perjantai 27. kesäkuuta 2014

Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti


"Valonvälähdys heijasti hirttäytyneen miehen varjon seinälle."


Like 1998/2003. Suom. Katja Kallio. Alkuteos El club Dumas, 1993. 449 s.

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti oli takkuisinta luettavaa aikoihin, mutta tulipa kahlattua läpi.

Teoksen ideassa on jotain samaa kuin Da Vinci -koodissa: arvoituksen ratkaisija, tässä tapauksessa kirjaetsivä Lucas Corso, säntäilee ympäri Eurooppaa jäljittämässä käsikirjoituksia ja kertomuksia ja havaitsee yhtäkkiä olevansa keskellä epäilyttävää tapahtumavyyhtiä, arpinaamaisen miehen varjostamana.

Yhdeksäs portti vilisee kirjallisuusviittauksia, ennen kaikkea Dumasin Kolmeen muskettisoturiin. Lukija joutuu nimien ja kertomusten vyyhtiin, jossa ei aina tiedä, puhutaanko fiktion sisäisestä todellisuudesta vai jostain teoksesta - varsinkin kun intertekstuaalisuus limittää todellisuudet toisiinsa.

Yhdeksäs portti koettaa olla jännittävä, jopa saatanan kanssa flirttaileva salatieteinen kertomus, mutta jännite ei missään vaiheessa synny puhumattakaan siitä, että se kantaisi. Epäilyttäviä kuolemantapauksia, kohtalokkaita naisia ja takaa-ajoja on aika ajoin, mutta ne eivät muutu eläviksi. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia tyyppejä. Jännitystä koetetaan luoda varsin kömpelöin keinoin - eräässäkin intensiiviseksi pyrkivässä kohtauksessa "salama valaisi hänen kasvonsa" noin kolme kertaa. Hohhoijaa.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Heidi Köngäs: Dora, Dora



"Jäämerentie tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua." 


Otava 2012. 333 s.

Heidi Könkään Dora, Dora -romaani käsittelee Lapin sotaa kuin myös aiemmin keväällä lukemani Katja Ketun Kätilö. Siinä missä Kätilö oli naturalistisuudessaan varsin ristiriitainen kokemus, Dora, Dora on psykologisuudessaan ainakin minulle huomattavasti helpommin lähestyttävä teos, jossa ajankuva välittyy hienovaraisempien kielellisten yksityiskohtien kautta.

Dora, Dorassa henkilöhahmogalleria koostuu Hitlerin valtakunnanarkkitehti Albert Speerin Jäämeren rannalle suuntaavasta seurueesta. Speer kokee Hitlerin hylänneen hänet ja kaipaa pimeyttä ja etäisyyttä selvitelläkseen ajatuksiaan, ja niinpä hän on valinnut joulun 1943 matkakohteekseen Jäämeren - romaanin tapahtumat sijoittuvat siis hyvin samoihin maisemiin Kätilön kanssa.

Speerin seurueeseen kuuluvat hänen sihteerinsä Annemarie, kaksi esiintyvää taiteilijaa - taikuri ja viulisti - sekä suomalainen tulkki. Romaanin kertojia ovat Speer, Annemarie, taikuri ja tulkki. Tapahtumia, tuntemuksia ja kokemuksia kerrotaan lyhyehköissä luvuissa eri kertojien näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on tunnistettava tapansa havainnoida maailmaa. Tekniikka tuo näkyviin hienosti henkilöhahmojen psykologiaa ja näyttää miljööt ja tapahtumat ristivalossa.

Ennen kaikkea romaani on Speerin matka kohti pimeyttä ja yksinäisyyttä. Annemarien hahmon kautta näytetään sota-aika naisen silmin, mutta siten, että varsinaiset sotatapahtumat ovat aina kaukana - tosin Annemarie tietää Saksan keskitysleiriarkkitehtuuristakin varsin tarkasti, koska hän puhtaaksikirjoittaa kaikki Speerin kirjeet, mutta mitä ja miten hän ymmärtää kokonaisuuksia, on katsomisen tavasta kiinni. Annemarien mies on passitettu itärintamalle, ja miehen kohtalo askarruttaa Annemarieta.

Tulkki on romaanissa (kahden tai useamman) kielen ja kulttuurin välissä, osin näköalapaikalla sotaan ja rintamiin, osin vain työläisenä, näkymättömänä. Taikurin kertojarooli on jossain määrin näkökulmaltaan samanaikaisesti sekä keventävin että ahdistavin, taikurista on rakennettu hieman klovnimainen, karnevalistinen mutta surullinen, ulkopuolisen tarkkailijan hahmo.

