torstai 24. helmikuuta 2022

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 


"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

torstai 17. helmikuuta 2022

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 


"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

WSOY 2021. 544 s.

Kiinnostuin Meri Valkaman esikoisromaanista Sinun, Margot heti, kun luin siitä arvosteluja syksyllä. Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2021. Romaanin suomalaisperheen tarina sijoittuu DDR:ään, ja lähihistoriaan sijoittuva romaani, jossa pengotaan perhesalaisuuksien mysteeriä, herätti mielenkiintoni. DDR:ään liittyy mielestäni kiehtovia ristiriitoja: uskoa utopiaan, utopian epäonnistuminen ja se, mitä jäi jäljelle. 

Sinun, Margot liikkuu kahdella tai kolmella aikatasolla. On 1980-luku, jolloin suomalainen perhe (äiti Rosa, isä Markus ja lapset Vilja ja Matias) muuttaa Helsingistä Itä-Berliiniin isän lehdistökomennuksen myötä. On 2010-luku, jolloin aikuistunut Vilja lähtee Berliiniin selvittämään, mitä 1980-luvulla oikein tapahtui. Ja kirjeiden tasolla on vuosi 1989, kun Berliinin muuri murtui.

Aikatasot vaihtelevat ja niiden vaihteleminen tehdään lukijalle selväksi. Myös kerronnan näkökulma vaihtelee, tapahtumia kuvataan eri henkilöhahmojen kokemina. Romaanin vahvuus on Berliinin miljöökuvauksessa, etenkin 1980-luvun lopun alakulttuurien maailmaa kuvataan värikkäästi ja aistikkaasti. Muutoinkin romaanin vahvin osa on sen loppupuoli, kolmas osa, jossa aikatasot lähenevät toisiaan ja samanaikaisesti perhemysteeri tiivistyy ja Itä-Saksan romahdus konkretisoituu.

Romaanin alkupuolen kerronnan jännite ei toimi yhtä hyvin, vaan keskitytään toisaalta kuvailemaan 1980-luvun lapsiperhearkea, toisaalta 2010-luvun uusperheparisuhdekuvioita. Sanavalintojen tasolla en myöskään aina nauttinut romaanista: voidaan perustella, että lapsen kävelemistä kuvaillaan verbillä "tallustaa" tai "koikkelehtia", mutta vanhuksen "tallustaminen" tai aikuisen miehen "porhaltaminen" eivät mielestäni ole onnistuneita tyylivalintoja. Nämä toki ovat makuasioita.

Henkilöhahmojen tunnetiloja ja tulkintoja DDR:n romahduksen ja maailmankartalta katoamisen jälkeen ristivalotetaan hienosti: "Miedän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. - - Historiankirjoitukseen on vakiintunut ilmaisu 'Saksojen yhdistyminen', mutta minulle ja monille muille kyse oli ennemminkin DDR:n pakkoliittämisestä Saksan Liittotasavaltaan. Uudelle Saksalle eivät kelvanneet idän journalistit, opettajat eivätkä tutkijat. Sille eivät kelvanneet idän televisiokanavat, koulutusjärjestelmä tai muut instituutiot." Mitä jää jäljelle ihmiselle, jos kaikki, millä on ollut arvoa, merkitystä ja statusta, muuttuu yhdessä yössä arvottomaksi ja naurettavaksi? Tällaisia kysymyksiä käsitellessään Sinun, Margot on vahvimmillaan.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.


"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.