lauantai 31. joulukuuta 2016

Helmet-lukuhaasteen yhteenveto 2016

Kun päätin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen vuoden 2016 alussa, halusin katsoa, kuinka hyvin luettavaksi valitsemani kirjat osuvat haasteen viiteenkymmeneen kohtaan. Päätin, että laitan lukemani teokset jokaiseen haasteen sopivaan kohtaan, ja vuoden lopussa katson, mikä teos mihinkin kohtaan jää ja jääkö jokin kohta kokonaan tyhjäksi.

Tässä tulee siis haasteen yhteenveto, vuoden aikana kokoamani lista on puolestaan täällä


  1. Ruuasta kertova kirja: Olen huomannut trendin, jossa ihmiset lukevat kirjoja, joissa pääosassa on ruoka, ja näistä kirjoista on tapansa sanoa, kuinka ihanan rantouttavaa niitä on lukea. Minua tällainen lukeminen ei kiinnosta - sen todistaa sekin, että vuoden aikana en ole saanut tähän kohtaan ainuttakaan teosta. Toki silmäilen keittokirjoja, mutta en sillä tavoin, että sitä voisi kutsua kirjan lukemiseksi.
  2. Matkakertomus: Tässä kohdassa minulla on 16 teosehdokasta, joista matkakertomusta jääköön edustamaan Jari Tervon Layla, jonka luin toukokuussa. 
  3. Kirjassa rakastutaan: 30 teosehdokasta - selvästikin rakastuminen on varsin yleinen aihe romaanikirjallisuudessa. Tähän kohtaan tulee joulukuussa lukemani Minna Rytisalon Lempi, jossa rakkaus on keskeisenä teemana romaanin nimeä myöten.
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Ajankohtainen ja varsin monitulkintainen kohta, jossa minulla on yksitoista romaaniehdokasta. Jätetään tähän edustajaksi maahanmuuttaja Engel eli joulukuussa lukemani Jukka Viikilan Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista.
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Sitemän teoshedokasta, joista valittakoon tähän kohtaan tuplakirjanaamalla toukokuussa lukemani Paolo Giordanon Ihmisruumis.
  6. Kirjastosta kertova kirja: Tässä kohdin minulla on vain kaksi ehdokasta. Voittaja on huhtikuussa lukemani Tuomas Heikkilän kirjoittama tietokirja Piirtoja ja kirjaimia , joka kertoo kirjoittamisen historiasta keskiajalla - ja luonnollisestikin siis myös kirjastoista.
  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: 15 teosehdokasta. Tämä osoittautui haasteessa lopulta varsin kiinnostavaksi kohdaksi, sillä monessa teoksessa miljöö on olennainen osa kerrontaa. Jätän tähän Jyväskylän - toisin sanoen huhtikuussa lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Harjukaupungin salakäytävät, joka kerrassaan laajentaa kaupunkimaisemaa sellaisena kuin me sen tunnemme, ja jonka jälkeen Jyväskylä ei enää ole sama.
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Olen ollut kohtalaisen kokeellinen lukija vuonna 2016, sillä tässä kohdassa ehdolla on 33 teosta. Valittakoon tähän kesäkuussa lukemani kotimainen esikoisromaani, Antti Ritvalan Miten muistat minut, joka oli mieleenpainuva lukukokemus ja josta todella jäin ihmettelemään sitä, ettei teosta valittu ehdolle Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkinnon saajaksi - tässä nimittäin todella olisi ollut voittaja-ainesta.
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Tänä vuonna en näköjään lukenut ainuttakaan kokonaisteosta vieraalla kielellä. Hyllyssäni on tosin odottanut englenninkielinen versio Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta (Memory of Water), mutta en ole vielä jaksanut tarttua siihen. Tietokirjallisuuttakin luin näemmä vain suomeksi.
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Kohdassa on kolme ehdokasta, joista edustamaan jääköön lokakuussa lukemani englanninnoksesta suomennettu Ayako Miuran kristilliseetoksinen romaani Rakkauden sola
  11. Sarjakuvakirja: Ei sarjakuvia vuonna 2016.
  12. Näytelmä: Ei myöskään näytelmiä vuonna 2016: kesällä tosin kirjahyllyssäni lepäsi muutamakin kirjastosta hakemani näytelmä, mutten koskaan laina-ajan puitteissa tullut lukeneeksi niitä.
  13. Kirjan nimi on kysymys: Tässä kohdassa on kaksi teosehdokasta, joista voittajaksi valikoituu kielitieteellinen eurooppalaisia puhuttelukäytäntöjä perkaava kesäkuussa lukemani Saako sinutella vai täytyykö teititellä? 
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja: Tällaisia teoksia tuli vuonna 2016 luettua kuusi kappaletta. Jääköön tähän viihdyttävästi naiseuden historiaa ja strereotyyppejä käsittelevä toukokuussa lukemani Hieno vai huono.
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Tämä on todennäköisesti aikasidonnainen kysymys - 80-luvun ja 90-luvun estetiikka nyt vain on omanlaistaan myös kirjankansissa. Kaksi ehdokasta, joista valitsen sen, jonka sisältö kansista huolimatta oli mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, eli kesäkuussa lukemani Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin.
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Kohdassa on 14 teosehdokasta, joissa mukana on niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin. Moni näistä on kirjaston tyrkkyhyllylöytö, ja sellaista jätän tähän edustamaan helmikuussa lukemani venäläinen järkäleromaanin Vihreän teltan alla.
  17. Kirjassa juhlitaan: Kahdessakymmenessä lukemassani romaanissa juhlitaan. Nimensä mukaan jo Jumalat juhlivat öisin -romaanissa, mutta sille omistin jo kohdan rumista kansista, joten valittakoon tähän kohtaan joulukuussa lukemani Kauko Röyhkän romaani Lapinpoika, jossa juhliminen käynnistää päähenkilön elämässä merkittävien tapahtumien ketjun. 
  18. Lastenkirja: Ei tätä genreä vuonna 2016.
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Tässä kohdin yksi teos, joka on maaliskuussa lukemani Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati, jossa työskennellään monella tapaa kirjallisuuden parissa.
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: Ehdolla on kaksi yöaiheista kirjaa, joista voittajaksi valikoituu heinäkuussa lukemani tamilirunouden kokoelma Yön tulva.
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja: Vuoteen 2016 ei osunut yhtään tällaista. Kokonaisuudessaankin elämäni aikana olen lukenut yhden käden sormilla laskettavan määrän 1700-luvun kirjallisuutta.
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.): Ei yhdessäkään, sorry Marilyn.
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.): Kohdassa on neljä ehdokasta, ja voittajaksi valikoituu toukokuussa lukemani Janne Kuusen kiinnostava romaani Sielusta sieluun, joka käsittelee Suomen historiaa naisnäkökulmasta; romaanin päähenkilöt ovat kukin tavallaan oman alansa pioneerinaisia.
  24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja: Olen lukenut useita päivän täkyistä, mutta vuonna 2016 en mennyt täkyyn - tai en ainakaan näin jälkikäteen jaksa selata läpi kaikkia täkyjä tarkistaakseni asian.
  25. Kirjassa on yli 500 sivua: Seitsemän järkälettä luettujen listalla tänä vuonna, mainittakoon tässä kohdin vaikkapa kesäkuussa lukemani vetävä dekkari Isänsä poika.
  26. Elämäkerta tai muistelmateos: Mukana on yski vaihtoehto, huhtikuussa lukemani Torey Haydenin teos Nukkelapsi.
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ei vuonna 2016.
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Kohdassa on yksi maininta, joka onkin yksi vuonna 2016 lukemiani vaikuttavimpia teoksia, nimittäin heinäkuussa lukemani historiaa käsittelevä tietokirja Suomalaiset fasistit.
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Kohta on saanut kolme mainintaa, joista jatkoon valittakoon lokakuussa lukemani reippaalla otteella ja näkyvästi naisnäkökulmasta kirjoitettu self help -henkinen  Liian tunnollinen. Tämä teos herättää ajattelemaan ja toimimaan!
  30. Viihteellinen kirja: Kohtaan on löytynyt yhdeksän ehdokasta, joista höttöisin - siis tavallaan viihteellisin vaikkei kylläkään viihdyttävin - on huhtikuussa lukemani Blake Crouchin kirjoittama Wayward Pines - Viimeinen kaupunki.
  31. Olympialaisista kertova kirja: Ei osumia vuonna 2016, ei välttämättä muulloinkaan.
  32. Kirjassa on myrsky: Kahdeksan romaania ehdolla tähän kategoriaan, valittakoon voittajaksi kesäkuussa lukemani vaikuttava ja koskettava Harri Sirolan jättiläisromaani Kaksi kaupunkia, jossa myrskyää usein ja merkittävästi. 
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja: Tiettävästi ei yhtään vuonna 2016 - vaan mistäpä sitä aina voi tietää?
  34. Keskustelua herättänyt kirja: Viisi teosehdokasta, joista valitsen aikansa puhuttajan ja edelleen suuren vaikutuksen tekijän, nimittäin heinäkuussa lukemani Erica Jongin vuonna 1976 ilmestyneen romaanin  Lennä, uneksi.
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa: Ei oltu vuonna 2016.
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: Yksi teos mainittu, ja se olkoon vuonna 2016 kesäkuussa lukemani rasismia käsittelevä teos Tappakaa ne saatanat.
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan: Ei viitannut vuonna 2016.
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: Tuskinpa yksikään tai mahdollisesti monikin, mutta en jaksanut selvitellä asiaa.
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: Yksi kappale tässä kategoriassa, nimittäin kesäkuussa lukemani Toni Morrisonin romaani Rakkaus . Tämä ei kyllä ollut vuoden vaikuttavimipia lukukokemuksia.
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja: Ei osumia vuonna 2016.
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: Tässä kohdassa ehdolla on 19 teosta, joista mainittakoon huhtikuussa lukemani Mika Pekkolan kirjoittama historiallinen romaani Pyhän Antoniuksen tuli.
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Kahdeksan teosta mainittu. Valitsen kategorian edustajaksi minulle hieman etäiseksi ja käsittämättömäksi jääneen maaliskuussa lukemani romaanin  Kissani Jugoslavia.
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.): Ei ole.
  44. Kirjassa joku kuolee: Jossain vaiheessa minusta tuntui siltä, että jokainen proosateos, jonka luen, sopii tähän kategoriaan. Ehdolla onkin 36 teosta, joista kahdessa kuolema on hyvin keskeinen osa teosta. Toinen on Älä koskaan pyyhi kyyneleitä -trologian kolmas osa, joka onkin alaotsikoltaan Kuolema, mutta tämä kohta on silti omistettava vuoden 2015 Finlandia-voittajalle, tammikuussa lukemalleni Laura Lindstedtin romaanille Oneiron, jossa keskitytään kuolemaan, kuolemiseen ja kuolleena olemisen tilaan.
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Kohdassa on kaksitoista teosehdokasta, joista valitsen tähän kohtaan toukokuussa lukemani Juha Itkosen kirjoittaman novellikokoelman Huolimattomia unelmia.
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: No comments.
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ei näitäkään vuodelle 2016.
  48. Kirjassa on alle 150 sivua: Eikä yhtäkään tällaista laiheliinia.
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Olen lukenut useita uunituoreita kirjoja vuonna 2016, sillä tässä kohdassa ehdolla on 13 teosta. Valitsen mainittavaksi yhden uutuuden, joka oli minulle entuudestaan tuntematon mutta teoksena vaikuttava ja kiinnostava, nimittäin huhtikuussa lukemani Tiina Raevaaran romaanin Korppinaiset.
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Ei mainintoja - en ole keskustellut kirjastoihmisten kanssa, mutta toki olen poiminut useita teoksia kirjaston tyrkkyhyllyistä, joita arvostan suuresti.

