Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista

 

"'Rakastan kyrpää!' nainen lausahtaa iloisesti."

Gummerus 2022. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Hur man förälskar sig i en man som bor i buske. 235 s. Nextoryn e-kirja.

Emmy Abrahamsonin ensimmäinen aikuiselle yleisölle suunnattu romaani Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Kirjailija rakastui kodittomaan mieheen, he ovat olleet yhdessä 16 vuotta ja heillä on kaksi lasta. Keväällä kirjailijasta haastattelun teki esimerkiksi Helsingin Sanomat.

Romaanin päähenkilö on kolmekymppinen ruotsalaisnainen Julia, joka asuu Wienissä ja toimii englanninopettajana Berlitzin kielikoulussa. Oikeasti Julia haluaisi olla kirjailija. Hän on aikanaan muuttanut Wieniin silloisen poikaystävänsä Matthiaksen perässä, mutta sittemmin he ovat eronneet ja Julia on jäänyt asumaan Wieniin. Julia kokee elämänsä, työnsä, osan ystävistään ja treffailemisen pääosin tyhjänpäiväiseksi ja merkityksettömäksi. Kirjailijahaaveetkaan eivät etene, kun samassa rappukäytävässä asuu tunnettu nobelisti E. Jelinek:

"Toisinaan sysään vastuun oman kirjailijanurani epäonnistumisesta naapurin niskoille. Kaikki on Elfrieden syytä (suutuspäissäni puhuttelen häntä aina etunimellä). Hän on käyttänyt talomme kirjailijakiintiön jättämättä tilaa minulle, ja jos hän ei asuisi täällä, olisin julkaissut jo vähintään kolme romaania. Parempina hetkinä haaveilen siitä, miten me ystävystymme. Kuvitelmissani hän tulee ovelleni lainaamaan etikkaa."

Romaanin kerronta on nokkelaa, ja osin päähenkilön tulkinnat esimerkiksi näyttelijäpiireistä tai opetustyön arjesta tuntuvat osuvilta. Luen melko harvoin näin puhtaasti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta, ja koska kirjan aihe on kiinnostava, pinnallinen kerronta alkoi aika pian tökkiä. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä ja juoni on täynnä chick lit -typpisiä käänteitä.

Päähenkilö onnistuu jollakin tavalla pohtimaan itseään suhteessa ex-poikaystäväänsä:

"Siihen aikaan uskoin yhä, että aito rakkaus tarkoitti itsensä unohtamista ja pelkästään puolison navan ympärillä pyörimistä. Siihen aikaan uskoin, että minun tehtäväni oli pelastaa Matthias, auttaa häntä löytämään potentiaalinsa ja kehittymään parhaaksi versioksi itsestään - siksi mahtavaksi tyypiksi, joka tiesin hänen olevan mutta jota ystävieni oli vaikea nähdä."

Rakkaustarina, joka on romaanin keskiössä ja jossa päähenkilö rakastuu kodittomaan mieleen, kerrotaan puolestaan melko pinnallisesti ja pitkälti sen kautta, mitä tapahtuu. Kaunotar ja Hirviö -motiivi itsessäänkin kantaa melko pitkälle, mutta itseäni olisi kiinnostanut lukea myös pohdintaa eri yhteiskuntaluokkien ihmisten välillä syttyvän rakkauden haasteista, koska niitä varmasti on.

Poikkeuksellisen rakkaustarinan kertomisessa keskitytään ensin päähenkilön nykyhetkisen elämäntilanteen kertomiseen, sitten päähenkilön ja kodittoman Benin kohtaamiseen, ja sitten kuvataan suhteen alun ja rakastumisen vaihetta. Varsinaiseen rakkaustarinaan - siis tarinaan rakastamisesta - ei näiden 235 sivun aikana päästä. No, ehkä rajaus liittyy myös siihen, että kyseessä on viihdekirja ja lukija pääsee seuraamaan epätavallista ja epätodennäköistä rakastumista.