Henkilöhahmoista kaikki tuntevat sota-ahdistusta omalla tavallaan, jokainen heistä myös tuntee irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta eri syistä, suhteessa eri asioihin ja eri asetelmiin. Henkilökuvaus tavoittaa uskottavasti sodan ilmapiirin, juurettomuuden ja alati ailahtelevan tunteettoman kylmyyden ja voimakkaat, impulsiiviset tunteenpurkaukset:

"Ne, jotka tulevat pimeässä toisiaan kohti, eivät voi koskaan sietää valoa. Valo on räikeäää, jotenkin sopimatonta. Kostea, lämmin kellarinhämärä tekee hyvää, sellainen, missä silmät eivät voi kieltää mitään."

Jäämerenrannan kaamospimeydessä ahdistus ja kohtalot eskaloituvat kuten samanaikaisesti Saksan monen rintaman sota.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. Sairaus

 

"On toivottoman harmaa päivä."


Johnny Kniga 2014 [niteessä ei lue painovuotta]. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrik tårar utan handskar - 2. Sjukdomen, 2013. 300 s.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa, Sairaus, on ahdistavaa luettavaa - kuten nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisestä osasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista toisessa osassa keskitytään Benjaminin ja Rasmuksen suhteeseen, mutta mukana ovat myös Raine, Lars-Åke, Seppo, Paul ja Bengt.

HIV, tai HTLV-III, tuntuu olevan jatkuvasti esillä niin mediassa kuin homomiesten välisissä suhteissakin. Media demonisoi viruksen ja sen kantajat, ja lainatut äänenpainot ja otsikot ovat kuin suoraan natsi-Saksasta; tuntuu vaikealta uskoa, että kyseessä on (vain) kolmenkymmenen vuoden takainen Ruotsi.

Yhteiskunnan tasolla Gardell kuvaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen, homoihin ja HIV:hen, ja mukana on myös uskonnon ja uskonnollisen yhteisön näkökulma, sillä toinen päähenkilöistä, Benjamin, on jehova. Syvimmiltään romaanissa on kuitenkin kysymys rakkaudesta, oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Gardell kuvaa myös erilaisia kaapista ulos tulemisia ja kaksoielämän identiteettikriisiä, joista jälkimmäistä havainnollistetaan eritoten Benjaminin hahmon kautta: "On kaksi Benjaminia. Jotka eivät voi kohdata toisiaan koskaan. Tällaisena asia ei voi jatkua. Hänen on keksittävä keino lopettaakseen valehtelemisen, itselleen ja kaikille muille, hän ei vain tiedä miten."

Romaanissa on myös runsaasti takaumia, joten pelkkää sairautta ja sairastamista osa ei nimestään huolimatta kuvaa. Takaumat eivät kuitenkaan lainkaan helpota tai kevennä lukukokemusta, koska lukijalla on jo tieto, minne tai mitä kohti romaanihenkilöiden elämä kulkee.

Sairaus on romaani, jonka lukemista ei voi jättää kesken, vaikka romaanin maailman ahdistavuudesta johtuen välillä tekisikin mieli. Trilogian kolmas osa, Kuolema, ilmestyy syksyllä 2014. Toivottavasti sitä ei tehdä hirvittävällä kiireellä, sillä toiseen osaan oli jäänyt muutama tökerö verbivirhe. Gardell vaihtelee moduksia ja tempuksia virkkeiden sisälläkin, joten suomentajan pitää varmasti olla varsin skarppina, mutta esimerkiksi virke tyyliin "Lars-Åken pahin painajainen on, jos se haaskalintu Peter Bratt oli [--> olisi] kysynyt asiaa häneltä, joutua osalliseksi esimerkiksi auto-onnettomuuteen --" saa lukijan irvistelemään.

Muutamista tällaisista kohdista huolimatta romaani on monella tasolla niin koskettava, että sen lukeminen kuivin silmin on täysin mahdotonta.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

 

"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."


Karisto 2013. 254 s.

Terhi Rannelan romaani Punaisten kyynelten talo kertoo rankasta aiheesta, Kamputsean kansanmurhasta. Romaanissa on käytetty näkökulmatekniikkaa, jolla valotetaan tapahtumia eri sukupuolten ja sukupolvien näkökulmasta, ja näkökulmatekniikalla pyritään osoittamaan myös se, kuinka monisäikeinen kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on.

Viimeeksi mainittu seikka on Rannelan romaanin suurin ansio: jos järjestelmän ilmianto- ja tarkkailukoneisto on viritetty niin äärimmilleen kuin 1970-luvun Kamputseassa, kaikki ovat sekaantuneet siihen jollain lailla. Romaani onnistuu käsittelemään vainoharhaisuutta uskottavasti.

Romaanin lopussa on luettelo aihepiirin kirjallisuudesta otsikolla "Keskeisiä lähteitä ja inspiroijia". Luettelosta löytyy itselleni kaksi entuudestaan tuttua suomennettua kirjaa. Denise Affoncon omaelämäkerta Elossa kuoleman kentillä ja Kim Echlinin romaani Kadonneet. Vaikka Rannelan romaani on varsin hyvä, mielestäni nämä kaksi lähdeluettelossa mainittua teosta ovat parempia.

