sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Lux Helsinki 2022

Lux Helsinki 2022 järjestettään 5.-9.1.2022. Jälleen pahentuneen koronatilanteen vuoksi taideteokset oli hajautettu ympäri kaupunkia, joten kaikkia ei voinut edes yrittää nähdä kerralla, ja useamman teoksen näkeminen muistutti tänä vuonna vaellusretkeä. Lux Helsingin viimeisenä päivänä, sunnuntai-illan pakkasessa, keskustassa oli kuitenkin runsaasti ihmisiä katsomassa teoksia.

Valitsimme reitiksemme Alppipuisto-Olympiastadion-Töölölönlahden reunaa pitkin keskustaan, ja kokonaisuudessaan illalle kävelyä kertyi lähes yhdeksän kilometriä.

Alppipuistossa oli hauska Gijs van Bongin (NL) valo- ja ääniteos PING, joka toi mieleen jonkin Linnanmäen laitteen.


 

Olympiastadionilla oleva Dan Acherin (CH) Borealis oli ehdottomasti illan vaikuttavin teos: Olympiastadionin sisään oli taiottu revontulet, ja äänimaisema lisäsi teoksen maagisuutta.


 

Olympiastadionin ulkopuolella oli puolestaan todella ärsyttävä teos: särisevä sininen pylväs (Sun Effects: Virtaa!), josta ei tehnyt mieli edes ottaa kuvaa.

Oodin vieressä olevan talon seinään oli heijastettuna Soil Searchers Collectiven teos Sen lauluja laulamme, jonka äänimaisema muistutti kurkkulaulua. Teoksessa oltiin jossakin alkueläinten maailmassa.


 

Myös Eduskuntatalo oli valaistu vaihtelevin värein Lux Eduskuntataloksi.

Forumin kulmassa, missä yleensä on iso mainoslakana, nähtiin Otso Vartiaisen (FI) Pixels, joka oli ihanan eloisa ja kasarihenkinen teos. Siitä tuli mieleen ruotsinlaiva ja aerobic- tai karaokevideoiden estetiikka. Puhelimeni kameran kapasiteetti ei riittänyt ottamaan teoksesta kovinkaan tunnelmaa välittävää kuvaa. Pixels-teoksen kanssa jonkinlaisen yhteisteoksen muodosti saman tekijän Makkaratalon kattoterassin kaiteeseen tekemä Bling the Roof, joka loi aika tavanomaisen jouluvalovaikutelman.

Lux Helsinki toi jälleen valoa vuoden alkuun. Teokset olivat kiinnostavan erilaisia keskenään - ja niitä tosiaankin olisi ollut ympäri kaupunkia muuallakin, esimerkiksi Mustikkalaamma ja Korkeasaaressa.

perjantai 7. tammikuuta 2022

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat


 

WSOY 2021. Nextory 7 h 44 min.

Pidän Hanna Weseliuksen tavasta kirjoittaa. Nautin paljon hänen esikoisromaaninsa (Alma! 2016) lukemisesta. Alma!-romaanissa on nykyajassa oleva minäkertoja, joka kertoo 1900-luvun alussa eläneestä Almasta, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimosta, ja kommentoi tämän elämää varsin kipakkaankin sävyy. Sateenkaariportaiden kerrontarakenteessa on jotakin samaa: päähenkilö on aivan erilainen, nykyajassa elävä akateeminen ja varsin vastenmielinen keski-ikäinen mies nimeltä Egon, mutta kertoja tarkastelee hahmoa osin samaan tapaan kuin Alma!-romaanissa. Esimerkiksi romaanin lopulla kertoja, kerrottuaan ensin romaanin aikana Egonista kaikenlaista, toteaa päähenkilöstä jotakin sellaista, että "Egon, minä jätän hänet nyt tähän", hylkää päähenkilön ja keskittyy kuvailemaan Egonin henkäyksen kulkua maailman paikoista toisiin.

Sateenkaariportaat kertoo paitsi päähenkilön elämästä - alkoholismista, äitisuhteesta, naissuhteista, pojasta, työstä yliopistolla - myös nykyajan ilmiöistä ja nyky-Helsingistä ja -helsinkiläisyydestä.

tiistai 4. tammikuuta 2022

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

 


"...Tunnustan velkani myös sneppiautoille, myymälävarkauksille ja ville vallattomuudelle."

WSOY 2021. 238 s.

Mielestäni Anja Snellman on parhaimmillaan kirjailijana silloin, kun hän kirjoittaa omaelämäkerrallisesti: niin lähellä olevista asioista, että jos niitä uskaltaa katsoa, niistä paljastuu jotakin universaalia ja väistämättä osuvaa, koskettavaa ja kipeääkin. Kaikki minun isäni on tällainen romaani. Romaanissa keskitytään ennen kaikkea Ensio Kaurasen tarinaan ja isä-tytärsuhteeseen sekä lapsuudenperheen elämän tarkastelemiseen (jonka olennaisena osana on isän alkoholismi). "Vanhempien ja lasten välinen suhde ei noudattele minkään muiden ihmissuhteiden lainalaisuuksia - -. Se ei ole mikään varsnainen ihmissuhde, koska vanhemmat eivät ole ihmisiä. Isä on isä. Äiti on äiti."

