Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

 

Bazar 2015 / Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Rekiaho. Alkuteos Jinsei ga tokimegu katazuke no maho, suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying, 2011. 219 s.

Joulun alla luin kodijärjestämisklassikon: Marien Kondon KonMari-kirjan (tai kuten minulle paljastui: kirjoista ensimmäisen, tai ainakin siinä mielessä ensimmäisen, että tunnetuimman) Siivouksen elämänmullistava taika. Kirjassa on eittämättä jotakin kiehtovaa: ajatus siitä, että kodin järjestäminen saa elämänkin "järjestykseen", on houkutteleva. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttäväksi ja eittämättä siitä saa inspiraatiota tavaratulvakärsimyksen selättämiseen ja olennaisen kirkastamiseen, vaikka mikään minimalismin sanansaattaja Kondo ei vaikutakaan olevan. Kondon tunnettu kysymys on, "Säkenöikö se iloa?": mikäli vastaus on kyllä, tavara tulee säästää, mikäli ei, siitä tulee luopua. 

Ennen kuin säkenöivän ilon ja elämänmullistuksen äärelle päästään, Kondo kehottaa lukijaa visualisoimaan haluamansa elämäntyylin. Tämän on ymmärrettävästi tarkoitus auttaa siivoamisen punaisen langan löytymisessä. Elämäntyyli on elämäntavan manifestaatio, ja siltaa lukijan ihanne-elämäntyylistä kohti ihanne-elämäntapaa Kondo kehottaa kulkemaan miksi-kysymysten avulla: 

"Miksi haluat aromaterapiaa ennen maatamenoa? Miksi haluat kuunnella klassista musiikkia samalla kun joogaat? Jos vastaat: 'koska haluan rentoutua ennen kuin menen nukkumaan' ja 'haluan joogata, jotta saisin painoni putoamaan', kysy miksi haluat rentoutua ja miksi haluat laihduttaa. Ehkä vastauksesi ovat: 'en halua lähteä aamulla väsyneenä töihin' ja 'haluan laihduttaa ulkonäkösyistä'. Kysy jälleen kunkin vastauksen kohdalla: 'Miksi?' Toista nämä vaiheet kolmesta viiteen kertaa kaikkien kohtien osalta."

Miksi-kysymysten avulla lukija koetetaan saattaa ydinarvojensa äärelle, ja niiden äärellä Kondo esittelee aristoteelisen lopputuleman: "- - päädyt mutkattomaan oivallukseen: tavaroiden karsimisen ja säilyttämisen perimmäinen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi."

Kondo ohjaa karsimaan tavarat seuraavassa järjestyksessä: vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset (japaniksi "komono") ja lopuksi tavarat, joilla on tunne- ja muistoarvoa. Tavarat tulee käsitellä ryhmä kerrallaan (ei siis esimerkiksi sijainti kerrallaan) ja siten, että kaikki karsittavan ryhmän tavarat ovat kerralla esillä ja jokainen tavara otetaan vuorollaan käteen. Kondo kehottaa kiittämään jokaista esinettä, josta lukija päättää luopua: "Voit vapaasti sanoa: 'Kiitos, että tuotit minulle iloa, kun ostin sinut' tai 'Kiitos, että opetit, mikä ei pue minua' ja sen jälkeen päästää siitä irti." Kiittämisen merkitystä Kondo korostaa sellaisten esineiden kohdalla, jotka herättävät lukijassa tunteen, ettei hän voi "heittää niitä pois": "Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmästykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niistä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." 

Kondo on järjestämisen ytimen äärellä kiteyttäessään tavaroista luopumisen ja niiden kiittämisen seuraavasti: "Nyt paljastan salaisuuden: kodin järjestäminen on hauskaa. Kun puntaroit, millaisia tunteita sinulla on omistamiasi tavaroita kohtaan, kun poimit joukosta ne, jotka ovat jo tehneet tehtävänsä ja lausut niille kiitokset ja jäähyväiset, tarkastelet loppujen lopuksi omaa sisimpääsi. Kyseessä on siirtymäriitti, jolla aloitat uuden elämän." Tavaroista luopuminen kääntää katseen menneisyydestä tulevaisuuteen: "Kotimme tulisi palvella sitä ihmistä, joka meistä on parhaillaan kehittymässä, eikä sitä, joka olimme joskus menneisyydessä."

"Jos valintaprosessin aikana kohtaat jotain, mikä ei tuota iloa mutta josta et silti henno luopua, pysähdy hetkeksi kysymään itseltäsi: 'Onko minun vaikeaa heittää tätä pois, koska takerrun menneisyyteen vai koska pelkään tulevaisuutta?' Kysy näin kaikkien vaikeiden esineiden kohdalla. Silloin sinulle alkaa hahmottua, millaista kaavaa noudatat esineiden omistajana. Kaavoja on kolme: kiintymys menneisyyteen, turvallisen tulevaisuuden toivo ja näiden kahden yhdistelmä. On tärkeää ymmärtää suhteesi omistamiseen, koska se ilmentää elämääsi ohjaavia arvoja. Kysymys siitä, mitä haluat omistaa, on pohjimmiltaan kysymys siitä, miten haluat elää elämäsi."

Järjestämistä siirtymäriittinä Kondo tarkastelee myös kirjoittaessaan kodin järjestämisen olevan paras tie itseoivallukseen: "Tavaramme kertovat hyvin tarkasti, millaisia päätöksiä olemme tehneet tähän mennessä elämässämme. Kodin järjestäminen on myös tilannekatsaus. Se paljastaa, mistä aidosti pidämme."

Kiittämisellä tuntuu olevan myös synninpäästön funktio: jokaisella on varmasti esimerkiksi velvollisuudesta säilytettyjä tavaroita tai tavaroita, joihin on vahva tunneside ja joista on siksi vaikeaa luopua; toisaalta moni nykyihminen varmasti tuntee huonoa omatuntoa luonnon rajallisten resurssien tuhlaamisesta (millä viittaan tässä ylipäätään turhan roinan olemassaoloon, omistamiseen ja omistajuudesta luopumiseen). "Järjestäminen on läksiäisjuhla asunnosta poistuville tavaroille." Eli kiitos kaunis ja heippa vaan!

KonMari käsittelee siivoamista ja järjestämistä hyvin yksilökeskeisesti. Kaikki, mikä ei tuota iloa, "heitetään pois". Kondo kertoo asiakkaistaan, jotka ovat "heittäneet pois" niin-ja-niin-monta jätesäkillistä tavaraa ja neuvoo lukijaakin varaamaan runsaasti jätesäkkejä ulottuvilleen karsimista aloittaessaan. Tämä eittämättä särähtää korvaan: ehkäpä teoksen julkaisuvuonna luontoarvot eivät olleet vielä niin tärkeitä, ehkäpä "heittää pois" on vain kielikuva... toisaalta, nykypäivänä "kierrättäminen" tai "tavaroiden kiertoon laittaminen" tuntuu sekin monin paikoin olevan viherpesukielikuva yhtä lailla kuin "päästökauppa" tai "hiilijalanjäljen neutraloiminen": joillekin tavaroille varmastikin löytyy onnellinen seuraava omistaja, mutta rehellisesti sanoen osa tavarasta on silkkaa roskaa. Ja esimerkiksi lumppukeräys, jos sitä on, on toteutettu niin hämyisesti, etten itsekään tiedä, minne kannattaisi toimittaa ne vaatteet, jotka eivät takuulla tuota iloa enää kenellekään. Matonkuteitakaan ei voi loputtomasti tehdä.

No, takaisin Kondon metodien äärelle. On todettava, että myös Kondo tuo esille tavaroiden karsimisen aiheuttavan epämiellyttäviä tunteita: "Tavaroidensa kohtaaminen ja valikointi voi tehdä kipeää. Se pakottaa ihmisen kohtaamaan myös omat vikansa ja puutteensa ja menneisyydessä tekemänsä tyhmät päätökset. - - Omistamamme tavarat ovat todellisia. Ne ovat olemassa tässä ja nyt, menneisyydessä tehtyjen päätösten seurauksena." Järjestäminen näyttäytyy Kondolle siis identiteettityönä ja elämän ohjien omiin käsiinsä ottamisena. Ja koska kyse on suuremmista asioita kuin vain pölyjen pyyhkimisestä, Kondo korostaa jokaisen yksittäisen tavaran läpikäymistä yksitellen, jakamattoman huomion kohdistamista kuhunkin tavaraan: "- - vastustan sekä tavaran kasaamista että sen hävitämistä ilman asianmukaista harkintaa. Vasta kun kohtaamme tavaramme yksitellen ja koemme niiden herättämät tunteet, ymmärrämme kunnolla, millainen suhde meillä on niihin. Voimme suhtautua tavaroihimme kolmella tavalla: kohdata ne nyt, kohdata ne joskus myöhemmin tai karttaa niitä kuolinpäiväämme asti."