Jens Lapidus: Rahalla saa - Stockholm noir I

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta."


Like 2009. Suom. Anu Koivunen. Alkuteos Snabba Cash - Stockholm noir I, 2006. 614 s.

Jens Lapiduksen trilleridekkari Rahalla saa on varsin peruskauraa kesäluettavaksi. Romaanissa käytetäään näkökulmatekniikkaa, Tukholman alamaailmaa kuvataan muun muassa "jugoslaavimafiosojen" ja yläluokan nuorten jetset-aikuisten näkökulmasta; laillisen maailman näkökulmaa edustavat poliisiraportit ja pöytäkirjat. Keskiössä ovat huumeet (eritoten kokaiini), niiden kauppa, käyttö ja niihin liittyvä kulttuuri, mutta myös ihmiskauppaa sivutaan ja väkivalta on toki olennainen osa teosta.

Rahalla saa on voyerismia keskiluokkaiselle lukijalle: se on näköalapaikka toisaalta rikollisten maailmaan, toisaalta yläluokan ylettömään rikkauteen ja rahankäyttöön. Samastumishahmoksi lukijalle on kirjoitettu JW, opiskelijapoika, joka koettaa häivyttää ja salata keskiluokkaisen taustansa, jota hän itse pitää moukkamaisena, ja koettaa päästä osaksi jetset-piirejä ja heidän elämäntapaansa.

Henkilökuvaus on latteaa, kullakin hahmolla on noin yksi dominoiva piirre, joka määrittää hahmon toimintaa, toimintatapaa ja tavoitteita. Juonikuvio on melko ennalta-arvattava - jollain lailla kaikki hahmot totta kai liittyvät toisiinsa, vaikka he eivät itse sitä tiedä. Serbipahisten kutsuminen "jugoslaaveiksi" tuntuu epäuskottavalta ja suurpiirteiseltä - tuntuu vaikealta uskoa, että Jugoslavian veristen hajoamissotien jälkeen alueen asujaimisto kokisi itseään "jugoslaaveiksi" (tuntevatko "neuvostoliittolaiset" edelleen itsensä "neuvostokansalaiksiksi"?), ja romaanissa kyse on selvästikin vain serbeistä - miksi heitä ei siis kutsuta serbeiksi? Toisaalta ajankohtana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, Serbia ja Montenegro muodostivat vielä yhtenäisen valtion, mikä saattaa selittää seikkaa.

Rahalla saa tuntuu jokseenkin aikuisille suunnatulta väkivaltateletappitarinalta, jossa kyllä kaikenlaista rikollista tapahtuu, mutta henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta johtuen missään vaiheessa ei oikein kunnolla jännitä kenenkään puolesta. Paljon parempi ja jännittävämpi samaa aihepiiriä - ihmis- ja huumekauppaa - käsittelevä trilleri on esimerkiksi Michael Katz Krefeldin Langenneet.

Loppuratkaisu on kirjoitettu siten, että siitä on helppoa jatkaa trilogiaa. Lukijana minulle ei jäänyt erityistä intohimoa jatkaa lukemista - jos jatko-osat tupsahtavat vastaan mökkiolosuhteissa, joissa toisena vaihtoehtona on lintukirja, valitsen todennäköisesti Lapiduksen.

Lokrum, Dubrovnik

 
Lokrumin saari aivan Dubrovnikin edustalla on loistava päiväretkikohde - veneitä saareen lähtee vanhasta satamasta puolen tunnin välein ja edestakainen venelippu sisältää myös saaren pääsymaksun.

 
Saari on luonnonsuojelualue, ja siellä on tekemistä moneen makuun. Riikinkukkokammoisille paikkaa tosin ei voi suositella, sillä laivalaiturin puoleinen pääty saaresta kuhisee riikinkukkoja, joiden rääkäisyt halkovat ilmaa jatkuvasti (melko eksoottista).



Parasta saarella ovat sen rantakalliot. Laivalaiturin puoleisessa päädyssä on hyvinkin kalliosta. Auringonottajat viihtyvät matalilla, tasaisilla kalliolla, joilla on myös runsaasti uimatikkaita. Kaikki saaren rannat ovat kallioisia, ja enemmän omaa rauhaa on tarjolla muilla kallioilla. Uimatikkaat eivät varsinaisesti helpota uimaan menemistä, suisteltavampaa on ottaa mukaan uimakengaät - tosin ilman niitäkin pääsee helposti pulahtamaan puhtaankirkkaaseen Adrianmereen.



Dubrovnikin kaupunkirannat eivät ole erityisen ihania, vaan parempi ja rauhallisempi rantakokemus syntyy saarissa.