Sisältöön on myös otettu paikoin epäolennaisia lillukanvarsia, kuten romaanin loppupuolella oleva lyhyt luku, jossa kerrotaan päähenkilön uudesta harrastuksesta veriplasman luovuttajana. Plasman luovuttamisesta saa rahaa (lienee siis tarkoitus kuvata sitä, kuinka päähenkilönkin tulot muodostuvat erilaisista pienistä puroista), luovutuskertojen tiheys tekee päähenkilön sairaaksi (tätä teemaa ei kehitellä mitenkään), ja lopulta päähenkilö tajuaa, ettei hän halua viettää elämäänsä tällaisten erilaisten sijaistoimintojen (?!) parissa vaan tärkeintä on kuitenkin se ihminen, johon hän on rakastunut, eli Ben.

Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista on nokkelaa ja eskapistista viihdekirjallisuutta, jonka parissa voi sen muutaman tunnin käyttää, joka romaanin lukemiseen kuluu.

Emilia Kujala: Suorittajan mieli - Vapaudu ylikontrollista

 

Otava 2022. Nextoryn äänikirja, 6 h 58 min.

Emilia Kujalan kirjoittama Suorittajan mieli - Vapaudu ylikontrollista on helposti lähestyttävä teos suorittamisesta ja tarpeesta kontrolloida elämää. Kirjoittajalla on paitsi asiantunteva myös omakohtainen lähestymistapa aiheeseen. Yksi keskeisistä asioista, joka teosta kuunnellessani jäi mieleeni, on se, että ylikontrollista tai suorittamisesta ei voi "parantua", vaan niiden kanssa voi oppia elämään. Teoksessa on myös harjoituksia esimerkiksi tunteiden käsittelemiseen kehollisesti.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta. 

Helsingin Taiteiden yö 2022

 

Helsingin Taiteiden yönä menimme tänäkin vuonna perinteisesti oopperalle. Oopperakirppikseltä löytyi löytöjä, vaikka olimmekin paikalla viimeisten joukossa juuri ennen sulkemisaikaa.

Elokuun illan pimettyä esiteltiin maistiaisia syksyn ohjelmistosta. Lava oli rakennettu oopperan Mannerheimintien puoleiselle sivustalle, pääoven edustalla olevalle kiviselle aukiolle, missä se oli ensimmäistä kertaa muistaakseni edellisellä kerralla, kun olimme Taiteiden yössä oopperalla, mikä tapahtui vuonna 2018. En kehunut ratkaisua tuolloinkaan ja nyt pidin siitä entistä vähemmän. Töölönlahden puoleisessa nurtsialueessa on huomattavasti enemmän tunnelmaa, siirtäkää lava takaisin puistoon!

Esityksiä itsessään oli hienoa katsoa. Oopperassa ja baletissa on taikaa. Tänä vuonna balettiesitykset koskettivat enemmän, Joutsenlammen kuuluisimman kohtauksen katsominen tuntui aivan erilaiselta Ukrainan sodan kontekstissa.

Jostain syystä esitykset kestivät vain puoli tuntia, lienikö iltaan tullut peruutuksia.

Kuten haluatte @ Suomenlinnan kesäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin kesän 2022 kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Jussi Nikkilän ohjaama William Shakespearen Kuten haluatte. Kesäteatteri on ollut suosittu kaikkina kesinä, ja myös tänä kesänä näytös vaikutti loppuunmyydyltä. Korona-aika on varmastikin opettanut luovuutta ja selvitysmistaitoja kaikkien alojen työntekijöille, mutta eritoten kulttuurialan, mikä näkyi hienosti illan esityksessä.

Ennen esityksen alkua narria näyttelevä Santtu Karvonen piti mainion johdannon siihen, kuinka luvassa on "maailman ensi-ilta": yksi näyttelijöistä oli nimittäin puhekiellossa, ja hänen roolinsa dubbasi toinen näyttelijä; toinen näyttelijä puolestaan oli sairastunut, mistä oli saatu tieto neljä tuntia ennen näytöstä, mutta hänen tilalleen oli kuitenkin saatu korvaaja - siis neljän tunnin varoajalla.

