Joonatan Tola: Punainen planeetta

"Aamulla oli satanut ensilumi enkä millään saanut yhtä Corollan kesärengasta irti."

Otava 2021. Nextoryn e-kirja. 

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen esikoisromaani Punainen planeetta on vaikuttava ja järkyttävä romaani mielenterveys-, päihde- ja perhesuhdeongelmista. Romaanissa on minäkertoja Joonatan, mutta päähenkilö on Joonatanin isä, Mikko J. Tola. Romaanin alkua ja loppua kehystää Joonatanin vierailu isoäitinsä luona: isoäiti on jo vanha ja sairas, mutta Joonatan haluaisi tältä vastauksen siihen, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli. Kehyksen sisällä romaani noudattelee kronologiaa, joka alkaa isän lapsuudesta, jossa keskitytään isoisän ja isoäidin suhteeseen ja perheeseen, sen jälkeen isän nuoruuteen ja sitten isän avioliittoon, lasten syntymään ja lapsuuteen eri puolilla Suomen syrjäseutuja.

Isoäidin ja isoisän perhe on upporikas, dynamiikaltaan vinksahtanut kokonaisuus. Isoisä on aivokirurgi, joka sairastuu polioon ja halvaantuu, mutta terrorisoi silti perhettään pyörätuolista ja sairaalasta käsin, jopa erottuaan vaimostaan ja mentyään uudelleen naimisiin hoitajansa kanssa. Isoisä on vahva persoona, joka kokovartalohalvauksestaan ja happipulloistaan huolimatta työnarkomaanina kykenee jatkuviin urotekoihin, kuten rupeamaan Suomen ensimmäiseksi televisioarvostelijaksi. Koko perhe kittaa jatkuvasti viinaa, mutta se on naamioitu porvariston hillityksi charmiksi eikä kyse ole siis kenenkään alkoholismista. Isoäiti menee myös uudelleen naimisiin, asianajajansa kanssa. Rahaa ja asuntoja on, mutta perheen Mikko-lapsi aiheuttaa ongelmia, sillä hän tulee hulluksi: hänen tilansa diagnosoidaan skitsofreniaksi. 

Mikon sairastumisen vaikutusta perheeseen tarkastellaan sekä Mikon että tämän äidin näkökulmasta, ja äitisuhde näyttäytyy Mikon elämän keskipisteenä, hänen näkökulmastaan katsottuna keskeisimpänä traumana, syynä kaikkeen pahaan. Mikko kokee, että hänen äitinsä on kylmä ja ahne ihminen, joka ei ymmärrä eikä rakasta häntä. Vaikka äidin käytös osin tältä vaikuttaakin, kauhealta vaikuttaa myös äidin kohtalo suhteessa sairastuneeseen poikaansa: Mikko piinaa äitiään jatkuvilla, ristiriitaisilla yhteydenotoilla, milloin haukkuen tämän mitä mielikuvituksellisimmilla ilmaisuilla, milloin taas imarrellen ja kehuen tämän maailman parhaaksi äidiksi (myös motiivinaan saada äidiltään rahaa). 

Myös se, että Mikko haluaa olla taiteilija, vaikuttaa ennen kaikkea reaktiolta äitiä kohtaan, ei niinkään halulta tai varsinkaan kyvyltä tehdä taidetta:

"Isä leveili hyödyntävänsä A. Bretonin automatiikkaa, jonka antifasisti Breton itse hylkäsi mahdottomuutena mutta isänipä todisti sen mahdolliseksi. Se oli mahdollista: mutta vain jos sattui olemaan muuan Mikko J. Tola! Vain isäni aivoissa oli maaginen takaportti, 'aukko ikuisuuteen'. Sitä isä ei paljastanut, että menetelmän syntyyn oli varmasti suuresti vaikuttanut se, että hän oli harhainen ja keskittymiskyvytön mies, joka ei joko viitsinyt tai kyennyt paneutumaan töiden viimeistelyyn ja joka ei ollut (toisin kuin Salvador Dali neuvoo) ensin opetellut maalaamaan kuten entisaikojen mestarit Rafael ja Michelangelo vaan oli heti suin päin rynnännyt uudistamaan koko maalaustaiteen."

Mikon taide ja taiteilijuus ja "boheemi elämäntapavalinta" näyttäytyvät sairaan ihmisen jonkinlaisena yrityksenä elää elämää. Kuolemasta Mikko puhuu jatkuvasti, ja hän onkin yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja.