Kroatiassa on jonkin verran naturistirantoja, ja niin myös ilmeisesti Lokrumissa. Kysellessämme Lokrumin vinkkejä kaupungilla saimme saaresta hieman erikoisen ensivaikutelman, joka osoittautui täysin vääräksi. Ensinnäkin meille todettiin saaren olevan sekä voyeristien että naturistien suosiossa. Kun kyselimme satamassa Lokrumiin menevää laivaa, ensimmäisen jututtamamme laivaekskursioita myyvän miehen ensimmäinen kysymys meille oli, olemmeko naispari, koska kyseessä on "gay island".

Saareen ladatut ennakko-oletukset eivät millään lailla toteutuneet, kukaan ei ottanut aurinkoa edes yläosattomissa.

Saari on yllättävän suuri ja tarjoaa paitsi rantakokemuksen, myös runsaasti metsäpolkuja ja myös historiallista nähtävää - mutta tuolloin retkeen kannattaa varata aikaa todellakin koko päivä.



torstai 12. kesäkuuta 2014

Podmainen ja Podostrogin luostarit, Budva

Budva on pieni ja varsin turistinen kaupunki Montenegron rannikolla. Kokonsa puolesta se soveltuu hyvin kävelyyn - kaikkialle pääsee jalan. Vanhakapunki lahden toisella reunamalla on miniatyyrimäisen söpö, muutoin kaupunkia ympäröivät joka reunalta vuoret.



Podmainen luostari



Podmainen luostari sijaitsee kaupunkiasutuksen pohjoisreunamalla pienen ylämäkikävelyn päässä ja sinne on hyvät opasteet. Luostarialue on pieni, mutta siellä on vierailijan kannalta kaikki luostarille olennainen - kivinen sisäpiha, tuohusalttari, kirkko ja matkamuistomyymälä. Luostari on ortodoksinen, ja sinne mennessään on hyvä muistaa säädyllinen luostaripukeutuminen.

Luostarin kirkon seinien maalaukset ovat varsin yllättäviä, osin avoimen poliittisia (kuvissa seikkailee esimerkiksi punatähtihattuinen armeijamies) tai surrealistisia.


Podostrogin luostari


Podostrogin luostarin pitäisi sijaita Podmainen luostarista vuorille päin. Podmainen luostarin seutuvilla on opaskyltti, ja niinpä lähdimme reippaasti kiipeämään ylämäkeen, vaikka esimerkiksi Googlen karttapalvelu ei luostaria löytänytkään (Podmainen luostarista sentään löytyy kävijäkommentti "Kaunis paikka!"). Kyltin mukaan matkaa on komisen kilometriä, Lonely Planetin Montenegro-oppaan mukaan kaksi.

Jonkinmoisen kävelyn jälkeen saavuimme kirkon ja hautausmaan kohdalle. Jatkoimme eteenpäin, maisemat vuoritieltä Budvaan päin olivat kauniit.

 
Kun merkkiäkään luostarista ei alkanut näkyä, päätimme kysyä neuvoa paikallisilta. Ensimmäsen kielimuuria eri suunnilta kaartelevan keskustelun tulos oli se, että Podostrog-niminen alue kyllä on olemassa, mutta luostarista vanha mies ei ollut koskaan kuullutkaan. Kiitimme ja jatkoimme matkaa.

Vuoren rinteillä oli jonkin verran taloprojekteja meneillään - osa sen näköisinää, ettei niillä ollut tarkoitustakaan edistyä, mutta osan parissa työskenneltiin. Raksamiehet viheltelivät peräämme, mistä päättelimme, ettei vuoritiellä yleensä juurikaan ollut jalankulkijoita - hellehikeentynyt punakka ylämäkiolemuksemme kun ei ollut erityisen hot, muutoin kuin konkreettisesti. Kysyimme kuitenkin tietä myös raksamiehiltä. Nyt englannintaito oli parempi, mutta hekään eivät koskaan olleet luostarista kuulleetkaan. Kysyimme, minne tie sitten johtaa - vastaus oli kiipeämisurakkaamme ajatellen diplomaattisesti "panorama".


Kävelimme vielä jonkin matkaa kunnes päädyimme vuorten väliseen solaan, josta tie alkoi jatkua alamäkeen vuorten toiselle puolen. Päätimme, että on aika kääntyä takaisin.

Podostrogin luostaria emme siis koskaan löytäneet, siis onnea matkaan seuraaville etsijöille!

Skadar-järven kansallispuisto, Montenegro

 
Skadar-järven kansallispuisto sijaitsee osittain Montenegron, osittain Albanian puolella. Montenegron puoli sain kansallispuistostatuksen vuonna 1983, Albanian puoli vasta huomattavasti myöhemmin.


