keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Elia Kazan: Sopimus elämän kanssa

 

"Vieläkään en täysin käsitä onnettomuuttani."


Suuri Suomalainen Kirjakerho / Otava 1973. Suom. Jussi Nousiainen. Alkuteos The Arrangement, 1967. 574 s.

On mies, Eddie. Hänellä on kaikkea: vaimo ja tytär, talo ja uima-allas, ura mainostoimistossa. On tyhjyyden tunne. On pakko tehdä muutos.

Elia Kazanin romaani Sopimus elämän kanssa käsittelee modernin ihmisen ongelmaa, merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Romaani on loistava. Mies on sekä itsekäs kusipää että inhimillinen ajattelija, kertomuksen ainesosat ovat tavanomaiset ja sikäli uskottavat, kerronta etenee yllättävästi ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia persoonia.

Eddie on naimisissa Florencen kanssa. Hänellä on jatkuvasti useita irtosuhteita etenkin työpaikallaan, missä hän kohtaa myös Gwenin. Eddie kiinnostuu Gwenistä aluksi kuin kenestä tahansa naisesta, mutta suhde muodostuu pian pakkomielteeksi Eddielle. Murtautuminen porvarillisesta elämästä ja elämänkulissista alkaa, mutta tavalla, joka yllättää lukijan.

Eddien identiteettikriisi, muuttuminen valheellisesta persoonasta ei-keneksikään ja mahdottomuus olla ei-kukaan, konkretisoituu pukeutumisen pakossa, kun hän koettaa sovittaa erilaisia rooleja ylleen:

Jos kaikki vaatteet ovat ilmausta siitä, mitä niiden sisällä on, niin millaiseksi minä julkisuudessa julistautuisin? Kuka minä nyt olin?

Luotettava? En ollut. Intellektuelli? En ollut. Rakastaja? Tuskinpa olen koskaan rakastanut ketään. Luottamuksen arvoinen? Tuskinpa kukaan voisi enää luottaa siihen, että tekisin muuta kuin itse halusin. Kanssaihminen? Itse asiassa tunsin vihaa lähes kaikkia kohtaan. Korvaamaton Eddie? Älä nyt naurata. Rehellinen Eddie? Siihen suuntaan. Muiden tarpeessa? Minä olin välinpitämätön ja itsekäs. Pitäisikö minun käyttää vaatteita, jotka sanoisivat, että tule minun luokseni käymään, minä kaipaan seuraa? Ei, päinvastoin!Minusta oli parempi olla yksin. Miten minä pukeutuisin, että se näkyisi?

Romaanin rakenne on hallittu. Laaja teos koostuu kolmestakymmenestä luvusta, joista jokainen syventää päähenkilön henkilökuvaa uudella tavalla, korostaen eri näkökulmia. Eddie on samalla sekä vastenmielinen että hyvin samastuttava hahmo. Romaanin alkuasetelma on selvä, mutta se, mihin ja miten Eddie ratkaisuissaan päätyy, on jatkuva yllätys hänelle itselleenkin.

On jokseenkin selviö todeta, että romaani on myös yhteiskuntakritiikki:

Kun ajattelin entisiä kapinallisia yrityksiäni, havaitsin äkkiä, miten ahtaat minun fyysiset rajoitukseni tosiasiassa olivat olleet. Minun oli läpäistävä sarja tarkastuspisteitä päivän jokaisena tuntina, niin kuin suuren rakennuksen vartijan öisin, ja suoritettava toimeni jokaisessa tarkastuspisteessä, tehtävä osuuteni, kirjoitettava nimeni alle, kyhättävä juttuni, pidettävä puheeni, rauhoitettava jotakuta, myytävä joku, maksettava jollekin, korjattava jotakuta, erotettava joku, oikaistava jotakuta, uhkailtava jotakuta, nitistettävä joku, soviteltava, lepyteltävä, tasoiteltava. Minun oli oltava määrätyssä paikassa määrättyyn aikaan, jätettävä puumerkkini ja siirryttävä sitten seuraavaan tarkastuspisteeseen. Olin usein sanonut, että rahan hyöty on sillä ostettava vapaus. Mutta se oli vain tehnyt välttämättömäksi olla tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina tiettyjen ihmisten seurassa, ja useimmiten sellaisten ihmisten, joiden seurasta en olisi oikeastaan välittänyt. Ja sellaisissa paikoissa, jotka todella kuvottivat minua. 