Kuvaus Mikon nuoruudesta päättyy avioliiton solmimiseen. Rakas, lasten tuleva äiti, on sairaanhoitaja, ja lukuisista peittelyistä tai versioista huolimatta, joita kaveripiirille kerrotaan tai joiden kertomista vältellään, vaikuttaa siltä, että he ovat kohdanneet sairaalassa, jossa Mikko on ollut hoidossa. Nuorena solmittu avioliitto vaikuttaa Mikkoon positiivisesti: tuntuu siltä, että hän on kohdannut henkilön, joka rakastaa häntä ja on valmis olemaan olemassa häntä varten. Nainen vaikuttaakin umpirakastuneelta ja ihastuneelta myös Mikon persoonaan ja elämäntapaan: seikkailuun, epätyypillisyyteen, boheemiuteen...

Punainen planeetta on kirjoitettu tarinaa etäännyttäen, mikä saa traagiset asiat näyttämään absurdeilta ja humoristisilta. Välillä tekisi lukijanakin mieli uskoa Mikon huimapäisiin juttuihin, teorioihin ja norminvastaisen elämäntavan autenttisuuteen - kuten hänen vaimonsa selvästi melko pitkään tekeekin - mutta tarina on tragedia, auttamaton luisu alamäkeen ja kohti tuhoa. Sitä mukaa kun perheeseen syntyy lapsia, päihteidenkäyttö syvenee ja mielenterveys rakoilee niin pahasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, Mikon kuva todellisuudesta ja elämästä, jota hän elää, alkaa näyttää kaikista epätodelta. 

Traagista tarinassa Mikon näkökulmasta on se, että Mikko on äärimmäisen itsekeskeinen eikä hänellä ole muuta todellisuutta kuin hänen itse luomansa todellisuus (joka säännöllisesti hajoaa ja sitten taas jatkuu, koska muutakaan ei ole). Mikon vaimon ja lasten äidin tragedia puolestaan on se, että hän elää elämäänsä Mikon kautta ja Mikon varassa, mutta hän ei lopulta kuitenkaan kestä sitä vaan hän hajoaa niin psyykkisesti (jatkuva väsymys nimetään, kyse on varmasti muustakin) kuin fyysisestikin (hänen kuntonsa romahtaa, käveleminen ja pystyssä pysyminen muuttuu vaikeaksi, vähän ravinnon vuoksi hän on luurangonlaiha ja lopulta saa pyörätuolin). Elämänvalinnat realisoituvat:

"Isä palasi retkiltään taas aamuyöstä, ja noustuaan kahden maissa hän marssi jääkaapille, avasiolutpullon hampaillaan ja sanoi: 'Kaikki on päin helvettiä, minun elämäni on sanoinkuvaamattoman hirveää paskaa.' 'Jaa? No tee asialle jotain!' äiti sanoi ja hääti meidät lapset ulos D-rappuun kissamummon luo syömään. 'Tajuutko sä miten loukkaavaa toi on, sä puhut koko ajan myös mun elämästä.'"

Lapsien - joita yhteensä syntyy neljä - tragedia on se, että tämä on ainoa todellisuus, jonka he tuntevat.

Perheen alamäkeen vaikuttaa myös rahatilanteen jatkuva huonontuminen. Eristäytyminen ja erilaisuus eskaloituvat askel askeleelta ja muutto muutolta: ensin nuoripari muuttaa Helsingistä Järvenpäähän, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Ruotsinpyhtäältä jonnekin Keski-Suomeen ja sieltä Itä-Suomeen; kerrostalosta rivitaloon, sieltä kerta kerralta surkeampaan ja syrjäisempään omakotitaloon ja lopulta joensuulaiseen lähiökerrostaloon, jossa vietetty elämä on jo täyttä sekoilua.

Punainen planeetta tuo mieleen Kreeta Onkelin Ilosen talon ja Susanna Alakosken Sikalat, joissa molemmissa kuvataan alkoholismia ja köyhyyttä lapsen näkökulmasta. Punaisen planeetan minäkertoja on perheen kolmas lapsi, Joonatan, mutta kertoja on useimmiten kätkeytynyt ja ulkopuolinen, kommentoivakin. Tämä ratkaisu erottaa Punaista planeettaa yllä mainituista romaaneista.