Vaatteiden karsimisen kohdalla Kondo tarttuu monen helmasyntiin, vaatekappaleiden alentamiseen kotivaatteiksi, ja kieltää moisen toiminnan: "Haaskaamista ei ole se, että heität pois epämiellyttäviä vaatteita, vaan se, että käytät niitä, vaikka yrität luoda ihanteellisen tilan ihanteelliselle elämäntyylille."

Tunnearvoesineiden läpikäyminen on vaikeinta, ja niinpä se on Kondon listan viimeisenä. Valokuvista Kondo toteaa: "Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty tapahtuma tai hetki. Tästä syystä niitä on katsottava yksitellen. Yllätyt, kuinka selvästi huomaat eron puhuttelevien ja yhdentekevien kuvien välillä." Kuvien tulvaa - varsinkin digiajassa - käsittelee myös Maria Stepanova romaanissaan Muistin muistolle. Vaikka kuvat ovat tärkeitä, ehkä niihinkin pätee vähemmän on enemmän -mentaliteetti.

Kondokin sivuaa nykyajan informaatiotulvaa: hän kehottaa esimerkiksi repimään teksteillä varustetut suojakelmut pakkauksista, mikäli niitä ei halua lukea uudelleen ja uudelleen, sillä "Kun poistat tarpeettomat visuaaliset ärsykkeet, jotka eivät tuota iloa, kodistasi tulee levollisempi ja viihtyisämpi".

Kun tavarat on karsittu, on aika laittaa ne paikalleen. Järjestämiseen, viikkaamiseen ja muihin säilytysratkaisuihin Kondo antaa yksityiskohtaiset ohjeet. Keskeinen ajatus kuitenkin on, että jokaiselle tavaralle pitää nimetä paikka. "Tavarat ovat mullin mallin vain kahdesta syystä: tavaroiden pois laittaminen on liian vaivalloista tai tavaroiden paikka ei ole selvillä." "Ihminen on onnellinen, kun hän saa oman tilan. Kun hän tuntee tilan omakseen, hän haluaa pitää sen siistinä."

Kondo kannustaa lukijaa tekemään omannäköisiään ratkaisuja, mikä perustelee myös subjektiivista ilon perusteella tehtävää valitaa säilytettävistä ja karsittavista esineistä: "Mutta älä keskity yksinomaan tavaroista luopumiseen tai niiden tehokkaaseen sijoitteluun vaan valitse esineitä, jotka tuottavat iloa, ja nauti elämästä oman mittapuusi mukaan."

Siivouksen elämänmullistava taika oli siis ristiriitainen lukukokemus. Yksilökeskeisyydessään se sivuuttaa kulutusyhteiskunnan kritiikin ja maapallon kestävyyden punnitsemisen. Toisaalta sen lopputulemana on elämä vähemmän mutta merkityksellisemmän tavaran keskellä - mitä voisi pitää myös kulutusyhteiskunnan tavoitteena. Ennen kuin tavoitetta voi kuitenkaan saavuttaa, täytyy kuitenkin "heittää pois" kaikki iloa tuottamaton. KonMarin bestseller-asemaan vaikuttaa varmasti myös se, että paitsi että teos ohjaa konkreettiseen toimintaan ylikulutuksen seurauksena koteihin kertyneen tavaravuoren taltuttamiseen, teos on myös suoraviivaista self helpiä. Elämäkin järjestyy ja sen merkitys kirkastuu, kun tavarat ovat järjestyksessä.

Fumio Sasaki: Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Artturi Nurmi. Japaninkielinen alkuteos Bokutachini, mou mono wa hitsuyou nai, 2015. Suomennoksen tukena käytetty myös englanninkielistä käännöstä Goodbye, Things. The New Japanese Minimalism, 2017. 229 s.

Minimalismi- ja järjestelykirjallisuuden lukemisessa on oma rentouttava, hypnoottinen vireensä. Moni lukemistani teoksista - kuten Teemu Kunnon Minimalismi - tuntuu rakentuvan kirjoittajan kokemukselliseen tunnustukseen elämänmuutoksen välttämättömyydestä ja sen toteuttamisesta, ja lopussa kerrotaan, kuinka uusi elämä on monin tai kaikin tavoin parempi kuin vanha entinen, ja kannustetaan lukijaa tekemään samoja - mutta tietenkin aivan omia ja omaehtoisia - ratkaisuja elämässään. Niihin kirja antaa paitsi esimerkkitarinan myös konkreettisia ohjeita.

Fumio Sasakin Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi on juuri tämän genren kirja. Teoksella on varmastikin kirjoittajalleen suuri merkitys, mutta genrensä edustajana Sasakin teoksesta ei jää lukijalle kovinkaan mullistunutta tai muutosvoimaista oloa. Ihan leppoisaa luettavaa Hyvästit tavaroille on, mutta varsin kertakäyttöisestä teoksesta on kyse. Teoksen mieleenpainuvinta antia on Steve Jobsin nimiin laitettu sitaatti: "Olen tekemättä jättämisistämme yhtä ylpeä kuin tekemisistämme."

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

 

Otava 2021. Nextory 7 h 40 min.

Silja Liukkosen esikoisromaani Vippi-ihmisiä on kertomus päähenkilön pitkittyneestä nuoruudesta ja päihde-elämästä Helsingissä. Kolmikymppinen nainen asuu kämppiksensä Marian kanssa Itä-Helsingissä, ja päivät kuluvat aineisssa hilluessa kotona ja kaupungilla. Väärältä ihmiseltä Vaasankadun baarissa pöllitty lompakko toimii yllykkeenä tehdä elämänmuutos, joka ei kuitenkaan ole helppo juttu. Koska päihde-elämää on jatkunut pitkään - tavallaan aina -, häivähdyksiä elämänmuutoksesta on ollut jo aiemminkin. Hyviäkin päihdehetkiä on, mutta mukaan mahtuu myös paljon huonoa.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös ystävyys, perhe ja rakkaus. Vippi-ihmisiä on otteessan pitävä lukukokemus, joka aihepiiristään johtuen muistuttaa myös nuortenromaania. Päähenkilö kuitenkin on selkeästi aikuinen ainakin ikänsä puolesta, joten romaani kuvaa pikemminkin elämäntapaa (tai elämänvalintoja, jos niiden ajatellaan olevan valittavissa olevia asioita) kuin ikävaihetta.

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet

 

Johnny Kniga 2021. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Männen i mitt liv. Nextory 4 h 55 min.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet on vaikuttava lukukokemus. Päähenkilö Sonian elämästä kerrotaan hänen miessuhteidensa kautta nuoruudesta keski-iän kynnykselle. Kuten romaanin kansi vihjaa, miehet nimetään numeroin: jollakin tavoin he ovat Sonian elämän ranka tai kehikko. 

Romaanissa kerrotaan seksistä runsaasti ja suorasanaisesti, eikä seksi useinkaan ole kaunista tai päähenkilö ei useinkaan nauti siitä. Elämäni miehet ristivalottaa naiseutta: toisaalta Sonia toimii pitkälti ikään kuin miehisen mallin mukaan harrastaessaan runsaasti seksisuhteita, toisaalta Sonia näyttäytyy hyvin haavoittuvaisena ja yksinäisenä ihmisenä, joka ei onnistu kohtaamaan ihmisiä aidosti tai ihmiset eivät pääsääntöisesti jostain syystä rakastu häneen, vaikka hän rakastuisi heihin.

Alussa romaani tuntuu hulvattomalta, mutta miesjatkumon vain jatkuessa Sonian tarina muuttuu ahdistavaksi. Romaani on kerrottu preesensissä, mikä lisää kerronnan intensiteettiä. Vaikuttavuutta puolestaan lisää toteava kerrontatapa: kerrottiinpa päähenkilön tekemisestä tai tunteista, kumpiakaan ei moralisoida tai arvoteta. Romaani ei ikään kuin anna minkäänlaisia vastauksia vaan vain näyttää päähenkilön elämää.

Elämäni miehet on Rönnow Pessahin esikoisromaani. Jään odottamaan hänen seuraavaa teostaan ja sen suomennosta!

Adam Grant: Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Tuikku Ljungberg. Alkuteos Think Again: The Power of Knowing What You Don't Know, 2021. 400 s.

Psykologi Adam Grantin kirjoittama tietokirja Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito on kiinnostava puheenvuoro ajattelutaidoista ja oppimisesta. Grant kirjoittaa helposti lähestyttävää tekstiä, jossa on runsaasti esimerkkejä. Mieti vielä -teoksen pääviesti tuntuu olevan se, että asioita kannattaa aina miettiä uudelleen, olla valmis luopumaan vanhoista ajattelumalleistaan ja katsomaan asioita uusista tulokulmista. Vain se on oppimista ja mahdollistaa uuden - ei vanhoissa, joskus opituissa ja joskus paikkaansa pitäneissä ajatusmalleissa ja tiedoissa pysyminen.

