Olen aiemmin tullut siihen tulokseen, että vuohenjuustoraja menee jossain Kehä kolmosen kohdalla (teorian mukaan erikoisjuustosämpylätarjonta rajoittuu radikaalisti kehältä kauemmas kuljettaessa), ja nyt rajoittuvuusteoriani laajentuu koskemaan myös kiinalaisia ravintoloita.
Tuusulalainen Dragon Palace on sisustukseltaan miellyttävä, vaikka se sijaitseekin epämääräisesti liikekertymän keskellä. Tunnelma on rauhallinen ja palvelu ystävällistä. Olen tottunut siihen, että kiinalaisten ravintoloiden ruokalistoissa on noin sivun verran erilaisia kasvisvaihtoehtoja: kasviksia erilaisissa kastikkeissa sekä tofun kera että ilman, ja toisaalta erilaisia paistetut nuudelit -kasvisannoksia. Dragon Palacen listalla on noin yksi kasvisvaihtoehto, jonka nimi on suorasukaisesti paistetut kasvikset. Annos on ihan hyvä.
Siinä missä vuohenjuustorajateoriani pitää paikkansa, pitää paikkansa myös melko radikaali hintaero sen suhteen, että pk-seudun ulkopuolella saa usein muhkeita täytettyjä leipiä huomattavasti huokeampaan hintaan. Hintateoria ei päde kiinalaisiin ravintoloihin - ainakaan tämän kokemuksen perusteella, sillä hinnat ovat vähintäänkin samat kuin kohtalaisen hyvissä Kehä kolmosen sisäpuolella sijaitsevissa paikoissa.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama.
"Kesken jonkinlaisen kodinkunnostusoperaation telkeän itseni vahingossa kylmänkosteaan kellariin."
Like 2012. Alkuteos Are you my mother?: a comic drama, 2012. Suom. Anu Turunen (osaa kirjallisuussitaateista lukuun ottamatta). 292 s.
Alison Bechdelin sarjakuvaromaani Äideistä parhain on koukuttava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Sarjakuva kertoo periaatteessa omaelämäkerrallisesti Bechdelin äidistä, mutta enemmän se kertoo äiti-tytär-suhteesta tai Bechdelistä itsestään.
Sarjakuva hyödyntää kollaasitekniikkaa monine ruutuihin upotettuine kirjallisuusvittauksineen. Viittaukset ovat enimmältään psykologisia: Bechdel käy terapiassa ja lukee runsaasti psykologista kirjallisuutta, ja niinpä hän lainaakin paljon muun muassa Freudia, Winnicottia ja Alice Milleriä. Virginia Woolfin Majakkaa kuljetetaan mukana teoksen alusta loppuun. Osin Bechdel referoi lähteitään, osin hän ottaa suoria sitaatteja - tekniikka toimii sarjakuvassa erinomaisesti.
Bechdel on omistanut teoksensa "Äidilleni, joka tuntee itsensä". Näyttelijä Jean Seberg allekirjoitti pojalleen lähettämänsä jäähyväiskirjeen "Your mother who knows you". Bechdel käsittelee teoksensa läpi kysymystä, miksei hän saanut äidiltään sitä, mitä olisi tarvinnut; mitä se olisi ollut, miten sen saamattomuus häneen vaikutti ja mitä hän sen sijaan sai äidiltään. Omistuskirjoituksen voi tulkita myös teoksen lukuohjeeksi.
Teos on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa identiteettikriisiä potevalle tai pohtivalle, niin äideille kuin tyttärillekin. Jonkinlainen psykologisten teorioiden tuntemus sujuvoittaa lukemista, mutta teos antanee runsaasti ajateltavaa myös psykologian käsitteitä tuntemattomille.
Äideistä parhain on teos, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Se on jotain kaunokirjallisuuden, elämäkerran ja terapiakirjallisuuden väliltä, mutta se ei missään nimessä sorru yksinkertaistavan self help -kirjallisuuden genreen, vaan päähenkilö tarkastelee itseään ja ympäristöään tarkkanäköisesti ja tunnistaen ja tunnustaen niitä asioita, joita hän kykenee.
Tällainen raadollisen mutta vapauttavan oloinen tunnustuskirjallisuus vaikuttaa kiinnostavan ihmisiä - itseni mukaanlukien - tällä hetkellä. Kiinnostavana mutta osaltani vielä lukemattomana teossarjana mainittakoon Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, jota tällä hetkellä on suomennettu kaksi osaa. Katsotaan, milloin tuo lukukokemus osuu kohdalle.
Kirjamessut @ Helsingin messukeskus
Paikalla oli kuitenkin useita mielenkiintoisia näytteilleasettajia ja suhteellisen hyviä kirjatarjouksia. Lähes kaikkialla mainostettiin myytävän kirjoja 20 prosentin alennushinnalla, mutta toisaalla alennus tuntui silmänlumeelta. Esimerkiksi Hannu Launosen suomentamaa Sándor Weöresin runokokoelmaa Kadonnut päivänvarjo (WSOY 2012) myytiin jossakin 27 euron hintaan, ja kustantajan kojussa kyseisen teoksen hinta oli 30 euroa. Epäuskottavaa.
Perjantai-illan päätteksi Eino Leino -lavalla Liken kirjailijat Marja Björk, Mika Pekkola ja Raija-Sinikka Rantala keskustelivat aiheesta "Perhetabut murtuvat". Kunkin kirjailijan romaani kertoo jollain lailla ahdistavasta ympäristöstä, joko perheestä tai laajemmasta yhteisöstä, jossa päähenkilö elää, ja siitä, millaisia ratkaisuja päähenkilön on mahdollista tehdä selvitäkseen tilanteesta. Keskustelu herätti mielenkiintoa teoksia kohtaan.
perjantai 26. lokakuuta 2012
A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.
"Nää sieltä löydät: tarhan, ynnä puun / tuo käärme juurellaan, ja kultaisen / hdelemän, ja naisen siimeksessä / ja puron solisevan, ruohikon."
Teos 2008. Alkuteos Possession. A Romance, 1990. Suom. Marja Alopaeus, runot Leevi Lehto. 692 s.
A. S. Byattin romaani Riivaus ei ole läheskään niin helppo lukukokemus kuin Lasten kirja, mutta on romaaneissa myös paljon samaa. Molemmissa teoksissa tarinat risteilevät moniäänisinä ja eri tasoilla ja 1800-luvun viktoriaaninen Englanti valottuu usean kertojan näkökulmasta.
Riivauksessa on kaksi päätasoa: 1980-luvun Englanti, jossa tarina sijoittuu yliopistomaailmaan ja kirjallisuustieteeseen, sekä 1800-luvun Englanti, jolloin 1980-luvun kirjallisuudentutkijoiden tutkimuskohteet, runoilijat Randoph Henry Ash ja Christabel LaMotte, elivät.
