tiistai 28. helmikuuta 2017

E. T. A. Hoffmann: Yökappaleita



Teos 2011. Suom. Markku Mannila. 390 s.

Romantiikan ajan kirjalijan E. T. A. Hoffmanin (1776-1822) novelleja on julkaistu suomennoskokoelmassa Yökappaleita. Kokoelma koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Tyypillisesti kertomuksissa kummittelee tai tapahtuu muita yliluonnollisia asioita, jotka aiheuttavat henkilöhahmoille kauhun kokemuksia. Myös rakkaus on tyypillinen novellien teema, ja muutamassa novellissa käsitellään kiinnostavalla tavalla ihmisyyden ja robottiuden rajaa.

Kokoelman avaa kertomus nimeltä Nukuttaja, jossa siinäkin keskiössä on hullu rakkaus - jota tosin taustoitetaan rakastuneen nuoren miehen, Nathanaelin, traumaattisella lapsuudenkokemuksella kauhistuttavasta Nukuttaja-nimisestä hahmosta, joka on langettanut varjonsa itse asiassa Nathanaelin koko elämän ylle.

Nathanael tuntuu novellissa edustavan romantiikalle tyypillistä syvästi kokevaa ja tuntevaa hahmoa, joka asetetaan vastakkain Clara-rakastetun edustaman maanläheisyyden ja järjen kanssa. Tunteissaan syvällä vellova Nathanael kokee Claran maanläheisyyden kylmänä ja tunteettomana, minkä kiteyttää osuvasti seuraavan katkelman viimeinen lausahdus:

"Vasta silloin Nathanael muisti, että hänellä oli taskussaan runo, jonka hän oli aikonut lukea Claralle. Hän otti sivut esiin ja alkoi lukea. Clara odotti kuulevansa jotain tavanomaisen pitkästyttävää, mukautui siihne, otti kutimensa ja ryhtyi kutomaan. Mutta kun synkeitä pilviä alkoi taas nousta esiin yhä mustempina ja mustempina, hän laski kutimensa syliin ja tuijotti Nathanaelia hievahtamatta silmiin. Tämä tempautui runonsa vietäväksi, sisäinen palo värjäsi hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä kyyneltyivät. - Lopetettuaan vihdoin hän huohotti täysin uupuneena, tarttui Claran käteen ja vaikersi lohduttomasti: 'Voi Clara - Clara!' - Clara painoi hänet hellästi poveaan vasten ja sanoi hiljaa, mutta hyvin painokkaasti ja vakavasti: 'Nathanael - oma rakas Nathanael! - Heitä tuo hullu ja järjetön, mieletön satu tuleen.' Silloin Nathanael hypähti närkästyneenä pystyyn, työnsi Claran luotaan ja huusi: 'Senkin eloton, kirottu automaatti!'"

Nukuttaja-novellin lopussa selviää, mikä koituu Claran, mikä Nathanaelin kohtaloksi: miten käy järjen äänelle, miten hulluutta hipovalle syvälle tuntemiselle.

Yökappaleita on jaettu kahteen osioon, ja toisen osion aloittaa novelli Autio talo. Myös tässä novellissa käydään hulluuden rajoilla ja tarkastellaan hullaantuvan rakkauden aiheuttamaa riippuvuutta, joka ilmenee lähes mielisairautena. Päähenkilö, nuori mies, ostaa taskupeilin epäilyttävältä kauppiaalta, katsahtaa peiliin puistonpenkillä istuessaan, ja huomaa peilin kautta näkevänsä penkin takana olevan autiotalon ikkunassa mitä ihanimman naisen. Päähenkilö tulee riippuvaiseksi tästä heijastuksesta ja hänestä tuntuu, ettei hän voi elää ilman tuota ihanaa naista. Riippuvuus alkaa painaa häntä, ja hän hakeutuu lääkärin vastaanotolle. Lääkärin neuvo siihen, miten tästä hullaantuneesta rakkaudesta voi irtautua, on seuraava:

"Jättäkää taskupeilinne tänne minulle, paneutukaa päättäväisesti johonkin sellaiseen työhön, joka vaatii teiltä henkisiä ponnistuksia, pysytelkää poissa puistokadulta, aloittakaa työt heti aamusta ja jatkakaa niitä niin kauan kuin pystytte, mutta käykää sitten kunnon kävelyllä ja hakeutukaa sen jälkeen toisten seuraan, ystävienne jotka ovat kaivanneet teitä niin pitkään. Syökää ravitsevaa ruokaa ja juokaa vahvaa väkevää viiniä."