Vuosi 2016 on nyt siis paketissa, samoin kirjahaaste. Viidestäkymmenestä haastekohdasta tyhjäksi jäi 17. Tällainen haaste toimii hyvänä inspiraationa silloin, kun etsii uutta lukemista, mutta ehkä jatkossa pitäydyn vaistoni ja kirjaston tyrkkyhyllyjen varassa - joskin tämä haaste sai tutustumaan myös Kirjasammon Päivän täky -palveluun, jota kautta saattaa löytää kiinnostavaa luettavaa. 

Aluksi haasteessa oli mukavaa olla mukana, mutta vuoden kuluessa eteenpäin haasteen pitäminen mukana bloggaamisessa alkoi pikemminkin tuntua rasitteelta. Ehkä menen kohti vuotta 2017 tämän meeminäkin kiertävän Kotivinkin listan ohjeiden avulla:


...ja sovellan niitä myös lukemiseen ja bloggaamiseen, niin kumpikaan ei vahingossakaan lipeä suorittamisen puolelle,

torstai 29. joulukuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma



"Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy."


Otava 2016. 356 s.

Riikka Pulkkinen on yksi suosikkikirjailijoitani, ja hänen uusin romaaninsa, Paras mahdollinen maailma, jatkaa tuttua, vahvaa tarinankerrontaa. Romaanin päähenkilönä on Aurelia, nuori näyttelijänainen. Toisena aikatasona kulkee Aurelian vanhempien kohtaaminen ja rakastuminen nuorina.

Paras mahdollinen maailma käsittelee ennen kaikkea identiteettiä, taiteilijuutta ja rakkautta, mutta teemojen käsittely on monisyistä. Jollakin tavoin kiinnostavinta romaanissa on sen teatterillinen viitekehys: Aurelia alkaa työstää työryhmän kanssa näytelmää (Berliinin) muurista Kansallisteatteriin, ja romaanissa kuvataan paljon näytelmäharjoituksia, näytelmän teeman ja henkilöhahmojen esiinpiirtymistä harjoitusten kautta.

Ihmisyydessä ja taiteilijuudessa kyse on myös rohkeudesta:

"Isä näyttää kuuntelevan Aurelian kuvausta tarkkaan.
- Tiedätkö, olen jo pitkään ajatellut että taiteilijana sinä pelkäät liikaa.
- Niin mitä, Aurelia kysyy.
- Korkeinta nuottia. Häpeilemättömintä korkeinta nuottia. Miksi pelätä sitä taideteoksessa kun elämä taatusti pitää huolen siitä että ihminen tulee lyödyksi maanrakoon kerta toisensa jälkeen? Mikä estää käymästä patetiaa päin, ylevää päin, juhlimasta niitä, juhlimasta puhdasta tunnetta, jotta tästä matelemisesta täällä olisi edes hetken ajaksi tiristettävissä esiin jonkinlainen merkitys?"

Parhaan mahdollisen maailman keskeinen motiivi on muuri: Berliinin muuri Aurelian vanhempien nuoruudessa, Berliinin muuri Aurelian työstämässä näytelmässä ja kaikki ne erilaiset muurit, joita ihmisten välillä on. Pulkkisen tekstissä kiehtovaa on symbolisen ja todellisen saumaton yhteys.

Paras mahdollinen maailma myös irtautuu realismista enemmän kuin Pulkkisen aiemmat romaanit, mutta kuitenkin siten, että se tuntuu koko ajan uskottavalta psykologiselsta realismilta. Kaksoisolennon motiivi on tässä keskeisellä sijalla: mitä muistamme, mitä unohdamme, mistä vaikenemme, vaikka haluaisimme kertoa; millaisen muodon vaikeat tai mahdottomat asiat elämässämme ottavat.

"Eräällä tavalla vanhemmudessa voi vain epäonnistua. Ei ole mahdollista saatella lastaan aikuisuuteen ehjänä ja rikkomattomana, puhtaana ja kolhiintumattomana. Kysymys kuuluukin: Voiko rakastamalla pelastaa sen, minkä osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden ja omien kipujensa vuoksi pilaa?" pohtii Aurelian äiti.

Pulkkinen tekee kiinnostavia havaintoja myös kielestä, kielen ja todellisuuden suhteesta tai siitä, mikä on kielen ja kulttuurin suhde:

"Rocktopiaa mainostetaan kiipeilykeskuksen vastaanotossa vaikuttavin julistein. Äärimmäinen ja luonnonoloja mukaileva peruskallioon rakennettu kiipeilyhaaste! Valloita, kesytä, hallitse! Iskulauseet ovat tietenkin engalnniksi. Jos ne olisivat suomeksi, ne kuulostaisivat konsulttitoimiston vetäytymispäivän oivalluksilta. Jos ne olisivat saksaksi, ne kuulostaisivat kansallissosialismilta."

Paras mahdollinen maailma on pohdituttamaan jättävä romaani, jossa on paljon eri kerroksia.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja



sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



"Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta."


Gummerus 2016. 213 s.

Myönnän: ilman Finlandia-palkintoa en olisi tarttunut Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista. Myönnän senkin, että olisin hyvinkin voinut myös olla tarttumatta. Romaanin idea vaikuttaa etäännyttävältä: teos on laiha, se sisältää arkkitehti Johan Carl Ludvig von Engelin hajanaisia päiväkirjamerkintöjä varsin pitkältä ajalta, vuosilta 1816-1840.

Päiväkirjamerkinnöistä piirtyy esiin yksinäinen mies, jolla on tehtävä: piirtää Helsinki. Koska romaanin rakenteena on päiväkirja, teos etenee kovin verkkaisasti. Päähenkilö nimeää itse merkintäsnä "yöpäiväkirjaksi", mikä tarkoittaa toteutuksen kannalta hajanaisuutta ja aukkoisuutta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on tiivistä, aforistista tekstiä, joka paikoin onnistuu kiteyttämään asioita ytimekkäästi. Koska Engelillä on varsin vaativa pesti, monet hänen havainnoistaan koskevat työntekoa:

"Uskon - - että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle, Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?"

"Sain kuulla, että Beethooven kirjoitti pianosonaatteja ennen muuta rahan vuoksi. Hänellä oli intohimo sinfonioihin ja oopperoihin, mutta sonaateille oli kysyntää.
        Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetilla. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Helsingin takapajuisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja lähestulkoinen olemassaolemattomuus suodattuvat lukijalle Engelin läpi. Myös suomalaisuutta katsotaan etäältä:

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Henlsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan."

Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole erityisen vetävä tai helppolukuinen kirja. Henkilöhahmoja ei selitetä tai erityisesti kontekstualisoida, aukkoisuus jättää lukijalle paljon täytettävää ja pääteltävää. Toimintaa ei tässäkään teoksessa ole, koska kyse on havainnoista ja muistelemisesta.

Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, että kaunokirjallisuudessa kiinnostavaa on asioiden näyttäminen toiminnan, ei pohdinnan kautta.

* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupugissa" liittyvä teos
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



"Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa."


Gummerus 2016. 234 s.

