maanantai 23. tammikuuta 2023

JP Koskinen: Haukansilmä


 

"Portaat olivat kauhean jyrkät."

Like 2021. 466 s.

JP Koskisen romaani Haukansilmä kertoo tarinaa samasta suvusta kuin Tulisiipi, mutta siinä missä Tulisiipi sijoittuu 1900-luvulle, Haukansilmässä ollaan 1800-luvulla. Romaanit voi oikeastaan lukea missä järjestyksessä vain tai niitä voi ajatella itsenäisinä teoksina. Haukansilmä alkaa siitä, kun Kuuran perhe muuttaa Suomesta Amerikkaan ja saapuu laivalla New Yorkiin. Päähenkilönä on perheen poika Yrjö, jolle siunaantuu monta nimeä: Amerikkaan saavuttaessa isä päättää, että nimen on sovittava uuteen kulttuuriin, ja niinpä Yrjöstä tulee George. 

Amerikan-elämä alkaa New Yorkista, kaupunkielämästä ja kaupunkikuvauksesta. Kun asiat menevät kaupungissa huonosti ja perhe kuulee mahdollisuudesta saada maata lännestä ja asua uudisasukkaana, tartutaan mahdollisuuteen ja muutetaan preerialle. Uudisasukaselämää preerialla kestää aikansa, kunnes intiaanit hyökkäävät ja George päätyy heidän matkaansa heidän vankinaan.

Haukansilmä on enemmän seikkailuromaani kuin Tulisiipi, mutta se yhtä lailla käsittelee yhteiskunnan jännitteitä ja valtarakenteita ja tyylissä on samaa kuulautta ja ajatuksen kirkkautta kuin Tulisiivessä. Kirjailija tapattaa henkilöhahmojaan varsin surutta, mikä tuo lukukokemukseen haikeutta ja tekee romaanista elämänmakuisen. Muutoksia ja menetyksiä tapahtuu ja se kuuluu elämään.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 


Atena 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 47 min.

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani on viipyilevästi kirjoitettu tarina eri sukupolvien naisista, identiteetistä ja elämästä. Tarina lähtee liikkeelle Leningradista, jossa Vera asuu kommunalkassa. Neuvostoliittolaisen arjen kuvaus on yksityiskohtaista. Kun valtio alkaa natista liitoksissaan ja Veralle ja hänelle syntyneelle tyttärelle Ninalle paljastuu, että heillä on inkeriläisiä juuria, vaikka Veran äiti niistä ei olekaan koskaan puhunut, koska äidille asia on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin mahdollisuuksia. Kun Suomi avaa keskustelun inkeriläisten paluumuutosta, Vera näkee siinä mahdollisuuden elää elämäänsä jossakin muualla kuin Leningradissa, jonka ilmapiiri on alkanut muuttua yhä ahdistavammaksi. Vera, hänen miehensä Georgi ja heidän tyttärensä Nina muuttavat Suomeen ja päätyvät Turkuun Varissuolle. 

Romaanissa varsinkin maahanmuuttajuuden, identiteetin ja sopeutumisen kysymyksiä käsitellään oivaltavasti ja maahanmuuttajan arjen kautta. Suomen-jaksossa keskushenkilöksi vaihtuu piakkoin tytär Nina, jonka kasvamista aikuiseksi seurataan. Romaanin keskeinen teema on myös äitiys, joka ei näyttäydy helppona tai ruusuisena. Myös maahanmuuttajamiesten identiteettiongelmia kuvataan osuvasti: Georgi on Neuvostoliitossa ollut arvossaan oleva tiedemies, mutta Suomessa hän ei kelpaa mihinkään. Oman paikan löytäminen uudessa maassa näyttäytyy kivuliaana prosessina. 

Kerronta etenee aina nykyaikaan ja Venäjän vuonna 2022 aloittamaan Ukrainan sotaan saakka.

lauantai 14. tammikuuta 2023

Olli Jalonen: Stalker-vuodet


 

Otava 2022. Nextoryn äänikirja, 13 h 54 min.

