoa, sotaa ja nälkää, mutta myös uusia tuulia ja sivistystä. Eri luvuissa käytetään eri kerrontatekniikoita, esimerkiksi osa luvuista rakentuu kirjeenvaihdosta tai päiväkirjasta, osa puolestaan kerronnasta. Henkilöhahmot edustavat eri sukupuolia ja eri ikäisiä ihmisiä. 

Suomaata on kiinnostavaa kuunnella paitsi Suomen mikrohistorian kuvauksena, myös siitä näkökulmasta, kuinka eri ikäiset ihmiset kokevat asioita. Esimerkiksi 1900-luvulle tultaessa kuvauksen keskiössä on Doris-niminen henkilöhahmo: 1900-luvun alkupuolella sivuhenkilönä, jota tarkastellaan siskontytön näkökulmasta, sittemmin vanhana päähenkilönä ja kun hän kuolee, häntä muistelee siskontytön eläkeikäinen lapsenlapsi. 

Voisi miltei sanoa, että Suomaan päähenkilönä on luonto - metsä ja suo. Ihmisten sukupolvet syntyvät ja kuolevat, ja kunkin sukupolven suhde luontoon on omanlaisensa: mitä pidetään arvokkaana ja mitä ei, millaista elämää kohti mennään - ja saman sukupolven sisälläkin on luontoa eri tavoin arvottavia henkilöitä.

Suomaan kuuntelemisesta saa ihan tervettä historiallista perspektiiviä keskelle arkea, ja romaani muistuttaa myös siitä, että ihmisen elämänmitta ei lopulta ole kovinkaan pitkä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.