Minna Rytisalon tänä vuonna julkaistu esikoisromaani Lempi on saanut paljon positiivista julkisuutta. Muun muassa Helsingin Sanomat ja Aamulehti ovat kirjoittaneet Lempistä, joka oli myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Helsingin kirjamessuilla kustantamo Gummeruksen osastolla ostaja sai kirjansa pakattuna Lempi-romaanin kannesta painettuun paperikassiin - mikä on mielestäni mitä mainioin markkinointi-idea, sillä itse ainakin kuljen mielelläni kauniin kirjallisuuspaperikassin kanssa kaupungilla.

Odotin siis Lempiltä aika paljon. Ja kyllä, petyin.

Lempin ongelma ei ole tarina. Aihe on kiinnostava: sota ja sen seuraamukset niin yksilö- kuin perhetasollakin, kuin myös yhteiskunnan tasolla. Poikkeusolosuhteissa ihmiset voivat toimia poikkeuksellisella tavalla - toisaalta on pakko, koska tavanomaisuuksien lait eivät päde, toisaalta on suojaisampaa ottaa riskejä, koska niiden seuraamuksista ei jää kiinni niin helposti kuin vakaina aikoina.

Lempissä toiminta liittyy rakkauteen: rakkauteen suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä, rakkauteen eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten välillä tai rakkauteen, joka toteutuu hetken mielijohteen, kuten vedonlyönnin vuoksi; miksei myös rakkauteen, joka tuntuu vuosisadan rakkaustarinalta.

Kaunokirjallisuudessa ei kuitenkaan ole kyse vain tarinasta, vaan kirjallisuus on myös rakenteiden taidetta, ja juuri rakenne on se, joka tekee Lempistä tylsän ja paikalleenpysähtyneen. Kerronta suodattuu kolmen henkilöhahmon läpi: ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopulta Siskon.

Kerronnan kronologia on sama: Viljami kertoo Lempistä ja rakkaudestaan Lempiin sodan loputtua paluumatkallaan kotiin. Elli-piika odottaa Viljamia kotiin ja kertoo tapahtumista Viljamin palattua. Viimeisenä tarinaa kertoo Lempin sisar Sisko, ja tuolloin varsinaisiin tapahtumiin on ajallista etäisyyttä jo vuosikymmeniä. Romaanin nimihenkilö Lempi nähdään vain muiden havaintojen läpi.

Rakenteen ongelma on se, että romaanista puuttuu täysin toiminta. Jokainen henkilöhahmo joko muistelee menneitä niin kuin juuri hän ne muistaa (millä yritetään rakentaa romaaniin jännitettä ja ristivalotusta) tai haaveilee tulevasta niin kuin hän haluaisi sen menevän. Kukaan ei elä siinä hetkessä, josta käsin tapahtumia kerrotaan. Lempin lukeminen on kuin selaisi vanhoja päiväkirjoja: tunteissa vellotaan ja tragiikkaa on mutta mitään ei tapahdu.

* * *

Kirjahaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Ravintola Purpur, Helsinki

Syksyllä Helsinkiin avattiin Ville Haapasalon georgialainen ravintola Purpur. Koska georgialainen keittiö on yksi maailman herkullisimmista, pitihän ravintolaa päästä testaamaan.

Ravintolan miljöö on kaunis ja kodikas, värejä on käytetty viehättävällä tavalla ja välittömyyttä haetaan hauskasti myös sillä, että astiat voivat kaikki olla erilaisia. Myös henkilökunta on välitöntä ja mukavaa. Pöytä kannattaa varata etukäteen, ja varaaminen onnistuu sujuvasti. Puitteet ovat siis loistavasti kunnossa, ja pisteet siitä. Ruoka onkin sitten toinen juttu.

On käsittämätöntä, että 2010-luvulla Helsinkiin avataan etninen ravintola, jonka ruokia on suomalaistettu roimasti. Uskoisin, etten ole ainoa, joka nimenomaan georgialaiseen ravintolaan mennessään haluaa syödä nimenomaan georgialaista ruokaa - ja globaalissa maailmassamme georgialainen keittiö ei välttämättä ole jokaiselle ruokailijalle täysin tuntematonta aluetta.

Alkuruoaksi tilasin georgialaisen vihreän salaatin, joka oli hyvä. Georgialaisuutta salaattiin toi runsas korianterin käyttö, josta pisteet, mutta viimeistelyssä käytettyä "pähkinä-dressingiä" en huomannut - joko sitä oli siis todella niukasti tai sitten ei ollenkaan. Salaatti oli siis hyvä, mutta vastaavan voisi saada missä tahansa ravintolassa.

Pääruoaksi valitsin georgialaisen papukeitto lobion. Lobio oli hyvää, mutta kaukana siitä, mitä miellän sen olevan. Purpurin lobio oli pikemminkin muhennos kuin keitto, ja pavut hengasivat ihan kivaksi maustetussa paseeratussa tomaatissa. Liemi on keiton ydin, ja tästä annoksesta se puuttui.

Pöytäseurueessani syötiin myös lammasta, lohta (! miksi tämä on listalla? koska suomalainen ravintolaan mennessään haluaa syödä lohta, ihan niin kuin abc:n noutopöydässäkin?) ja lammaspullia, joista ensinmainittua kehuttiin ja viimeeksimainitut pullat todettiin liian tiiviiksi ja kuiviksi.

Kaikki ruoka oli kuitenkin sinänsä hyvää, vaikkakin pieniä puutteita löytyi eikä mikään ollut oikein tyypillisen georgialaista. Kauhein katastrofi oli kuitenkin leipä, hatsapuri. Hatsapuri on tyypillisesti iso ja mehevä, samanaikaisesti rasvainen ja ilmava lättäleipä, ja esimerkiksi Kurvissa olevasta Georgian Housesta saa erinomaista hatsapuria. Purpurin hatsapuri maksoi 12 euroa, mikä on järkyttävä hinta siitä, että pöytään kannetaan mikrotetun oloinen osiin leikattu lapinrieska, jonka päällä on hieman mikrotetun olosita sulanutta juustoa. Leipä jäähtyy muutamassa minuutissa, mikä tukee mikrotusteoriaa. Eipä siinä, jos olisin yksin kotona ja käytettävissäni olisi lapinrieska, juustonjämä ja mikro, saisihan siitä ihan menevän välipalan - mutta kun ollaan ravintolassa, tilataan jokin mikä on hatsapuriksi nimetty ja saadaan tuollainen ylihinnoiteltu käntty, niin kyllä siinä suu loksahti auki. Ja kyllä, söin "hatsapurini", mutta jonkinmoisen tyrmistyksen vallassa.

Jälkiruokalistaa tutkimme juomapainotteisesti. Tarjolla on georgialaista konjakkia, joka sopii hyvin aterian päätteeksi, mutta varsinainen helmikin juomapuolelta löytyi, nimittäin jäädytetyssä sitruunankuoressa tarjoiltava pakkasenkylmä vodkashotti. Kylläpä voi vodkakin maistua hyvältä!


EDIT tammikuussa 2017:

Kävin uudemman kerran Purpurissa. Kokemukset ruoasta ja miljööstä olivat samanlaiset tälläkin kertaa.

Valitsin syötäväksi kaksi alkupalaa, georgialaisen salaatin ja zulienin, jota listalla kuvailtiin sieni-sipulipaistokseksi smetanan ja sulguni-juuston kera. Paistoksesta sain mielikuvan piiraasta, kuten myös seurueessamme saman valinnan englanninkielisen menun pohjalta tehnyt henkilö oli tulkinnut. Zulien osoittautui kuitenkin nimenomaan paistokseksi, ja myös hieman pettymykseksi: (herkku)sieniä paistoksessa oli niukasti, sipulia sen sijaan hyvinkin runsaasti. Eipä siinä, paistettu sipuli toki on ihanaa, mutta tässä paistoksessa sitä ei kyllä paistetuksi voinut kuvailla. Sipuli oli puoliraakaa, ja valtavan määrän puoliraakaa sipulia syöminen on eittämättä kenen tahansa ruoansulatukselle kova paikka. Kesken jäi, varsinkin, kun punasipulin määrä tämänkertaisessa salaatissani oli huomattava.

Osa seurueesta tilasi alkuruokamunakoisoa, joka näytti hyvältä ja oli kuulemma herkullista.

Edellisen huonon hatsapurikokemukseni pohjalta päätimme tällä kertaa kokeilla ruokalistan muita leipiä, lavashia ja mtsadia, joiden molempien hinta oli viisi euroa. Ruokalista kuvailee lavashia ohueksi, tuoreeksi vehnäleiväksi, jota käytetään veitsenä ja laitasen pyyhkimiseen. Lavash osoittatui kuivakaksi, neliöksi leikatuksi piirakkalevyksi, jonka päällä oli seesaminsiemeniä. Ihan kiva kokeilla kerran, mutta ei mitenkään mieleenpainuva kokemus.

Mtsadi sen sijaan oli positiivinen yllätys. Ruokalista toteaa sen olevan maissileipä voilla ja sulguni-juustolla varustettuna, "todellinen pula-aikojen ruoka". Kyseessä oli lättänä, voit tihkuva kakkunen, jonka päällä oli runsaasti sulgunia, joka on fetajuuston kaltaista. Tämä oli hyvää, ja mielestäni myös hinta-laatusuhde oli kohdillaan.