Romaani leikittelee eri lajityypeillä ja on täynnä pastisseja, joiden kautta lukijakin asetetaan kirjallisuudentutkijoiden asemaan, ikään kuin alkuperäisten dokumenttien äärelle. Romaanissa on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, satuja, eeppistä runoutta, katkelmia tieteellisistä artikkeleista... Pastisseissa tavoitetaan ihailtavasti erilaisia tyylejä ja ääniä, mutta ne myös tekevät lukukokemuksesta raskaan. Siinä missä Lasten kirjan moniäänisyys rakentui paitsi usean henkilöhahmon varaan myös eritoten juoneen upotettuihin satuihin, Riivaukseen upotetut tekstit ovat hidaslukuisempia ja selkeämmin eri maailmasta. Sadun lajityyppi on edelleenkin tuttu, mutta romantiikan ajan ajattelu ja kielikuvat vaativat enemmän ponnisteluja - ainakin minulta. Ja tähän perustuu sekä romaanin viehätys että tylsyys.
Byatt rakentaa romanttisen maailman uskomattoman hienosti. Maailmankuva on täysin erilainen kuin nykyään, ja sellaisena se tuntuu raikkaalta ja avartavalta - on toisiakin ajattelumalleja ja -tapoja. Toisaalta romanttinen koukerokielisyys ja eeppisten runojen ja kirjeiden loputtomilta tuntuvat mystiset kielikuvat luovat myös sellaisen olon, että eikö tekstiä voisi vähän editoida (todennäköinen vastaus on ei - kärsimätön lukija kärsiköön hieman). Riivauksen alaotsikkona on "Romanttinen kertomus", ja sitä romaani ehdottomasti on, molemmilta aikatasoiltaan.
Riivaus ei missään nimessä ole nopealukuinen tai nopeatempoinen romaani, vaikka loppua kohden juonessa onkin joitain agathachristiemäisiä piirteitä. Teos sopisi parhaiten luettavaksi mökillä tai jossain muualla, missä kello ei määrää elämästä.
Dubrovnikin vanhakaupunki, Kroatia
Dubrovnikin vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde, ja syystä. Byronin sanotaan kutsuneen kaupunkia Adrianmeren helmeksi, mikä ei myöskään vaikuta liioittelulta. Kaupunginmuurien sisäpuolella vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma.
Pääkatu Placa/Stradun jakaa kaupungin kahtia: mantereen puolen kadut nousevat jyrkästi vuorenrinnettä, meren puolella on tasaisempaa. Placan toisessa päässä on Pilen portti, joka on myös kaupungin bussiliikenteen solmukohta (kaksi lähtöpysäkkiä sekä joitain turistibusseja), toisessa päässä on puolestaan vanha satama. Vanhakaupunki on kokonaisuudessaan autotonta aluetta.
Pääkadun kiveys on kulunut kiiltävänsileäksi, ja niinpä illan tullen valot heijastuvat siitä kuin sateen jälkeen.
Lokakuussa turisteja ei ole ruuhkaksi asti, ja katuja on mukavaa vaellella rauhassa. Krääsää on myynnissä jonkin verran, mutta pääkadun varrelta löytyy myös muun muassa kaksi kirjakauppaa.
Kaupungimuurilta käsin saa hyvän kokonaiskuvan myös reuna-alueista, joilla ei ole erityisiä turistihoukutuksia vaan lähinnä asuintaloja ja arkea. Lippu kaupunginmuurille on suhteellisen kallis (70 kunaa, noin 10 euroa).
Pääkatu Placa/Stradun jakaa kaupungin kahtia: mantereen puolen kadut nousevat jyrkästi vuorenrinnettä, meren puolella on tasaisempaa. Placan toisessa päässä on Pilen portti, joka on myös kaupungin bussiliikenteen solmukohta (kaksi lähtöpysäkkiä sekä joitain turistibusseja), toisessa päässä on puolestaan vanha satama. Vanhakaupunki on kokonaisuudessaan autotonta aluetta.
Pääkadun kiveys on kulunut kiiltävänsileäksi, ja niinpä illan tullen valot heijastuvat siitä kuin sateen jälkeen.
Lokakuussa turisteja ei ole ruuhkaksi asti, ja katuja on mukavaa vaellella rauhassa. Krääsää on myynnissä jonkin verran, mutta pääkadun varrelta löytyy myös muun muassa kaksi kirjakauppaa.
Kaupungimuurilta käsin saa hyvän kokonaiskuvan myös reuna-alueista, joilla ei ole erityisiä turistihoukutuksia vaan lähinnä asuintaloja ja arkea. Lippu kaupunginmuurille on suhteellisen kallis (70 kunaa, noin 10 euroa).
Caffe Bar Bard, Dubrovnik
Kun kävelee kaupunginmuuria ja lähestyy vanhaa satamaa, voi havaita muurin ulkopuolella tällaisen näyn:
...ja oivaltaa samantien haluavansa itsekin paistattelemaan laskevan ilta-auringon valoon lasillisen äärelle. Paikan nimi on Caffe Bar Bard. Sisäänkäynti puolestaan näyttää tältä:
...ja niinpä, vaikka paikka mainitaan myös matkaoppaissa, siellä ei ole valtavaa ruuhkaa. Sisäänkäynti on paitsi kryptinen, myös sellaisessa osassa vanhaakaupunkia, jossa ei ole erityisesti muita turistihoukutuksia - toki muutama ravintola sekä runsaasti apartments-kylttejä, joita muutoinkin on ympäriinsä.
Muista kahviloista, baareista ja ravintoloista poiketen tässä paikassa ei ole pöytiintarjoilua ja niinpä tipit on laskettu suoraan mukaan hintoihin, jotka ovat varsin kohtalaisia. Valitsin juomakseni Martini Biancon (31 kunaa), joka tarjoiltiin ihanan kerettiläisesti jäiden ja sitruunan kera (en ole koskaan ymmärtänyt oliivin funktiota tässä juomassa - tosin vielä sitruunaviipalettakin parempi ratkaisu on lime).
Auringon laskettua paikka näyttää illanhämyssäkin valokaapeleineen tunnelmalliselta - lokakuun illat vain ovat sen verran viileitä, että viluinen turisti kaipaa vähintäänkin huivin harteilleen.
...ja oivaltaa samantien haluavansa itsekin paistattelemaan laskevan ilta-auringon valoon lasillisen äärelle. Paikan nimi on Caffe Bar Bard. Sisäänkäynti puolestaan näyttää tältä:
...ja niinpä, vaikka paikka mainitaan myös matkaoppaissa, siellä ei ole valtavaa ruuhkaa. Sisäänkäynti on paitsi kryptinen, myös sellaisessa osassa vanhaakaupunkia, jossa ei ole erityisesti muita turistihoukutuksia - toki muutama ravintola sekä runsaasti apartments-kylttejä, joita muutoinkin on ympäriinsä.
Muista kahviloista, baareista ja ravintoloista poiketen tässä paikassa ei ole pöytiintarjoilua ja niinpä tipit on laskettu suoraan mukaan hintoihin, jotka ovat varsin kohtalaisia. Valitsin juomakseni Martini Biancon (31 kunaa), joka tarjoiltiin ihanan kerettiläisesti jäiden ja sitruunan kera (en ole koskaan ymmärtänyt oliivin funktiota tässä juomassa - tosin vielä sitruunaviipalettakin parempi ratkaisu on lime).