Edellä mainitut seikat tekivät näytelmästä oikeastaan nautittavamman. Dubbausratkaisu nimittäin toimi erinomaisesti, ja sairastunutta näyttelijää paikkaava näyttelijä veti kaikki roolinsa upeasti - se, että hänellä oli paikoin plari kädessään, teki vain kiinnostavalla tavalla näyttelijäntyön prosesseja näkyväksi.

Itse näytelmä oli mukavaa katsottavaa kesäteatteriin - oli pitkästä aikaa kivaa ylipäätään käydä teatterissa ja toisekseen käydä katsomassa hyvän mielen näytelmä, joka keskittyi kertomaan rakkauden kiemuroista ja jossa on onnellinen loppu.

Tibor Noé Kiss: Inkognito

 

"Astun kynnyksen yli."

S&S, 2021. Suom. Saarni Laitinen. 157 s.

Tibor Noé Kissin pienoisromaani Inkognito on omaelämäkerrallinen teos, jonka päähenkilö on Tibor/Noémi. Romaanin keskiössä on vieraus, jota päähenkilö kokee sukupuolessaan - mutta ennen kuin tähän keskeiseen teemaan päästään, lukija saa tietää päähenkilön lapsuudesta ja lapsuudenperheestä. 

Aluksi syntyy onnellinen vaikutelma: Tibor pelaa jalkapalloa, ja hänen isänsä kannustaa ja tukee häntä siinä (toisaalta voisi myös sanoa, että painostaa). Hiljalleen esiin alkaa tulla säröjä: perheväkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia, rahaongelmia. Lopulta Tibor lopettaa jalkapallon pelaamisen, ja koettaa alkaa käsitellä ahdistustaan kuljeskelemalla kaupungilla ja kirjoittamalla.

Ahdistus on romaanin läpäisevä tunnelma, ja sitä kuvataan osuvasti:

"On kuin juuttuisin nojatuoliin, kuin juuttuisin täydellisesti jousitettuun nojatuoliin, sekunneissa mitattuun aikaan. Ahdistuksen jokainen hetki on sietämätön. Ahdistuksen aikayksikkö on sekunti, seinäkellon kuuden asteen kulma, näytön pikseleiden rytmikäs uudelleenjärjestäytyminen."

Romaanissa on myös paljon listaamista, laskemista ja ympäristön yksityiskohtien huomioimista, jotka liittyvät päähenkilön ahdistuksen kuvaamiseen. Päähenkilö on jatkuvasti kaiken tarkkailija ja tuntuu pyrkivän kontrolloimaan elämäänsä tarkkailemisella, tai toisaalta pakenemaan ahdistustaan irrottautumalla tarkkailijaksi: 

"Hiushalkeamia rappauksessa. Siperian joet, Ob, Jenisei, Lena. Maaliläikkäkuvioita. Romanian jälki, Saksan jälki, jäljissä pikkuruisia muhkuroita. Brașov, Turda, Cluj-Napoca, Craiova, Dresden, Dortmund, Nürnberg, Bremen. Muhkuroiden mielivaltainen verkosto, kuvitteellisten viivojen yhteensitoma, kolmio, neliö, kahdeksankulmio, pyramidi, hökkeli, linnoitus, kruunu, yhä mutkikkaampia kuvioita katossa."

Paikoin tarkkaileminen saa myös symbolisia merkityksiä, kuten eräässä erityisen ahdistavassa tilanteessa, jossa päähenkilö on kylpyhuoneessa ja kiinnittää huomionsa kylpyhuoneen laatoitukseen:

"Tuijotin laattoja. Valkoisia laattoja yksi toisensa jälkeen, tämä laatta juuri samanlainen kuin tuokin, muttei sittenkään. Yhdessä oli maalitahra, toiseen oli takertunut kuivunut karva. Laatat muistuttivat toisiaan vain kaukaa, läheltä katsottuna edessäni avautui laattojen monimuotoinen maailma. Laattojen ihmeellinen maailma." 