Jäliruoaksi tilasin maailman parhaan jo edellä kuvailemani vodkashotin lisäksi pähkinäpannacotan, joka oli todella herkullista ja pehmeän makuista. Napoleonin tilanneet sen sijaan valittelivat tortun kuivuutta.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Antti Tuisku @ Ikaalisten kylpylä


Peto oli todellakin irti Antti Tuiskun loppuunmyydyllä Ikaalisten kylpylän keikalla joulukuussa 2016. Keikka alkoi kahdella superhitillä, joiden jälkeen Tuisku sai tehdä mitä halusi, sillä yleisö oli täysin valmis syömään hänen kädestään. Tuiskulla on mahtava lavakarisma ja -energia, eikä häntä suotta tituleerata Suomen Freddie Maercuryksi.


Virkistävää Antti Tuiskussa on myös se, että hän on esiintyjänä lämminhenkinen aikä harrasta yhtään sellaista turhaa itsekorostusta, joka vaikuttaa olevan tällä hetkellä esimerkiksi Suomi-räpin ytimessä. Tuisku tietää olevansa tähti - ja yksinkertaisesti kehtaa olla sitä.

Keikan puolivälin tietämillä Tuisku piti puheen, joka ilmeisesti on hänelle jonklinlainen tavaramerkki. Sanon mieluummin "puheen" kuin"välispiikin", sillä puhe kesti useita minuutteja. Tuisku puhui suvaitsevaisuudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä. On hienoa, että artisti, jolla on näkyvyyttä ja kuuluvuutta, uskaltaa käyttää keikka-aikaa itselleen tärkeiden asioiden esiin tuomiseen.

Kokonaisuudessaan keikka oli mahtava elämys ja menen ehdottomasti katsomaan Antti Tuiskua uudelleen, mikäli siihen osuu tilaisuus. Keikka oli elämyksellinen yhdistelmä karnevalismia ja humanismia ja luonnollisesti armotonta bailaamista.

Kiitos Antti!



torstai 8. joulukuuta 2016

Lari Kotilainen: Kielen elämä - Suomen kieli eilisestä huomiseen



Siltala 2016. 239 s.

Lari Kotilainen kirjoittaa kielestä maanläheisesti ja kiinnostavasti. Hän pitää muun muassa Suomensuojelija-blogia sekä facettaa ja twiittaa aiheesta. Kielen elämä on alaotsikkonsa mukaisesti teos, joka kertoo suomen kielen kehityksestä ja ominaispiirteistä menneisyydestä nykypäivän kautta aina tulevaisuuden spekulaatioihin saakka. Twitterissä Kotilaisella on tähän teokseen liittyvä tili @100xsuomenkieli, jolla hän twiittaa ytimekkäitä ja hauskoja havaintoja aiheesta.

Kielen elämä julkaistiin tänä syksynä ja odotinkin sitä kieli pitkällä. Kirjamessuilta teosta ja löytyi. Kielen elämä on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, mutta itse hieman petyin siihen - Kielen elämä sopii parhaiten sellaiselle lukijalle, joka ei suomen kielestä vielä kovin paljoa tiedä.

Itselleni teos ei antanut juuri mitään uutta, mitä nyt pienen tieto lisää tuskaa -tyyppisen kokemuksen: mitä enemmän lukee jostakin aiheesta, sitä näkyvämmäksi tulee se, kuinka teosten sisältöä sopeutetaan eri kohderyhmille. Kielen elämä on teos, jonka avulla on helppoa aloittaa suomen kieleen tutustuminen, mutta asiasta enemmän tietäville teos on sangen höttöisä.

* * *

Lukuhaaste 2016:

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kauko Röyhkä: Lapinpoika



"Tätä metsää minä kuljen."


Like 2016. 367 s.

Kauko Röyhkän romaani Lapinpoika on haikea ja riemukas kuvaus nuoruudesta, aikuistumisesta ja aikuisuudesta - ennen kaikkea elämänvalinnoista ja siitä, mihin ne johtavat. Romaanin päähenkilö on Simo. Hän asuu pohjoisen syrjäkylillä omaperäisen enonsa hoivissa. Simo viihtyy hyvin itsekseen ja luonnossa, mutta toki hän kaipaa sitä, mitä kaikki (nuoret): rakkautta, seksiä ja seikkailua. Eräänä kesänä pohjoista kieretaa bändi bändärityttöineen, jotka sittemmin kyllästyvät soittajapoikaystäviinsä ja päättävät liftata hylätylle sukutilalleen, kun nyt näin kauas kotoa Etelä-Suomesta on tultu. Pienellä kylällä tyttöjen saapuminen ei jää huomaamatta, ei Simoltakaan. Seikkailu voi alkaa.

Temaattisesti Lapinpoika käsittelee elämänvalintojen merkitystä ja seurauksia. Kannattaako tehdä rohkeita valintoja, joiden myötä voi menettää kaiken, vai kannattaako olla mukavuudenhaluinen ja valita helposti? Simo toimii romaanissa sekä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti että tyytyen helppoihin valintoihin, ja mitä pidemmälle tarina ja aika romaanissa etenevät, sitä enemmän valintojen seuraukset alkavat paljastua. Ihminen ei kuitenkaan voi tehdä kahta tai useampaa samanaikaista eri valintaa, joten se, mikä jää valitsematta, on ikuisesti spekulaatiota.

Lapinpoika käsittelee valitsemisen tematiikkaa pitkälti toiminnan kautta, näyttämällä seuraukset lukijalle. Olisiko mikään lopulta ollut paremmin (tai edes toisin), jos olisi valinnut toisin? Olisiko edes ollut mahdollista valita toisin - sillä eihän ihminen yksin määritä elämänvalintojaan, menestystään, rakkaussuhteitaan.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva teos
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

torstai 1. joulukuuta 2016

Bonnie & Clyde @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan näytelmä Bonnie & Clyde on hämmentävä katsomiskokemus. Näyttelijäntyö on hyvin fyysistä. Bonniena on Essi Hellén, Clydenä Markus Järvenpää. Eritoten Hellénin Bonnie on maaginen hahmo rimpuilevuudessaan ja impulsiivisuudessaan.

Bonnie & Clyde:ssä mieleenpainuvinta on nimenomaan näytteleminen ja se, kuinka hahmot ottavat haltuunsa koko teatteritilan. Näytelmän teema sen sijaan sai minut lähinnä hämilleni. Mitä tällä oikein halutaan sanoa? Bonnie ja Clyde lähtevät pakomatkalleen, pakoon mälsää arkea, joka ei mahdollista riittävän kiinnostavaa elämää. Vastaan tulee rikkautta ja köyhyyttä, huumoria ja toimintaa, mutta mikään ei tyydytä. Lopussa mikään muu kuin umpikuja ei ole mahdollinen - ellei sitten hahmota Bonnien ja Cklyden (tai ylipäätään ihmisten) elämää umpikujaksi jo alun alkaen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mokoma @ Sellosali, Espoo


Mokoma soitti akustisen keikan Espoon sellosalissa perjantaina 25.11. Konsepti on todella toimiva! Metallimusiikki taipuu akustiseen muotoon kiinnostavalla tavalla. Mukana on herkkyyttä ja toisaalta kahdenlaista kansanmusiikillista voimaa: osa kappaleista oli tunnelmaltaan samanistisia hieman Sielun veljistä tuttuun tyyliin, osa meni kantrihenkisen rillumarein puolelle. Tunnelma koko keikan ajan oli vahva - suosittelen tutustumaan niillekin, joita Mokoma ei perussoundiltaan kiinnosta!

torstai 24. marraskuuta 2016

Pasi was Here @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin näytelmä Pasi was Here on paikoin hauska ja nauramaan saava mutta ennen kaikkea jopa satuttavalla tavalla koskettava tarina muistoista, identiteetistä, minuudesta ja ystävyydestä - mutta kaikkein eniten etäisyydestä ihmisten välillä.

"Kiinnostaako sua oikeesti tää masentunut LVI-asentaja Savonlinnasta?" Jotakuinkin näin kuuluu näytelmän toistostakin voimansa saava vaikuttavin repliikki. Tapahtumat lähtevät liikkeelle laukauksesta. Helsinkiläinen Punavuori-hipsteri Hemmo saa kuulla lapsuudenystäväsnä Pasin kuolleen. Uutinen saa Hemmon pohtimaan Pasia, ystävyyttä, juuria ja lapsuutta 80-luvun savonlinnalaisessa omakotilähiössä - ja kaiken tämän kautta sitä, kuka hän oikein on ja miten hän löytäisi oikeat sanat Pasin omaisille lähetettävään surunvalittelupostikorttiin.

"Kiinnostaako sua oikeesti tää masentunut LVI-asentaja Savonlinnasta?" eli miksi Pasin kuolema saa Hemmon ajattelemaan menneitä? Millä tavoin olemme kiinnittyneitä elämämme ihmisiin? Millä perusteella nimeämme heidät tärkeiksi tai sanomme olevamme kiinnostuneita heistä? Eritoten niistä ihmisistä, joista tunnumme päästäneen jo irti, joihin emme pidä enää yhteyttä, koska olemme "kasvaneet eri suuntiin" - mutta jotka ovat eittämättä joskus olleet meille tärkeitä. Millä perusteella kiinnymme? Millä perusteella rakastamme? Välitämmekö lopulta muista kuin itsestämme?

Pasi was Here -näytelmän loppukohtaus on kammottavimpia ja koskettavimpia, mitä olen aikoihin nähnht: monet näytelmät tarjoavat ahdistuksen jälkeen jonkinlaisen katharsiksen, mutta Pasi was Heren loppu ei ole armollinen. Kun valot syttyvät ja on aika taputtaa, vaatii todellista itsehillintää, ettei purskahda hallitsemattomaan, ahdistuneeseen itkuun. (Useampi katsoja toki kuivasi kyyneliä kasvoiltaan loppuaplodien aikana.)