Sopimus elämän kanssa kuvaa aikaansa - 1900-luvun puolivälin Amerikkaa ja sen menestyshaluista, kapitalismin huumaamaa keskiluokkaa - kirkkaasti ja tuo mieleen Brett Easton Ellisin Amerikan psykon (1991). Siinä missä Amerikan psyko kuvaa 1980-luvun juppikapitalistista ilmapiiriä sadismin keinoin, Sopimus elämän kanssa kuvaa keskiluokan porvarillista elämää jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena ihmissuhdesadismina (ja myös -masokismina).

Kirjoitetaanko näin tarkkanäköisiä ja samalla armottomia - niin minäkertojaa, yhteiskuntaa kuin muitakin henkilöhahmoja kohtaan - romaaneja vielä nykyäänkin? 

Troika, Pietari

Jos kaipaa Pietarissa ultimaattista turistielämystä, kannattaa varata show & dinner -setti ravintola Troikasta. Kokemus on täydellinen.

Ulkoapäin ravintola näyttää ikkunateippaustensa vuoksi hieman strippibaarilta, mutta vaikutelma on väärä. Sisustus muistuttaa satulinnaa pienin goottisävyin. Ovimies on tukeva ja hän muistuttaa asusteessaan juhlapukuista menninkäistä. Tarjoilijoilla on pitkät koristekirjaillut kaavut. Pöydät on katettu hienosti. Kun on astunut sisään, ei tarvitse enää itse huolehtia yhtään mistään - palvelu on niin sujuvaa, ettei sitä edes huomaa.

Neljän ruokalajin kasvismenu koostui tomaattisalsa-alkupalasta, välipalasta, joka oli tomaatista, munakoisosta ja kesäkurpitsasta koottu torni pinaattimeressä, juurespaistikaspääruuasta, joka tarjoiltiin paistettujen sienien ja hillon kera ja jälkiruoaksi oli hedelmäsalaatti ja espresso. Menu maksoi 65 euroa, ja juomiin kuului snapsi, vesipullo sekä lähes määrättömästi venäläistä samppanjaa, jota kaadettiin lasiin lisää aina, kun siihen suinkin mahtui. Lisäjuomia on mahdollista tilata pöytään - olut on edullista, drinkit vähintäänkin Suomen hinnoissa.



Show on aivan oma lukunsa. Ensimmäinen osio oli juuri sitä mitä odotin - totaalista kitschiä, euroviisutunnelma potenssiin kymmenen ja kansallismieliset perinnemausteet kaupan päälle. Mukana oli niin laulu- kuin tanssinumeroitakin, naisilla överiglittertiaroja ja -bikineitä, (teko?)turkissomisteita, miehillä jonkinlaisia kirjavia uniformun kaltaisia kokonaisuuksia, jotain Pakkasukkoon ja tämän rouvaan viittaavaa kuvastoa - ja kaiken taustalla digitaalinen näyttö, jolla pyörii erinäistä rekvisiittakuvaa lähes silmiäsärkevän isorakeisesti.




Ensimmäisessä osiossa sydämeni oli täysin myyty lumipallonaisille - onko mitään hienompaa käsivarsikoristetta kuin nauhat, joissa roikkuu isoja valkoisia palloja, joihin yhtäkkiä syttyy valo ja joiden pinta paljastuu tekokarvaksi? No ei ole, haluan heti - kun mahdollista - samanlaiset! Claes Ohlson, kuule rukoukseni!!



Jos shown ensimmäinen osio oli vitsi, toinen osio oli kabareeta. Esiintymisnumeroissa leikiteltiin elokuvaviittauksilla ja asusteet sekä koreografia olivat eroottisempia. Koin ehkä häivähdyksen siitä, millaista olisi ollut olla seuraamassa kabareeta joskus sata vuotta sitten jossain sellaisessa kaupungissa ja yhteiskuntaluokassa, jossa se oli suosittu ajanviete.

