"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."
Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.
Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.
Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.
Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:
"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
'Muistan.'
'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
'Todellisen minänsä?'
'Niin.'
'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"
Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:
"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"
Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.
Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.