Pasi was Here ei kuitenkaan ole mitään ahdistuksessa rypemistä, vaikka mukana useita osuvia (ja osuvuudessaan myös ahdistavia) havaintoja onkin. Näytelmässä on paljon myös paitsi nostalgista osuvuutta (niin materian kuin fraasien ja leikkien tasolla) myös runsaasti huumoria. Poika- ja miesenergiaa on lavan täydeltä - päiväkodissa saadaan seurata poikien kakkakepposia ja myöhemmin joystick on oiva aasinsilta runkkaamisen maailmaan. Puvustuksessa ja lavastuksessa on osuttu aikakauden ytimeen ja näyttelijäntyö kautta linjan on tunteita herättävää ja fyysistä.

Tässä tämänhetkisessä median "ääripääkeskustelussa" tuoretta on myös se, että näytelmä antaa riipaisevan puheenvuoron Pasin isän hahmolle: miehelle, jossa ei hipsteri-Hemmon näkökulmasta katsottuna ole mitään kiinnostavaa, miehelle, joka ulkoapäin katsottuna näyttää pudonneen maailman menosta, miehelle, joka edustaa mennyttä maailmaa ja sen arvoja eikä ole mikään täydellinen mies tai isä - mutta kuitenkin mies, jonka poika on kuollut, jolla on tunteet (osasipa hän niitä näyttää tai ei) ja jolla on arvonsa siinä missä muillakin, vaikkei hänellä ole tapana pitää itsestään meteliä.

Pasi was Herestä täytyy myös ihan erikseen sanoa, että on todella virkistävää nähdä teatteria, jossa ensinnäkään kaikkea ei näytetä (esimerkiksi videopelimaailma jätetään ihan katsojan kuviteltavaksi) ja toiseksi mukana ei ole videoklippejä. Tässä ja nyt -tapahtuminen toimii ja on intensiivistä. Kiitos siitä!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta



"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa."


Gummerus 2015. 474 s.

Iida Raumasta on ehdottomasti tulossa mielikirjailijani. Luin aiemmin syksyllä hänen esikoisromaaninsa Katoamisten kirjan (2011) ja nyt vuonna 2015 ilmestyneen, Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Seksistä ja matematiikasta. Rauma kuvaa henkilöhahmojaan syvästi ja kiinnostavasti, ja kaikissa hahmoissa on jokin särö. Rauma on yksinomaisesti taitava erillisyyden ja etäisyyden kuvaaja: miten ulkopuolisiksi kokevat henkilöhahmot saadaan kohtaamaan toisia, siinä Rauman romaanien taika.

Seksistaä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika, joka on matemaatikko. Hänen matemaattinen lahjakkuutensa on puhjennut jo lapsena, ja romaanin nykyhetkessä Erika on aikuinen matemaatikko, joka työskentelee tutkijana Berliinissä. Romaanin nykyhetken aikatasolta tehdään pitkiä takaumia Erikan lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen, kuin myös opiskeluaikoihin Helsingin yliopistossa sekä opintoihin tai työskentelyyn Japanissa.

Seksistä ja matematiikasta -romaani kuvaa ansiokkaasti ja häpeilemättä henkilöhahmoja, ihmissuhteita ja perhesuhteita. Ote on psykologisen realistinen ja osin esseistinen, mutta romaanissa on myös vahva spekulatiivisen fiktion taso:

"Kummituksia on olemassa, turha kiistää. On paikkoja, joiden tunnelmassa on yksinkertaisesti jotain pielessä. Voimme viettää aikaa läheisten kanssa, sytyttää valot, puhua, nauraa tai uppoutua työhön, mutta jokin aistien rajoilla hälyttää, ettei kaikki ole hyvin ja että jos olemme yhtään järkeviä, kokoamme tavarat, ystävät ja työmme ja pakenemme niin pian kuin mahdollista. - - Jokin raja ei pidä, ja ikkunan takana musta hahmo seisoo, tuijottaa."

Pohtiva ote, matemaattinen järki ja järjen ylittävä taso tekevät Seksistä ja matematiikasta -romaanista aivan omanlaisensa. Kaiken kerronnan ja kerrotun takana on kuitenkin syvä inhimillisyys:

 "Lukusuoralla kahden luonnollisen luvun, esimerkiksi yhden ja kahden välissä, on ääretön määrä muita lukuja, murtolukuja ja irrationaalilukuja. Erika havaitsi muistin materian olevan samanlaista, mikään mielikuva ei tyhjene rajalliseen määrään yksityiskohtia, syntymän ja nykyhetken väliin mahtuu äärettömyys, samoin kahden hengenvedon väliin. Erika tunsi uppoavansa sinne, pois matematiikan abstraktista ja hyvin käsitteellistetystä äärettömyydestä oman muistiaineksensa äärettömyyteen, eikä se ollut lainkaan miellyttävä kokemus."

Romaanin keskushenkilöistä rakentuu moniulotteinen ja selittelemätön kuva toiminnan, menneisyyden ja tuntemusten kautta, eivätkä sivuhenkilötkään jää millään lailla ohuiksi. Kaikkea tai kaikkia ei kuitenkaan tarvitse tai voikaan ymmärtää; pahuutta ei selitetä. Suurimmaksi osaksi pahuus asetetaan kontekstiinsa, mutta romaanissa on raikasta se, että osin pahoja henkilöhahmoja tai tekoja kontekstualisoidaan vain vähän - mutta tämä on yhden henkilöhahmon kohdalla tehtävä poikkeus.

Nimensä mukaan Seksistä ja matematiikasta -romaanissa on kyse myös seksistä, jota osin teoretisoidaan, kuten tässä...

"Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. - - Jokainen uskonnollinen tai poliittinen johtaja, pedagogi, siivooja tai sihteeri tietää, kuinka tärkeää on ylläpitää rajoja. Paikkaamme kohojemme hämäryyttä kielloin ja määräyksin, säätelemme, mikä on oikea tapa syödä, ulostaa, mestruoida, harrastaa seksiä. - - Ylikulttuurisesti yleisimmät tabut koskevat juuri ruokaa, ulostamista, kuukautisia ja seksiä. Samoin koskevat kiihkeimmät fantasiat. Me kuvotumme ja kiihotumme siitä, mitä pidämme likaisena. Jokaisella hengenvedolla ja suupalalla me liukenemme maailmaan, ja maailma liukenee meihin. Jokaisessa meissä primitiivinen kauhu liukenemista kohtaan. Jokaisessa meissä irstas halu liueta."

...mutta useimmiten kuvataan käytännössä - ja uskottavasti.

Päähenkilö-Erikan kautta romaanin todellisuus fokalisoituu kiinnostavalla tavalla, koska Erika havainnoi maailmaa usein matematiikan viitekehyksen läpi:

"Erika ei ollut ikinä pitänyt luonnontieteiden induktiivista todistusta suuressa arvossa. Se että jokin on tapahtunut aina tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa, etteikö jonain päivänä voisi olla toisin. Matematiikassa yksittäistapauksiin perustuvia tuloksia ei edes lasketa tiedoksi ja hyvästä syystä. Havainto on kapea, aina puolueellinen ja vääristynyt, ja maailma on täynnä ainutkertaista outoutta. Toki Erika kykeni myöntämään, että arkielämän kannalta voi olla käytännöllistä uskoa, ettei lattia vajoa alta, että painovoima pitää kehon maassa eikä kukaan ota automaattisetta metroon. Mutta sitten koittaa päivä, jona tapahtuu se, mitä ei pitänyt tapahtua, aurinko ei nouse ja joku odottaa rappukäytävässä. Ja kun luottamus iduktioon on mennyt, ei ole paljoa jäljellä, jos haluaa operoida konkretian maailmassa, nousta aamulla sängystä, mennä kauppaan ja töihin ja ajaa metrolla."

Kuten esikoisromaanissa Katoamisten kirja, myös tässä romaanissa Rauma asettaa lukijan katsomaan omia itsestäänselvyyksinä pitämiään maailmankäsityksiä ja kyseenalaistamaan niitä. Niin Katoamisten kirjassa kuin tässäkin romaanissa on henkilöhahmo, jonka sukupuoli ja/tai seksuaalisuus ei ole pääteltävissä suoraan hänen nimestään, ja niin myös sukupuolen maailma näytetään lukijalle äärettömyyksien jatkumona samaan tapaan kuin "kahden luonnollisen luvun" välinen jatkumo matemaattisella lukusuoralla: on olemassa paljon muutakin kuin "nainen" tai "mies".

Seksistä ja matematiikasta on kerrassaan taiten rakennettu, hieno ja koskettava romaani. Jään malttamattomana odottamaan Iida Rauman seuraavaa teosta.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

torstai 10. marraskuuta 2016

Prado, Madrid


Pradon taidemuseo Madridissa on massiivinen ja huoneiltaan osin sekavakin, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Parasta museon annissa ovat Diego Velasquezin (1599-1660) taulut, joiden parissa voisi viettää aikaa vaikka kuinka pitkään.

Pradon kahvilassa käymisen varaan ei kannata laskea, sillä ainakin meidän käyntimme yhteydessä se oli niin tupaten täynnä, että jo jonon vilkaiseminenkin sai aikaan vain syvän huokauksen.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Erica Jong: Elä ja uneksi



"Ennen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin."


S&S 2016. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Alkuteos Fear of Dying, 2015. 314 s.

