lauantai 31. lokakuuta 2015

Sam Mendes: Spectre

Uusimman James Bond -elokuvan Spectren ensi-ilta on ajoitettu halloweeniin ja pyhäinpäivään eikä syyttä, sillä elokuvan alkurymistely lähtee liikkeelle Meksikosta ja kuolleiden päivän juhlinnasta. Suuri osa elokuvasta on taattua Bond-tunnelmaa, mutta sävytettynä yllättävänkin yhteiskunnallisilla ja orwellilaisilla tunnelmilla, sillä tehtävä, jota Bond suorittaa, on kytköksissä tiedustelupalveluiden maailmanlaajuiseen fuusioon ja valvontayhteiskunnan ottamaan digitaaliseen harppaukseen. Yhteiskuntakriittisyys jää kuitenkin sivuosaan, kun elokuvassa keskitytään toimintaan, kuten kuuluukin.

Maisemat ovat hienoja ja puku- ja arkkitehtuuriloisto pääsee oikeuksiinsa kameratyöskentelyssä.

James Bond -elokuvat ovat perinteisestikin hyvin väkivaltaisia toiminnallisine rämistelyineen, näyttävine räjähdyksineen ja lähietäisyydeltä kuvattuine nyrkkitappeluineen, joita nähdään myös Spectressä, mutta Spectressä on myös sellaista väkivaltakuvausta, jota en olisi itse halunnut tällaisessa klassikkoelokuvajatkumossa nähdä: mukana on kidutuskohtaus, jonka äänitehosteet ovat suoraan hammaslääkärikäynniltä ja jonka visualisointia en itse halunnut katsoa.

Kokonaisuudessaan Spectre on kuitenkin hienosti toteutettua viihdettä, josta ehdottomasti nauttii näin pimeimpänä vuodenaikana.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Segovia, Espanja


Segovian kaupunki Espanjassa on vaikuttava päiväretkikohde Madridista, josta ajomatka kestää suuntaansa noin tunnin. Ahtaanpaikankammoisille retkikohde ei kuitenkaan ole suositeltava, sillä väliin osuu vuoristo, jonka läpi ajetaan usean kilometrin verran tunnelissa. Segovialla on pitkä historia, ja kaupungin silmiinpistävin monumentti onkin roomalaisaikana rakennettu akvedukti, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Akveduktin juurella on ravintola, joka on tunnettu paistetuista pikkupossuistaan ja joka on myös maailmanluokan julkimoiden suosiossa.


Akvedukti kulkee osin kaupungin alla, mistä merkkinä ovat katukiveykseen upotetut tunnukset.


Kaupungilla näkyy myös arabihistoria, sillä useat vanhankaupungin taloista on koristeltu ornamentein.

Segovian katedraali puolestaan edustaa pääosin goottilaista tyyliä. Ulkoa katedraali on varsin neutraalin näköinen, mutta sisältä se on yksi vaikuttavimpia kirkollisia rakennuksia, joissa olen käynyt.





Kamerani tehot eivät riitä tallentamaan katedraalin tunnelmaa, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ja korkeuksiin kohoava katto sekä rakennuksen keskellä seisovat urut ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.

Espanjalla on pitkä kulttuurihistoria, ja se näkyy kaikkialla Segoviassa niin roomalais- kuin arabivaikutteinakin. Segovian katedraalissa on näytillä useita keskiaikaisia virsikirjoja, jotka ovat hyvin vaikuttavia.


Katedraalin keskiosassa on puinen, yksityiskohtaisin kaiverruksin koristeltu tila, jossa uskonnollisten miesten oli tapana pitää kokouksia. Tilaa ympäröivät tuolit ovat samanlaista nostomallia kuin luentosaleissa, ja kullakin kirkollismiehellä oli vakituinen oma istumapaikkansa. Kokouksien tylsinä hetkinä heillä oli tapana kaiverrella milloin mitäkin tuoliensa alapintaan - joten voidaan sanoa, että ei maailma oikeastaan paljoa ole vuosisadoissa muuttunut.