Auringon laskettua paikka näyttää illanhämyssäkin valokaapeleineen tunnelmalliselta - lokakuun illat vain ovat sen verran viileitä, että viluinen turisti kaipaa vähintäänkin huivin harteilleen.
Taj Mahal, Dubrovnik
Toisinaan ulkomailla on hankalaa löytää mielenkiintoista kasvisruokaa. Ainahan toki voi syödä pitsan tai salaatin, hätätilassa lautasellisen ranskalaisia perunoita tai keitettyä kukkakaalia. Tässä kontekstissa on kuitenkin aina mielenkiintoista löytää uudenlaisia makuja.
Dubrovnikin vanhassakaupungissa sijaitseva ravintola Taj Mahal ei nimestään huolimatta viittaa Intiaan, vaan ravintola tarjoilee bosnialaista ruokaa. Bosnialaisuus määritellään täällä sekoitukseksi läntisiä ja itäisiä keittiöitä: Turkin, Lähi-idän ja Välimeren vaikutteet kohtaavat keskieurooppalaiset maut. Listalla on runsaasti lihavaihtoehtoja mutta valinnanvaraa on kasvissyöjälläkin.
Valitsin maustetulla tuorejuustolla täytetyt munakoisorullat perunapiirakkalisukkeella paikallisen oluen kera. Annos oli herkullinen:
...ja (valitettavasti) niin täyttävä, etten voinut tilata jälkiruokaa, sillä listalla ei ollut esillä mitään kevyttä tyyliin hedelmäsalaatti, vaan minua houkuttelevin vaihtoehto olisi ollut juustolautanen hunajan kera, joka tuntui ylivoimaiselta. Niinpä tilasin digestiiviksi lasillisen perheen omatekoista hunajavodkaa, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Tippeineen maksoin ateriasta 140 kunaa, siis hieman alle 20 euroa.
Dubrovnikin vanhassakaupungissa sijaitseva ravintola Taj Mahal ei nimestään huolimatta viittaa Intiaan, vaan ravintola tarjoilee bosnialaista ruokaa. Bosnialaisuus määritellään täällä sekoitukseksi läntisiä ja itäisiä keittiöitä: Turkin, Lähi-idän ja Välimeren vaikutteet kohtaavat keskieurooppalaiset maut. Listalla on runsaasti lihavaihtoehtoja mutta valinnanvaraa on kasvissyöjälläkin.
Valitsin maustetulla tuorejuustolla täytetyt munakoisorullat perunapiirakkalisukkeella paikallisen oluen kera. Annos oli herkullinen:
...ja (valitettavasti) niin täyttävä, etten voinut tilata jälkiruokaa, sillä listalla ei ollut esillä mitään kevyttä tyyliin hedelmäsalaatti, vaan minua houkuttelevin vaihtoehto olisi ollut juustolautanen hunajan kera, joka tuntui ylivoimaiselta. Niinpä tilasin digestiiviksi lasillisen perheen omatekoista hunajavodkaa, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Tippeineen maksoin ateriasta 140 kunaa, siis hieman alle 20 euroa.
Sponzan palatsi, Dubrovnik
Sponzan palatsi sijaitsee aivan vanhankaupungin satamanpuoleisella reunalla pääkatu Placa-Stradunin varrella. Palatsi on rakennettu 1500-luvulla ja sen atrium toimii taidegalleriana.
Tärkeämpää kuin esillä oleva taide tuntuu kaupungin turistiorganisaatiolle olevan palatsi itse; koetin jälkikäteen selvittää sen taiteilijan nimen, jonka töitä kävin katsomassa, mutta tehtävä tuntuu salapoliisimaiselta. Kaupungin internetsivuilla todetaan galleriassa olevan esillä "aina joitain mielenkiintoisia töitä Dubrovnikin nykyisyydestä tai menneisyydestä", muttei tarkempia mainintoja taiteilijoista tai näyttelyistä. Pääsylippukin on postikortti, jossa lukee "Sponza Palace".
Joka tapauksessa: lokakuisen näyttelyn työt jakautuivat kahdenlaisiin. Toisaalta monivärisiin ja osin naivistisiinkin töihin, joissa useassa henkilöhahmojen taustalla kaartui rusettimaisesti värikäs nauha. Tämän osion työt eivät olleet mielestäni erityisen puhuttelevia, tosin yhdessä niistä tuotiin yllättävänkin kärkevästi esiin turismin ja elämän välinen ristiriita. Kärkevyys yllätti minut siinä mielessä, että todennäköisesti kuitenkin suuri osa galleriassa kävijöistä on nimenomaan turisteja. Taulu näyttää tältä:
Näyttelyn toinen puoli koostui impressionistisista henkilökuvista. Kuvaamalla värein valoa ja varjoa ihmisten kasvoilla ja olemuksessa taiteilija on onnistunut tallentamaan voimakkaan tunnelman. En tiedä, vaikuttiko intensiiviseen kokemukseeni se, että luin samanaikaisesti A. S. Byattin romaania Riivaus, joka käsittelee romantiikan ajan runoilijoita ja on tunnelataukseltaan hyvin nykyajasta poikkeava. Näistä tauluista kuitenkin mielestäni välittyy jokin hetkellinen, pysäytetty, ehkä menetetty:
Näyttelytilan sivuhuoneissa oli esillä myös Dubrovnikin historiaa käsittelevää materiaalia, valokuvia ja tekstejä. Vastapäätä lipunmyyntitiskiä on muistohuone Dubrovnikin piirityksessä 1991-1992 menehtyneille. Muistohuone onnistuu välttämään mahtailevan patriotismin tunnelman, vaikka seinällä on Kroatian lippu ja henkensä uhranneiden miesten kasvokuvia.
Televisioruudussa pyörii valokuvia piirityksen ajalta. Teknologia muuttuu - maailma muuttuu - kuvat pysyvät samanlaisina; Jugoslavian hajoamissodasta on vain parisenkymmentä vuotta aikaa, mutta kuvasto näyttää samanaikaisesti universaalin ajattomalta ja sumean vanhanaikaiselta. Dubrovnikissa on myös sotavalokuvamuseo War Photo Limited, mutta tällä matkallani en halunnut kohdata enempää ahdistavia historiallisia tosiseikkoja silmästä silmään - yksi muistohuoneellinen oli riittävästi.
Tärkeämpää kuin esillä oleva taide tuntuu kaupungin turistiorganisaatiolle olevan palatsi itse; koetin jälkikäteen selvittää sen taiteilijan nimen, jonka töitä kävin katsomassa, mutta tehtävä tuntuu salapoliisimaiselta. Kaupungin internetsivuilla todetaan galleriassa olevan esillä "aina joitain mielenkiintoisia töitä Dubrovnikin nykyisyydestä tai menneisyydestä", muttei tarkempia mainintoja taiteilijoista tai näyttelyistä. Pääsylippukin on postikortti, jossa lukee "Sponza Palace".