Erica Jongin esikoisromaani Lennä, uneksi (1973, suom. 1976) teki minuun vaikutuksen avoimella identiteettipohdinnallaan ja suorasukaisuudellaan, joka ilmenee niin tuona pohdintana, yhteiskuntakritiikkinä kuin myös seksikuvauksina. Jongin viimeisin romaani Elä ja uneksi jatkaa samalla tematiikalla ja nähdäänpä siinä sivuhenkilönä Lennä, uneksin päähenkilö Isadora Wing. Siinä missä Lennä, uneksi kertoo nuoruudesta tai nuoresta aikuisuudesta, Elä ja uneksi -romaanissa päähenkilö Vanessa Wonderman on kuusikymppinen nainen.

Vanessaa kuitenkin askarruttavat samat asiat kuin Lennä, uneksin Isadoraa: seksuaalisuus, identiteetti, saavuttaminen ja menettäminen. Perspektiivi vain on täyin eri: Vanessalla on huomattavasti enemmän elämänkokemusta kuin Lennä, uneksin Isadoralla. Vanessa kaipaa nuoruuttaan, hän ei halua tulla vanhaksi, menettää seksuaalisuuttaan ja kiinnostavuuttaan, mutta nuoruudenkaipuu on paradoksaalista: hän haluaisi takaisin nuoruuteen, mutta sillä elämänkokemuksella, joka hänellä on. Hän ei kaipaa nuoruuden ahdistavuutta ja sitä epävarmuutta, jota hän tunsi itsessään nuorena.

Paradoksaalinen nuoruudenkaipuu piinaa Vanessa eritoten sekavissa unissa, joissa hän aikamatkailee holtittomasti ja kykenemättä kontrolloimaan kelloa ja kalenteria: milloin hän päätyy liian varhaiseen aikaan, vanhempiensa nuoruuteen ennen omaa syntymäänsä, milloin puolestaan liian myöhäiseen aikaan, jolloin hän on jo kuollut.

Elä ja uneksi -romaanissa on päähenkilönsä elämänvaiheesta johtuen paljon samankaltaista pohdintaa kuin Merete Mazzarellan vanhenemista käsittelevissä esseistisissä teoksissa. Vanessa Wonderman on naimisissa itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, ja avioliiton tulevaisuus näyttää koko ajan yhä seksittömämmältä. Vaikka Vanessa rakastaa miestään, hän ei kuitenkaan halua luopua seksistä. Mikä ratkaisuksi? Ratkaisua etsiessään Vanessa pohtii kiinnostavalla tavalla hyvän seksin määritelmää - sillä ei hän niin epätoivoisesti seksiä kaipaa, että hän kaipaisi huonoa seksiä.

Vanessan vanhemmat ovat vielä elossa, mutta he ovat "ikivanhoja", yli yhdeksänkymmentävuotiaita. Suhteessaan vanhempiinsa ihminen on kuitenkin aina lapsi, mitä tematiikkaa romaani käsittelee kiinnostavasti Vanessan näkökulmasta sekä suhteessa hänen vanhempiinsa että suhteessa hänen aikuiseen tyttäreensä, josta on tulossa äiti. Sukupolvien ketjun tematiikkaa ja ihmisen elämän roolien muutoksia tarkastellaan samastuttavalla tavalla.

Elä ja uneksi ei ole yhtä suorasukaisen feministinen kuin Lennä, uneksi, mutta tässäkin romaanista naiseutta tarkastellaan suhteessa miehiin:

"Teen siis muistiinpanoja isästäni ja miehestäni. Oivallan miten samanlaisia he ovat ja miten paljon olen tarvinnut miehiä täydellistämään elämäni. Kerran minulla oli idea elokuvasta, jossa nainen käy tapaamassa jokaista entistä rakastajaansa ja he osoittautuvat kaikki samaksi mieheksi. Onko se minun tarinani? Onko se joka naisen tarina?"

Kun nainen vanhenee, hän oppii myös vaikenemisen taidon. Romaanissa tulee useaan otteeseen esille ajatus siitä, että vanhempana tai äitinä olemisessa olennaista on osata vetäytyä kulisseihin, antaa tilaa, olla sanomatta omia näkemyksiään, vaieta.

Elä ja uneksi on hieno, ajattelemisen aihetta antava romaani, joka käsittelee teemojaan tarkkanäköisesti mutta lämmöllä.

* * *

Lukuhaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Ayako Miura: Rakkauden sola



"Siitä ei pääse mihinkään, että sinä olet ihan kuin äitisi - et vain näöltäsi vaan myös luonnoltasi."


SLEY-kirjat Oy 1980. Suom. englanninnoksesta Shiokari pass Helinä Kuusiola. Japaninkielinen alkuteos Shiokari tooge. 303 s.

Ayako Miuran romaani Rakkauden sola tuntuu osin ihanan vanhanaikaiselta tarinalta, osin se sortuu olemaan liian alleviivaava tai suorastaan osoitteleva ja sikäli nuortenkirjamainen. Tarinan päähenkilö on Nobuo Nagano, jonka elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen.

Rakkauden sola on kasvukertomus, jonka keskiössä on elämänfilosofinen pohdinta. Sikäli romaanista tulee mieleen Hermann Hessen tyyli, ja hänen romaaneistaan ehkä eritoten Demian (1919). Lapsuudessaan Nobuo käy keskusteluja eritoten isänsä kanssa, sillä perhe koostuu vain Nobuosta, isästä ja ankaran oloisesta isoäidistä:

"'Niin, kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Tavallisten ihmisten ei tarvitse välttämättä olla sen huonompia kuin ylhäistenkään. Päinvastoin. Mikäli jompikumpi syyllistyy murhaan tai muuhun rikokseen, ylempisäätyisen vastuu ja syyllisyys on suurmepi', selitti Nobuon isä. Hänen puheessaan oli terävä sävy. Nobuo ei ollut uskonut, että hänen isänsä osaisi olla niin ankara. Mutta kaikista isän sanoista Nobuota hämmästytti eniten sanonta, että 'ylempisäätyisen vastuu on suurempi'. Nobuo oli kasvanut siinä uskossa, että ylhäisöön kuuluvat olivat ilman muuta parempia ihmisiä. Se oli ollut hänelle yhtä ilmiselvää kuin että lumi on valkeaa tai tuli on kuumaa."

Koulussa Nobuo ystävystyy Yoshikawa-nimisen pojan kanssa. Ystävyydestä muodostuu Nobuolle elämänmittainen ja tärkeä, ja Yoshikawan kanssa Nobuo käy useita avoimia keskusteluja niin moraalista, uskonnosta, seksuaalisuudesta kuin filosofiastakin:

"Ilmeisesti joidenkin katsomustapojen mukaan elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Joidenkin ihmisten mielestä ovat inhimilliset olennot ja koirat ja kissat kaikki täsmälleen samanarvoisia, ne eivät ole muuta kuin eläimiä. Ja kuoltuaan kaikki häipyy tyhjyyteen. Toisaalta on ihmisiä, jotka elämässään syvästi tiedostavat sen että heidän oma persoonallisuutensa on äärettömän tärkeä."

Nobuosta kasvaa siis pohdiskelija, joka ymmärtää kirjallisuuden tärkeyden:

"'Nobuo, aikuisenakin sinulle tulee olemaan vaikeaa ilmaista puheessa tai kirjoitettuna kaikkea minkä tunnet. Mutta kuulijat on saatava tajuamaan muutakin kuin se mikä varsinaisesti sanotaan. - - Vilpitön sydän loistaa ihmisen sanojen läpi ja välittyy hänen kasvoistaan toisille. - - Mutta sille ei voi mitään, että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia. Jotkut eivät käsitä sinun tuntemuksiasi, ja sinä vuorostaan et käsitä toisia. Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä.'
        'Minun on luettava enemmän kirjoja', tuumi Nobuo. 'Sitten opin ehkä sanomaan mitä ajattelen.' Siitä lähtien hän keskittyi lukemiseen, ja kirjat antoivat hänelle osan omasta itsestään."

Romaanissa kiehtovaa on japanilaisen tapakulttuurin kuvaus. Nobuon pohdinnoissa asetetaan vastakkain Japanissa perinteinen buddhalaisuus ja länsimainen tuontitavara, kristinusko. Yllättäen molempien uskontojen edustajia löytyy Nobuon lähipiiristä, mikä järkyttää hänen maailmankuvaansa. Tätä kontekstualisoidaan romaanissa sillä, että Japanissa kristinusko on ilmaisesti toisaalta koettu uhkaksi perinteitä ja buddhalaisuutta kohtaan, toisaalta kristittyjä on halveksuttu ja kristinsukoa on pitänyt harjoittaa salassa.

Elämänfilosofinen pohdinta saadaan kuitenkin valotettua romaanissa monelta suunnalta, mikään uskonto tai ratkaisu ei näyttäydy mustavalkoisessa valossa, vaan suuntaa elämäänsä etsiessaan Nobuo toisaalta keskustelee erilaisista vaihtoehdoista monen eri henkilön kautta, toisaalta pohtii paljon asioita itsekseen ja lukemiensa teosten valossa:

"Nobuo rupesi pohtimaan sanaa 'välttämättömyys'. Johtuiko hänen olemassaolonsa välttämättömyydestä vai oliko se vain sattuma?"

