Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák

Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.