Skadar-järvi on Etelä-Euroopan suurin järvi, ja kansallispuistoon tutustuminen kannattaakin ehdottomasti tehdä veneitse. Kansallispuistossa on pieni (ja siksi juuri sopivan kokoinen) näyttely alueen eläimistöstä ja pinnanmuodostuksesta lyhyine opasteksteineen. Kansallispuistossa asustaa myös pelikaaneja - harmi vain, että ainoa, jonka taisimme nähdä, oli näyttelyn täytetty yksilö.


Maisemat ovat hämmentäviä. Jokivesi on liejuista ja mintunvihreää, järvivesi puolestaan äärettömän kirkasta. Toisaalta maisema vaikuttaa tutun suomalaiselta lumpeineen päivineen, mutta ympäröivät vuoret muistuttavat siitä, että ollaan kuitenkin ihan toisaalla.



Ekskursioveneessä tunnelma on 1800-lukulainen, tulee mieleen Tolstoi. Ajellaan rauhallisesti auringossa, tarkkaillaan luontoa ja lintuja, syödään eväitä - blinimäisiä lettuja juuston ja hunajan kera -, aina välillä pydähdytään ankkuriin keskelle järveä ja halukkaat pulahtavat uimaan. Vastaan lipuu aina välillä toisia veneitä, kalastajat ovat pystyttäneet aurinkovarjonsa kalliorannoille tai kalastavat pienistä veneistä. Puuttuu vain se, että joku ottaisi spontaanisti esiin viulun ja alkaisi soittaa kaihoisia sävelmiä.



Turistit Montenegroon tulevat lähinnä Venäjältä ja Serbiasta, kesäkuun alku on vielä hiljaista ja väljää aikaa. Suurimmassa osassa ravintoloita asiakkaita puhutellaan spontaanisti venäjäksi, samoin monet retkistä ovat venäjänkielisiä. Tämän retken oppaamme puhui myös varsin hyvää englantia, ja saimme englanninkieliset selostukset henkilökohtaisesti.

Saapuminen Skadar-järven kansallispuistoon on varsin vuoristoinen, sillä suurin osa Montenegron pikkuriikkisestä valtiosta koostuu vuorista. Autopahoinvoivien kannattaa varautua vähintään muovipussilla, sillä vaikka autossa olisi ilmastointi, niin tien mutkaisuus, korkeuserot, kuuma auringonpaiste ja retken synnyttämä jännitys on eufemistisesti sanottuna haastava yhdistelmä.


Maisemien ja tunnelman vuoksi Skadarin kansallispuiston päiväretki on kokemisen arvoinen. Montenegrossa on yhteensä neljä kansallispuistoa, mutta luontomatkailu tuntuu olevan vielä varsin alkutekijöissään. Upeaa luontoa kyllä on, mutta esimerkiksi tietoa merkityistä patikointipoluista tuntuu olevan melko vaikeaa saada, vaikka ankara googlaaminen jonkinlaista tulosta tuottaakin.

Jennifer Egan: Sydäntorni



"Linna oli sortumispisteessä, mutta ei sitä kello kahdelta yöllä himmeässä kuunvalossa huomannut."


Tammi 2013. Suom. Heikki Karjalainen. Alkuteos The Keep, 2006. 346 s.

Jennifer Eganin Sydäntorni on uskomattoman hieno ja viihdyttävä romaani, jonka absurdit käänteet saivat useamman kerran nauramaan ääneen. Kansilieve lupailee lukukokemusta, joka tuo mieleen Poen, Calvinon ja Kafkan - osin allekirjoitan esikuvaluettelon (vaikkakin Calvino saa turhanpäiväisesti epäilemään liiallista älyllisyyttä ja Kafka ahdistusta) mutta lisäisin siihen vielä Vonnegutin.

Romaanin juonesta ei oikeastaan voi kertoa juuri mitään paljastamatta teoksen nerokasta rakennetta - lieveteksti keskittyy kertomaan juonen yhdestä ulottuvuudesta, elämässään alamäkeen joutuneesta kultapoika Dannystä, joka lähtee New Yorkista jonnekin Itä-Euroopan syrjäreunamille vuoristoon, rähjäiseen linnaan auttamaan serkkupoikaansa linnan kunnostustöissä, missä hän sitten kohtaa jos jonkinmoisia henkilöitä, tapahtumia ja miljöitä. Juonessa on muitakin ulottuvuuksia, mutta ne paljastuvat hiljalleen.

Serkkupojan nimi on Howie. Hän on ollut lapsena outo ja erakoitunut hahmo ja muuttunut entistä oudommaksi ja erakoituneemmaksi erään erittäin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Howien asemaa suvussa kuvataan tähän tapaan: "Totta kai Howiesta puhuttiin silloin kun hän ei ollut paikalla, ilman muuta. Howien ongelmat olivat suvun lempipuheenaihe, ja päänpudistelujen ja voi sen on niin surullisten takana saattoi aistia ilon pulppuilun, koska eivätkö kaikki halua, että suvussa on joku joka on niin tähtitieteellisen sekaisin, että kaikki muut vaikuttavat hänen rinnallaan mallikansalaisilta?"