Segovian linna puolestaan herättänee useimmissa länsimaista populaarikulttuuria tuntevissa näkijöissään kummaa tuttuuden tunnetta - olenko nähnyt tämän aikaisemminkin? Todennäköisesti, sillä Disneylandin linna on rakennettu tämän espanjalaisen esikuvansa mukaan.


Segovia on myös espanjalaisen rahanpainotaidon kehto. Tätä historiaa esittelee rahamuseo Real Casa de Moneda de Segovia.


Museossa on esillä vanhimpia säilyneitä kolikkoja ja se esittelee rahatalouden historiaa aina nykypäivään ja rahan virtualisaatioon asti. Esillä on myös vanhoja rahanpainokoneita, sillä ennen aikaansa museona rakennus palveli rahanpainamona.



Arabialaisen ja länsimaisen kulttuurin rinnakkaiseloa kaupungissa pääsee osuvasti ihailemaan San Antonion fransiskaaniluostarissa, jonka sisäkatot edustavat uskomattoman hienoa puuarkkitehtuuria.



Luostari on edelleen toiminnassa, mutta puuarkkitehtuuri asettaa joitakin rajoja sen käytölle. Esimerkiksi sisäpihaa ei voida pitää avoimena, kuten on tapana, sillä muutoin kattojen puukoristelut kärsisivät kosteudesta. Myöskin kynttilöiden sytyttäminen on tehty varsin moderniksi - sujauttamalla kolikon kynttelikkölaitteeseen saa sähkökynttilän syttymään.


Luostarin ruokaliutilan maalauset puolestaan saisivat Facebookin Taidevandalismi-ryhmäläiset intoutumaan estetiikallaan.


Niin kuin Segovian katedraalissa, myös San Antonion luostarissa on vaikuttava kokoelma keskiaikaisia koodekseja.


Madridin hälyä pakoon kaipaaville Segovia on unelmakohde, varsinkin jos tekee vierailun aikana, joka ei ole kuuminta turistisesonkia, sillä eritoten aasialaisia turisteja myöhäissyksylläkin on runsaasti liikkeellä. Kaupungin tunnelma on kuitenkin meditatiivisen rauhallinen ja maisemat ovat upeat.

Museo Taurino, Madrid

Madridin härkätaisteluareena Ventas on nähtävyys itsessään, vaikka härkätaistelua ei haluaiskaan nähdä. Vaikuttavinta on rakennus itsessään, jossa pääsee kuljeskelemaan niin katsomon kuin itse härkähietikonkin alueelle. Areenan kutsuminen museoksi on monellakin tapaa harhaanjohtavaa - ensinnäkin areenalla järjestetään härkätaisteluja edelleenkin ja toiseksi museon "näyttely" koostuu muutamasta puvusta sekä videosta, museokauppa puolestaan myy varsin samaa turistitavaraa kuin muutkin Madridin vastaavista liikkeistä.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015


Vuonna 2015 Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä, mikä näkyi varsinaisen ohjelman lisäksi nostoina kustantamojen esittelemässä kirjatarjonnassa sekä suurena venäjänkielisenä kirjaosastona hallin keskellä. Hoppuisesta aikataulustani johtuen en ehtinyt kuin piipahtamaan messuilla, mutta olipa silti mukavaa päästä haistelemaan kirjamaailman uusia tuulia!

maanantai 19. lokakuuta 2015

Yhteisessä sateessa - Kuusi unkarilaista runoilijaa



WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.

Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:

Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.

Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".

Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.

Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":

Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)

Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.

Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kalevan kansan sointuja - Runoja Sointulan suomalaisesta utopiasta


Savukeidas 2015. 84 s.

Savukeidas on uudelleenjulkaissut amerikansuomalaisen Sointula-ihanneyhteiskuntakokeilun asukkien runoutta valaisevalla esipuheella varustettuna. Alun perin runot julkaistiin vuonna 1903.