Piakkoin shown päätyttyä lavalle astui aivan loistava tanssibändi. Setti koostui ällistyttävän laajasta valikoimasta hittejä - ja mikä kielitaito! Kappaleissa laulettiin niin venäjäksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi kuin koreaksikin. Enpä olisi uskonut tanssivani Pietarissa Gangnam styleä livenä!

Suosittelen Troikaa kitschtunnelmasta, satumaisuudesta, hyvästä ruoasta ja hyvästä palvelusta sekä samppanjasta ja tanssimisesta nauttiville seurueille, ehdottomasti!

Venäläisen taiteen museo, Pietari



Venäläisen taiteen museo Pietarissa on valtava - ei niin valtava kuin Eremitaasi, mutta taidekokoelma alkaa keskiaikaisista ikoneista ja jatkuu aina modernismin suuntauksiin asti. Museorakennus on noin kolmioisainen ja ehdottomasti sekavinta on sisäänkäyntiosasto kellarikerroksessa. Museoon ei suinkaan mennä sisään keskeltä rakennusta, siitä kohdin, missä pääovet luonnollisesti sijaitsisivat, vaan lipunmyyntiin pääsee pääovien oikealta puolelta, pienestä kellariovesta. Uloskäynti on puolestaan v asemmalla puolella. Alakerta on täynnä erillisiä narikoita sekä muita palveluita kuten wc, museokauppa (joita on myös ylemmissä kerroksissa) ja kahvila - kyseessä on todellinen ruuhkasokkelo, potentiaalinen klaustrofobian ja hermojen menettämisen paikka.

Näyttely alkaa toisesta kerroksesta ikoneilla, jotka ovat upeita. Mukana on myös ainakin kaksi Andrei Rublevin ikonia, apostolit Pietari ja Paavali (n. 1408).



Ikonien jälkeen jatketaan ajassa kronologisesti eteenpäin kohti nykyhetkeä. Muotokuvia, maisemia, taistelukohtauksia, asetelmia... Keskityin ihailemaan Mihailovin palatsin rakennusta itseään - upeita saleja, kokonaistunnelmaa.



Kuljin kohti 1900-luvun taiteen osastoa, jonne on jonkinmoinen kävelynmatka rakennuksen sisällä, sillä se sijaitsee Benoisin siivessä, jonne pitää kulkea Rossin siiven läpi. Hieman suunnistusta, mutta mahdollinen ja ehdottomasti tekemisen arvoinen kävely. Kovinkaan moni venäläinen 1900-luvun taiteilija ei ollut minulle ennestään nimeltä tuttu, mutta tyylit olivat tunnistettavia ja nautittavia. Matkalla bongasin Anna Ahmatovan muotokuvan (Nathan Altman 1914):



Ensimmäisessä huoneessa on valtava Mihail Vrubelin (1856-1910) maalaus "Aamu" (1897), joka on hypnoottinen, vaikuttava, mykistävä. Tyylissä on jotain samaa kuin Alfons Muchalla tai Gustav Klimtillä, mutta tunnelma on mystisempi, tummempi. Amatöörivalokuva ei tee taululle mitään oikeutta, Googlen kuvahaussa maalaus näyttää lähinnä värilliseltä musteläiskätestiltä. Tämä on nähtävä livenä - upeat tummat ja syvät värit, upeat metallinhohtoiset värit.

1900-luvun taidetta esittelevissä saleissa on esillä monenlaisia tyylisuuntauksia, ja siellä viettäisi mielellään runsaamminkin aikaa - kuitenkin mikäli on ensin kahlannut läpi muiden näyttelysalien, tässä vaiheessa alkaa jo olla varsin uupunut. Suosittelen Venäläisen taiteen museon kokemiseen siis ehdottoman selektiivistä lähestymistapaa!

Anna Ahmatova -museo, Pietari

Käynti runoilija Anna Ahmatovan museossa Pietarissa sai minut ajattelemaan kuolemaa. Tämäkö on se, mitä ihmisestä jää jäljelle - ja vielä sellaisesta ihmisestä, joka on elämässään saanut aikaisiksi jotain mielenkiintoista ja arvokasta?