Kuitenkin romaanin nimi Kaikki minun isäni jo vihjaa siihen, että romaani tarkastelee isien merkitystä laajemmin kuin vain lapsuudenperheen kontekstissa. Isyyttä tutkitaan myös esimerkiksi taiteellisena isyytenä (perinteisempää olisi puhua esikuvista) tai isähahmojen etsimisenä laajemmin, ja pohditaan myös muiden kuin minäkertojan isäsuhteita. Siinä missä kirjoittaminen on rohkeutta katsoa asioita, lukeminen näyttäytyy eskapismina: "Sinusta kerrotaan, että opit lukemaan jo 4-vuotiaana. Yhtä hyvin voisi sanoa, että opit pakenemaan jo 4-vuotiaana."

Isäsuhteiden tematiikkaan laajemmalla tasolla liittyy se romaanin taso, jolla tarkastellaan ilmiöiden aikasidonnaisuutta ja nykyajan ideologisuutta, johon romaani on tärkeä puheenvuoro:

"Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. - - Pysähdyt miettimään, sensuroidaanko sinunkin teoksistasi tulevina vuosina epäkorrektit ilmaukset, epäsopivat henkilöhahmot ja sopivaisuuden vastaisiksi määritellyt mielipiteet, vaikka kuvaisitkin ne kaikenkarvaisten henkilöhahmojesi ominaisuuksiksi."

Romaanissa on ikään kuin kaksi aikatasoa: toinen, jolla pohditaan ja muistellaan epälineaarisesti, ja toinen, jossa kirjailija istuu autossa "toukokuun talon" edessä ja pohtii kirjailijanuraansa ja teostensa vastaanottoa sekä suhdettaan lukijoihinsa, sillä hän on menossa taloon lukijatapaamiseen kertomaan teoksestaan. Tähän asetelmaan liittyy retrospektiivisyys ja ajallisuuden pohdinta. 

"Ja kyllä, on eri asia vihata miehiä kun on 25 tai kun on 65. Vaatii vuosirenkaita ymmärtää miksi."

Kaikki minun isäni on myös metoo-keskusteluun liittyvä puheenvuoro ja sellaisena kyseessä olevaa keskustelua ristovalottava. Päähenkilön elämään liittyy nimittäin keskeisesti myös Jan-niminen taiteilijamies, johon päähenkilö on tutustunut jo nuorena. Myöhemmin Jan on joutunut metoo-myrskyn silmään, tullut canceloiduksi ja ehkäpä siihenkin liittyen tehnyt itsemurhan.

Yhtä lailla kuin Kaikki minun isäni osoittaa kulttuurisen omimisen käsitteen ongelmallisuuden suhteessa fiktion olemassaoloon ylipäätään, romaani muistuttaa ihmisen kompleksisuudesta ja ristiriitaisuudesta inhimillisenä ominaisuuutena. Romaani ei väitä, että metoo-tyyppinen toiminta olisi oikein tai suotavaa, mutta mielestäni pyrkii osoittamaan sen, että kaikkiin ihmisiin kuuluu monenlaisia ominaisuuksia, ja on yksisilmäistä leimata toinen ottaen huomioon vain osan niistä:

"Kertokaa! Miten olisit voinut olla rakastamatta Jania, karismaattista, lahjakasta, anteliasta nautiskelijaa, jolla oli myös ilmeisiä heikkouksia ja tunnettuja paheita? Sillä eikö rakastamisessa ole aina myös vaaramomentti mukana, se momentum, jossa toisen näkee ensi kertaa ilman rakkauden hormonimyrskybaskeria?"

Kaikki minun isäni on siis samanaikaisesti sekä ajaton romaani perhesuhteiden merkityksestä ja identiteetistä että tässä ajassa kiinni oleva puheenvuoro.

maanantai 3. tammikuuta 2022

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen


 

"Minä ei ole kenenkään ensimmäinen sana."

Like 2021. 287 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani #Syyllinen on koukuttava, trillerimäinen romaani nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka maailman keskeisenä osana sosiaalinen media on. Sosiaalisen median tematiikan avulla #Syyllinen kertoo jotakin olennaista myös ajastamme: siitä, kuinka sosiaalisen median todellisuuskupla vaikuttaa tosimaailman elämäämme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme ja kuinka ottamalla osaa sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen tuotamme todellisuutta somen ehdoilla (ja molemminpuolinen oravanpyöräikiliikkuja onkin valmis). 

Romaani lähtee liikkeelle pidätyssellistä, jossa nainen on epäiltynä henkirikoksesta. Romaanin loppuratkaisu siis tiedetään jo alussa, mutta tarina siitä, kuinka loppuratkaisuun oikein päädytään, vetää maton lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Tämä kerrontaratkaisu tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisissa kokemusmaailmoissa elämme, ja toisaalta rinnastuu siihen versioon todellisuudesta, jonka sosiaalinen media esittää: millä tavoin asiat ovat niitä, mitä ne näyttävät olevan?

#Syyllinen lukukokemuksena saa miettimään, millaista elämää oiken elämme tällä hetkellä ja voisiko valintoja tehdä toisin. Romaani käsittelee mielenterveyttä, parisuhdetta, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, äitisuhdetta, taloudellista menestymistä ja velkakierrettä, kauneus- ja terveysihanteita ja sitä loputonta voimaantumis- ja menestyspuhetta, jota somen inspiraatiomietelausekuvat ja self help -kirjallisuus (tai romaanin maailmassa pikemminkin -äänikirjat ja -podcastit) tarjoavat.

Vaikka #Syyllisen maailmassa ja tarinassa on keskeisiä eroja verrattaessa Kuisman edelliseen romaaniin, Kerrostaloon, kerronnan intensiteetissä ja kertojanäänessä on samaa. Ja siinä missä Kerrostaloa ei ollut malttaa laskea käsistään, sama pätee myös #Syylliseen.