Neuvo vaikuttaa edelleenkin varsin pätevältä!

Nuorukaisen hullusta rakkaudesta keskustellaan myös iltaisessa juhlanvietossa, jossa keskusteluun ottaa osaa monen alan asiantuntijoita. Erään lääketietelijän kommentti yliluonnollisia asioita käsittelevään keskusteluun on seuraavanlainen:

"- - ei aika voi vanheta, eikä koskaan ole ollut typerää aikaa, ellemme me halua nimittää typeräksi vaikkapa sellaista aikaa,jolloin ihmiset uskaltavat ryhtyä ajattelemaan, ja niin muodoin myös tätä omaa aikaamme."

Novellin päähenkilö ei tietenkään pääse hullaantumisestaan eroon noin vain, vaan hän haluaa pelata korttinsa loppuun saakka, ja mitä kaikkea talosta ja naisesta sitten paljastuukaan - ja millaiseen vaaraan nuorukainen ajautuukaan!

Hoffmanin novellit ovat nykylukijan näkökulmasta varsin polveilevaa tekstiä, mutta romantiikan tyyli välittyy niistä hienolla tavalla. Ne myös johdattelevat lukijan täysin erilaiseen maailmaan, jossa kuitenkin on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin nykyisessä maailmassamme.

Epica & Crimson Sun @ Tavastia, Helsinki

Tiistai-iltainen Tavastia veti 550 katsojaa paikalle, kun lavalla nähtiin hevimusiikkia Hollannista ja Suomesta.



Illan pääesiintyjä, hollantilainen Epica, edusti sadunomaista fantasiaheviä, ja laulajan osin oopperamaisesta tyylistä osittaisia yhtäläisyysmerkkejä Nightwishiin ei voinut olla vetämättä. Lavalla pyörivät myös tuulikoneet, joten pitkät tukat liehuivat muutenkin kuin moshauksen voimalla.

Epicaa lämmitteli suomalainen Crimson Sun, joka onnistuikin tehtävässään hyvin: keikka oli sekä nautittavaa katseltavaa että kuunneltavaa.


tiistai 7. helmikuuta 2017

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista



"Naapuri kurkistelee pensasaidan takaa ja kysyy, kuka olen, mitä teen täällä."


Johnny Kniga 2015 (?). Suom. Tarja Lipponen. Alkuteos Allt jag inte minns, 2015. 291 s.

Jonas Hassen Khemirin August-palkittu romaani Kaikki se mitä en muista on filosofinen, tarinaltaan vetävä ja kielellisesti eloisa kertomus siitä, mitä on minuus, ihmisen elämä ja olemassaolo; miten muistamme toisemme ja elämämme tapahtumat, miten nimeämme ja koemme asioita. Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut, ja "kirjailija" koettaa selvittää, kuka Samuel lopultakaan oli ja miksi hän kuoli. "Kirjailija" haastattelee Samuelin ystäviä, tyttöystävää ja äitiä, ja näistä kertomuksista piirtyy esiin kuva siitä, miten Samuelin läheiset Samuelin muistavat. Kuva on ristiriitainen ja häilyvä, ja sellaisena Kaikki se mitä en muista ihmisen ja elämän näyttää.

Romaanin kerrontaratkaisu on vähintääkin haastava. Eri hankilöhahmojen äänet ja kerronnan tasot sekoittuvat toisiinsa. Minun oli toisinaan hankalaa hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, sillä romaanin kerronta lipuu haastatteluissa kolmannesta persoonasta minään, joita romaanissa on siis useita. Myös haastatteleva "kirjailija" on minä, jonka positiota suhteessa muihin henkilöhahmoihin on vaikeaa suhteuttaa. Romaani antaa tähän loppupuolella selvempiä viittauksia, mutta omaa lukukokemustani olisi selkiyttänyt näiden tiedonmurusten saaminen varhaisemmassa vaiheessa; saattaa toki olla, että vihjeitä tulee aiemminkin, mutta en vain huomannut tai osannut tulkita niitä.

Osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Kaikki se mitä en muista on oivallinen romaani.

Kuollut päähenkilö, Samuel, on ollut nuori, maahanmuuttajataustainen mies, joka on ollut töissä maahanmuuttovirastossa. Hänestä saa vaikutelman henkilöstä, joka ei tunne itseään tai saa kunnollista yhteyttä itseensä mutta joka yrittää sitä kaikin keinoin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kokemuspankki: Samuel haluaa kokea paljon ja monenlaisia asioita, joita hän houkuttelee myös ystäviään kokemaan. Kokemuspankkitalletukset näyttäytyvät ystäville eri valossa:

"Voi kuulostaa jälkikäteen spontaanilta ja hauskalta. Mutta ei se sitä ollut. Koko jutussa oli jotain väkinäistä. Samuel etsimällä etsi uusia kokemuksia, mutta ei pystynyt nauttimaan niistä. Mitä enemmän hän puhui talletuksista Kokemuspankkiin, sitä tyhjemmältä puheet kuulostivat. Muistan että hän säälitti minua. Hän vaikutti yksinäiseltä. - - Jonkinlaista epätoivoa ja pelkoa. En tiedä mitä."

Samuelin epäyhtenäinen minuus näkyy myös hänen muissa tavoissaan, kuten hänen puhetavassaan:

"Sitten se alkoi. Eikä sitä saanut loppumaan. Ensiksikin äänensävy. Aloin ajatella, että Samuel kuulosti teennäiseltä. Huomasin että hän muunsi yhtenään puhetapaansa. Jos hän osti savukerasiaa vanhalta rouvalta kirpparilla, hän alkoi puhua kuin vanha eukko. - - Ja kaikkein iljettäviltä oli, että ihmiset uskoivat häntä. Eivät kaikki, mutta aika monet. - - Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö laisinkaan hänen todellista minuuttaan?"

Sitaatti havainnollistaa osuvasti myös sitä, kuinka romaani kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin tunnemme toisemme tai onko toisen tunteminen edes mahdollista. Persoona näyttää koostuvan - ainakin Samuelin tapauksessa, ainakin sen perusteella, mitä hänen läheisensä kertovat hänestä - erilaisista naamioista, pyrkimyksestä aitouteen ja yhteyteen, mutta kyvyttömyydestä saavuttaa niitä.

Kerronta paljastaa taidokkaasti myös sen, kuinka tulkinta tapahtuu aina suhteessa paitsi tulkittavaan, myös tulkitsijaan itseensä. Itaruus on ominaisuus, jota ehkäpä kukaan ei haluaisi tunnistaa itsessään, ja kyseistä ominaisuutta romaanien henkilöhahmojen välillä pallotellaan varsin paljon. Lukijalle jää eri henkilöhahmojen erilaisten tulkintojen vuoksi varsin tulkinnanvaraiseksi se, kuka loppujen lopuksi on saita. Tässä yksi näyte saituus-teeman käsittelystä:

"Syksy kylmeni, päivät lyhentyivät, pimeys levittäytyi enkä voinut katsoa Samuelia ajattelematta hänen saituuttaan. Sitä miten hän antoi minun empimättä maksaa, menimmepä elokuviin, syömään, kahville tai ostamaan kukkia. Kun hän maksoi, minä kiitin. Kun minä maksoin, hän otti iloisesti tavarat vastaan ja livahti kaupasta ulos. Hän näytti vähät välittävän rahasta. Ja mitä vähemmän hän välitti, sitä enemmän minun oli välitettävä. Lopulta minua ei enää ärsyttänyt hänen saituutensa vaan minun oma saituuteni."