Punainen planeetta on vaikuttava ja vaivaamaan jäävä romaani, joka ei tuomitse henkilöhahmoista ketään tai tehdyistä ratkaisuista mitään, vaan jättää lukijankin pohtimaan, olisiko jotakin voitu tehdä toisin ja jos olisi, olisiko lopputulos voinut olla parempi. Sosiaalityöntekijöiden kyvyttömyyttä ja toimintahaluttomuutta romaani sivuaa - sitä, kuinka helppoa äidin olikaan puhua sosiaalityöntekijät uskomaan, että perheessä kaikki on hyvin. Myös rahan merkitys jää vaivaamaan: vaikka perhe kärsii köyhyydestä (asiunolot ovat mitä ovat, useinkaan ruokaa ei ole, hygieniataso on usein alhainen ja niin edelleen), isoäidin rahat ja sosiaalituet mahdollistavat kuitenkin jatkuvan taksilla ajamisen, ryyppäämisen ja sähkeiden lähettämisen. Syntyy vaikutelma, että Mikon äiti ja vaimo mahdollistavat Mikon elämänvalinnat ja sitä kautta koko perheen tragedian. Toisaalta tragedia, vaikkakin erilainen, olisi varmasti olemassa, vaikka he olisivatkin toimineet toisin.

Punainen planeetta on pintatason absurdiudestaan huolimatta äärimmäisen surullinen kirja, joka muistuttaa siitä, kuinka monenlaisia todellisuuksia ja todellisuuksien tulkintoja maailmaan mahtuu.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Jayne Hardy: Making Space - How to Live Happier by Setting Boundaries That Work for You

 

Experiment, 2021. Nextory 4 h 28 min.

Jayne Hardyn kirja Making Space on itseapukirjallisuutta, joka käsittelee omien rajojen asettamista. Kirja ei tarjoa mullistavaa ja uutta näkökulmaa asiaan, mutta kirjailijan pohdintaa on kiinnostavaa kuunnella. Kuuntelukokemuksesta erittäin miellyttävän tekee lukijan aksentti ja ääntämys, jotka ovat korviahiveleviä.

James Clear: Pura rutiinit atomeiksi - Näin saat aikaan muutoksen, joka pysyy

 

Tuuma 2020. Suom. Kaisa Koskela. Alkuteos Atomic Habits - An Easy & Proven Way to Build Good Habits & Break Bad Ones, 2018. 370 s.

James Clearin Pura rutiinit atomeiksi on käytännönläheinen ja selkeä opas rutiinien merkityksestä ja niiden luomisesta. Clear lähestyy rutiineja identiteetin kautta, minkä avulla muutos ja uudet rutiinit ankkuroidaan elämään. 

Amerikkalaiseen tyyliin oppaassa on tapausesimerkkejä Clearin omasta elämästä ja uralta, mutta ne konkretisoivat hyvin teoksen asiasisältöä. Lukujen lopussa on aina koontiosio ja muistutus siitä, että kirjoittajan nettisivuilta voi lukea lisää - mikä ei ehkä ole kovin aikaa kestävä ratkaisu, vaikka itse esitelty metodi puolestaan sellaiselta vaikuttaakin.

Pura rutiinit atomeiksi on oivaa luettavaa kaikille, jotka haluavat tehdä elämänmuutoksia.

Lux Helsinki 2022

Lux Helsinki 2022 järjestettään 5.-9.1.2022. Jälleen pahentuneen koronatilanteen vuoksi taideteokset oli hajautettu ympäri kaupunkia, joten kaikkia ei voinut edes yrittää nähdä kerralla, ja useamman teoksen näkeminen muistutti tänä vuonna vaellusretkeä. Lux Helsingin viimeisenä päivänä, sunnuntai-illan pakkasessa, keskustassa oli kuitenkin runsaasti ihmisiä katsomassa teoksia.

Valitsimme reitiksemme Alppipuisto-Olympiastadion-Töölölönlahden reunaa pitkin keskustaan, ja kokonaisuudessaan illalle kävelyä kertyi lähes yhdeksän kilometriä.

Alppipuistossa oli hauska Gijs van Bongin (NL) valo- ja ääniteos PING, joka toi mieleen jonkin Linnanmäen laitteen.

 

Olympiastadionilla oleva Dan Acherin (CH) Borealis oli ehdottomasti illan vaikuttavin teos: Olympiastadionin sisään oli taiottu revontulet, ja äänimaisema lisäsi teoksen maagisuutta.

 

Olympiastadionin ulkopuolella oli puolestaan todella ärsyttävä teos: särisevä sininen pylväs (Sun Effects: Virtaa!), josta ei tehnyt mieli edes ottaa kuvaa.

Oodin vieressä olevan talon seinään oli heijastettuna Soil Searchers Collectiven teos Sen lauluja laulamme, jonka äänimaisema muistutti kurkkulaulua. Teoksessa oltiin jossakin alkueläinten maailmassa.

 

Myös Eduskuntatalo oli valaistu vaihtelevin värein Lux Eduskuntataloksi.