Päähenkilön ahdistuksen keskeinen syy liittyy sukupuoleen. Tibor on syntynyt pojaksi, mutta jo lapsena hän tykkäsi pukeutua salaa äitinsä vaatteisiin. Aikuisena hän on nimennyt itsensä naisena Noémiksi, ja joskus on mies-Tibor, joskus nais-Noémi. Hänessä tuntuu ikään kuin elävän kaksi ihmistä, ja hän ei itsekään tiedä, kuka tai mikä on tai haluaisi olla. Mielestäni romaani käsittelee erityisen onnistuneesti juuri kysymystä siitä, jos itselläkään ei ole tietoa tai lopullista vastausta siihen, kuka tai mikä on.

Se, mitä mahdollisuuksia Noémilla on ja miten häneen suhtaudutaan, ahdistaa häntä erityisen paljon. Hän liikkuu Noémina lähinnä vain pimeän tullen ja toivoo, ettei rappukäytävässä törmää kehenkään; toivoo, ettei "jäisi kiinni", eli ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, että hän ei ole nainen vaan naiseksi pukeutunut mies.

Tavallisuuden ja ikään kuin näkymättömyyden kaipuu on päähenkilössä vahva:

"Haluaisin vain istuutua pöydän ääreen. Tilata lasin viiniä, juustolla täytettyä kalkkunanrintaa ja paistettuja perunoita, jälkiruoaksi vaniljajäätelöä. Sytyttää tupakan, puhaltaa sen savua keuhkoistani. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä. Mutta tätä kukaan heistä ei ole vielä koskaan tullut ajatelleeksi, ajattelen."

Edellä kuvattu sai itseni havahtumaan siihen, kuinka raskasta on olla sellainen ihminen, jota syystä tai toisesta tuijotetaan ja jonka olemuksen kommentoimista pidetään ikään kuin oikeutena, ellei jopa velvollisuutena. Ymmärrän, että sellainen, joka poikkeaa oman elämän normaalista - olipa kyseessä sitten toinen ihminen, jokin elämäntapa tai vaikkapa jokin arkkitehtoninen tyyli tai niinkin banaali asia kuin liikennemerkki - näyttäytyy erikoisena, kiinnostavana, outona tai pelottavana, mistä johtuen huomio kiinnittyy siihen, mikä puolestaan voi ilmetä vaikkapa tuijottamisena tai kommentoimisena. Mutta ehkäpä kaikkea ei tarvitse tuijottaa tai ainakaan kommentoida - ehkäpä voisi muistaa myös kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden ja ajatella sitä, kuinka pahalta tuntuu olla jatkuvasti sirkuseläimen roolissa. 

Tiborin irrallisuutta kuvaa osuvasti myös lyhyt monologi Tiborin ja hänen äitinsä välillä. Tibor on katsomassa äitiään mielisairaalassa:

"Minun pitää mennä, tänään on paljon töitä, hyvästelen, kaikki järjestyy, poikakulta, äiti halaa minua kyynelehtien, mutta tiedämme molemmat ettei kumpikaan puhu totta."

Kuinka vaikeaa onkaan kohtaaminen ja rehellisyys, ja kuinka tunnistettavaa valehteleminen.

Inkognito on romaani, joka ei anna erityisesti vastauksia, mutta on juuri siksi niin onnistunut: voidakseen olla olemassa ei tarvitse tietää kaikkea, edes itsestään. Tämän Tibor/Noémi ymmärtää niinä hetkinä, joina hänen neuroottisuutensa vähenee ja joina hän kykenee olemaan paremmin hetkessä läsnä:

"En laske, en etsi esineiden symmetriaa, en käännä katsettani jos joku katsoo minua, elän. En kuule omia sydämenlyöntejäni, en tunne tärinää, käsivarteni ei puudu, en hikoile, en huohota, elän. En tunne ruumiini taakkaa, voin olla mies, voin olla nainen, ei väliä, elän. En tiedä kuka olen, mutta olen vihdoin se joka haluan olla. Elän."