Romaanin kieli (kiitos, suomentaja Tarja Lipponen!) on kiehtova yhdistelmä uskottavaa, nykyaikaista puhekielisyyttä ja yleiskieltä. Ote on elämänfilosofinen, poukkoileva ja osuvilla esimerkeillä konkretisoiva, kuten vaikkapa tästä Samuelin äidin kantaaottavasta vuodatuksesta on huomattavissa:

"Minä huolehdin kaikista äidin pankkiasioista ja sain hädin tuskin kiitoksen sanaa. Se ei ilmeisesti ollut mitään verrattuna siihen, että veljeni kävivät erään kerran hakemassa äidin hoivakodista ja veivät hänet syömään Kistan McDonald'siin. He joivat banaanipirtelöä! Ja söivät omenapiirakkaa! Äiti kertoi siitä kuin hänen rakkaat poikansa olisivat keksineet pirtelön, drive-in-ravintolat, maantien, taivaan ja ilmakehän, joka ympäröi heitä, kun he istuivat autossa mussuttamassa ruokaansa. Tyttären oletetaan kuin itsestään hoitavan tietyt asiat."

Jos haluaa sekä lukea nautittavaa kirjallisuutta että haastaa itsensä lukijana, Kaikki se mitä en muista on oikea valinta.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet - Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle



Gaudeamus 2015. 619 s.

Georg Haggrénin, Petri Halisen, Mika Lavennon, Sami Ranisen ja Anu Wessmanin kirjoittama tietoteos Muinaisuutemme jäljet - Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle on yksityiskohtainen järkäle lupaamastaan aiheesta. Teos on myös asiaa tuntemattomalle lukijalle ymmärrettävä kokonaisuus, ja sisäkansiin painettu aikajana auttaa hahmottamaan kirjassa käsiteltävää ajanjaksoa, joka kattaa vuodet 8850 eaa. - 1520 jaa.

Muinaisuutemme jäljet toimi ainakin itselläni myös rentoutuskirjana, jolla sai etäisyyttä hektiseen nykyaikaan ja perspektiiviä Suomen ja suomalaisten historiaan. Teoksen sisältö perustuu pitkälti arkeologisiin tutkimuksiin, mutta aina toisinaan esiin nostetaan myös kielitieteen näkökulma. Kielitiedettä ja kulttuurihistoriaa jonkin verran tuntevalle lukijalle Muinaisuutemme jäljet antaa konkreettista käsitystä Suomen historian muinaisvaiheista. Teoksessa käsitellään niin asumuksia, elannonhankkimistapoja, kulttuurivaikutteita ja kulttuurin kehittymistä kuin kulttiesineitä, hautaamistapoja, aseita ja korujakin.

Lukija voi poimia laajasta teoksesta itseään kiinnostavia seikkoja tai aikakausia tai toisaalta nauttia teoksen alusta loppuun. Runsas kuvitus havainnollistaa tekstiä - ja kuvista voi myös huomata, kuinka ammattimaista silmää esimerkiksi muinaisten asuinpaikkojen tunnistaminen nykyluonnosta vaatii.

Avoimet ovet 2017 @ Suomen Pankki, Helsinki


Suomen Pankin taidekokoelmasta kuratotua näyttelyä pääsi katsomaan avoimissa ovissa tammikuun lopulla. Paitsi kuvataidetta, tarjolla oli myös elävää musiikkia, tietoiskuja ja näyttelyopastusta - sekä mahdollisuus päästä kurkistamaan Suomen Pankkiin.

Kokonaisuus oli muidenkin mielestä sen verran kiinnostava, että maanantai-iltana - joka oli avointen ovien viimeinen ilta - jono kiemurteli yli satametrisenä ja jonottamiseen kului aikaa noin 45 minuuttia.

Jonottaminen kuitenkin kannatti. Oli todella kiinnostavaa päästä kurkistamaan tällaisen talousinstituution sisään ja huomata, kuinka kiinnostava taidekokoelmakin oli. Kokonaisuus oli kuratoitu nimellä "Taidetta ja musiikkia 100-vuotiaasta Suomesta", eikä näyttelyssä todellakaan keskitytty vain tunnetuimpiin kultakauden teoksiin ja tekijöihin.

Samaan tematiikkaan liittyen Suomen Pankki on julkaissut myös sivuston Kansakunnan omaisuutta, jossa aiheeseen pääsee tutustumaan virtuaalisesti.