Joka tapauksessa: lokakuisen näyttelyn työt jakautuivat kahdenlaisiin. Toisaalta monivärisiin ja osin naivistisiinkin töihin, joissa useassa henkilöhahmojen taustalla kaartui rusettimaisesti värikäs nauha. Tämän osion työt eivät olleet mielestäni erityisen puhuttelevia, tosin yhdessä niistä tuotiin yllättävänkin kärkevästi esiin turismin ja elämän välinen ristiriita. Kärkevyys yllätti minut siinä mielessä, että todennäköisesti kuitenkin suuri osa galleriassa kävijöistä on nimenomaan turisteja. Taulu näyttää tältä:
Näyttelyn toinen puoli koostui impressionistisista henkilökuvista. Kuvaamalla värein valoa ja varjoa ihmisten kasvoilla ja olemuksessa taiteilija on onnistunut tallentamaan voimakkaan tunnelman. En tiedä, vaikuttiko intensiiviseen kokemukseeni se, että luin samanaikaisesti A. S. Byattin romaania Riivaus, joka käsittelee romantiikan ajan runoilijoita ja on tunnelataukseltaan hyvin nykyajasta poikkeava. Näistä tauluista kuitenkin mielestäni välittyy jokin hetkellinen, pysäytetty, ehkä menetetty:
Näyttelytilan sivuhuoneissa oli esillä myös Dubrovnikin historiaa käsittelevää materiaalia, valokuvia ja tekstejä. Vastapäätä lipunmyyntitiskiä on muistohuone Dubrovnikin piirityksessä 1991-1992 menehtyneille. Muistohuone onnistuu välttämään mahtailevan patriotismin tunnelman, vaikka seinällä on Kroatian lippu ja henkensä uhranneiden miesten kasvokuvia.
Televisioruudussa pyörii valokuvia piirityksen ajalta. Teknologia muuttuu - maailma muuttuu - kuvat pysyvät samanlaisina; Jugoslavian hajoamissodasta on vain parisenkymmentä vuotta aikaa, mutta kuvasto näyttää samanaikaisesti universaalin ajattomalta ja sumean vanhanaikaiselta. Dubrovnikissa on myös sotavalokuvamuseo War Photo Limited, mutta tällä matkallani en halunnut kohdata enempää ahdistavia historiallisia tosiseikkoja silmästä silmään - yksi muistohuoneellinen oli riittävästi.
Kirkkoja ja kappeleita, Dubrovnik / Lopud
Kroatian kirkkoa tarkoittava sana tuntuu laajemmalta käsitteeltä kuin suomen kirkko, sillä kirkkoja tuntuu olevan joka niemessä, notkossa ja rinteessä. Tässä muutama.
Crkva Sv. Vlaha, Dubrovnik
Tämä Dubrovnikin vanhassakaupungissa Lužan aukiolla sijaitseva kirkko on nimetty Dubrovnikin suojeluspyhimys Blasiuksen mukaan. Kirkko on suhteellisen pieni ja sisältä melko tummasävyinen.
Dubrovačka katedrala, Dubrovnik
Vanhassakaupungissa oleva ulkoapäin jo kooltaankin selvästi kirkoksi tunnistettava rakennus on sisältä varsin sekavan näköinen eikä tunnelma ole erityisen pyhä. Vaikuttaa siltä kuin olisi astunut sisään jonnekin lasten kerhotilaan, jossa on erilaisia tavaroita hujan hajan. Keskipenkit ovat kokoelma erilaisia istuimia, reunaseinillä on erityyppisiä alttarimaisia asetelmia ja pylväisiin on ripustettu tauluja - näin nyt jokseenkin kuvaillakseni näkemääni. Matkaoppaan mukaan kirkossa on näytillä erinäisiä aarteita, muun muassa Jeesuksen ristin kappale. Aarrekammioon epämääräisen verhon taakse päästäkseen olisi kuitenkin maksettava 20-30 kunaa, joten aarteet jäivät osaltani vain mielikuvituksen varaan.
Sv. Leonarda, Lopud
Lopudin saarella (joka on pinta-alaltaan jotain neljän ja viiden neliökilometrin väliltä) on lukuisia kirkkoja ja ainakin yksi luostari. Leonardan pieni kappeli houkutteli poikkeamaan vuoristopolulle, mutta harmillisesti sen ovi oli lukossa. Onko tämä jonkun oma kirkko? Niin tai näin, ilmapiiri on rauhallinen ja houkuttelee istahtamaan hetkeksi.
Chapel of the Holy Cross, Lopud
Lopudin kylän rantakadun varrella on pieni 1600-luvulla rakennettu kappeli, jonka rakennutti paikallisesti kuuluisa merimies Miho Pracat. Pracat ei merimiehenä ollut yhtä kuuluisa kuin tarinoiden mukaan lähialueilta kotoisin ollut kollegansa Marco Polo, mutta tarinan mukaan hän oli rikas ja antelias mies ja niinpä hänen patsaansa löytyy nykyäänkin Dubrovnikin Ruhtinaanpalatsista. Kappelissa on mahdollisuus sytyttää kynttilä, ja näin oli tehnyt moni ennen minuakin saman päivän aikana. Pidän sellaisista hengellisitä tiloista, joissa on samanaikaisesti rauhan ja elämän tuntua.
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Valokarnevaali @ Linnanmäki, Helsinki
Aika moni muukin oli sitä mieltä, että paras tapa viettää sateista ja pimeää lokakuista sunnuntai-iltaa on suunnata Linnanmäelle: paikalla oli enemmän ihmisiä kuin sinä kesäisenä päivänä, jona kävin hilavitkuttamassa. Tunnelma oli ruuhkassa arveluttavilta tuntuvista sateenvarjoista huolimatta leppoisan eurooppalainen. Valokarnevaali on hauska idea ja näytti todellisuudessa pirteämmältä kuin surkeassa kännykkäkuvassani, jonka ehkä joskus tänne liitän.
Viimeisen aukioloillan esiintyjinä oli räppäri Aste sekä sympaattishevinen The 69 Eyes, jotka molemmat soittivat muutaman biisin mittaisen minikeikan. Esiintymisten jälkeen vuorossa oli ilotulitus: valtava määrä savua ja hienot raketit riemuhevin säestyksellä. Ihmismassan poistumista säestivät vuoristoradan jarrumiesten juhlajarruttelun äänet.
Sumujen sillalla ei tähän aikaan vuodesta sentään tarjoiltu sumua.
Absurdia ja viihdyttävää.
Viimeisen aukioloillan esiintyjinä oli räppäri Aste sekä sympaattishevinen The 69 Eyes, jotka molemmat soittivat muutaman biisin mittaisen minikeikan. Esiintymisten jälkeen vuorossa oli ilotulitus: valtava määrä savua ja hienot raketit riemuhevin säestyksellä. Ihmismassan poistumista säestivät vuoristoradan jarrumiesten juhlajarruttelun äänet.
