Delia Owens: Suon villi laulu

 

WSOY 2020. Alkuteos Where the Crawdads sing, 2018. Suom. Maria Lyytinen.

Delia Owensin Suon villi laulu on mainostetuin kirja, jonka olen aikoihin lukenut, ja varsin vetävästä lukuromaanista onkin kyse. Romaanin päähenkilö on Kye, köyhän marskimaalla asuvan perheen nuorin tytär, ja teos on samanaikaisesti kasvutarina, dekkari, oikeussalidraama, rakkauskertomus ja ryysyistä menestykseen -kertomus. Vahvimmillaan romaani on rakkaustarinana ja köyhyyden kuvauksessa: köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa alemmuuden- ja kyvyttömyydentunnetta ja sinnikkäitä ratkaisuja on kuvattu hienosti, rakkaustarina-tasosta tulee mieleen kasarileffa Sininen laguuni. Dekkarina ja oikeussalidraamana romaani on tylsä: poliisityötä kuvataan niin kliseisesti kuin olla ja voi, ja oikeussaliosuus muistuttaa esimerkiksi supertylsää romaania Lumi peittää setripuut, joka oli myös aikansa bestseller. Yllättävästä lopetuksesta Suon villiä laulua on kyllä kehuttava.

Romaanin alussa Kyen äiti jättää perheensä ja pian lähtee myös kolme vanhinta sisarusta, eikä aikakaan, kun myös Kyen isoveli lähtee kotoa ja näin pikku-Kye jää kaksin väkivaltaisen, jupon isänsä kanssa. Alle kouluikäisenä Kye koettaa ottaa vastuun taloudenpidosta, ja isän kanssa koetaan myös hyviä hetkiä. Lopulta kuitenkin myös isä katoaa ryyppyreissuilleen ja Kye jää aivan yksin. Oman neuvokkuutensa, sinnikkyytensä ja muutamien ystävällisten ihmisten avulla Kye kuitenkin selviää. Hänen elämänsä sisältö on luonto, ja eläinten, etenkin lintujen, hän kokee olevan perhettään.

Kye elää elämäänsä yhteiskunnan ulkopuolella: hän käy koulua yhden päivän, koska haluaisi oppia lukemaan "ja tietää, mikä numero tulee 29:n jälkeen", mutta ainoa koulupäivä on niin nöyryyttävä, että hän ei kouluun palaa. Kasvettuaan nuoruuteen Kye kokee onnistumisia ja pettymyksiä rakkaudessa, mihin myös romaanin dekkaritaso liittyy. Romaanin ryysyistä menestykseen -taso on osin ihanaa kuka tahansa pystyy mihin tahansa -höttöä, mutta sellaisena myös epäuskottava.

Kokonaisuudessaan Suon villi laulu on hyvä kesäkirja ja luontosuhdetta kuvatessaan myös ajankohtainen, mutta minun on vaikea nähdä, että tästä bestselleristä muodostuisi klassikkoa. Elokuva kuitenkin tietysti on tekeillä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."

WSOY 2020. 349 s.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä. 

Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:

"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."

Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi. 

Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?

Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:

"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."

Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.

Banksy. A Visual Protest @ Serlachius-museo, Mänttä

Banksyn näyttely Mäntän Serlachius-museossa on eittämättä yksi tämän kesän suosituimmista taidenäyttelyistä Suomessa. Näyttely esittelee Banksyn töitä monipuolisesti ja ennen kaikkea kontekstualisoi ne kiinnostavalla tavalla.

Serlachius-museo sijaitsee kauniissa miljöössä, ja myös sitä ympäröivässä puutarhassa voi nauttia taiteesta. Puutarhasta voi kävellä silaa pitkin pieneen saareen, jossa on esillä muun muassa eläinveistoksia. Taiteilijan nimi ei jäänyt mieleen, mutta eläimet ovat oivaltavia.

Myös itse museossa on muitankin näyttelyitä, esimerkiksi Jani Leinosen Totuus - The Truth. Leinosen näyttely koostuu muutaman työn kokonaisuudesta, ja se on ahdistavuudessaan vaikuttava.

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.