Sydäntorni on romaani, jossa on kerrassaan kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot ovat osin naurettavan ja äärimmäisen stereotyyppisiä, mutta kuitenkin jatkuvasti yllättäviä ja viiltävän osuvia. Tarina houkyttelee ahmimaan. Rakenne ei ole tavanomainen, mutta kuten sanoin, siitä ei oikeastaan kannata enempää sanoa, jottei pilaa lukukokemusta.

Romaanin nimi, Sydäntorni, on tulkinnallisesti varsin suoraviivainen niin symbolisella kuin käytännönkin tasolla. Kuitenkin eri henkilöhahmojen näkökulmasta torni voi saada erilaisia tulkinnallisia merkityksiä. Konkreettisen selityksen linnan sydäntornille antaa remonttihommissa oleva Mick: "Jos linna vallattiin, asukkaat vetäytyivät sydäntorniin. Se oli eräänlainen viimeinen puolustuslinja. Turvapaikka."

Näytteen Eganin kyvystä kuvailla asioita tuoreella, konkreettisella ja humoristisella tavalla saa esimerkiksi kohdasta, jossa Danny havainnoi linnan pihalla olevaa vesiallasta:

"Silloin haju iski hänen sieraimiinsa - voi jumalauta, mikä löyhkä. Vesi ei haissut edes mädäntyneeltä, se oli mädäntyneen tuolla puolen, onton homeinen, lemussa erottui tunkkainen siitepöly, pahanhajuinen hengitys, vuosikausia suljettuna ollut vanha jääkaappi, mätä kananmuna ja kastunut villa, Dannyn kuusivuotiaana näkemät Polly-kissan jälkeiset, hänen tulehtunut hampaansa hammaslääkärin porattua sen auki, hoitokoti missä isotäti Bertie tiputti jauhettua maksaa leualleen, sillan alta koulun läheltä löytyneet läjät, jotka olivat kuulemma ihmisen paskaa, roskis äidin vessan pesualtaan alla, koulun ruokala kun sinne käveli sisään - altaasta nousi sieraimiin joka ikinen haju, joka oli koskaan tuntunut Dannystä hiukkaakaan vastenmieliseltä, joka oli saanut hänet jossain vaiheessa ajattelemaan (vaikka hän olikin sen saman tien unohtanut) elämän olevan pelkkä ohut, hauras kalvo peittämässä jotain ihan toisenlaista, jotain isoa ja outoa ja synkeää."

Danny on urbaani suurkaupungin kasvatti, jolla on muun muassa kyky aistia kehossaan wifi-verkkojen läheisyys, mutta luonto ilmiöineen on hänelle huomattavasti vieraampi elementti. Dannyn havainnot tähtitaivaasta syrjäisen linnan yllä ovat tällaiset: "Muuten näkyvissä oli vain taivasta, valtavalle taivaalle oli ahdettu enemmän tähtiä kuin hän oli koskaan nähnyt - oikea tähtien sekasotku, tähtien kaatopaikka. Se oli melkein säädytöntä."

Kielellisestä vonnegutismista ja postmodernista kommentoivasta kertojasta on teoksessa runsaasti esimerkkejä, kuten vaikkapa kohta, jossa kuvataan katseen tiukkaa kiinnittymistä johonkin: "haluaisin sanoa liimautunut, mutta se oli enemmän kuin liimautunut, se oli laminoitu --."

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Eganista, romaani tarttui sattumanvaraisesti käsiini kirjaston tyrkkyhyllystä - mutta todellakin, mikä helmi! Egan on kerrassaan taitava kirjoittaja, joka onnistuu kokoamaan elementeistään hiotun ja hauskan kertomuksen.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi


"Minä synnyn isästä."


Like 2013. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. 138 s.

Helioskatastrofi on pienoisromaani, jota tekee samanaikaisesti mieli lukea ahmien ja hidastellen. Päähenkilö on nuori nainen, tyttö, joka kokee elämässään syvää irrallisuutta, erillisyyttä ja kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta: "Elämästä, kuinka sitä eletään, minulla ei ollut aavistustakaan. Elämä joka jatkui tuolla ulkopuolella ja jonka osa olin ollut."

Mistä hän ilmestyy pohjoisruotsalaiseen kylään ja missä hän on elänyt ennen saapumistaan? Kysymykseen on ainakin kaksi vastausta: hänen oma kokemuksensa ja sosiaaliviranomaisten selvitys.