Haukankierros & Punarinnankierros @ Nuuksion kansallispuisto, Espoo

Nuuksion kansallispuiston merkityt rengasreitit toimivat mainioina päiväretkiluontokohteina myös marraskuussa. Kansallispuistossa oli varsin paljon väkeä, mutta näillä kompakteilla rengasreiteilläkään ei tarvinnut kävellä jonossa, vaikka vastaantulijoita ja ihmisiä kyllä riittikin. Korona-ajan luontokohteiden suosiosta lukiessani odotin pahempaakin ruuhkaa.

Haukankierros on 3,7 kilometriä pitkä, sinisin opastein merkitty rengasreitti, joka kulkee kuusikkomaisessa, monin paikoin kallioisessakin maastossa. Aurinkoisena loppusyksyn päivänä reitin loppupään alhossa kasvavat koivut höyrysivät upeasti kuurassa auringon säteissä - mutta kameraan tuo valkoinen huuru ei tallentunut:

Punarinnankierroksella (2,4 km) oli yllättäen väljempää kuin Haukankierroksella, vaikka reitin nuotiopaikalla olikin kovasti väkeä. Punarinnankierros oli lähes kokonaan leveää polkua, miltei kävelytiemäistä reittiä metsässä, ja se on merkattu punaisin tunnistein.

 

Pienemmissä lammissa oli jo ohut jääpeite.

Pintaremontti @ Kansallisteatteri, Helsinki

Pintaremontti-näytelmä perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin ja on oivallinen, kepeä mutta koskettava draamakomedia, jolla on hyvä korkata koronan kokoinen teatterissakäymisen aukko. Moni muukin on ollut samaa mieltä, sillä loppusyksyn näytännöissä ei enää liiemmälti ollut tilaa.

Pintaremontti kertoo ihmissuhteista, ja remontti itsessään jää hyvinkin muutaman repliikin mittaiseksi kielikuvaksi. Näytelmän keskushenkilö on 39-vuotias Sami, ja muita tärkeitä hahmoja ovat hänen lapsuudenperheensä ja ystävänsä sekä hyvinvointibloggaaja-podcastaaja Sini, jonka somesisältöjä Samin sisko Hanna seuraa.

Kaikki Pintaremontin hahmot etsivät suuntaa elämässään. Sami yrittää löytää sen oikean, Hanna yrittää saada lapsen, Samin isä on juuri kuollut ja Samin äiti koettaa oppia elämään uudessa tilanteessa. Toinen Samin ystävistä hoitaa yksin kolmea lasta, koska vaimo on masentunut ja poissa arjesta. Toinen ystävä tekee liikaa töitä ja on lisäksieronneiden vanhempiensa omaishoitaja.

Pintaremontti siis koomisessa valossa elämän erilaisia vaiheita ja niiden kipupisteitä, joita on näytelmässä siinä määrin, että kuka tahansa aikuiskatsoja voi löytää näytelmästä samastumispintaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

S&S 2021. Suom Katriina Huttunen. Nextory, 3 h 1 min.

Tove Ditlevsenin pienoisromaani Lapsuus on omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta 1930-luvun Kööpenhaminassa. Romaani koostuu tuokiokuvista, joista muodostuu jatkumo, jota sävyttää päähenkilön kokemus erilaisuudesta ja erillisyydestä.

Toven lapsuudenperhe on köyhä työläisperhe. Tovella on äiti, isä ja isoveli. Varsinkin suhde äitiin on kompleksinen, mutta isäkin jää etäiseksi: vaikka isästä välittyy ajoittain lämpö Tovea kohtaan, isä ei kykene ilmaisemaan tunteitaan tyttärelleen. Suhde isoveljeen on varhaislapsuudessa etäinen, mutta lämpenee myöhemmin.

Tovella on lapsuudessaan yksi ystävä, Ruut, jonka seurassa hän kokee erilaisia seikkailuja ja josta hän pitää, mutta myös suhteessa Ruutiin Tove tunnistaa erilaisuutensa. Toven erilaisuudenkokemus liittyy hänen herkkyyteensä ja runojen kirjoittamiseen - muut työläiskorttelin ihmiset ovat ronskimpia ja heidän elämänsä kiinnittyy enemmän konkreettiseen arkeen. Ruut on tästä elämästä äärimmäinen esimerkki, sillä hänet on adoptoitu ja hän on rohkea ja villi. Tove tunnistaa Ruutissa "kadun elämän", jota hän ei itse edes työläistaustansa vuoksi edusta. 

Lapsuudessa kirjoitetaan lapsuudesta sillä tavoin universaalisti, että vaikkei lukija olekaan elänyt samaan aikaan ja samassa paikassa kuin romaanin päähenkilö, kokemus on tunnistettava. Romaanissa käsitellään paitsi perhesuhdedynamiikkaa ja erilaisia lapsuuden tapahtumia, myös lapsuuden herättämiä tunteita. Lapsuus on tiivis ja intensiivinen pienoisromaani, jonka kerronnassa ja kielessä on kuulautta. Romaani on alun perin 1970-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäinen osa - nyt täytyy vain odottaa muiden osien suomentamista.

Cary Joji Fukunaga: No Time to Die

Uusin James Bond -elokuva, No time to Die (2021), on viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, eikä liki kolmituntinen pituuskaan lopulta ole liikaa. Tarinaan on kirjoitettu myös syvyyttä, ja se tuntuu erään aikakauden lopulta. 

Takaa-ajokohtaukset ovat bondmaisen koukuttavia: samanaikaisesti postikortteja, jotka sijoittuvat maailman eri kolkkiin, ja Q:n luomien viihdyttävien teknologisten ihmeiden esittelyä.

No Time to Dien pääpahis on Lyutsifer Safin, joka paljastuu Bondin antagonistiksi niin työtehtävän kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla. Pääpahikselle tyypillisesti Safinin tukikohta on ankea teknologiabunkkeri syrjäisellä saarella. Eläköitynyt Bond asustaa elokuvan alussa trooppisella saarella, mutta työn imu on niin voimakas, että hän ei voi olla palaamatta agenttihommiin.

Itse juoni heijastelee nykyhetkeä, sillä Safin rakentaa biologista dna:han pohjautuvaa asetta, jonka prototyypin hän on varastanut (niin mistä...). 

Daniel Craigin esittämä Bond on edelleen supermaskuliininen sankarihahmo, mutta hahmoon on kirjoitettu myös pehmeyttä, ja sänkyyn Bond ei pääse (eikä ehkä pyrikään) kaikissa tilanteissa, joissa hän naishahmoja kohtaa. Naisille on elokuvassa kirjoitettu perinteistä Bond-rämistelyä enemmän ruutuaikaa.

Ravintola Davai davai, Helsinki

Uusin Ville Haapasalon luotsaama ravintola, Davai davai, on neuvostoliittohenkinen paikka ydinkeskustassa. Sisustus on lämminhenkinen, samanaikaisesti elegantti ja kodikas yhdistelmä nostalgiaa ja kitschiä. Esimerkiksi naistenhuoneen tekokukkarunsaus puhutteli.

Listalla on tarjolla niin venäläisen, georgialaisen kuin ukrainalaisenkin keittiön herkkuja, ja myös juomalista on rakennettu entisen Neuvostoliiton alueelta tuoduista juomista. Alkuruoaksi nautitut borssikeitto ja georgialainen salaatti olivat sopivan kokoisia, ja pääruoan blinipaletti täyttävä ja herkullinen.

Taustalla soi venäläinen popmusiikki ja pöydistä kantautui puheensorina. Davai davain tarjoilijat ovat täyttä timanttia: palvelu on samanaikaisesti asiantuntevaa, mutkatonta ja lämminhenkistä, ja toisin kuin joissakin ruokaravintoloissa, täällä asiakasta ei kiirehditty siivoamaan pois pöydästä heti, kun lautanen oli tyhjä. 

Nyt täytyy siis sanoa, että Davai davaissa on konsepti kohdillaan joka piirtoa myöten, toisin kuin kokemukseni mukaan Haapasalon toisessa Helsingissä sijaitsevassa ravintolassa, Purpurissa. Edullinen ravintola Davai davai ei ole, mutta kylläkin hintansa väärti - paikka, jonne tulee mielellään toistekin.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Ravintola Junk y Vegan, Helsinki

Loppusyksystä Kallioon avautui Junk y Vegan -ravintola, ja se on tervetullut lisä alueen ravintolatarjontaan. Miljöö on rento ja välitön, ja ravintola on sopuhintainen. Listalla on pikkupurtavaa, burgereita, tacoja, flättileipiä ja bowleja - ja luonnollisesti kaikki on vegaanista, mikä tekee ravintolasta helpon käyntikohteen seurueen kuin seurueen kanssa, kun erityisruokavaliokysymysten kanssa ei tarvitse kamppailla joka ruokalajin kanssa erikseen.