Olli Jalosen romaani Stalker-vuodet on kerronnaltaan pienieleinen, yksilön elämänvalintoihin keskittyvä romaani - ja samalla nuo elämänvalinnat heijastelevat kokonaista aikakautta ja Suomen historian varjoja. Jokin Stalker-vuosissa on taianomaista, ja sen kuuntelemiseen koukuttuu.

Päähenkilö tekee koko elämäänsä ohjaavan valinnan nuorena yliopisto-opiskelijana Tampereella vuonna 1974. Häntä pyydetään mukaan kohorttiprojektiin ja hänelle kerrotaan, että projektissa seurataan kokonaisen ikäluokan, vuonna 1954 syntydeiden ihmisten elämää - ja projekti on erittäin salainen. Päähenkilölle annetaan lista entisistä luokkatovereista ja yliopistolla opiskelevista ihmisistä ja häntä käsketään raportoimaan heistä. Niinpä päähenkilö soluttautuu listan ihmisten elämään ja alkaa kirjoittaa heistä raportteja. Joskus hän kirjoittaa raportteja yleisellä tasolla, joskus häneltä pyydetään raporttia liittyen johonkin spesifiin asiaan. Projekti alkaa ottaa hänen elämässään tilaa yhä enemmän ja enemmän, vanhat ystävät unohtuvat ja hän viettää aikaa lähinnä seurattaviensa kanssa. Alussa päähenkilö on mukana hyvin sinisilmäisesti, mutta kun hänestä tulee seurattaviensa kanssa läheisempi, hän alkaa epäillä omaa toimintaansa ja koko projektin eettisyyttä ja moraalisuutta.

Stalker-vuosien päähenkilö kasvaa opportunistiksi, ja valmistuttuaan yliopistosta hän hakee töihin Indonesian suurlähetystöön. Suurlähetystön tiedottajana hänen toimintansa asettuu laajempaan kontekstiin - eikä kohorttiprojektistakaan voi oikein irtautua. 

Romaani pitää otteessaan loppuun saakka, sillä päähenkilö alkaa koko ajan paremmin tiedostaa oman toimintansa konteksteja, eikä hän pidä siitä, mitä hän näkee. Paljastuuko hän? Mikä kaikki hänessä voi paljastua?

Stalker-vuodet tekee näkyväksi hienosti opportunismin vaikutukset päähenkilön elämään. Kuinka voi olla aito, jos aina vain myötäilee ja tarkkailee? Kuka päähenkilö oikein edes on? Tai voiko hänestä tulla mitään muuta kuin mihin ja millaiseksi hän on kohorttiprojektiin osallistuttuaan tullut? Kohorttiprojektikaan ei tietenkään ole sitä, millaisena se on päähenkilölle markkinoitu, vaan urkkijatoimintaa, jonka tuloksista ei olla tekemässä mitään tieteellistä tutkimusta vaan joita käytetään poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

En ole aiemmin lukenut Jalosen romaaneja, mutta Stalker-vuosissa mielestäni aihe ja kerronta luovat yhdessä erittäin onnistuneen kokonaisuuden.

torstai 12. tammikuuta 2023

Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 


Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Lux Helsinki 2023

Kävin kokemassa vuoden 2023 Lux Helsinkiä Suvilahdessa. Mielestäni tapahtuman hengen vastaista on laittaa teoksia sisätiloihin - ja kahdella perusteella. Ensinnäkin tapahtumassa parasta on (aiemmin ollut) se, että teoksille voi altistua vahingossa, vain vaikkapa käydessään kävelyllä. Sisätilateosten suhteen tämä ei ole mahdollista: niiden äärelle on hakeuduttava erikseen, kuin taidenäyttelyyn. Toisekseen sisätiloihin muodostui valtavia jonoja - ja hidas jonottaminen pakkasessa ja tuulessa ei myöskään ole toimivin konsepti. Toiveeni tulevalle onkin, että teoksia olisi runsaammin maantieteellisesti samalla suunnalla ja ne olisivat kaikki ulkona. Tammikuun pimeys on nimittäin loistavaa aikaa tällaiselle tapahtumalle!