Sumujen sillalla ei tähän aikaan vuodesta sentään tarjoiltu sumua.
Absurdia ja viihdyttävää.
Club Infektio @ Darkside Club, Helsinki
Darkside Club sijaitsee Töölössä kadunpätkällä, jonne ei eksy, ellei tiedä, minne on menossa. Sisään ei tarvinnut jonottaa eikä paikassa ollut liian täyttä - ei myöskään tyhjää. Paikkana Darksidea voisi kuvailla kauniisti sanalla "rosoinen": pöytäosasto muistuttaa kalusteiltaan kulahtanutta pubiräkälää, baaritiski on lyhyt, lattia on harmaavalkeaa laminaattia, terassi on erotettu kadusta korkealla lautaseinämällä ja naistenhuone on samantyyppisessä kunnossa kuin Playgroundissa. Luoko ympäristö viihtyvyyttä vai ei, se jakanee mielipiteet.
Mutta Infektiossa musiikki oli todella tanssittavaa ja suuri osa ihmisistä panosti pukeutumiseen ja tanssimiseen. Tanssilattialla näkyi niin letkupäitä, kaasunaamareita, korsetteja kuin pitsiäkin, mutta vähemmän pukeutuneitakaan ei katsottu kieroon, vaikka "synkkään konemusiikkiin keskittyvästä klubista" olikin kyse. Infektion blogissa musiikkityyleiksi nimetään muun muassa industrial, EMB, futurepop ja dark electro. Tanssilattian valomaailma oli sähäkkä ja dj:t käyttivät suhteellisen paljon savua, jonka tuoksu toi mieleen 90-luvun nuorisoseurantalon diskot. Muutoin tunnelma oli täysin erilainen.
Suosittelen klubia tanssinhimoisille lihatiskien välttelijöille, jotka viihtyvät mustassa värimaailmassa.
Mutta Infektiossa musiikki oli todella tanssittavaa ja suuri osa ihmisistä panosti pukeutumiseen ja tanssimiseen. Tanssilattialla näkyi niin letkupäitä, kaasunaamareita, korsetteja kuin pitsiäkin, mutta vähemmän pukeutuneitakaan ei katsottu kieroon, vaikka "synkkään konemusiikkiin keskittyvästä klubista" olikin kyse. Infektion blogissa musiikkityyleiksi nimetään muun muassa industrial, EMB, futurepop ja dark electro. Tanssilattian valomaailma oli sähäkkä ja dj:t käyttivät suhteellisen paljon savua, jonka tuoksu toi mieleen 90-luvun nuorisoseurantalon diskot. Muutoin tunnelma oli täysin erilainen.
Suosittelen klubia tanssinhimoisille lihatiskien välttelijöille, jotka viihtyvät mustassa värimaailmassa.
torstai 18. lokakuuta 2012
Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki
Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.
Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.
Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.
Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!
Tunnisteet:
arvot,
kapitalismi,
komedia,
menestyminen,
petos,
politiikka,
satiiri,
teatteri,
työelämä,
valhe,
valta
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä - päiväkirjaromaani 1960-luvulta
"Kaksi juhlailtaa peräkkäin, ja olin niin hyvässä vireessä ja hyvän näköinen kuin voin olla."
Like 2008. 320 s.
Kyllikki Villan päiväkirjaromaanin punaisena lankana on fiktiivinen rakkaustarina, joka sijoittuu 1960-luvulle, ja se on upotettuna Villan 1960-luvun päiväkirjoihin. Päiväkirjamerkinnät kattavat usean vuoden ajanjakson. Kirjoittaja-nainen rakastuu työpaikallaan naimisissa olevaan mieheen, ja heille kehittyy rakkaussuhde, jonka kaaren päiväkirjamerkinnät kattavat.
Keskiössä ovat ihmissuhteet: paitsi rakkaustarinan mieheen, myös kirjoittajan lapseen ja ystäviin. Olennaisin kysymys päiväkirjamerkinnöissä on yksinäisyyden ja itsenäisyyden suhde sosiaalisuuteen ja ihmissuhteisiin, ja sikäli myös menettämisen ja irrottautumisen tematiikkaa käsitellään runsaasti.
Merkintöjen alkupuolella kirjoittaja irtisanoutuu työpaikastaan: "Sanoin, että olen tullut siihen tulokseen, että olen parempi kääntäjä kuin sihteeri. /--/ Minä myyn mieluummin työtäni kuin aikaani." Alussa suhde mieheen on kepeä, mutta ajan kuluessa siitä kehittyy kirjoittajan elämän merkittävin rakkaussuhde. Sikäli teos on myös kannanotto aviolittoa ja sovinnaisia suhteita kohtaan.
Päiväkirjamuoto tekee romaanista melko toisteisen ja raskaslukuisen, vaikka toisaalta myös pohtivan ja syvällisen. Villan kieli on nautittavaa luettavaa, mutta kaikki teoksen tapahtumat suodattuvat vain yhden henkilöhahmon kautta, jonka ajatusmaailman kiintopisteenä on rakkaussuhteen vatvominen. Suhde mieheen näyttäytyy lopulta varsin yksipuolisena - vaikka kirjoittaja todistelee tunteiden syvyyttä ja molemminpuolisuutta, kaikki päätäntävalta kuitenkin on miehellä. Eroamisen ja irtautumisen prosessi on vaikea ja pitkä:
"Tiedän että minun täytyy nyt yrittää päästää Sinut menemään. Niinkö sitten on, ettemme saisi kuulla toisistamme enää milloinkaan. Tuntuu vain niin mahdottomalta. Myöskään en tahdo, että unohtaisit. En vaikka se olisi helpompaa (eikä kaiken tarvitse olla 'helpompaa', eikö ole hyvä, jos se on myös rikkaampaa ja syvempää). Ei tällaista saa unohtaa." "Niin välttämättömältä kuin on tuntunut yhä kirjoittaa ja joskus puhua Sinulle, se ei riitä. Kirjeeni menevät kuin tyhjyyteen. Kun istut ja syöt kanssani, et paljon vastaa. Se ei ole vaihtoa, Sinä et tarvitse minua, mitään asioitasi et minulle tuo."
Myös ystävyyssuhteet voivat loppua, ja niiden loppuminen on suuri pettymys: "Marjan menettäminen on kai omaa syytäni - mutta sittenkin: voiko siis vuosikymmenien ystävyydessäkin köydä niin ettei kelpaa sellaisena kuin on."
Kirjoittaja kuvaa suhdettaan tyttäreensä hyvin kauniisti, vaikka hänessä on myös vaikeita tunteita lastaan kohtaan. Kuvauksesta välittyy kuitenkin suuri kunnioitus ja ihailu, joka vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta. Äidin ja lapsen välista suhdetta ei kuitenkaan näytetä erityisen idealistisessa valossa.
Päiväkirjaromaanin suurin anti on ajatuksessa elämän muuttuvaisuudesta: "-- kuinka mikään ei voi jatkua 'entisellään', uudistumatta ja muuttumatta, ja kuinka kaiken avain on kyky mukautua muuttumiseen, uudistua."