Parin testauskerran jälkeen voi todeta, että burgerinälkään paikka on oivallinen. Burgereissa on sopivasti erilaisia vaihtoehtoja ja ne ovat ruokaisia ja herkullisia - tosin lisäksi kannattaa tilata ranskalaiset ja jokin dippi. Flättileivät näyttivät ruokaisilta, mutta ainakin meillä ne olivat jääneet raaoiksi. Myös tacoannos oli hyvä.

Rosa Liksom: Väylä

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähileistä vettä."

Like 2021. 266 s.

Rosa Liksomin romaani Väylä sijoittuu Lapin sodan loppuun ja kertoo väylänvarren ihmisten evakkomatkasta Ruotsiin sodan hävitystä pakoon. Päähenkilönä on nuori tyttö, jonka tehtävänä on kuljettaa perheen karja Ruotsiin. Sairasteleva äiti on lähtenyt sedän kanssa edeltä, ja tytön pitää löytää äiti. Ajan- ja paikantuntu välittyvät voimakkaasti. Väylä on kirjoitettu meänkielellä, jonka maailmaan pääsee yllättävän vaivattomasti, vaikka alkuun lukeminen onkin hitaampaa. 

Romaanissa on paljon yleiskuvausta siitä, mitä tyttö näkee ympärillään. Elävä esimerkki tästä on kohtaus, jossa evakot saapuvat lautalla joen yli Ruotsin puolelle:

"Lautta jyshäytti rantaan. Uuen kotomaan rantatörmä näyti samalta ko vanha. - - Rannassa oli samanlainen räime ja häslinki ko oli ollu sielä, mistä lähimä: nauat mylvit, hiehot kiljuit, muu karja kraaku kukin omala kielelänsä. Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynä, toiset muuten vain, jokku laukoit häissään ympähriinsä. Siinä oli liikutuksessa heijaavia hurskaita ja klenkkaavia tuhlaajapoikia, jokka olit päässeet oikein luvan kanssa ulkomaile ja saatoit aatela, että jäävät tänne valhmiiksi katetun pöyän äähreen. Oli levottomia puolipäisiä leinejä, kohtalon käsiin heittäytyhneitä jurnuttelijoita, seikkailuninnosta väriseviä minua vanhempia tyttäriä ja uuen näkemisen riemussa hehkuvia, utelihaan sorttisia lehmipiikoja, semmosia ko mie itte. Rivistö paikalisia lottia seiso siivona sivussa. Niitten esiliinat ja hilkat hohit vitivalkosina."

Karja on romaanissa keskeisessä osassa, sillä se on pakomatkan aikana tytön perhe. Luontoa ja eläimiä kuvataan romaanissa tasaveroisina ihmisen kanssa, ja yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi kuin ihmisiäkin:

"Ilona, Kerttu, Pirkko, Sisko ja Liina, jonka olinpaikkaa en tieny, olit pieniä ja sitkeitä lapinlehmiä, jokka olit ajoitten saatossa tottuhneet nälkhään ja janhoon. Periaatheessa, muttei juurikhaan käytänössä. Ehkä net kohtasit kärsimyksen piirun verran laimeammin ko muut nupopäiset suomenkarjan lehmät ja sarvipäät, joita oli vain kaksi yhessä äverihäässä talossa. Meän lehmät on kestäviä ja luonteelthaan lempeitä. - - Hiehot Soma ja Kielo on puoliverisiä lapinlehmiä, miitten tulevat vasikat on varttisia elikkä enempi jo tavallista suomenkarjaa. Janne on puhasrotunen lapinsonni. Soon periny äitinsä rohkeuen, viissauen ja älynlahjat, isältänsä sopusuhtasesti kaartuvat turvan ja vaaleanruskean täplikhään nahan, missä on häivähys punasta."

Väylä kertoo samastuttavasti pakolaisuudesta ja tilanteesta, joka ei ole ihmisten omissa käsissä, vaikka yksilö aina jossakin määrin pystyykin vaikuttamaan omaan toimintaansa. Vaikka evakkomatka ja historiallinen tilanne ovat kaoottisia ja köyhyys on käsinkosketeltavaa, Väylä ei ole synkkä romaani. Elämässä on aina tasoja, jotka eivät näy päällepäin ja ihmisen sisäinen kokemus ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta:

"Huljuttelin jalkoja jääkylmässä jokiveessä niin kauon, että niistä meni tunto. Löin sukat täytheen ratamoitten lehtiä ja vein monot jalkhaan. Nousin joenpelkalta takassin tiele, ohjastin askelheet auringon mukhaan ja jatkoin matkaa etehlään, kohti äitin mahollista olinpaikkaa. Minun pitkä, laiha ja jotenkin huvittava varjo kulki minun takana. Mulla oli hyä ja vaphauen täyteinen olo, jotenki melkein juhlava. Aattelin niitä kirkuvia kultapiiskuja, lakkipäisiä oravia ja päätin, että se kaikki on minun ommaa salhaista maailmaa. Semmosta, josta ei voi eikä kannata puhua kellekhään. Kummallisinta siinä oli se, että tunsin itteli ko uuesti syntyhneeksi. Ahistus, pienuus ja katkeruus Settää ja äitiä kohtaan helppasit ja kaikki mennyt ja tuleva näytit ittensä kirkhaassa ja selkeässä valossa. Tallustelin ikivanhoja kinttupolkuja pitkin. Niitä riitti. Puuskittainen tuuli toi matkassansa mustenevan yön. Ko en ennää juurikhaan erottannu polkua mettiköstä, pistelin ryteikhöön, tehin ittele risuista pesän ja nukahtin heti. Nukuin ko kuolu. Unia näkemättä."

Pakomatkan kaoottisuus vaihtuu evakoleirin todellisuuden kuvaukseen ja romaanin päähenkilön henkilökuva syvenee, kun hänen äitisuhteestaan ja äidistään paljastuu lisää. Romaanin päähenkilö vaikuttaa olevan maailmassa varsin yksin eikä hänellä ole erityisen läheisiä ihmissuhteita. Tästä johtuen luonto ja eläimet nousevat keskeiseen rooliin ja tyttö kokee yksinäisyyttä vain joinakin hetkinä.

Paitsi että Väylä on historiallinen, muutosta kuvaava romaani, pakolaisuuskuvaus on tälläkin hetkellä kipeän ajankohtainen aihe, josta Väylä antaa yhden tulkinnan. Paluu kotiinkin näytetään ristiriitaisessa valossa, sillä moni asia on muuttunut ajalta ennen evakkoon lähtemistä ja muuttuu vielä paluun jälkeenkin. Sota hajottaa kylien ja elinkeinojen lisäksi yksilöitä ja perheitä ja asettaa ihmiset väistämättä uuden alun eteen. Väylä on tänä vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.

Helsingin kirjamessut 2021 @ Messukeskus

Helsingin kirjamessut järjestettiin ensimmäistä kertaa koronan aikana livenä Messuhallissa lokakuussa 2021: ja kylläpä oli mukavaa! Oli ihanaa pitkästi aikaa kierrellä näytteilleasettajien pöytiä, selailla kirjoja, tehdä löytöjä, nähdä tuttuja, kuunnella haastatteluja ja nauttia messutunnelmasta.

Verrattuna vuoden 2019 ja aiempiin kirjamessuihin tilat olivat viihtyisämmät. Suuressa messuhallissa oli huomattavasti enemmän erilaisia istumapaikkoja siroteltuna ympäri aluetta, mikä toisaalta rauhoitti tunnelmaa ja toisaalta pidensi ainakin omaa messuilla viettämääni aikaa. 

Päälava Senaatintori oli siirretty omaan halliinsa ravintolakanjonin toiselle puolelle. Aluksi epäilin, löytääköhän yleisö sinne ollenkaan, kun se oli niin erillään. Mutta vielä mitä, ratkaisu oli loistava! Päälavan takaosassa oli kahvila ja sen toisesta sivusta alkoi Viinikylä (eli viini- ja ruokamessualue), jonka pöydistä pystyi myös seuraamaan päälavan ohjelmaa. Tila oli pääosin sisustettu tummaksi ja valaistus oli hämyisempi. Näin tilasta - vaikka tila olikin iso - syntyi intiimi vaikutelma, ja tunnelma oli pikemminkin kulttuuritapahtumamainen, ei niin markkinatunnelmainen kuin näytteilleasettajien puolella isossa hallissa. Senaatintorin ohjelmaa seuratessa tuntui, kuin olisi ollut kulttuuriklubilla.

Seurasin messuilla joitakin kirjailijahaastatteluja. Mieleenpainuvimpia olivat Anja Snellmanin ja Hanna-Riikka Kuisman haastattelut. 