Anna Ahmatova (1889-1966) asui Fontankan talossa, Sheremetevin palatsin siivessä lähes kolmekymmentä vuotta. Käynti museoon on Litenyi prospektin puolelta. Palatsin sisäpihan puisto on varmasti kaunis kesällä, mutta varhaiskevään harmaus assosioi pikemminkin vankilaan.




Kolmannen kerroksen kommunalka-asunto, jossa Ahmatova asui, on osin museoitu asunnoksi ja osassa huoneita on lasivitriininäyttely. Museossa on tarjolla niin opastettuja kierroksia, audioguideja kuin kirjallisia esitteitä eri huoneista niin venäjäksi kuin englanniksikin.

Museossa on vahva tunnelma. Asumisolosuhteet ja elämän voi jotenkin aavistaa - ei ehkä varsinaisesti kuvitella, mutta jotenkin aavistaa. Ahmatova muutti kommunalkaan taidehistoroitsija ja avantgardeteoreetikko Nikolai Puninin tykö, ja heille kehittyi suhde. Samassa taloudessa asui kuitenkin myös Puninin ex lapsineen. Jossain vaiheessa Ahmatova yritti saada selkoa suhteeseen ja sen tulevaisuuteen ennustamalla runokirjan avulla - se runo, jonka kohdalta kirja aukeaisi, kertoisi tulevasta. Englanninkielinen näyttelyesite siteeraa runoa näin:

Oh, how murderous our love is,
And in the wild blindness of passion
We unfailingly ruin those
Who are the dearest to our heart.

Lopulta Ahmatova lopetti suhteen Puniniin, mutta jäi eron jälkeenkin asumaan kommunalkaan. Tällainen maailmanjärjestys tuntuu nykynäkökulmasta hyvin kaukaselta ja mahdottomalta olemisen tavalta, eikä se varmasti koskaan ole ollut helppoa.




Niin - että tämäkö jää jäljelle? Muutama esine aseteltuna huoneisiin, joissa joskus elettiin, rakkaustarinoita myöhempien ihmisten reposteltaviksi, kirjeitä ja valokuvia, ehkä jokin tuotanto, ikkunasta avautuva maisema, museoitu, sama silloin ja nyt?


Uloskäynnin lähellä sijaitsee Joseph Brodskyn muistohuone, jonka tunnelma on lähinnä seisahtanut ja näyttelymäinen. Brodsky ei koskaan asunut Fontankan talossa, ja siitä, kävikö hän edes koskaan Pietarissa, jäi minulle hatara muistikuva. Brodskyn työpöytä joka tapauksessa näyttää tältä:


Pelle Miljoona United ja Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Loose, Helsinki

Pelle Miljoona United oli Loosen keskiviikkokeikalla varsin hyvässä vedossa. Setti koostui sopivasti vanhoista hiteistä sekä muutamasta uudemmasta kappaleesta ja megahitit moottoritiestä ja rakastelusta oli säästetty encoreen. Maailmanlopun tyttö & Hyeenat rokkasi hyvin, lisää odotellessa!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi."


Siltala 2012. 166 s.

Aluksi Anja Snellmanin Ivana B. ärsytti minua. Teos vaikuttaa välityöltä: luvut ovat lyhyitä, aihe on ajankohtainen, sisällöllisesti kirjalla ei ehkä ole siihen mitään uutta sanottavaa. Jokin kantaaottavuus, inhimillisyys ja aikalaiskritiikki teoksessa kuitenkin alkoi viehättää, kuin myös henkilöhahmojen monitulkintaisuus; Anja Snellmanilla on tapana kirjoittaa omaelämäkerrallista kaunokirjallisuutta, missä hän on myös parhaimmillaan ja nautittavimmillaan. Mitä "fiktiivisempi" aihepiiri on, sitä tyhjemmäksi lukukokemus jää - esimerkkinä tästä olkoon Safari Club (2010). Ivana B. mahdollistaa mielestäni omaelämäkerrallisuuden kaksoitulkinnan - kuinka arveluttavaa tällainen biografistinen tulkinta sitten lieneekin, en malta olla spekuloimatta sillä.