Kalevan kansan sointuja -kokoelman runot ovat kiinnostava puheenvuoro, joissa näkyy idealismi ja toisaalta sekä kansallistunteesta ammentaminen että Suomesta erottautuminen. Runot ovat perinteisiä ja mitallisia ja ne käyttävät pitkälti kansallisromanttista kuvastoa aina Väinämöisestä alkaen, mutta maisemakuvastossa pauhaa valtameri ja huojuvat palmut.

Vaikka runojen kuvasto on kansallisromanttista, sävy on usein kriittinen. Austin Mckelan runossa "En Suomehen palajakaan" kuuluu samoja sävyjä kuin nykyään Berliiniin muuttavan kulttuuriväen tai Lissaboniin muuttavien veropakolaisten puheessa: "Oon kolmasti Suomehen suuttunut, / Kun en voi minä viihtyä siellä. / Vapautt' ihanaista on puuttunut."

Martti Myrtin "Tullos aika" -runossa kuuluu poliittisuus ja on idullaan se, mikä Suomen sisällissodassa vyöryi pintaan: Myrtti kirjoittaa kansan nurkumattomasta kestokyvystä ja pappien petturuudesta mammonan edessä; veljesviha naamioidaan kansallisuuden aatteeseen, mutta kohotettu "ihmisyyden lippu" "kutsuu kansat jälleen liittohon".

Suosikkirunoilijakseni tässä kokoelmassa nousee Emil Hukkala, joka tuntuu erikoistuneen etuvokaalisiin runoihin. Hukkalan runo "Maailman yöt" käy säkeistöissään läpi erilaisia öitä ja niiden tunnelmaa käyttäen osuvasti hyväkseen äänteellistä kuviointia. Toinen suosikkini, "Ei valkene aamu", ei ole aivan yhtä etuvokaalinen, mutta maalailee ankean ajan ja kuitenkin uuden toivon tunnelmaa myös nykyihmistä koskettavalla tavalla - ja havainnollistaa samalla oivasti, miten kalevalaisuus näkyy niteen runoilijoiden sanavalinnoissa:

Ei valkene aamu synkeän yön,
Ei päivän koitar koita.
Ei tähtöä näy läp' pilvisen vyön,
Ei lintunen aamuna soita.

Ei valkene aamu, ei selkene yö,
Ei valon valta voita.
Ei salamakaan taivaalta lyöl
Ja aamun alkua soita.

*

Kerran valkenee aamu synkänkin yön,
Kerran päivän koitar koittaa,
Kerran tähtien valokin seestää yön,
Kerran lintuset aamua soittaa -
Kun kansat kahleensa poistaa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras


"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."


Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Pertti Anttonen & Matti Kuusi: Kalevala-lipas. Uusi painos.



SKS 1999. 336 s.

Kalevala-lipas on tietokirja, jonka voi kahlata kokonaisuudessaan läpi tai jota voi käyttää hakuteoksena. Kansalliseepokseemme Kalevalaan tutustumisessa Kalevala-lipas on avainasemassa: se kertoo olennaisia seikkoja niin Kalevalan sisällöstä ja juonesta kuin myös eepoksen synnystä, vastaanotosta ja merkityksestä kansallisen identiteetin rakentamisessa. Kirjassa on myös laajat luettelomaiset osiot, joissa kerrotaan muun muassa Kalevalan vaikutuksesta erilaiiin suomalaisiin taidemuotoihin. Uusi painos on vuodelta 1999, joten esimerkiksi teknologisista sovelluksista puhuessaan (...on ilmestynyt CD-ROM...) Kalevala-lipas on auttamattoman vanhanaikainen, ja luonnollisesti siitä puuttuvat myös viittaukset uudempaan Kalevala-aiheiseen taiteeseen.

Osin Kalevala-lipas on kirjoitettu hieman jähmeällä ja vanhanaikasella otteella (sellaisella, jolla kansalliseepoksestamme odotetaan kerrottavan), mutta esimerkiksi Lönnrotin työskentelyä Kalevalan parissa kuvataan viihdyttävästi, informatiivisesti ja rautalankamaisella selvyydellä. Kalevala-lippaan lukeminen paljastaa muun muassa, että Lönnrot ei koonnut (tai kirjoittanut) kahta Kalevalaa (1835/1849) vaan huomattavasti useamman version. Lönnrotin työskentelystä lukeminen on varmastikin terapeuttista tai kannustavaa kenelle tahansa, joka työstää jotakin itse ja pohtii samalla tekijyyden kysymyksiä kollaasitekniikan, intertekstuaalisuuden, kopioinnin ja plagioinnin välimaastossa.

Myös Kalevalan henkilöistä, juonesta ja rakenteesta Kalevala-lipas antaa selvän kuvan, ja kalevalaisten nimien historia on kiinnostavaa luettavaa.

Yllättävän kriittisesti Kalevala-lipas suhtautuu 1800-luvun kansallishengen nostattamisen ja luomisen prosessiin sikäli kun Kalevala oli osa sitä: teoksesta välittyy se, että vaikka Kalevalaa on sen olemassaolon ajan tavalla tai toisella tuputettu kansalle - muun muassa lukemisena kouluihin - kansa ei koskaan ole ymmärtänyt eeposta tai ottanut sitä omakseen; Kalevalan kieli on aina ollut tavalliselle kansalle vaikeaa ja vierasta, ja se on aina pysynyt kansalle etäisenä teoksena.

Kalevala-lipas on teos, jonka avulla Kalevalaan on helppoa tutustua ja joka avaa myös näkymiä suomalaiseen kansanrunouteen ja -kulttuuriin.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Muuttomiehet @ KOM-teatteri, Helsinki


Pidin todella paljon Juha Hurmeen Kansallisteatteriin ohjaamasta Europaeuksesta ja niinpä olin kiinnostunut näkemään KOM-teatterin Muuttomiehet, joka on myös hänen ohjaamansa. Tyylissä on paljon samaa: lavastus on pelkistetty ja tärkeintä on näytteleminen - eleet, ilmeet, äänenpainot: näyttelijöiden fysiikka ja läsnäolo näyttämöllä. Loistava on esimerkiksi sivujuoneen liittyvä kohtaus, jossa metsästetään eläimiä.

Muuttomiehet kertoo muuttamisesta. Meneillään on kolmen ihmisen muutto, tavaralaatikot lojuvat näyttämöllä. Muuton hoitavat "ammattilaiset". Mutta jo alusta alkaen on selvää, että kyse ei ole vain laatikoiden siirtelystä paikasta toiseen. Muuttomiesten näkökulmasta kyseessä ei ole mitään uutta: näytelmän edetessä paljastuu, että nämä "ammattilaiset" ovat olleet hoitamassa muuttoja historian hämäristä saakka - muuttomiehet muistelevat muun muassa sitä, kun Suomen rajaa muutettiin rajusti idästä länteen.

Muuttajillekaan prosessi ei ole niin yskinkertainen kuin aluksi vaikuttaa. Muuttolaatikoista pomppaa esiin odottamattomia muistoja: ihminen kantaa mukanaan esineitä, jotka ovat enemmän kuin itseisarvonsa. Suurimmasta laatikosta paljastuu muuttavan naisen kolmanneksi viimeisin ex, joka on kuollut vuosia sitten. Hänen matkassaan näytelmän katsojat kuljetetaan allegoriselle rinnakkaismatkalle Huippuvuorille - ja nainen kuljetetaan kohtaamaan entinen suhteensa sekä suhatutumisensa elämään.

Muuttomiehissä ei ole klassista punaista lankaa. Asioita näytetään, puhutaan turhuuksista ja olennaisuuksista ja otetaan hirveästi kantaa moneen suuntaan. Itse odotin Muuttomiehiltä selkeämmin rajattua kantaaottavuutta, mutta näytelmä kommentoi niin nykyteknologiaa, ympäristökatastrofeja, muistojen yleismaailmallisuutta ja ihmisen epäyksilöllisyyttä kuin talouskasvua, uskontoa ja suomalaisuuttakin ja on siinä sivussa vielä kriittinen sponsorointia ja mainontaa kohtaan.

Aineiksia on paljon ja monet niistä ovat hyviä, mutta tällainen tempoilu jätti minut katsojana lähinnä hämmentyneeksi. En odota, että näytelmä kertoisi vastausta douglasadamsmaiseen kysymykseen elämän tarkoituksesta, mutta saan irti enemmän sellaisista näytelmistä, joissa on selkeämpi temaattinen ydin. Muuttomiehistä jäi hämmentynyt ja tyhjä olo. Eikö elämässä loppujen lopuksi ole kysymys mistään?

maanantai 12. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma


"Hautajaisten jälkeen mikään ei palannut ennalleen, vaikka Norma halusi uskotella sen olevan mahdollista vielä siinä vaiheessa, kun hän jättäytyi vierasjoukon hännille ja livahti hautausmaan portille vievälle tielle."


Like 2015. 303 s.

Kun on lukenut Sofi Oksasen Norman, on hieman hämmentynyt olo: mitä tästä pitäisi ajatella? Onko hämmennys hinta siitä, että kirjailijan nimi kasvaa suuremmaksi kuin hänen teoksensa?

Norma on romaani, joka sekoittaa useita lajityyppejä: murhamysteeriä, identiteettiromaania, yhteiskunnallista romaania, satua ja synkkää kartanoromaania. Päähenkilö on Norma, nuori nainen, jonka äiti on kuollut hämärissä olosuhteissa. Norma on yksinäinen hahmo, jonka lähellä ei juuri ihmisiä ole. Viini ja lääkkeet Normalle sen sijaan maistuvat. Norman yksinäisyys johtuu pitkälti hänen erikoislaatuisuudestaan, jota kohti romaani zoomaa alussa varsin hitaasti, kenties pidentääkseen illuusiota realistisuudestaan: Norman hiukset kasvavat noin metrin päivässä.

Hiukset on avain romaanin satumaiseen ja yhteiskunnalliseen puoleen. Satuelementti on kirjoitettu mukaan sujuvasti. Suomalaisen kirjallisuuden realistisuuden uumoiltiin murtuvan Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -fantasiaromaanin (2000) voitettua Finlandia-palkinnon: onko nyt aika, kun aikuisten satua saa kirjoittaa uskottavasti ja yhteiskuntakriittisellä otteella? Normassa hiusten kautta astutaan ihmis- ja elinkaupan maailmaan, toisessa aiemmin syksyllä bloggaamassani romaanissa, Jani Saxellin Sotilasrajan unissa, puolestaan fantasiaelementti toimi näkökulmana nykyihmisen ahneuden ja pahuuden tarkastelemiseen.

Norma on toki myös avoimen feministinen romaani. Suoraviivaisin feminismipuhe on kirjoitettu Norman äidin suuhun: "Evoluutio ei ole kehittänyt naisia olleenkaan. -- Nyt naisilla on samat oikeudet [kuin miehillä], samat mahgdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät omiin taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti."

Viihdyttävästi kirjoittaminen on arvostettava taito, ja sen Sofi Oksanen osaa. Norma on nautittava lukuromaani - täysin käsittämätöntä lopetuista lukuun ottamatta. Lopetuksen voi perustella ainoastaan lajityypin näkökulmasta, mutta siitä huolimatta se vetää täysin maton kaiken sen alta, mitä romaanissa aiemmin on tapahtunut.