Forumin kulmassa, missä yleensä on iso mainoslakana, nähtiin Otso Vartiaisen (FI) Pixels, joka oli ihanan eloisa ja kasarihenkinen teos. Siitä tuli mieleen ruotsinlaiva ja aerobic- tai karaokevideoiden estetiikka. Puhelimeni kameran kapasiteetti ei riittänyt ottamaan teoksesta kovinkaan tunnelmaa välittävää kuvaa. Pixels-teoksen kanssa jonkinlaisen yhteisteoksen muodosti saman tekijän Makkaratalon kattoterassin kaiteeseen tekemä Bling the Roof, joka loi aika tavanomaisen jouluvalovaikutelman.

Lux Helsinki toi jälleen valoa vuoden alkuun. Teokset olivat kiinnostavan erilaisia keskenään - ja niitä tosiaankin olisi ollut ympäri kaupunkia muuallakin, esimerkiksi Mustikkalaamma ja Korkeasaaressa.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

 

WSOY 2021. Nextory 7 h 44 min.

Pidän Hanna Weseliuksen tavasta kirjoittaa. Nautin paljon hänen esikoisromaaninsa (Alma! 2016) lukemisesta. Alma!-romaanissa on nykyajassa oleva minäkertoja, joka kertoo 1900-luvun alussa eläneestä Almasta, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimosta, ja kommentoi tämän elämää varsin kipakkaankin sävyy. Sateenkaariportaiden kerrontarakenteessa on jotakin samaa: päähenkilö on aivan erilainen, nykyajassa elävä akateeminen ja varsin vastenmielinen keski-ikäinen mies nimeltä Egon, mutta kertoja tarkastelee hahmoa osin samaan tapaan kuin Alma!-romaanissa. Esimerkiksi romaanin lopulla kertoja, kerrottuaan ensin romaanin aikana Egonista kaikenlaista, toteaa päähenkilöstä jotakin sellaista, että "Egon, minä jätän hänet nyt tähän", hylkää päähenkilön ja keskittyy kuvailemaan Egonin henkäyksen kulkua maailman paikoista toisiin.

Sateenkaariportaat kertoo paitsi päähenkilön elämästä - alkoholismista, äitisuhteesta, naissuhteista, pojasta, työstä yliopistolla - myös nykyajan ilmiöistä ja nyky-Helsingistä ja -helsinkiläisyydestä.

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

 

"...Tunnustan velkani myös sneppiautoille, myymälävarkauksille ja ville vallattomuudelle."

WSOY 2021. 238 s.

Mielestäni Anja Snellman on parhaimmillaan kirjailijana silloin, kun hän kirjoittaa omaelämäkerrallisesti: niin lähellä olevista asioista, että jos niitä uskaltaa katsoa, niistä paljastuu jotakin universaalia ja väistämättä osuvaa, koskettavaa ja kipeääkin. Kaikki minun isäni on tällainen romaani. Romaanissa keskitytään ennen kaikkea Ensio Kaurasen tarinaan ja isä-tytärsuhteeseen sekä lapsuudenperheen elämän tarkastelemiseen (jonka olennaisena osana on isän alkoholismi). "Vanhempien ja lasten välinen suhde ei noudattele minkään muiden ihmissuhteiden lainalaisuuksia - -. Se ei ole mikään varsnainen ihmissuhde, koska vanhemmat eivät ole ihmisiä. Isä on isä. Äiti on äiti."

Kuitenkin romaanin nimi Kaikki minun isäni jo vihjaa siihen, että romaani tarkastelee isien merkitystä laajemmin kuin vain lapsuudenperheen kontekstissa. Isyyttä tutkitaan myös esimerkiksi taiteellisena isyytenä (perinteisempää olisi puhua esikuvista) tai isähahmojen etsimisenä laajemmin, ja pohditaan myös muiden kuin minäkertojan isäsuhteita. Siinä missä kirjoittaminen on rohkeutta katsoa asioita, lukeminen näyttäytyy eskapismina: "Sinusta kerrotaan, että opit lukemaan jo 4-vuotiaana. Yhtä hyvin voisi sanoa, että opit pakenemaan jo 4-vuotiaana."

Isäsuhteiden tematiikkaan laajemmalla tasolla liittyy se romaanin taso, jolla tarkastellaan ilmiöiden aikasidonnaisuutta ja nykyajan ideologisuutta, johon romaani on tärkeä puheenvuoro:

"Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. - - Pysähdyt miettimään, sensuroidaanko sinunkin teoksistasi tulevina vuosina epäkorrektit ilmaukset, epäsopivat henkilöhahmot ja sopivaisuuden vastaisiksi määritellyt mielipiteet, vaikka kuvaisitkin ne kaikenkarvaisten henkilöhahmojesi ominaisuuksiksi."