Mitä Suvilahdessa sitten oli?

Liettualaisen Kotryna Calkaiten Quietly Speaking Colours...


 

...belgialaisen Anna Burvenichin tunnelmaltaan rautatieasemaa muistuttanut K/NO/W/MATTER/WHAT/EVER/WH/Y/THING...

...ranskalaisen Romain Tardyn The Great Indecision Council, josta oli vaikeaa ottaa kuvaa, koska teos koettiin ikään kuin sisältä päin: ihmiset menivät ympyrän sisään ja sen reunoja pitkin juoksi isoina digitaalisina kirjaimina samaan aikaan tehdyimmät suosituimmat Google-haut, jotka osin kuultiin myös sanallisesti.

Kattilahallissa oli kolme teosta, ja sinne oli varsin lyhyt jono. Ensimmäinen oli korealaisen Tae Gon Kimin The Dresses (joka olisi muuten näyttänyt aivan upealta illan pimeydessä ulkona valkeaa hankea vasten...)...


...toinen italialaisen Masssimo Ubertin Domus Aurea (samantyyppista valotaidetta pääsee tosin näkemään lähes missä tahansa taajamassa joulunaikaan: teos koostui kuution ympärille vedetyistä lämpimänsävyisistä jouluvaloista - kuution sisään sai kävellä "ovista" ja kuutiossa oli myös "ikkunat", mutta ei kattoa)...

 


...sekä suomalaisen Simo Ripatin Juhla.


Kaasukelloon oli satojen metrien jono, joten jätin suosiolla väliin suomalaisen Juha Rouhikosken teoksen Swan Song kokemisen.




torstai 5. tammikuuta 2023

Ravintola Yes Yes Yes, Helsinki

Vegeravintola Yes Yes Yes on sitä, mitä nimi lupaa - ihan jees. Hintatasoonsa nähden siis ei aivan vaivan väärti. Valitsimme maistelumenun (56 e) ilman viinipakettia (100 e). 

Menuun kuului kahdet alkupalat. Ensin tarjoiltiin friteerattuja halloumitikkuja kastikkeen kanssa ja paistettuja ruusukaaleja oman kastikkeensa kanssa. Molemmat olivat hyviä, mutta kokonaisuus jäi kuivaksi. Toisena tarjoiltiin labnehia, jonka keskellä oli pieneksi kuutioitua punajuurta, ja salaattiannos. Tämän toisen alkuruuan kyytipojaksi tuli leipää. Nämäkään alkupalat eivät oiken sopineet yhteen - ja jos olisi tullut tilanneeksi menun yksin ja valinnut tässä kohden labnehin, olisi kyllä tullut annoskateus, jos olisi nähnyt jonkun tilanneen salaatin. Alkupalat, vaikka eivät oikein muodostaneet mitään kokonaisuutta, olivat hyviä.

Pääruokana oli risotto, jonka kuvaus kuuluu "Risotto, blood orange, saffron, lemon, fennel flower, pepper". Lautaselle päätynyt lopputulos oli lähes keittomainen, hyvin suolainen ja melko hapan kokonaisuus. On sanottava, että teen itse parempaa risottoa. Kokonaisuudessaan alkuruoat ja pääruoka olivat hyvinkin suolaisia.

Jälkiruoka oli onnistunut ja herkullinen: Lautasella oli kevyttä passion-mangosorbettia, suussa sulavaa marenkia, marjoja ja marjakastiketta. 

Tuskin varta vasten hakeudun Yes Yes Yesiin toiste, mutta jos sinne vielä päädyn, kokemus kokonaisuudessaan on ihan jees. En tiedä, syntyisikö eheämpi menukokonaisuus itse a la carte -listalta poimimalla.