Mistä teos sitten kertoo? Päähenkilö on keski-ikäinen naiskirjailija, jonka monologia kirja on. Monologi on suunnattu "erityistason lyhytterapeutti Parantaiselle", mutta se ei ole terapiatilanteen sohvapuhetta suoraan terapeutille, vaan se vaikuttaa pikemminkin kirjailijan päänsisäiseltä puheelta - kuviltelmalta, millaisia terapiakohtaamiset voisivat olla, harjoitelmalta, miltä tuntuisi suunnata sanansa terapeutille. Terapoimisen tarpeen synnyttää Ivana B., joka on nuori, julkea mediapersoona, wannabe-kirjailija, joka jostain syystä on ottanut kirjailijan ivansa kohteeksi. Ivana B. mollaa ja piikittelee kirjailijaa muun muassa blogissaan, Facebook-päivityksissään ja Twitterissä, mikä on ajaa kirjailijan hermoromahdukseen. Teoksessa kohtaa siis kaksi kirjailijakäsitystä, sivistyskäsitystä, menestyskäsitystä sekä kaksi sukupolvea.

Ivana B.:ssä ruumiillistuu tämänhetkinen julkisuudenkipeys - julkisuus on itseisarvo, mediaa kiinnostaa ärsyttävä, itsestään näennäisesti kaiken paljastava persoona, josta myös kustantamot kiinnostuvat - Ivana B. aikoo kirjoittaa kirjan, kunhan se vain syntyy, oheen brändätään tietysti myös hajuvesi, ehkä vaatemallisto. Ivana B. osaa myydä itsensä, häntä ei todellakaan tarvitse esiintymiskouluttaa. Ja kun yleisö tuntee hänet, hän voi vaikkapa kirjoittaa kirjan - se myy varmasti. Kirjoittaminen ei enää ole kovaa työtä, kirjoittaminen ei enää vaadi sivistystä. Ivana B.: hahmo on tarkkanäköisesti viety äärimmilleen, hänessä tiivistyy aikamme idoli ja sikäli myös aikamme. Ei kestävältä näytä.

Keski-ikäisen kirjailijan hahmo vaikuttaa edustavan sitä sukupolvea, jolla on erilainen taide- ja kirjailijakäsitys kuin Ivana B.:llä. Kirjailija ei kuitenkaan ole kaikkitietävä moralisti, vaan hänen hahmonsa piirtyy esiin menneen maailman edustajana, joka näytetään (itse)ironisessa valossa. Jokainen haluaa menestystä ja ihailua osakseen, mutta kiltin tytön imagolla ja meikkaamiskyvyttömänä ei enää ole mahdollisuuksia. Kirjailijallakin olisi ollut mahdollisuutensa nuorena - jos hän vain olisi ymmärtänyt pukeutua räväkämmin, hehkua nuoruudessaan. Nyt se on myöhäistä.

Mahdollinen omaelämäkerrallisuuden kaksoispositio on siinä, että kirjailija edustaa menneen ajan kirjailijakuvaa, sivistystä ja sisältöä, siinä missä Ivana B.:n rooliksi jää edustaa dingelidongeli-nykyaikaa. Toisaalta kirjailija on jo menetetty, menneisyyden tapaus, ja sikäli kyse on isänmurhasta (voidaanko isänmurhan käsite kääntää suoraan äidinmurhaksi, kun kyse on naisista?). Nuorten tehtävänä on kyseenalaistaa vanhat rakenteet, panna tuulemaan tavalla, joka saa kirjallisuusinstituution harmaahapset huojumaan ja vapisemaan kainanosauvojensa varassa kohti unohdusta ja hautaansa - väistymään ja antamaan tilaa uudelle sukupolvelle, jolla on uutta annettavaa. Eikö Sonja O. (1981) - jonka nimen yhteneväisyyttä Ivana B.:n välillä ei voi olla huomaamatta - ollut aikanaan juurikin tällainen teos?

Edellä kirjoitetun valossa Ivana B.:tä voi mielestäni lukea paitsi taide-, kulttuuri- ja arvokritiikkinä, miksei jopa moraliteettina, mutta myös kirjallisena identiteettimonologina, jossa vastakkain ovat nuori kirjailijaminä ja pitkän uran tehnyt kirjailijaminä.

Loppujen lopuksi Snellmanin Ivana B. antaa siis paljonkin ajateltavaa.