Anja Snellmania haastateltiin Senaatintori-lavalla hänen uusimmasta romaanistaan Kaikki minun isäni. Romaani on omaelämäkerrallinen ja keskittyy kertomaan isän alkoholismista. Haastattelussa Snellman toi kiinnostavalla tavalla esiin sitä, kuinka hän kirjoittaessaan halusi käsitellä paitsi isäänsä, myös alkoholismin varjoa ylipäätään, se kun tuntuu olevan Suomessa läsnä niin monen ihmisen elämässä ja niin monessa perheessä.

 

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 40 vuotta Snellmanin esikoisromaanin Sonja O. kävi täällä (1981) julkaisemisesta, ja haastattelussa keskusteltiin myös esikoisromaanin vastaanotosta sekä Snellmanin urasta kokonaisuudessaan.

Hanna-Riikka Kuisma kertoi Punavuori-lavalla uusimmasta romaanistaan #Syyllinen. #Syyllinen käsittelee nykymaailman ilmiöitä, kun sosiaalista mediaa, vaikuttajuutta ja cancel-kulttuuria. Kuisma asetti haastattelussa #Syyllisen omassa tuotannossaan samaan temaattiseen jatkumoon edellisen romaaninsa, Kerrostalon, kanssa. Kerrostalo on vaikuttava lukukokemus: kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että sitä ei malta laskea käsistään, ja kun kannet lopulta sulkee, teoksen maailma ja henkilöhahmot jäävät mieleen vaivaamaan pitkäksi aikaa. Kuisma kontekstualisoi uutta romaaniaan mielenkiintoisesti myös suhteessa muihin teoksiin: hän kertoi romaanin heijastelevan nuorena lukemiensa teosten, kuten Sartren Inhon tai Goethen Nuoren Wertherin kärsimysten maailmaa - paitsi että #Syyllisen päähenkilö on nelikymppinen nainen.

Sekä Kaikki minun isäni että #Syyllinen menevät pukinkontin toiveisiini tälle joululle. Molemmista romaaneista on tänä syksynä julkaistu arvio Helsingin Sanomissa: "Anja Snellmanin omaelämäkerrallisessa romaanissa näkyy alkoholisti-isän jättämä varjo - Inhorealistinen teos osuu" Kaikki minun isäni -romaanista ja  "Nelikymppinen nainen haluaa influensseriksi mutta haksahtaa pyramidihuijaukseen - Hanna-Riikka Kuisman taitava romaani kertoo hauraasta minuudesta" #Syyllisestä.

Teemamaata vuoden 2021 messuilla ei ollut, vaan teemana oli dialogi. Dialogi on niin abstrakti ja laaja teema, etten osannut messukävijänä tulkita tai havainnoida sen olemassaoloa erityisesti. Ehkäpä teemamaa on sen verran konkreettisempi teemaksi, että sen voi helpommin huomata. On vaikea sanoa, liittyykö abstraktimman teeman valintaan koronan tuomat rajoitukset ja vaatimukset, vai onko kyseessä pitkäkestoisempi muutos.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

Tammi 2021. Suom. Helene Bützow. Nextory 11 h 33 min.

Pidän paljon Haruki Murakamin tyylistä: esimerkiksi Komtuurin surma ja Kafka rannalla ovat viehättäviä, järkälemäisiä romaaneja, joiden maailmasta ei tee mieli poistua. En ole lukenut Kazuo Ishiguroa aiemmin. Klara ja aurinko on ensimmäinen romaani, jonka häneltä kuuntelin, ja ihastuin Ishiguron tyyliin saman tien. Murakamin ja Ishiguron kerronnassa on jotakin samanlaista: romaaneissa ei ikään kuin tapahdu erityisen paljoa tai tapahtumat ovat pieniä, mutta niiden vaikutus henkilöihin on suuri. Ehkä tässä juuri piilee heidän romaaniensa vetovoima.

Klara ja aurinko -romaanin päähenkilö on robotti, keinoystävä nimeltä Klara. Romaani sijoittuu määrittelemättömään lähitulevaisuuteen: maailma on hyvin samankaltainen kuin nykymaailma - ihmiset asuvat taloissa, käyvät koulua tai töissä, ajavat autoilla ja käyttävät älypuhelimia - oikeastaan ainoa merkittävä ero nykymaailmaan on kehittynyt robotisaatio ja se, että lapsia "muunnellaan" eli heidän geenejään manipuloidaan, jotta heidän kykynsä ja kapasiteettinsa olisi parempi. Keinoystävä-robotit on kehitetty lapsia varten: syynä vaikuttaisi toisaala olevan lasten kehityksen tukeminen, toisaalta yksinäisyysongelman ratkaiseminen. Ja yhtä lailla kuin kaiken teknologian kehityksen taustalla, keinoystäviä tunnutaan hankittavan perheisiin myös samasta syystä, kuin miksi ihmiset nykyäänkin hankkivat teknologiaa: uudet vempaimet viehättävät, teknologia ja tavarat ylipäätään kiinnostavat ihmisiä.

Romaanin alussa Klara viettää "elämäänsä" keinoystäviä myyvässä kaupassa - hän on siellä myytävänä. Jo alkuasetelmasta huomaa romaanin käsittelevän suuria, eettisiä kysymyksiä, jotka ilmenevät eri aikoina eri tavoin. Koska kerronta suodattuu Klaran kautta, lukija pohtii väistämättä kysymyksiä tietoisuudesta, tajunnasta ja minuudesta toisaalta suhteessa keinoälyn olemukseen, toisaalta suhteessa ihmisyyteen. Näin Klaran asema herättää ajatuksia myös esimerkiksi orjakaupasta ja sen eri muodoista menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Kun Klara ostetaan kaupasta erääseen perheeseen, lukija pääsee tutustumaan romaanin keskeisiin ihmishenkilöhahmoihin ja heidän välisensä suhteet paljastuvat pikkuhiljaa. Kuoleman- ja muutoksenpelko ovat inhimillisiä asioita, jotka näkyvät ajassa kuin ajassa, mutta se, kuinka pelkoja kohdataan tai millaisia ratkaisuja niihin haetaan, vaihtelee. Klara ja aurinko -romaani käsittelee näitä pelkoja ja pohtii, millaisia toimintamalleja tulevaisuus tarjoaa - ja mitä eettisiä ongelmia niihin voi liittyä. Hyvän ja pahan tematiikka ylipäätään on romaanin keskiössä.

Robottien inhimillistyminen ja se, kuinka teknologia korvaa ihmisiä, ovat asioita, joita jo nykytodellisuudessa kohtaamme. Klara ja aurinko saa lukijan pohtimaan omaa suhdettaan robotisaatioon, mihin robottipäähenkilön kautta suodattuva kerronta tuo oman lisänsä: ainakin itse lukijana huomasin kiintyväni päähenkilöön, vaikka kyseessä on robotti.

Koska Klara ja aurinko -romaani käsittelee puhuttelevasti syvimmiltään ikiaikaisia, suuria teemoja, on helppoa kuvitella sen saavuttavan klassikon aseman.

Eevi Minkkinen: Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi

 

Otava 2020. Nextory 4 h 32 min.

Eevi Minkkisen tyyli kirjoittaa itseapuhenkistä populaaripsykologiaa on helposti lähestyttävä ja samastuttava. Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi käsittelee nimensä mukaisesti vuorovaikutusta ja identiteettiä sekä niiden syvempää ymmärtämistä eritoten parisuhteen kontekstissa. 

Teoksessa käsitellään paljon esimerkiksi eri kiintymyssuhdemalleja, joiden avulla tehdään näkyväksi, miksi suhteet eivät aina toimi tai miten ihmiset tunnistavat ja ruokkivat toisissaan erilaisia kiintymyssuhdemalleja. Teoksen konkreettiset esimerkit havainnollistavat hyvin arjen ilmiöitä ja niiden avulla pystyy tarkastelemaan omaa ja lähipiirinsä ihmisten toimintaa.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

 

Atena, 2017. Nextory 7 h 22 min.

Ilana Aallon Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan tuo raikkaan erilaisen näkökulman liiallista tavaraa koskevaan keskusteluun. Aalto on paitsi ammattijärjestäjä, myös kulttuurihistorioitsija. Niinpä hän tarkastelee tavaraa, tavarantuotantoa ja nykyihmisen tavarasuhdetta laajemmassa kontekstissa. 

Paikka kaikelle -teos suhteuttaa nykytilanteen menneisyyteen, tarkastelee tavaratuotantona myynnin maksimoimisen ja brändäämisen merkityksen näkökulmasta ja pohtii myös esimerkiksi hamstraamisen sairausluokituksen perusteltavuutta.

Paikka kaikelle on erittäin kiinnostava teos, jonka mielellään hankkisi myös omaan kirjahyllyynsä.

