Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

Oliver Burkeman: Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät?

 

Siltala 2022. Suom. Urpu Strellman. 330 s. Nextoryn äänikirja, 8 h 25 min.

Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät? on ajattelemaan saavaa kuunneltavaa. Teoksen aloitusta ja lopetusta en pitänyt erityisen onnistuneina. Ne kehystävät teoksen sisällön sinänsä perustellusti siihen, että ihmisen elämästä merkityksellistä tekee juuri rajallisuus (teoksen nimikin tulee siitä, että mikäli eläisi 80-vuotiaaksi, elämän kesto olisi noin neljätuhatta viikkoa), mutta omaan makuuni kuolemapuhetta on aloituksessa ja lopetuksessa liikaa. Teoksen varsinainen sisältö eli muut luvut sen sijaan ovat inspiroivaa kuunneltavaa - tämäkin teos on sellainen, johon tekisi mieli palata kirjoitetussa muodossa myöhemmin, kuunneltu kun tuntuu olevan kiinni kuuntelemisen hetkessä eikä ainakaan itselleni jää kertakuulemalla mieleen sen pidemmäksi aikaa. 

Teoksessa on näkökulmia, jotka saavat miettimään omaa ajankäyttöä. Siinä pohditaan esimerkiksi prokrastinaation ja välttelemisen merkitystä ja niiden suhdetta pelkoon, tai sitä ajatusta, kuinka paljon tärkeämpää on tehdä itselleen tärkeitä asioita (vaikkapa tutkijan työtä) päivittäin sopiva tai vähäinen määrä kuin maanisesti hurahtaa yhdeksi päiväksi työn imuun ja sen jälkeen olla niin uupunut suorituksestaan, että pitää taukoa ja sen jälkeen tekemisen aloittamisen kynnys on taas suuri.

Neljätuhatta viikkoa ei ehkä sisällä uutta tai mullistavaa tietoa sinänsä, mutta sen esitystapa on helposti lähestyttävä eikä se sisällä tyhjiä lupauksia, vaan se antaa lukijalle itselleen tilaa pohtia omaa elämäänsä ja valintojaan. Ehkäpä näistäkin syistä teos nousi esimerkiksi New York Timesin bestsellerlistalle ilmestyttyään.

Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.