Romaanin kiehtova vanhanaikaisuus rakentuu mielestäni juuri siitä, kuinka Nobuolla on aikaa miettiä suuria kysymyksiä ja kuinka hän uppoutuu tutkiskelemaan ja pohtimaan yksittäisiä käsitteitä, sanoja tai lauseita muodostaakseen oman tulkintansa niistä. Tällainen hidastempoinen, uppoutuva ajattelu tuntuu olevan hyvinkin kaukana nykyisestä elämänmenosta, jossa ajatusten kohteet vaihtuvat nopeasti, mielenkiinto suuntautuu hetkellisesti milloin mihinkin ja harvoin pysähdytään miettimään asioita sen syvällisemmin - koska asioita, joista pitää olla mielipide tai kanta, on niin paljon ja ne ovat kiinnostavia vain ohimenevän, lyhyen hetken ajan.

Rakkauden sola on lopulta eetokseltaan vahvasti kristillinen romaani, mikä osin tuntuu osoittelevalta, jopa kulttuurilselta kolonialismilta. Romaanin nimen merkitys aukeaa lopussa todella rautalankaisella tavalla, ja loppuratkaisun moraalinen opetus tuntuu yliampuvan allegoriselta ja intertekstuaaliselta, jopa naiivin typerältä.

Kokonaisuudessaan Rakkauden solassa on kuitenkin paljon hyvää ja kiinnostavaa, ja hidastempoisuudessaan romaanin lukeminen tuntuu aikamatkalta menneeseen.


* * *

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maiseman - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

lauantai 29. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut 2016

Helsingin Kirjamessujen vuoden 2016 teemana oli Pohjoismaat. Vierailin messuilla perjantaina ja lauantaina. Tarjona oli kiinnostavaa niin lavaohjelman kuin messuständienkin osalta.

Perjantaina kävin kuuntelemassa esitystä saamelaiskirjallisuudesta. Saamelaisrunoilija Sara Margarethe Oskalia haastatteli hänen suomentajansa. Haastattelu käytiin englanniksi, ja runoja kuultiin saameksi, norjaksi ja suomeksi. Haastattelu teki kiinnostavalla tavalla näkyväksi saamelaiskirjallisuuden asemaa maailmankirjallisuudessa ja sen aseman eroa verrattuna esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen: millaista on kirjoittaa ja julkaista, kun lukijakunta on hyvin pieni ja kun tuotanto halutaan koko ajan nähdä leimallisen saamelaisena.


Perjantaina kävin kuuntelemassa toistakin monikieleistä haastattelua, kun Baba Lybeck haastatteli ruotsalaista kirjailija Anders Rydelliä. Haastattelu käytiin ruotsiksi ja Lybeck suomensi. Rydell on kirjoittamassa trilogiaa, jonka läpäisevänä teemana on kulttuurinen omiminen ja valta, tarkemmin sanoen natsi-Saksan suhde juutalaiseen kulttuuriin. Romaanitrilogian ensimmäinen, joitain vuosia sitten julkaistu osa käsittelee kuvataidetta, toinen, nyt julkaistu osa Kirjavarkaat - Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana kirjallisuutta ja kolmas, tekeillä oleva osa keskittyy musiikkiin. Rydell avasi haastattelussa kiinnostavalla tavalla sitä, kuinka kulttuuri on aina vallankäyttöä ja kuinka suuri vaikutus kulttuurisella omimisella ja kulttuurin tuhoamisella on ihmisten käsitykseen historiasta ja maailmasta sekä yksilöiden ja kansakuntien identiteettikäsitykseen.

Tematiikka on tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen suhteessa esimerkiksi paraikaa kuumana käytävään keskusteluun monikulttuurisuudesta.


Ruuhkaa kirjamessuilla oli niin perjantaina kuin lauantainakin, tosin yleisö oli erilaista: perjantaina paikalla oli runsaasti koululaisryhmiä, mutta myytäviä kirjoja pääsi silmäilemään kohtalaisen väljästi eivätkä kassajonot olleet megalomaanisia. Lauantaina yleisö oli puolestaan aikuisempaa, mikä aiheutti ruuhkia myyntihyllyille.

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa



"Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten."


Minerva 2014. Suom. Sirkka Aulanko. Alkuteos Au revoir là-haut, 2013. 546 s.

Pierre Lemaitren vuonna 2013 Concourt-palkittu romaani Näkemiin taivaassa on todella koukuttava, kerrontaratkaisuiltaan taitava, elämän absurdiuden näkyville tuova kirja, jonka tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan loppumetreiltä ja piirtää kuvan siitä, mitä sodan jälkeen voi tapahtua. Näkemiin taivaassa on yksi parhaista romaaneista, joita olen lukenut.

Romaanin keskushenkilö on Albert Maillard. Maillardin kautta lukija pääsee seuraamaan inhimillisestä näkökulmasta sitä, mikä on sotilaan asema sodan päätyttyä: mitä vaihtoehtoja elämä tarjoaa, miten rintamalla syntyneet suhteet - joissa pelastettavana tai tuhottavana on ollut oma tai jonkun muun henki, joskus ruumis - velvoittavat sodan jälkeen, miten sota-ajan valta-asetelmat ja toimintatavat heijastuvat rauhanajan yhteiskuntarakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia hajalle pommitettu maa ja kansakunta tarjoavat niille, jotka mahdollisuuksia näkevät.

Näkemiin taivaassa on niin ovela ja monesti lukijan odotusten alta maton vetävä romaani, että siitä on oikeastaan hyvin hankalaa kirjoittaa paljastamatta liikaa. Tartuin itse teokseen takakansitekstin perusteella, mutta luettuani takakansitekstin uudelleen teoksen lukemisen jälkeen ajattelen, että se antaa lopulta romaanista paljon konservatiivisemman ja perinteisemmän kuvan kuin mitä romaani lukukokemuksena lopulta oli. Romaanissa on joitain niin absurdeja ja groteskeja kohtauksia, että nauroin useamman kerran ääneen sitä lukiessani. Toisaalta kaikista henkilöhahmoista - olipa kyseessä sitten sankari, roisto tai jotain siltä väliltä - näytetään myös inhimillinen puoli. Loppuratkaisua saa jännittää viimeisille sivuille saakka, mutta juonenkäänteistä romaanissa ei muutenkaan ole pulaa. Mitenkään vaikeasti seurattavaa tämä piirre ei kuitenkaan kirjasta tee.

Romaanin henkilökuvaus on tarkkapiirteistä, huumoria unohtamatta:

"Labourdin oli ääliö, jota hänen typeryytensä oli auttanut eteenpäin. Se ilmeni poikkeuksellisena itsepintaisuutena, joka oli politiikassa yleensä kiistämätön hyve, vaikka hänessä se johtui vain kyvyttömyydestä muuttaa mielipidettään ja täydellisestä mielikuvituksen puutteesta. Se oli hyödyllistä typeryyttä. Kaikessa keskinkertaisuudessaan Laboudin oli mies, jonka saattoi sijoittaa minne tahansa, ja hän täytti uskollisesti tehtävänsä, siis varsinainen kuormajuhta, jolta saattoi pyytää mitä tahansa. Paitsi älykkyyttä, mikä oli suunnaton etu."

Lukukokemusta tulee väkisinkin verrattua toiseen laajaan sotaa Euroopassa käsittelevään romaaniin, joka on (uudemmuudestaan johtuen?) saanut huomattavasti enemmän mediahuomiota, nimittäin Anthony Doerrin teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Omaan makuuni Doerrin teos - vaikka siinä paljon hyvää ja kiinnostavaa onkin - edustaa liikaa world fictionia, aikuisille tarkoitettua satua. Vaikka Lemaitren romaanissa on uskomattomia älynvälähdyksiä (jotka voisi mahdollisesti myös tulkita satumaisiksi juonenkäänteiksi), ne eivät ole samalla ärsyttävällä tavalla naiivin laskelmoidun oloisia kuin Doerrin romaanissa. Näkemiin taivaassa pikemminkin näyttää sen, että jos sodan puhutaan edustavan järjettömyyttä, niin yhtä lailla sitä seuranneella rauhanajalla on samankaltaiset piirteensä; olisikin hyvin naiivia ajatella, että yhtenä päivänä sodan ehdoilla (varsinkin rintamalla) toimineet ihmiset seuraavana rauhanaikaa edustavana päivänä olisivat muuttuneet ihmisiksi, jotka eivät toimi sodan logiikalla.

Minulle Näkemiin taivaassa oli paitsi kerrassaan mehevä lukukokemus, myös sille silmiä avaava teos, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun katastrofi (tässä tapauksessa ensimmäinen maailmansota) loppuu ja kaiken ikään kuin pitäisi olla hyvin, mutta ei tietenkään ole. Lemaitren romaani on myös siitä raikasta tekstiä, että se ei todellakaan edusta perinteistä suomalaista ankeilurealismia, jossa kieriskellään sodanjälkeisessä harmaudessa ja köyhyydessä. Harmaata ja köyhää on myös keskushenkilö Albert Maillardin elämä, mutta siihen liittyy olennaisesti myös strutsinsulkia, morfiinia, hevosenpää ynnä muuta...


* * *
Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

lauantai 15. lokakuuta 2016

Särkyneet @ Lepakkomies, Helsinki


Särkyneet soitti lokakuussa energisen ja punkin henkeen tyypillisen mittaisen keikan Lepakkomiehessä. Keikalla kuultiin hyvä määrä hittibiidejä, kuten Johannes.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Joanna Rose & Aleksander Perski: Ylitunnollisuus - Eroon suorittamisen pakosta



Minerva 2010. Alkuteos Duktighetsfällan, 2008. Suom. Vuokko Metsälä.