Teemu Kunto: Minimalismi

 

Otava, 2021. Nextory 4 h 45 min.

Teemu Kunnon kirjoittama teos Minimalismi on varsin napakka ja rakenteeltaan selkeä perustietopaketti minimalismista. Teos on miellyttävä kuunnella ja antaa uusia näkökulmia niin tavarasuhteeseen, ajankäyttöön kuin elämänvalintoihinkin.

Kunto lähestyy minimalismia henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, joten Minimalismi on tavallaan myös kirjoittajan elämäkerta. Lukija voi peilata omaa elämäntilannettaan ja elämänvalintojaan Kunnon tekemiin ratkaisuihin ja miettiä, mitä minimalismi voisi tuoda omaan elämään. Tämä näkökulmaratkaisu tuo minimalismiin konkretiaa.

Toisaalta elämäkerrallisuus tuo lukijalle myös sellaista tietoa, joka ei tunnu niin olennaiselta minimalismiin tutustumisen kannalta: lukija saa tietää yksityiskohtia muun muassa kirjoittajan työurasta, perhesuhteista ja seksuaalisuudesta, mikä paikoin tuntuu epäolennaiselta. Kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että koska kirjoittaja on valinnut kertoa aiheesta oman elämänsä kautta ja minimalismi läpäisee koko elämän, siitä olisi kenties mahdotonta - tai ainakin lopulta etäännyttävää ja epäkonkreettista - kertoa ilman yksityiskohtia myös äsken mainituista elämänalueista.

Jollakin oudolla tavalla viehättävin tai meditatiivisin kohta äänikirjassa on luettelo, jossa kirjoittaja luettelee kaikki esineet, jotka hän minimalistiseen elämäntapaan siirryttyään omistaa. 

Minimalismi voi toimia paitsi kurkistuksena siihen, mistä minimalismissa on kyse, myös hyvänä käytännön oppaana, jos minimalismia haluaa alkaa soveltaa omassa elämässään. Ainakin teos havahduttaa näkemään sen, että ylikulutukselle ja tavaraan hukkumiselle on oikeasti olemassa vaihtoehtoja.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Jaron Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

 

S&S 2019. Suom. Kirsimarja Tielinen. Nextory 4 h 32 min.

Jaron Lanierin pamfletti 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on hämmentävä kirja. Kirja on kirjoitettu provosoivalla otteella, kuten nimestäkin näkee, ja se piirtää esiin kiinnostavan ja varsin perustellun kuvan nykydystopiasta ja siitä, kuinka sosiaalinen media on vaikuttanut maailmaan. Eritoten somen ansaintamallia ja liiketoimintaideaa Larier käsittelee perustellusti ja varsin perusteellisesti, ja se on teoksen vahvinta ja uskottavinta antia. Monin paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että provosoiva tyyli toisaalta syö uskottavuutta ja toisaalta argumentit ovat paikoin löyhästi perusteltuja tai osin omituisenkin oloisia, kuten valeuutisen määritelmä tässä teoksessa.

Teoksen loppuhuipentuma, jossa sosiaalisen median koneisto - jonka Lanier nimeää Sumuttimeksi - kuvataan uskonnoksi, on todella kärjistävä, mutta se lopulta on teoksen perustelluinta antia. Lanier kertoo Googlen toimista sen eteen, että elämä jatkuisi Googlessa kuoleman jälkeen - Googlella nimittäin on projekti, jossa tutkitaan tietoisuuden tallentamista pilveen. Samassa yhteydessä kerrotaan Googlen ja Facebookin linjauksista, kuinka kyseisten palveluiden on tarkoitus tuottaa merkitystä ja tavoitteellisuutta ihmisten elämään. Tämä kaikki kieltämättä on uskontojen ydinaluetta ja -kuvastoa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt on ajattelemisen aihetta antavaa luettavaa.

Suvi Ratinen: Matkaystävä

 

Otava 2019. Nextory 10 h 58 min.

Suvi Ratisen romaani Matkaystävä on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Romaanin päähenkilö kasvaa lestadiolaisperheessä, ja romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan hänen lapsuuttaan ja lestadiolaisuutta. Kuvaus on elävä kurkistusikkuna itselleni täysin vieraaseen kulttuuriin ja tapoihin. 

Matkaystävässä on kaksi aikatasoa: päähenkilön lapsuus 80-luvulla ja nuori aikuisuus 2000-luvulla. Dekkarimaista jännitettä romaaniin on kirjoitettu sillä, että vuoden 2006 aikatasolla päähenkilö saa kuulla luokkatoverinsa Markon, joka myös on lestadiolainen, katoamisesta. Markon katoamisen myötä menneisyys kiertyy mukaan nykyhetkeen ja saa lopulta aikatasot sulamaan yhteen.

Lukioikäisenä päähenkilössä kyspyy päätös siitä, että hän ei enää ole uskossa, ja hän alkaa kerätä pääomaa - niin rahaa kuin henkistä kanttiakin - irtautuakseen yhteisöstä. Hän tietää, ettei se ole helppoa.

Romaanin loppupuoli keskittyy kuvaamaan uuden elämän aloittamista tyhjästä, ilman tietoa "maailman menosta" ja ilman varsinaista tukiverkkoa. Siinä missä lapsuuskuvauksista välittyy lestadiolaiskulttuuri, nuoruuskuvauksen hienous on valtava ulkopuolisuusen kokemuksen sanallistaminen, yritys olla "ihan tavallinen suomalainen" - ja samalla tahto salata lestadiolainen menneisyys, sillä se paljastuessaan aiheuttaa liikaa kysymyksiä. 

Päähenkilö "yrittää ymmärtää" kovasti kaikkea maailmassa näkemäänsä ja kokemaansa, ja sitä takamatkaa, jolta hän kulttuurisen tietonsa kanssa lähtee liikkeelle, konkretisoi hienosti esimerkiksi se, että hän menee kirjastoon lukemaan Trivial Pursuitin pinkkejä kysymyksiä ja vastauksia, jotta tietäisi populaarikulttuurista edes jotain. Populaarikulttuuri ja kaikki muu lestadiolaisuudessa kielletty on kuitenkin niin valtava massa, että on mahdotonta ottaa sitä kaikkea haltuun ja osata erottaa olennainen epäolennaisesta, koska aina tulee yllätetyksi siitä, ettei tiedäkään tai osaakaan jotain.

Uuden, maallisen kulttuurin ja elämän opetteleminen näyttäytyy todella raskaana, varsinkin, kun samalla pitää tiukasti pyrkiä salaamaan se, miksi ei tiedä "mistään mitään" ja mikä oma menneisyys on.

Matkaystävä ei anna helppoja vastauksia siihen, millaista elämää pitäisi elää tai mitkä voisivat olla oikeita ratkaisuja. Siinä missä päähenkilö on jättänyt lestadiolaisuuden taakseen, mikään muukaan ideologia ei näyttäydy sen parempana vaihtoehtona. Eräässä kohdin romaania päähenkilö toteaakin, ettei pysty enää uskomaan oikeassa olemiseen. Tämä on oivallus, mutta tällainen oivallus myös jättää tyhjän päälle. Päähenkilö ei pysty olemaan "oma itsensä" (mitä käsitettä romaanissa myös kritisoidaan - mitä se oikein tarkoittaa?) missään seurassa tai ympäristössä, ja vaikka lestadiolaisseurakunta muistuttaakin häntä siitä, että aina voi palata, paluun mahdollisuus näyttää sekin vaikealta, sillä toisaalta lestadiolaisyhteisökin on muuttunut siinä missä päähenkilökin - ja kun kerran on lakannut uskomasta oikeassa olemiseen, miten paluu olisi mahdollinen?

Matkaystävä on taitavasti kirjoitettu romaani, joka käsittelee johonkin kuulumisen, hyväksynnän, rakkauden ja uskonnon teemoja ristivalottaen niitä kaikkia ja kysyy kysymyksen, mitä käy niille ihmisille, jotka ovat menettäneet menneisyytensä ja eivät voi enää palata siihen, mutta eivät oikein voi kuulua minnekään muuallekaan.

Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin.

Tammi 1969. "Tekijän muovailema suomenkielinen laitos." Ruotsinkielinen alkuteos Janne Kubik, 1932.

Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on ollut alitajuisella lukulistallani jo vuosia, ja vihdoin se tuli luettua. Vaikka tiesin romaanista jonkin verra etukäteen, lukukokemus yllätti. Diktoniushan on Suomen Alfred Döblin ja Janne Kuutio Suomen Berlin Alexanderplatz! Berlin Alexanderplatz on julkaistu vuonna 1929 ja sen suomennos ilmestyi "vasta viisikymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen", joten tarvittaisiin enemmän asiantuntemusta sanomaan, tunsiko Diktonius tätä teosta kirjoittaessaan Janne Kuutiota.