Tunnisteet:
elämäkerta,
naiseus,
perhe,
rakkaus,
Romaani,
työelämä,
yksinäisyys,
ystävyys,
äitiys
perjantai 5. lokakuuta 2012
Paleface @ Iso Paja, Helsinki
Paleface, siviilinimeltään Karri Miettinen, luennoi Metkan mediaseminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa 5.10 otsikolla "Räplyriikkaa". Paleface on erinomainen puhuja ja hänelle olisi sikäli suonut pidemmänkin puheenvuoron kuin 55 minuuttia, että hän pääsi varsinaiseen aiheeseensa vasta viime minuuteilla - vaikka toisaalta laaja otsikko mahdollistaa toisenlaisenkin tulkinnan.
Paleface aloitti taustoittamalla hiphopin ja rapin historiaa, ensin globaalisti ja sitten Suomen näkökulmasta. Palefacen mukaan hiphopin juuret juontuvat afrikkalaiseen griot-kulttuuriin, sieltä orjien mukana Amerikan puuvillapelloille ja lopulta bluesin, soulin, funkin, jazzin ja gospelin kautta 1970-luvulla Jamaican sound system -kulttuurin antamien dj-vaikutteiden ansiosta Bronxissa tyylisuunnan syntyyn. Hiphop-kulttuurin juurissa näkyy siis orjien emansipaatio. Toinen vaikuttava seikka oli epäonnistunut kaupunkisuunnittelu, jonka seurauksena jengipomot kehittivät hiphopista vaihtoehdon väkivallalle ja päihteille - hiphop siis antoi ihmisille mahdollisuuden ilmaista ja kehittää itseään sekä kilvoitella siitä, kuka räppää, breikkaa tai maalaa graffitin parhaiten. Rapin tavoite oli siis mahdollistaa ihmisille poispääsy köyhyydestä.
Hiphopin ja rapin käsitteet Paleface määritteli sitaatilla "Rap is something you do, hiphop is something you live". Toisin sanoen hiphopissa kysymys on koko kulttuurista, jonka osa rap (muun muassa graffitien ja breakdancen lisäksi) on; rap on siis hiphopia, mutta hiphop ei välttämättä ole rapia.
Suomalaisen rapin historiasta Paleface kertoi useita anekdootteja - kuinka General Njassa oli päätynyt esiintymään Pariisiin vuonna 1983 newyorkilaisena tähtenä tai mikä on Petri Nygård -nimimerkillä esiintyvän artistin syntytarina ja historia.
Puheenvuoronsa lopussa Paleface pääsi varsinaiseen aiheeseensa eli raplyriikkaan, josta olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin. Palefacen tuotannossa on sekä englannin- että suomenkielisiä kappaleita, ja artisti totesikin kielivalinnan vertautuvan instrumentin valintaan - niin erilaisista kielistä on kysymys. Hän käsitteli myös alter egoa osana taiteilijan identiteettiä. Se, että hän on nimenomaan Paleface eikä Karri Miettinen, mahdollistaa ulkopuolisen tarkkailijan position ottamisen, eräänlaisen itsensä ulkoistamisen.
Paleface aloitti taustoittamalla hiphopin ja rapin historiaa, ensin globaalisti ja sitten Suomen näkökulmasta. Palefacen mukaan hiphopin juuret juontuvat afrikkalaiseen griot-kulttuuriin, sieltä orjien mukana Amerikan puuvillapelloille ja lopulta bluesin, soulin, funkin, jazzin ja gospelin kautta 1970-luvulla Jamaican sound system -kulttuurin antamien dj-vaikutteiden ansiosta Bronxissa tyylisuunnan syntyyn. Hiphop-kulttuurin juurissa näkyy siis orjien emansipaatio. Toinen vaikuttava seikka oli epäonnistunut kaupunkisuunnittelu, jonka seurauksena jengipomot kehittivät hiphopista vaihtoehdon väkivallalle ja päihteille - hiphop siis antoi ihmisille mahdollisuuden ilmaista ja kehittää itseään sekä kilvoitella siitä, kuka räppää, breikkaa tai maalaa graffitin parhaiten. Rapin tavoite oli siis mahdollistaa ihmisille poispääsy köyhyydestä.
Hiphopin ja rapin käsitteet Paleface määritteli sitaatilla "Rap is something you do, hiphop is something you live". Toisin sanoen hiphopissa kysymys on koko kulttuurista, jonka osa rap (muun muassa graffitien ja breakdancen lisäksi) on; rap on siis hiphopia, mutta hiphop ei välttämättä ole rapia.
Suomalaisen rapin historiasta Paleface kertoi useita anekdootteja - kuinka General Njassa oli päätynyt esiintymään Pariisiin vuonna 1983 newyorkilaisena tähtenä tai mikä on Petri Nygård -nimimerkillä esiintyvän artistin syntytarina ja historia.
Puheenvuoronsa lopussa Paleface pääsi varsinaiseen aiheeseensa eli raplyriikkaan, josta olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin. Palefacen tuotannossa on sekä englannin- että suomenkielisiä kappaleita, ja artisti totesikin kielivalinnan vertautuvan instrumentin valintaan - niin erilaisista kielistä on kysymys. Hän käsitteli myös alter egoa osana taiteilijan identiteettiä. Se, että hän on nimenomaan Paleface eikä Karri Miettinen, mahdollistaa ulkopuolisen tarkkailijan position ottamisen, eräänlaisen itsensä ulkoistamisen.
Päivi Alasalmi @ Iso Paja, Helsinki
"Kissa oli laulutaidoissa aivan pavarontti." Tällä otsikolla kirjailija Päivi Alasalmi luennoi Metkan järjestämässä seminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa YLE:n Isossa Pajassa 5.10. Alasalmi on julkaissut aikuisille suunnattujen kirjojen lisäksi kaksi satukirjaa, Turhamaisen Aasin (2009) ja Sinnikkään meripojan (2011), kolmas satukirja ilmestynee ensi vuonna.
Alasalmi luki otteita saduistaan ja kertoi satujen kirjoittamisen prosessistaan. Ihmisiä yleensä kiinnostaa kysymys, mistä kirjailija saa inspiraationsa. Alasalmi antoi inspiraatiosta konkreettisia esimerkkejä, mikä oli varsin piristävää. Hän kertoi esimerkiksi esineiden inspiroivan häntä. Eräässä lehtihaastattelussa toimittajan kotona toimittaja oli kysynyt Alasalmelta inspiraatiokysymyksen, johon Alasalmi oli vastannut saavansa inspiraation vaikkapa niistä kahdesta tontusta, jotka olivat toimittajan ikkunalaudalla. Toimittaja oli heti tarttunut vastaukseen ja pyytänyt alasalmea kirjoittamaan lehteen sadun tontuista. Niinpä Alasalmi oli kirjoittanut sadun, jossa huopatonttu ja kivitonttu katselevat vastapäiseen ikkunaan, jossa pitsienkeli laulaa aariaa - ja millainen odysseia siitä seuraakaan.