Tyttö saa nimekseen Anna Bergström, ja hänet sijoitetaan uskovaiseen perheeseen. Perhe ei ulkokuoren alla ole aivan niin siloinen kuin miltä näyttää, mutta rosoisuus tekee siitä inhimillisen. Anna koettaa jollain lailla elää perheessä, ja eräänä päivänä hänellä tulkitaan olevan kielillä puhumisen lahja. Anna saa aikansa olla seurakunnan näyttelyeläimenä, kunnes hän päätyy mielisairaalaan.

Anna pohtii nimeämisen merkitystä: se, minkä seurakunta nimeää kielillä puhumiseksi, määritellään sanakirjassa skitsofreniaksi. Annan näkökulmasta näyttää liittyvän ennen muuta kontekstiin, milloin yhteiskunta pitää äänien kuulemista ja äänillä puhumista terveenä ilmiönä, milloin puolestaan sairaana - sellaisena, että ääniä kuuleva henkilö on suljettava ulos terveiden yhteisöstä, sairaalan seinien sisäpuolelle.

Annalle tärkein henkilö on hänen isänsä, mutta isä hahmona ja Annan suhde isäänsä ja hänen kokemuksensa isänsä kanssa jätetään lukijalle hyvin viitteellisiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Herää myös kysymys, ovatko kaikki kokemukset kielellistettävissä, onko kaikesta mahdollista viestiä sanoin?

Helioskatastrofi tarkastelee ulkopuolisuutta uskottavasti ja viiltävästi. Millaiset kokemukset elämässä ovat ymmärrettäviä ja sallittuja, mahdollisia? Onko sallittua haluta kuolla - vai onko se aina tabu, sairaus? Romaania voi lukea myös masennuksen kuvauksena.

Helioskatastrofi on hyvin omalaatuinen teos ja onnistunut todiste siitä, että proosankaan ei aina tarvitse olla juonivetoista ja "helppoa" - mikä ei myöskään automaattisesti tee siitä "vaikeaa". Tämä romaani kannattaa lukea.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ravintola Helmi, Helsinki

Minun olisi jo pitänyt oppia tämä: kun menee hienoon ravintolaan syömään, ei pidä valita kasvisannosta vaan kalaa. Jostain syystä maittavia ja mitä mainioimpia kasvisruokia saa etnisitä ravintoloista, mutta suomalaisille kasvikset tuottavat vaikeuksia ja lopputuloksena on korkeintaan keskinkertaisia annoksia.

No, asiaan. Ravintola Helmi sijaitsee Helsingissä Eerikinkadulla sisäpihalla. Sisustus on miellyttävä ja henkilökunta sopivan ystävällistä ja asiantuntevaa.

Valitsin alkupalaksi vuohenjuusto-tartefinen. Annos oli kaunis mutta makumaailma harkitsematon. Lautasella oli runsaasti voimakkaita makuja (vuohenjuusto, jokin kitkerä yrtti tai vastaava, rasvaiset filotaikinalevyt), jotka taistelivat keskenään ja peittivät täysin alleen annoksessa olleiden pienten kasvisten, porkkanoiden ja parsan, maut.

Pääruokavalintani oli askel parempaan suuntaan: Halloumi-kasvissatay oli ihan jees - uskon, että olisin päässyt samoilla ainesosilla vähintääkin samaan lopputulokseen kotiolosuhteissa. Kaiken lisäksi halloumia tässä annoksessa oli hävettävän vähän - kolme pientä viipaletta vartaissa. Halloumi oli kuitenkin tämän annoksen "pihvi" - laihaksi jäi.

Onneksi jälkiruokavalintani osui nappiin: valkosuklaa-karamellipannacotta rapanperisorbetin ja raparperihillokken kera oli suoraan taivaasta. Pannacotta oli todella tuhti ja makea, raparperi juuri sopivan raikas sen seuralaiseksi. Tämä vei kielen mennessään, wau.

Kala-annokset - varsinkin alkuruoka tiristettyä haukea mustan aiolin kera - herättivät minussa annoskateutta, ehkäpä ensi kerralla osaan olla skarpimpi valinnoissani. Helmestä jäi hieman ristiriitainen kuva ruokien perusteella - osa oli selvästi hittejä, osa totaalisen huteja.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja



"Täydellinen jarrutus on sellainen, ettei sitä edes huomaa."


Otava 2013. 343 s.

Olin syksyllä kirjallisuusillassa, jossa Pasi Pekkola kertoi esikoisromaanistaan Unelmansieppaaja, ja tuolloin kiinnostuin teoksesta. Unelmansieppaajassa on nimensäkin mukaan kyse unelmista, niiden toteutumisesta ja niistä luopumisesta, "jotta toiset voivat alkaa", kuten takakansiteksti toteaa.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. On Kuopiosta Helsinkiin rakkauden perässä muuttanut kirjallisuudenopiskelija Roosa, joka jollain lailla koettaa saada itsestään ja elämästä kiinni. On entinen ammattikoripalloilija Tapio, joka on ammattilaisuransa jälkeen elämässään jonkinlaisessa tyhjiössä. On Tapion lapsuudenystävä, kirjailija Ville Siikala, joka tekee itsemurhan ja jonka tuotannosta ja elämästä Roosa kiinnostuu. On Aki, jollain lailla romaanin traagisin hahmo, joka erilaisin seinoin koettaa tehdä itsestään hyväksytyn sekä itselleen että maailmalle. Ja kun näkökulmatekniikasta on kyse, kohtalot kietoutuvat yhteen tai sivuavat toisiaan.