Berlin Alexanderplatzin päähenkilö on Franz Biberkopf, joka "haluaa elämältään muutakin kuin voileipiä" - mies vapautuu vankilasta ja lähtee elämään elämäänsä värikkääseen Berliiniin. Romaanin kieli on hyvin ekspressionistista ja tajunnanvirta, Franzin kokemus sekä Berliini välittyvät elävästi. Ja juuri samoja piirteitä on Janne Kuutiossa! Romaanin nimeä on täsmennetty "puupiirrokseksi sanoin", ja tämä kuvaa oivasti niin romaanin rakennetta kuin päähenkilöäkin. Romaani koostuu luvuista, jotka valottavat Janne Kuution keskeisiä elämänvaiheita, ja aukot sekä luvuissa että lukujen välissä jäävät lukijan täytettäviksi. Ekspressionistinen kuvaus tässäkin romaanissa on vahvaa, ja sen avulla vuosisadan alkupuolen maailma välittyy hyvin elävästi, ehkäpä elävämmin kuin realistisissa kuvauksissa. Esimerkiksi tästä voisi ottaa katkelman romaanin kohdasta, jossa kuvataan päähenkilön kokemusta satamatöistä:

"Koneita, kettinkejä, miehiä - kaikki käynnissä, kovaa kyytiä, kiirehtii-läähättää-kalisee, voihkii - pari höyrylaivaa vieretysten, mustia laivanrunkoja, jotka hetkittäin häipyvät muuhun pimeyteen, nousevat-laskevat, laituri kitisee, touvit, pollarit, kaikki. Lastataan, puretaan lastia: vintturit käyvät, nosturit kääntyvät, koneet oksentavat höyryä, donkeyukot ja luukkupomot antavat kirkuvin pillein tietää koska on seisahduttava, pantava käyntiin, tartuttava kiinni ja hellitettävä - täällä eivät sanat kelpaa, täällä ei käytetä sanoja, ovat ne turhia - vintturit, nosturit, kettingit puhuvat, kiirehtivät-läähättävät-kalisevat: vetelänterävä kalina jota kehystää tuulen kiljunta ja meren kumea kohu."

Janne Kuutio kuvaa hienosti myös ihmiselämän mielettömyyttä, sattumanvaraisuutta ja ajelehtimista, tapahtumien ajoituksen vuoksi myös Suomen poliittisen historian vaiheita sisällissotineen ja kyydityksineen. Siinä missä Berlin Alexanderplatzin kieli on aikansa puhe- ja katukieltä, samoin on myös Janne Kuutiossa. Tämä poukkoilevan virkerakenteen kera tekee teoksen lukemisesta nykylukijalle ajoittain hankalaa, mutta romaani on eittämättä vaikuttava. 

Kerronnan rakenteesta on lisäksi käsiteltävä lukujen rakennetta: kullakin luvulla on nimi, ja luvun alkuosa kertoo Janne Kuution elämästä. Kunkin luvun lopussa on kursiivilla sulkeisiin kirjoitettu "kommentaari", jossa käytetään kaikkitietävää kertojaa, joka kommentoi toisaalta Jannen elämää ja Jannea ihmisenä, toisaalta sitä, mitä ja miten hän Jannesta on edellä kertonut. Tämä rakenne luo kiinnostavaa ristivalotusta teokseen.

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Like 2019. Nextory 9 h 4 min.

Helena Wariksen romaani Nuorgamin vettä kertoo parikymppisestä Mikke Korhosesta, joka Nuorgamissa lyö vetoa kavereidensa kanssa siitä, että hän saa kuljetettua ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin siten, että ämpäriä kantavat muut kuin hän ja ihmiset vielä maksavat kantamisesta. Romaanin tapahtumat käynnistyvät tästä absurdista asetelmasta, ja niin Mikke lähtee matkaan halki Suomen Transporterillaan.

Nuorgamin vettä on viihdyttävä läpileikkaus Suomesta ja etenkin "maakuntien Suomesta", roadtrip, jolle lukija kutsutaan mukaan. Paitsi että kyse romaanissa on konkreettisesta matkasta, matkasta rakentuu myös Miken elämänmuutoksen kuva.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Gummerus 2020. Nextory. 10 h 43 min.

Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä on helposti lähestyttävästi kirjoitettu kirja nykyelämän vaativuudesta ja erilaisista tavoista, kuinka oman elämänsä ja päänsä voi koettaa pitää, jos ei kasassa, niin sellaisina, että ne olisivat omannäköisiä. 

Kolun kirjoittajapositio on useita burnouteja saaneen ihmisen, ja olipa lukija sitten burnoutin saanut, uupunut tai kirjan nimen mukaisesti "korkeintaan vähän väsynyt", teos antaa uusia näkökulmia tarkastella omaa elämää ja sitä, mikä siinä on tärkeää ja mikä puolestaan ei. 

Korkeintaan vähän väsynyt oli erinomainen äänikirjakokemus - ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli se, että en voinut tehdä alleviivauksia mielestäni oivaltaviin kohtiin kirjassa. Toisaalta se on myös kirjan hengen mukaista - kaiken ei aina tarvitse olla täydellisyyttä tavoittelevaa tai suorittamista.

Anu Pentik: Alussa oli siemen @ Wäinö Aaltosen museo WAM, Turku

Kuten Michael Schilkinin näyttelystä kirjoittaessani totesin, en ole koskaan aiemmin ollut innostunut keramiikasta. Lisäksi Anu Pentikin näyttelyn nimestä, Alussa oli siemen, tuli mieleeni Siikalatvan kammottava slogan "Kylvä siemenesi Siikalatvalle", joten en saapunut näyttelyyn erityisen innoissani. Niinpä onkin mahtavaa todeta:

Olin väärässä! Anu Pentikin Alussa oli siemen on nimittäin puhutteleva, näyttävä, samastuttava ja toivoa herättävä näyttely. Siis ehdottomasti suositeltava kokemus!

Näyttely pitää kiertää suunniteltuun suuntaan, sillä huoneissa esillä olevat teokset muodostavat tarinallisen kokonaisuuden: huoneet ovat pitkälti pikemminkin installaatioita kuin tiloja, joissa erillisiä teoksia on esillä. 

Näyttely alkaa voikukkapellosta, jonka vieritse voi kulkea ja jonka rönsyilevyyttä ja vapautta voi ihailla.

 

Voikukkapellon jälkeen päästään höytyvien maailmaan, jossa on samanaikaisesti upeaa keveyttä ja kontrastina valtavaa rujoutta.

Sen jälkeen tunnelma muuttuukin täysin. Kuljetaan läpi palaneen metsän ja valkean metsän, mitkä itse koin näyttelyn draaman kaaren huippukohdiksi, peräkkäiseksi tuhoksi ja toivoksi.

Mustasta ja valkoisesta metsästä päästään takaisin värien maailmaan ja kukkapellolle - ja tässä vinkki: kaikilla kukilla on nimet. Nimilistaa saa lainata lipunmyyntipisteellä. Nimien kautta kukkia on aivan eri tavalla kiinnostavaa tulkita kuin vain kukkina itsessään.

Näyttelyn loppupuolella on video, jolla Anu Pentik kertoo urastaan ja näyttelyn synnystä ja teemoista. Videon katsominen syventää näyttelykokemusta. Viimeisessä huoneessa päästään vielä valkeuden äärelle.

Hieno, tunteita herättävä ja samastumaan saava näyttely!

Valokuvakeskus Perin kesänäyttely: Kenen luonto? @ Turun taidehalli, Turku

 

Turun taidehallissa esillä oleva Valokuvakeskus Perin kesänäyttely Kenen luonto? sisältää tavalla tai toisella luontoa kuvaavia ja tulkitsevia valokuvia. Kaiken tämän ilmastokeskustelun keskellä teema tuntui itsestäni hieman loppunkalutulta - tai ehkä olen vain itse saanut överit siitä. Taidehallissa piipahtaminen tuntui silti sielua raikastavalta kokemukselta kaiken tämän korona-ajan kulttuurittomuuden ja taidekokemusten vähäisyyden keskellä

Maria Stereo: Suloinen melankolia @ Turun taidemuseo, Turku

Maria Stereon näyttely Suloinen melankolia Turun taidemuseossa hyödyntää keraamisia koriste-esineitä materiaalinaan. Näyttelyssä teoksesta toiseen toistuvin koriste-esine on Tiimarista tuttu pastellisävyinen kukka-asetelma, joita sai aikanaan muutamalla markalla, tyyliin kolme esinettä vitosella. Stereo on rakentanut rikotusta ja mosaiikkimaisesti uuttamuodostavasti kootusta posliinista kiinnostavia ja puhuttelevia teoksia. Mukana on myös videoinstallaatio, jossa susikoirapatsaan elämään pääsee tutustumaan. Kokonaisuus on ylenpalttinen ja pursuileva, mutta tunnelma on pikemminkin näyttelyn nimen mukaisesti "suloista melankoliaa" kuin riehakkuutta.