Romaanissa on ikään kuin kaksi aikatasoa: toinen, jolla pohditaan ja muistellaan epälineaarisesti, ja toinen, jossa kirjailija istuu autossa "toukokuun talon" edessä ja pohtii kirjailijanuraansa ja teostensa vastaanottoa sekä suhdettaan lukijoihinsa, sillä hän on menossa taloon lukijatapaamiseen kertomaan teoksestaan. Tähän asetelmaan liittyy retrospektiivisyys ja ajallisuuden pohdinta. 

"Ja kyllä, on eri asia vihata miehiä kun on 25 tai kun on 65. Vaatii vuosirenkaita ymmärtää miksi."

Kaikki minun isäni on myös metoo-keskusteluun liittyvä puheenvuoro ja sellaisena kyseessä olevaa keskustelua ristovalottava. Päähenkilön elämään liittyy nimittäin keskeisesti myös Jan-niminen taiteilijamies, johon päähenkilö on tutustunut jo nuorena. Myöhemmin Jan on joutunut metoo-myrskyn silmään, tullut canceloiduksi ja ehkäpä siihenkin liittyen tehnyt itsemurhan.

Yhtä lailla kuin Kaikki minun isäni osoittaa kulttuurisen omimisen käsitteen ongelmallisuuden suhteessa fiktion olemassaoloon ylipäätään, romaani muistuttaa ihmisen kompleksisuudesta ja ristiriitaisuudesta inhimillisenä ominaisuuutena. Romaani ei väitä, että metoo-tyyppinen toiminta olisi oikein tai suotavaa, mutta mielestäni pyrkii osoittamaan sen, että kaikkiin ihmisiin kuuluu monenlaisia ominaisuuksia, ja on yksisilmäistä leimata toinen ottaen huomioon vain osan niistä:

"Kertokaa! Miten olisit voinut olla rakastamatta Jania, karismaattista, lahjakasta, anteliasta nautiskelijaa, jolla oli myös ilmeisiä heikkouksia ja tunnettuja paheita? Sillä eikö rakastamisessa ole aina myös vaaramomentti mukana, se momentum, jossa toisen näkee ensi kertaa ilman rakkauden hormonimyrskybaskeria?"

Kaikki minun isäni on siis samanaikaisesti sekä ajaton romaani perhesuhteiden merkityksestä ja identiteetistä että tässä ajassa kiinni oleva puheenvuoro.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

 

"Minä ei ole kenenkään ensimmäinen sana."

Like 2021. 287 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani #Syyllinen on koukuttava, trillerimäinen romaani nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka maailman keskeisenä osana sosiaalinen media on. Sosiaalisen median tematiikan avulla #Syyllinen kertoo jotakin olennaista myös ajastamme: siitä, kuinka sosiaalisen median todellisuuskupla vaikuttaa tosimaailman elämäämme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme ja kuinka ottamalla osaa sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen tuotamme todellisuutta somen ehdoilla (ja molemminpuolinen oravanpyöräikiliikkuja onkin valmis). 

Romaani lähtee liikkeelle pidätyssellistä, jossa nainen on epäiltynä henkirikoksesta. Romaanin loppuratkaisu siis tiedetään jo alussa, mutta tarina siitä, kuinka loppuratkaisuun oikein päädytään, vetää maton lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Tämä kerrontaratkaisu tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisissa kokemusmaailmoissa elämme, ja toisaalta rinnastuu siihen versioon todellisuudesta, jonka sosiaalinen media esittää: millä tavoin asiat ovat niitä, mitä ne näyttävät olevan?

#Syyllinen lukukokemuksena saa miettimään, millaista elämää oiken elämme tällä hetkellä ja voisiko valintoja tehdä toisin. Romaani käsittelee mielenterveyttä, parisuhdetta, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, äitisuhdetta, taloudellista menestymistä ja velkakierrettä, kauneus- ja terveysihanteita ja sitä loputonta voimaantumis- ja menestyspuhetta, jota somen inspiraatiomietelausekuvat ja self help -kirjallisuus (tai romaanin maailmassa pikemminkin -äänikirjat ja -podcastit) tarjoavat.

Vaikka #Syyllisen maailmassa ja tarinassa on keskeisiä eroja verrattaessa Kuisman edelliseen romaaniin, Kerrostaloon, kerronnan intensiteetissä ja kertojanäänessä on samaa. Ja siinä missä Kerrostaloa ei ollut malttaa laskea käsistään, sama pätee myös #Syylliseen.