Pekkola kirjoittaa hahmoistaa eläviä ja epätäydellisiä, ongelmaisia muttei epätoivoisia. Romaani on nautittavaa luettavaa ja tragedioiden edetessä ja juonen tiivistyessä teosta ei tee mieli laskea käsistään.

Romaanissa on jonin verran intertekstuaalisia viittauksia. Ensinnäkin romaanissa on mise en abyme -tyyppinen rakenneratkaisu samaan tapaan kuin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjossa (2001): tämän kirjan nimi on Unelmansieppaaja, samoin kirjailija Ville Siikalan kolmannen romaanin. Kun kirjallisuudenopiskelija Roosa koettaa saada Siikalan Unelmansieppaajaa käsiinsä, käy hieman samoin kuin Tuulen varjon Kadonneiden kirjojen hautausmaalla:

"Siikalan kolmatta romaania, Unelmasieppaajaa, ei kuitenkaan löydy Töölön kirjastosta. Roosa käy parissa muussakin kirjastossa, mutta tulos on aina sama - kirja on lainassa. Hän kiertää pari antikvariaattia, mutta Siikalan kirja pysyy piilossa. Hänellä on kiire, hän haluaa lukea romaanin nyt heti. Siikala on tunteutunut hänen mieleensä, levittää lonkeroisia juuriaan pään sisällä ja kääntää jokaisen ajatuksen, jokaisen mielikuvan itseensä. Hädissään Roosa käy myös kirjakaupoissa. Hän kyselee myyjiltä kirjasta, josta kukaan ei ole kuullutkaan. Unelmansieppaajako se oli, niinkö sinä sanoit? Ei löytynyt ainakaan meidän tiedostoista. Oletko ihan varma tuosta nimestä? Tuntuu, että Siikala on unohdettu, hänen kirjansa kedonneet hyllyistä jo kauan sitten, merkityksettöminä, turhina. Roosa ei muista, että hän olisi yliopiston kurssivaatimuksissa koskaan törmännyt Siikalan nimeen."

Toiseksi huomio kiinnittyy kirjailijahahmoon, Ville Siikalaan. Tapio muistelee kertaa, kun hän ja Ville, ystävykset, kävivät lintutornissa: "Villellä oli veitsi mukana. Auringon viimeiset säteet kimaltelivat sen terästä. Hän kaiversi tornin lautaan: Ville S. kävi täällä." Tämä on suora, jollei lähes alleviivaava viittaus Anja Kaurasen esikoisromaaniin, jonka nimi on Sonja O. kävi täällä (1981). Viittaus jäi kaihertamaan mieltäni, ja aloin miettiä Ville Siikalaa. Onko nimi tuttu jostain?

Vyyhti lähtee aukenemaan. Ville Siikala on päähenkilö parissa Harri Sirolan novellissa kokoelmassa Syysprinssin kalaretki (1997). Syysprinssin kalaretki puolestaan on osa kirjallista dialogia Anja Kaurasen romaanin Syysprinssi (1996) kanssa. Siikala on Sirolan alter ego, ja mainituissa teoksissa käsitellään varsin omaelämäkerrallisesti vaikkakin kaunokirjallisesti kirjailijoiden välistä suhdetta. Pekkolan romaanihenkilön Ville Siikalan ja kirjailija Harri Sirolan kohtaloissa on paljon yhteneväisyyksiä - kuten se, millaisen vastaanoton sai Siikalan Unelmansieppaaja ja millaisen Sirolan pääteoksenaan pitämä Kaksi kaupunkia (1991) tai miten sekä Siikalan että Sirolan elämä päättyi. Romaanin luettuani havahdun huomaamaan, että Unelmansieppaajan motto on Sirolan esikoisromaanista, Abiturientista (1980): "Sillä pian loppuvat polttopuut, sillä pian on tuhkakuppisi täynnä, sillä aurinkokin sammuu ajan loputtua, niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan." Onko Pekkolan Unelmansieppaaja siis kannanotto Sirolan kohtaloon - tai mitä Pekkola haluaa Sirolasta oman Siikalansa kautta sanoa?

Pekkolan Unelmansieppaaja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani, ja oheislukemistoksi voi suositella ainakin Syysprinssiä ja Syysprinssin kalaretkeä.