Inspiraatio voi siis vaania hyvinkin lähellä, mikäli pääsee irtautumaan arkipäivän moodista. Toinen konkreettinen esimerkki oli lastenhuoneen leikkipiano - kuinka se inspiraation silmin saattoi muuttua taikurin taikapianoksi, kun taas stressaantuneen arkimielen havainto lastenhuoneesta on tasan se, että jaahas, tarvis varmaan siivota.
Mielenkiintoisinta Alasalmen puheenvuorossa oli se, kuinka hän avasi satujen(sa) aiheistoa ja tematiikkaa aikuisen näkökulmasta. Kirjoitettuaan tonttusadun kirjailija havaitsi, että itse asiassahan siitä tuli kertomus syrjähypystä - taso, jota lapsi tuskin huomaa eikä ole tarkoituskaan.
Alasalmi kirjoittaa siinä mielessä varsin perinteisiä satuja, että hänen mielestään sadun maailma ei ole nykyaikainen vaan vanhanaikainen maailma - saduissa ei siis ole läppäreitä, kännyköitä tai televisiota, vaan television sijaan esimerkiksi hohtava kivi, jota kaikki himoitsevat itselleen.
Alasalmi luki otteita saduistaan ja kertoi satujen kirjoittamisen prosessistaan. Ihmisiä yleensä kiinnostaa kysymys, mistä kirjailija saa inspiraationsa. Alasalmi antoi inspiraatiosta konkreettisia esimerkkejä, mikä oli varsin piristävää. Hän kertoi esimerkiksi esineiden inspiroivan häntä. Eräässä lehtihaastattelussa toimittajan kotona toimittaja oli kysynyt Alasalmelta inspiraatiokysymyksen, johon Alasalmi oli vastannut saavansa inspiraation vaikkapa niistä kahdesta tontusta, jotka olivat toimittajan ikkunalaudalla. Toimittaja oli heti tarttunut vastaukseen ja pyytänyt alasalmea kirjoittamaan lehteen sadun tontuista. Niinpä Alasalmi oli kirjoittanut sadun, jossa huopatonttu ja kivitonttu katselevat vastapäiseen ikkunaan, jossa pitsienkeli laulaa aariaa - ja millainen odysseia siitä seuraakaan.
Inspiraatio voi siis vaania hyvinkin lähellä, mikäli pääsee irtautumaan arkipäivän moodista. Toinen konkreettinen esimerkki oli lastenhuoneen leikkipiano - kuinka se inspiraation silmin saattoi muuttua taikurin taikapianoksi, kun taas stressaantuneen arkimielen havainto lastenhuoneesta on tasan se, että jaahas, tarvis varmaan siivota.
Mielenkiintoisinta Alasalmen puheenvuorossa oli se, kuinka hän avasi satujen(sa) aiheistoa ja tematiikkaa aikuisen näkökulmasta. Kirjoitettuaan tonttusadun kirjailija havaitsi, että itse asiassahan siitä tuli kertomus syrjähypystä - taso, jota lapsi tuskin huomaa eikä ole tarkoituskaan.
Alasalmi kirjoittaa siinä mielessä varsin perinteisiä satuja, että hänen mielestään sadun maailma ei ole nykyaikainen vaan vanhanaikainen maailma - saduissa ei siis ole läppäreitä, kännyköitä tai televisiota, vaan television sijaan esimerkiksi hohtava kivi, jota kaikki himoitsevat itselleen.
Franco "Bifo" Berardi: The Soul at Work - from Alienation to Autonomy
Franco "Bifo" Berardi ottaa kantaa kapitalistisen yhteiskuntamallin ongelmiin ja nykyisen työelämän olosuhteisiin kirjassaan The Soul at Work. Tarkastelun keskiössä on siirtymä fordistisesta mekaanisesta liukuhihnatyöstä tilaan, jota Bifo kutsuu semiokapitalismiksi - enää työntekijät eivät myy ruumiillista aikaansa vaan ajatuksiaan ja luovuuttaan. Tätä muutosta Bifo tarkastelee eri näkökulmista.
Pääajatuksena voisi toisaalta pitää sitä, että nykymaailma ylitsepursuaa merkityksiä ja merkkejä, ja tämä informaatiotsunami on yksinkertaisesti kasvanut liian suureksi ollakseen käsitettävä tai käsiteltävä, mistä puolestaan seuraa kollektiivinen paniikki ja depressio, joita taas prozac-yhteiskuntamme tukahduttaa lääkityksellä. Toinen pääajatuksenkulku puolestaan pohtii työn ja rahan suhdetta sekä sitä, mikä voisi olla tie ulos kapitalismista, joka ei suinkaan ole "ainoa toimiva yhteiskuntamalli", vaikka valtamedia näin meille kertookin.
Bifolla on runsaasti kiinnostavia ja herätteleviä ajatuksia. Argumentit ovat usein kärjistettyjä, liioittelevia tai provosoivia, mikä mielestäni syö teesien uskottavuutta. Löyhästi perusteltu on löyhästi ajateltu? Niin tai näin, tutustumisen arvoinen teos.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Fingerpori @ Espoon Kaupunginteatteri
Lyhyesti: Komedia on vaikea laji. Fingerpori ei ole "hulvaton", vaikka Hesarin kriitikko niin väittääkin. Hetkensä sillä kuitenkin on.
Ote on katkelmallinen, mikä on ratkaisuna onnistuneempi kuin se, että näytelmään olisi koetettu rakentaa jokin juoni. Jotkin hahmoista ovat yllättäviä ja siksi hauskoja - esimerkiksi alkupuolella nopean sisääntulon ja poistumisen tekevä Susi Devil (Taisto Reimaluoto) tai Kylli-tätiä korvaamaan saatu läänintaiteilija Kalervo Palsa (Ilkka Heiskanen). Hahmoista onnistunein on lavalla moneen otteeseen nähtävä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki (Reino Nordin), osuvaa teiniangstia puolestaan edustaa Fingerporin saatananpalvojien orkesteri (Teemu Aromaa, Mari Lehtonen, Mari Turunen). Näyttelijät vaihtavat hahmosta toiseen nopeasti, mikä toimii esityksessä hyvin.
Jotkin vitsit puolestaan ovat liian tuttuja naurattaakseen tosissaan, osa taas on liian pitkiä, kuten savolainen teatteriesitys Orwellin dystopiasta Vuonna 1984. Kaikki hahmot eivät naurata - Jeesuksen osaksi jää kokouskritiikki, Wagnerin puolestaan sama kuin sarjakuvassa; sarjakuvassa Wagner oli eksynyt väärään strippiin, näytelmässä väärään näytelmään, kun samanaikaisesti Pasilassa pyörii Sian morsian (siis Viivi ja Wagner -näytelmä) - muutoin Wagnerin elehdintä ei auennut ainakaan minulle.