Alun perin ruotsiksi ilmestynyt Ylitunnollisuus - Eroon suorittamisen pakosta keskittyy nimensä mukaan perkaamaan ylitunnollisuutta ilmiönä sekä siihen liittyviä muita ongelmia, kuten stressiä, (vääristyneitä) elämänarvoja, itsetunto-ongelmia ja suorittamista selviytymisstrategiana.

Ylitunnollisuudessa käsitellään enemmän naisia kuin miehiä, mitä kirjassa perustellaan sillä, että nämä ongelmat koskettavat prosentuaalisesti enemmän naisia kuin miehiä. Erityisen feminististä pohjavirettä Ylitunnollisuudessa ei ole toisin kuin esimerkiksi myöskin ruotsalaisessa ja samaa aihepiiriä käsittelevässä Liian tunnollinen -teoksessa. Melko vahva yhteiskunnallinen tausta -ylitunnollisuudessa kuitenkin on: teos havahduttelee ajattelemaan yhteiskunnassa vallitsevia arvoja tarkastelemalla niitä kriittisesti.

Tällainen kohta on esimerkiksi se, jossa kuullaan ruotalaisen psykoanalyytikon Maria Yassan ajatuksia itsetunnosta ja lapsuuden kaikkivoipaisuudesta. Yassa kuvailee psykoanalyyttisesta näkökulmasta sitä, kuinka tärkeää on, että lapsi pienten pettymysten kautta kasvaa tietoiseksi siitä, ettei hän olekaan kaikkivoipa - ettei maailma olekaan vain häntä varten ja etteivät kaikki muut toimi niin kuin hän haluaa. "Oikeastaan niin tapahtuu varsin harvoin." Vaarallisena Yassa pitää sitä, jos vanhemmat ruokkivat lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelmia kannustamalla tyyliin "sinä pystyt ihan mihin tahansa, mitä vain haluat". 

Tästä lapsuuden kaikkivoipaisuudesta Yassa rakentaa sillan nykypäivän "kypsymättömiin miehiin ja naisiin" ja sitä kautta nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan. Yassan mukaan heillä on samat kuvitelmat kuin pienellä lapsella: "kaikkivoipa kuvitelma, että suuruus on tärkeintä, omistaminen on parempaa kuin ei-omistaminen, suurena oleminen parempaa kuin pienenä oleminen. Kaiken mittaaminen määrän mukaan - minulla on enemmän kuulia kuin sinulla ja siksi minä olen parempi - on nelivuotiaan tapa ajatella, ja se on meidän normimme tänä päivänä."

Teos näkee yhteyden yhteiskunnassa vallalla olevien arvojen ja ylisuorittamisen ja stressin välillä. Teoksessa itsetunto määritellään suhteeksi, joka vallitsee yksilön osaamisen ja tahtomisen välillä. Ja niinpä itsetuntoa voi vahvitaa joko osaamalla enemmän tai tahtomalla vähemmän. "Yhteiskunnassa, jossa etusijalle asetetaan jatkuva kasvu, olemme taipuvaiset valitsemaan suorittamisen. Meidän kulttuurissamme, jossa ei ainakaan näennäisesti ole mitään ylärajaa sille, miten pitkälle voimme päästä, emme niin vain luovu ambitioistamme."

Stressin teos puolestaan määrittelee epätasapainoksi sen välillä, mitä elimistöltä vaaditaan ja mikä on mahdollista, epätasapainoksi rasitusten ja resurssien välillä. Tällaisena stressin käsite muistuttaa sellaisia käsitteitä kuin nälkä ja jano, tunnetta, että jokin on vialla ja se pitää korjata - ja tästä syystä on "joutavaa puhua hyvästä tai positiivisesta stressistä", yhtä joutavaa "kuin puhua positiivisesta nälästä tai positiivisesta janosta".

Ylitunnollisuudessa on sopivasti teoriaa, käytännön esimerkkejä ja ehdotelmia uusiksi tavoiksi käsitellä asioita. Teos on ajattelemisen aihetta antavaa luettavaa.

* * *
Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Iida Rauma: Katoamisten kirja


"Auttaisiko jos tunkisi pään veteen?"


Gummerus 2011. 377 s.

Iidan Rauman esikoisromaani Katoamisten kirja on nimensä veroinen: päähenkilö on kadonnut omaan elämäänsä eikä tunnu saavan mistään otetta, hänen tyttöystävänsä Sofia on kadonnut suorittamiseen ja sopeutumiseen, maahanmuuttaja-työkaveri Zorka on halunnut kadota entisestä elämästään ja viettää elämäänsä Suomessa henkisesti etäällä muista ihmisistä kertomatta itsestään juuri muuta kuin erilaisia tarinoita ja valheita, vanhainkodin vanhukset ovat kadonneet kuka dementiaan, kuka ylipäätään vanhainkodin seinien sisään, eristyksiin muusta maailmasta; äiti on kadonnut sisällissotaa käsittelevään tutkimukseen ja mielenterveyden horjumiseen, isä puolestaan on kadonnut perheen elämästä omasta tahdostaan - hän on vain "Jossain".

Katoamisten kirja on myös tarina ihmissuhteista, jotka menevät vikaan - eikä kukaan tiedä, miksi. Syyt ovat niin moninaisia ja kerrostuneita, ettei niitä purkamalla lopulta päädy mihinkään. Ne vain loppuvat.

Päähenkilön elämä näyttää samanlaiselta, yhtä liikkumattomalta ja muuttumattomalta: "Ulkona sataa kaatamalla, ja veden ropina vie minut jalkapallokentän laitaan, missä maailma on pelkkää kuraa ja märkiä lenkkitossuja eikä aika etene lainkaan. Syksy tai kevät, aina on sama kostea maa ja peli, jonka sääntöjä en opi."

Romaanin ajan nykyisyydessä päähenkilö on nuori aikuinen, parikymppinen. Romaanissa on kuitenkin runsaasti takaumia lapsuuteen, josta päähenkilö yrittää löytää syitä nykyisyyden ongelmiinsa palaamalla muistoihin ja unohduksiin, tapahtumiin ja valtasuhteisiin ala-asteella ja siihen, kuinka kipeisiin asioihin ne johtivat - kuinka ihmisistä jokaisella on omat tragediansa, jotka saattavat olla syitä sen taustalla, mitä tapahtui ja tapahtuu.

Romaanin päähenkilö on kuvataiteellisesti lahjakas, hän piirtää ja maalaa. Kaikista muotokuvista siintää kuitenkin läpi yhdet piirteet: kaikissa muotokuvissa on jotain Susannasta. Miksi? Varisnaisesti Susannan maalaamiseen tai piirtämiseen on kuitenkin hankalaa, ellei mahdottoman oloista ryhtyä. Miksi?

"Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää."

Lapsuuden yksinäisyys jatkuu aikuisuudessa, vaikka elämässä on tyttöystävä, työtoverit ja äiti. Sisäinen tyhjyys ei poistu, vaikka sitä koettaisi poistaa unilääkkeillä, rauhoittavilla lääkkeillä tai alkoholilla, maalaamalla tyhjänpäiväisiä aiheita tai tekemällä töitä. Pahinta on pimeys:

"Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään. - - Istumme pitkään puhumatta. Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä."

Omasta tilanteestaan voi myös koettaa toki syyttää muita:

"'Mä vihaan mun isää', sanon.
'Miksi?'
'Kaikki on sen syytä.' - -
'Joskus tekee hyvää ajatella niin, vaikka olisi väärässä', hän sanoo. 'Mitä se on tehnyt?'"

Mutta vaikka muissa olisi syytä tai vaikka kaikki olisi muiden syytä, ongelmat eivät ratkeä syyttelemällä. Katoamisten kirja kyseenalaistaa itse asiassa kokonaan sen, voivatko "ongelmat ratketa". Ihmisen on kuitenkin elettävä itse oma elämänsä sellaisena kuin se on. Olemassa olevat asiat itsessään eivät muutu, mutta siihen voi vaikuttaa, mitä tekee tai ajattelee, missä ja kenen kanssa.

Katoamisten kirja kuvaa osuvasti ahdistusta tyhjyyden ja tilattomuuden ääripäiden avulla. Päähenkilön sisällä vaanii pohjaton tyhjyys ja pimeys (jota toisaalta täyttävät pyytämättä ahdistavat unet ja elämäntilanne), mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että elämässä ei lainkaan ole tilaa:

"Viime viikkoina on tuntunut siltä kuin seinät, katot ja kadunpuoliskot hiipisivät lähemmäs toisiaan, valmistautuisivat rusentamaan minut kivi-tapetti-lasivillaeriste-syleilyynsä. Ehkä pitäisi kysyä naapureilta, ovatko heidänkin neliönsä kutistuneet, roikkuuko heidänkin kattonsa alhaalla. - - Myös Sofia valittaa, ettei hänellä ole tarpeeksi tilaa - -."

Tyttöystävä Sofia koettaa ehkä parhaansa mukaan auttaa ja tukea päähenkilöä, mutta kun suhteessa on jotain määrittelemätöntä pohjiaan myöten pielessä, auttamisyritykset eivöt johda kenenkään näkökulmasta yhtään mihinkään.

Vaikka Katoamisten kirja käsittelee hyvin ahdistavia ja kipeitä aiheita, sen lukemisesta ei jää paha olo. Rauma onnistuu käsittelemään yleispäteviä (ja sikäli potentiaalisen kliseisiä) aiheita kuulaasti, syyttelemättä, alleviivaamatta ja osoittelematta. Katoamisten kirja on hieno romaani.


* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee