Hanna Weselius: Alma!

"Poika on nuori, ehkä vasta kuusitoista."

WSOY 2016. 207 s.

Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2016. Alma! ei ole kaikkein helpommin lähestyttävä romaani, sillä se on moniääninen, kollaasimainen ja provokatiivinen. Ytimessä on naiseus, huutomerkillä varustettuna, kuten nimestäkin näkee. Alma! ei ole pohdintaa tai vellomista, vaan suoraa puhetta myös siinä konkreettisessa merkityksessä, että romaani osoittaa sanansa suoraan henkilöille, kuten nimihenkilö Alma Mahlerille.

"Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Tiedätkö, Alma, kuka tämän virkkeen on kirjoittanut? Olisitkohan sinä noin sokea, jos olisit edes vähän seurannut aikaasi ja lukenut ajatuksella muutaman klassikkoromaanin sen sijaan että olet kulkenut linnunpönttö päässä, niiaillut ja nöyristellyt omassa kodissasi ja avioliitossasi? Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä.
        Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy. - - Niin kuluu lehmän elämä, siinä se kääntyilee laitumella lyhyet päivänsä kuin valtava tuuliviiri, tulee välillä siemennetyksi, synnyttää, antaa ottaa vasikkansa itseltä pois, antaa kaiken maitonsa pois mitään kysymättä ja kävelee lopuksi omin jaloin kesysti mökeltäen teuraalle. Sille ei pidetä muistotilaisuutta, mutta jos pidettäisiin, lehmää muisteltaisiin hyvänä lypsäjänä. Niin ja niin monta litraa siitä saatiin irti."

Almaa puhutellaan myös mitä mehevimmin metaforin, joista suosikkini on "sinä Alma, sinä marinoitu luumu" - tätä käytetään puhuteltaessa Almaa siinä vaiheessa, kun tämä on jo elämänsä ehtoopuolella ja viihtyy hyvin likööripullon seurassa. Kerrassaan herkullista kieltä! Weseliuksen provokatiivisessa tyylissä minua viehtättää myös jonkinlainen tietoisenoloinen anakronistisuus: tarkasteltaessa 1900-luvun alun ja puolivälin ihmisiä ja ilmiöitä käytetään osin nykyajalle tyypillistä ilmaisua, esimerkiksi voidaan todeta "poiaystävä sekosi", joista termeistä kumpaakaan on vaikeaa kuvitella käytetyn kyseisenä aikana.

Itse asiassa Alma!:ssa on paljon samaa kuin Anja Kaurasen aikanaan hätkähdyttäneessä feministisessä esikoisromaanissa Sonja O. kävi täällä (1981), joka sekin käsittelee naiseuden odotuksia ja stereotypioita ja tekee sen räväkästi. Alma! vain ei tarkastele maailmaa yhden henkilön näkökulmasta.

Naiseuden normeja käsitellään osuvimmin henkilöhahmojen ajatusten virtaa seuraamalla, mistä seuraavat kaksi esimerkkiä. Ensinnäkin joka naiselle samastuttava tilanne bussista lähtöä tekevästä keski-ikäisestä Ainosta:

"Aino pyyhkii silmiään, haroo tavaransa laukkuun, taputtelee taskujaan, onko minulla jotain taskuissa? Mitä minulla pitäisi olla taskuissa? Hanskat? Lasikenkä? Tuhkaa? Herneitä? ja poukkoaa pois."

Niinpä - mitä naisella pitäisi olla taskuissaan? Mitä joka nainen kantaa näkymättömissä taskuissaan?

Toinenkin esimerkki on Ainosta ja siitä, kuinka meissä jokaisessa on opittuja kerroksia, joita kannamme mukanamme, oli se sitten järkevää tai ei, ja joihin me emme ehkä edes pysty vaikuttamaan:

"Aino on - - noudattanut äidin neuvoa: katso aina suoraan eteenpäin, näytä siltä kuin olisin menossa jonnekin. Miksi sitäkin neuvoa pitää noudattaa, se on vain jäänyt mieleen eikä ilmeisesti poistu sieltä koskaan."

Alma! havainnoi myös nykymaailman ilmiöitä, kuten netin vihapuhetta, esimerkkitapauksenaan tapa, jolla "juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävää viihdetanssijaa" käsitellään anonyymeissa kommenttiketjuissa. Romaani onnistuu näyttämään tällaisten tekstien kirjoittajat naurettavassa valossa, asettamaan mittasuhteita paikoilleen:

"Eikä tämä lopu. Paskakuoro jatkaa silmänkantamattomiin. Se tosiaankin on aina asemissa. Nämä pedot päivystävät hehkuvien ruutujensa äärellä lähiöittäin, kerrostaloihin pinottuina pahnueina, ikkunat huurussa, viemärit tukossa, paksut verhot kiinni vedettyinä, ja ovat mihin tahansa vuorokaudenaikaan valmiita tanssahtelemaan näyttämölle, areenalle, sen keskipisteeseen, maahan lyödyn tumman hahmon äärelle kummastelemaan, venyttelemään kaulojaan: kas, se nytkähtelee."

Alma! muistuttaa pikemminkin novelli- tai esseekokoelmaa kuin romaania, sillä siinä on monia havaintoja ja ajatuskulkuja, jotka liittyvät toisiinsa lähinnä temaattisesti. Sikäli Weseliuksen tyyli tuo mieleen myös Milan Kunderan, jolle romaanihenkilöt ovat marionettimaisia hahmoja, joiden tehtävänä on elävöittää abstraktien käsitteiden pohdintaa. Kundera tosin on juoni- ja tarinakeskeisempi kirjoittaja, Weselius puolestaan kielenkäytössään Kunderaa paljonkin pisteliäämpi, samalla myös humoristisempi.

Yksi tällainen temaattinen ajatusketju liittyy meitä ympäröiviin esineisiin ja siihen, miten suhtaudumme niihin. Useiden sivujen mittainen kuvaus on kokonaisuudessaan osuva, ja se huipentuu tähän johtopäätökseen:

"Jatkuvaa surua, loppumattomana jonona soivia lauluja ja esineiden epäempaattista tanssia hyllyissä ja laatikoissa, jatkuvaa surua josta et pääse irti vaikka tukit korvasi ja vaikka uupumattomana pyyhit pölyjä esineistäsi ja jalkalistoistasi, jatkuvaa surua joka panee katseesi harhailemaan ja väistelemään muita ihmisiä, surua josta et pääse irti koska sinä itse olet se joka teet lauluista ja esineistä ja jalkalistoista sen mitä ne ovat."

Alma! on kiinnostava teos, jonka ajatuksia ei voi purematta niellä.