Fingerporin huumori perustuu paljolti huonoihin vitseihin, jotka joskus naurattavat ja joskus eivät. Näytelmän kohtalo on sama, paitsi ehkä efekti jollain lailla kertautuu, sillä kohtaukset ovat lyhyitä sketsejä ja osin näytteleminen ja vitsien laatu (esimerkiksi amerikkalainen meedio Lisa Williams) muistuttaa koulunäytelmää.
Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki
Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.
Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.
Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?
Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.
Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?
The Making of Iron Sky @ Tennispalatsi, Helsinki
The Making of Iron Sky -näyttely Tennispalatsin yläkerrassa (28.9.2012-20.1.2013) on kiinnostava kokonaisuus ja hyvää vastapainoa Nanna Suden maalauksille. Näyttelytilan seinät on maalattu sinisiksi, ja niinpä sisään tilaan astuessa tulee sellainen olo kuin astuisi avaruuteen.
Näyttely taustoittaa hyvin elokuvan tekemisen prosessia, sitä, kuinka paljon työtä ja suunnittelua on valmiin elokuvan takana. Näyttelyssä on esillä runsaasti luonnoksia ja toisaalta myös digitaalista materiaalia. Storyboardille on varattu oma pyöreäseinäinen tilansa, joka eritoten tuo esiin sen, kuinka tarkasti kuvaus suunnitellaan ennen toteuttamista. Lopulta näyttelykatsojankin on mahdollisuus astua avaruusaseman kyytiin, toisin sanoen elokuvan digitaaliseen kulissiin - konkreettisesti vihreän lakanan eteen, mutta televisioruudussa kaikki on toisin...
Tämä näyttely on kiinnostava toisaalta niille, jotka ovat innoissaan Iron Sky -elokuvasta, ja toisaalta niille, joita kiinnostaa elokuvan tekemisen prosessi.
Näyttely taustoittaa hyvin elokuvan tekemisen prosessia, sitä, kuinka paljon työtä ja suunnittelua on valmiin elokuvan takana. Näyttelyssä on esillä runsaasti luonnoksia ja toisaalta myös digitaalista materiaalia. Storyboardille on varattu oma pyöreäseinäinen tilansa, joka eritoten tuo esiin sen, kuinka tarkasti kuvaus suunnitellaan ennen toteuttamista. Lopulta näyttelykatsojankin on mahdollisuus astua avaruusaseman kyytiin, toisin sanoen elokuvan digitaaliseen kulissiin - konkreettisesti vihreän lakanan eteen, mutta televisioruudussa kaikki on toisin...
Tämä näyttely on kiinnostava toisaalta niille, jotka ovat innoissaan Iron Sky -elokuvasta, ja toisaalta niille, joita kiinnostaa elokuvan tekemisen prosessi.
Nanna Susi: Underneath the Eyes @ Tennispalatsi, Helsinki
Nanna Suden maalaukset näyttelyssä Underneath the Eyes (Tennispalatsi 28.9.2012-20.1.2013) ovat ekspressiivisiä, suuria ja vaikuttavia. Värimaailma on syvä ja monessa taulussa on metallin sävyjä: hopeaa, pronssia, kenties kultaakin. Lähes kaikissa näyttelyn maalauksissa on naishahmo, mutta myös muutama mies.
Askarruttavimman toistuvan elementin nimesimme "verikseksi kuuseksi". Useassa maalauksessa on nimittäin myös puita, eritoten kuusia, joista ainakin kolmessa neljässä maalauksessa yksi on verenpunainen. Verisin ja tunnelmaltaan väkivaltaisin maalaus esittää miestä ja tyynyä, ja tuossa maalauksessa on jopa kaksi veristä kuusta - tosin ne maastoutuvat taulun punaisuuteen siinä missä muiden taulujen veriset kuuset nousevat poikkeavina esiin taulun värimaailmasta ja tunnelmasta.
Ahdistavin maalauksista on nimeltään Äiti toi kotiin kukkia (?), jonka synkkyys on lähes päällekäyvää. Itse pidin eniten pronssisävyisistä maalauksista, kuten heti ripustuksen alussa olevasta taulusta Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.
Askarruttavimman toistuvan elementin nimesimme "verikseksi kuuseksi". Useassa maalauksessa on nimittäin myös puita, eritoten kuusia, joista ainakin kolmessa neljässä maalauksessa yksi on verenpunainen. Verisin ja tunnelmaltaan väkivaltaisin maalaus esittää miestä ja tyynyä, ja tuossa maalauksessa on jopa kaksi veristä kuusta - tosin ne maastoutuvat taulun punaisuuteen siinä missä muiden taulujen veriset kuuset nousevat poikkeavina esiin taulun värimaailmasta ja tunnelmasta.
Ahdistavin maalauksista on nimeltään Äiti toi kotiin kukkia (?), jonka synkkyys on lähes päällekäyvää. Itse pidin eniten pronssisävyisistä maalauksista, kuten heti ripustuksen alussa olevasta taulusta Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.
tiistai 2. lokakuuta 2012
Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja
"Nimensä puolesta tähän kirjaan voisi sisällyttää prinssi Hamletin, pisteen, viivan, pinnan, hyperkuution, kaikki yleisnimet sekä ehkä myös jokaisen meistä ja jumaluuden."
Teos 2009(?). Alkuteos El libro de los seres imaginarios, 1995. Suom. Sari Selander. 277 s.
Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja esittelee monenlaisia omituisia ja mytologisia mielikuvitusolentoja ihmiskunnan historiasta ja melko laajasti eri kulttuureista. Teos on koostettu ensyklopedian tai bestiarion muotoon ja parhaiten se toimii silmäilylukukokemuksena tai pieninä annoksina nautittuna.
Suomennos on laadukas, ja teoksen lopussa on paitsi suomentajan jälkisanat, myös suomentajan loppuviitteet. Jälkisanoissa suomentaja toteaa näin: "Yllättävää /--/ on se, että mitä ilmeisimmin Borges ei ole lisännyt siihen mitään kirjailijalle tyypillisiä, lukijaa harhauttavia kepposia. Kirjailijalta olisi odottanut, että hän olisi lisännyt tekstiin joitakin itse keksimiään petoja, filosofeja tai kirjailijoita."
Monessa sana-artikkelissa kuvataan tuhoa, maailmaloppua tai tuomiopäivää. Monet hirviöistä ovat ällöttäviä ja moniraajaisia, mutta esimerkiksi skandinaavisen maailmanselitysmallin maailmanloppuvisio on suorastaan runollinen: "Jumalten Hämärän päivänä käärme syö Maan ja susi Auringon."
Monet oliot ja visiot ovat myös humoristisia ("Origenes opetti Aleksandriassa /--/, että autuaat syntyvät uudelleen pallon hahmossa ja pyörivät ikuisuuteen") tai liikuttavan säälittäviä ("kalalaji /--/ nimeltään Goofang, joka ui takaperin, jottei sillä menisi vettä silmiin. 'kooltaan semuistuttaa täsmälleen möhkäkalaa, paitsi että se on paljon suurempi.'").
Mytologisena haku- ja inspiraatioteoksena Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja on osuva!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)