Michael Schilkin feat. Lotta Mattila @ Turun taidemuseo, Turku

 

Että keramiikka olisi kiinnostavaa ja puhuttelevaa - sitä en ollut kokenut ennen Michael Schilkin feat. Lotta Mattila -näyttelyn kokemista Turun taidemuseossa. Schilkinin teosten nimet tai valmistumisvuodet eivät jääneet mieleen, mutta kuinka ilmeikäs on esimerkiksi tuo kissa yllä! 

Osa Schilkinin veistoksista oli ikään kuin realistisempia, kuten kirahvit alla, mutta näyttely teki näkyväksi sen, että keramiikka on taidetta. Ehkä joku skarppi tyyppi tiesikin tämän jo ennen minua. Itse olen aina pitänyt keramiikkaa hieman tylsänä.

Siinä missä osa Schilkinin veistoksista oli realistisia, osa taas muodoiltaan hyvinkin pyöreitä (linnut jopa siinä määrin, että ne assosioituivat mielessäni Oiva Toikan veistoksiin, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, olen vain nähnyt niitä arkisuuteen asti), mutta mukana oli myös kulmikkaita eläinhahmoja, joista esimerkkinä pöllö alla. Tuohon tunnetilaan samastun syksyn pimeinä iltapäivinä, kun tuntuu täysin yliajetulta ja päivän valo on loppunut ennen kuin päivä itse.

Näyttelyn on kuratoinut nykytaiteilija Lotta Mattila, jonka eläinkeramiikkaa ja -veistoksia näyttelyssä myös on. Vaikka taiteilijoiden aihe on sama, teokset erottuvat toisistaan tyylillisesti.

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.

WSOY 2019. Nextory. 10 h 41 min.

Kimmo Takanen on kirjoittanut jo useita teoksia tunnelukoista. Takasen kirjat eivät ole kevyttä luettavaa, vaikka hän sinänsä konkretisoiden ja sikäli helposti lähestyttävästi aiheesta kirjoittaakin. Ensimmäinen teoksista lienee Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011), jonka lukemisessa muistaakseni pääsin miltei loppuun saakka. Teoksen lukemisen kesken jääminen ei ollut kirjan tai kirjailijan vika, vaan teos yksinkertaisesti oli sisällöltään sen verran raskas vastaanotettavaksi, etten tainnut päästä sen kanssa maaliviivalle saakka, toisin kuin Parisuhteen tunnelukkojen kanssa. Ehkäpä olen ehtinyt alitajuisesti pureskella aihetta sen verran, että tiesin jo, mitä odottaa, ja Parisuhteen tunnelukot on myös ensimmäinen äänikirjapalvelusta kuuntelemani kirja. Äänikirjapalvelu osoittautui toimivaksi ratkaisuksi itselleni ainakin tietokirjojen kuuntelemisen osalta. Parisuhteen tunnelukot on teos, joka jokaisen parisuhteessa olevan kannattaisi varmaan lukea. Se avaa hyvin silmiä sille, mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka yksilö parisuhteessa toimii ja mistä kaikista elementeistä parisuhteiden ongelmat voivat muodostua.

Delia Owens: Suon villi laulu

 

WSOY 2020. Alkuteos Where the Crawdads sing, 2018. Suom. Maria Lyytinen.

Delia Owensin Suon villi laulu on mainostetuin kirja, jonka olen aikoihin lukenut, ja varsin vetävästä lukuromaanista onkin kyse. Romaanin päähenkilö on Kye, köyhän marskimaalla asuvan perheen nuorin tytär, ja teos on samanaikaisesti kasvutarina, dekkari, oikeussalidraama, rakkauskertomus ja ryysyistä menestykseen -kertomus. Vahvimmillaan romaani on rakkaustarinana ja köyhyyden kuvauksessa: köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa alemmuuden- ja kyvyttömyydentunnetta ja sinnikkäitä ratkaisuja on kuvattu hienosti, rakkaustarina-tasosta tulee mieleen kasarileffa Sininen laguuni. Dekkarina ja oikeussalidraamana romaani on tylsä: poliisityötä kuvataan niin kliseisesti kuin olla ja voi, ja oikeussaliosuus muistuttaa esimerkiksi supertylsää romaania Lumi peittää setripuut, joka oli myös aikansa bestseller. Yllättävästä lopetuksesta Suon villiä laulua on kyllä kehuttava.

Romaanin alussa Kyen äiti jättää perheensä ja pian lähtee myös kolme vanhinta sisarusta, eikä aikakaan, kun myös Kyen isoveli lähtee kotoa ja näin pikku-Kye jää kaksin väkivaltaisen, jupon isänsä kanssa. Alle kouluikäisenä Kye koettaa ottaa vastuun taloudenpidosta, ja isän kanssa koetaan myös hyviä hetkiä. Lopulta kuitenkin myös isä katoaa ryyppyreissuilleen ja Kye jää aivan yksin. Oman neuvokkuutensa, sinnikkyytensä ja muutamien ystävällisten ihmisten avulla Kye kuitenkin selviää. Hänen elämänsä sisältö on luonto, ja eläinten, etenkin lintujen, hän kokee olevan perhettään.

Kye elää elämäänsä yhteiskunnan ulkopuolella: hän käy koulua yhden päivän, koska haluaisi oppia lukemaan "ja tietää, mikä numero tulee 29:n jälkeen", mutta ainoa koulupäivä on niin nöyryyttävä, että hän ei kouluun palaa. Kasvettuaan nuoruuteen Kye kokee onnistumisia ja pettymyksiä rakkaudessa, mihin myös romaanin dekkaritaso liittyy. Romaanin ryysyistä menestykseen -taso on osin ihanaa kuka tahansa pystyy mihin tahansa -höttöä, mutta sellaisena myös epäuskottava.

Kokonaisuudessaan Suon villi laulu on hyvä kesäkirja ja luontosuhdetta kuvatessaan myös ajankohtainen, mutta minun on vaikea nähdä, että tästä bestselleristä muodostuisi klassikkoa. Elokuva kuitenkin tietysti on tekeillä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."

WSOY 2020. 349 s.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä. 

Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:

"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."

Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi. 

Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?

Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:

"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."

Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.

Banksy. A Visual Protest @ Serlachius-museo, Mänttä

Banksyn näyttely Mäntän Serlachius-museossa on eittämättä yksi tämän kesän suosituimmista taidenäyttelyistä Suomessa. Näyttely esittelee Banksyn töitä monipuolisesti ja ennen kaikkea kontekstualisoi ne kiinnostavalla tavalla.

Serlachius-museo sijaitsee kauniissa miljöössä, ja myös sitä ympäröivässä puutarhassa voi nauttia taiteesta. Puutarhasta voi kävellä silaa pitkin pieneen saareen, jossa on esillä muun muassa eläinveistoksia. Taiteilijan nimi ei jäänyt mieleen, mutta eläimet ovat oivaltavia.

Myös itse museossa on muitankin näyttelyitä, esimerkiksi Jani Leinosen Totuus - The Truth. Leinosen näyttely koostuu muutaman työn kokonaisuudesta, ja se on ahdistavuudessaan vaikuttava.

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.

Carmen Mola: Verimorsian

 

"Ensi alkuun se tuntui leikiltä."

Like 2020. Alkuteos La novia gitana, 2018. Suom. Einari Aaltonen. 372 s.

Carmen Molan Verimorsian on hyytävä, Madridiin ja sen ympäristöön sijoittuva dekkari. Rikoksia ratkoo Elena Blanco, joka työskentelee erikoisryhmä TAR:issa. Blanco on tyypillinen etsivähahmo: hän juo liikaa grappaa, laulaa karaokessa italialaisia hittejä, asuu Plaza Mayorilla perityssä luksusasunnossa, on eronnut ja harrastaa irtosuhteita, on toki loistava työssään ja tietysti myös hänellä on synkkä salaisuus. 

Verimorsiamessa ratkotaan raakaa murhaa, jossa murhaamismetodi on vastenmielinen: murhaaja poraa uhrinsa kalloon pieniä reikiä, joista kärpäsentoukat menevät sisään ja syövät uhrin aivot. Uhri kituu hiljalleen kuoliaaksi. Yksityiskohdilla ei kuitenkaan mässäillä, ja kiduttava tekotapa on motivoitu dekkarissa hienosti, sillä aivan viime sivuille on säästetty yllätys, joka saa lukijan kiinnostumaan jatko-osista.

Verimorsian on kohosteisesti kirjoitettu pääosin preesensissä ja se vie mukaansatempaavasti Madridin kaduille. Kirjoitustapa on muutoinkin vetävä ja otteessaan pitävä.