maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ravintola Takkatupa, Pihtipudas


Ravintola Takkatupa sijaitsee Pihtiputaalla Nelostien varressa. Ravintola on kehuttu paikka ja iskulauseena nettisivuilla on "Nelostien paras seisova pöytä", joten onhan se käytävä testaamassa. Lisäksi ravintolassa on myös á la cartea.

Paikka on kotoisa ja tunnelma on lämmin: asiakas toivotetaan tervetulleeksi heti ovelta ja lähtiessä toivotetaan mukavaa päivänjatkoa.

Seisovan pöydän hinta on hyvin kohtuullinen, 13,20 e. Salaattipöytä on runsas. Tarjolla on niin valmiiksi sekoitettuja salaatteja kuin vihanneksia omissa kulhoissaan, ja kaikki on tuoretta ja houkuttelevaa. Leipä on tuoretta ja levitevaihtoehtoja on ainakin kolme. Erilaisia öljyjä ja salaatinkastikkeita on monenlaisia.

Lämpimissä ruoissa on mistä valita: liha-, kala- ja kanavaihtoehdon sekä päivän keiton lisäksi tarjolla on myös kasvisvaihtoehto. Käyntipäivänämme lämpimiä kasvisruokia oli laskutavasta riippuen tarjolla kahta tai kolmea: tattikastiketta, papukastiketta ja kaura-vihannespaistosta. Kyllä tästä herkkulautasen kasaa!



Hintaan kuuluu myös kahvi ja jälkiruokapöytä.

Takkatuvasta jäi hyvä mieli ja vatsa tuli todellakin täyteen.


Vesibussi M/S Leila, Kemi



Vesibussi Leila liikennöi Kemin sisäsatamasta Perämeren saariin - Laitakariin, Syvälettoon ja Selkäsaareen - viikonloppuisin kesän ajan. Risteilyn kesto on noin puolitoista tuntia - ja se on todella mukava tapa viettää kesäistä iltapäivää. Risteilyn aikana saa kuulla ja keskustella hieman Kemin historiasta, ja sunnuntailähdöillä mukana on myös opas.



Laiva suuntaa ensin Rauhansatamaan Laitakarin saareen, jolla on todella mielenkiintoinen tarina. Saarella toimi saha vuosina 1862 - 1939, ja osa saaresta on keinotekoista maata: saarta on laajennettu pinoamalla meree rimalautaa, jonka päälle on sitten kasvanut aluskasvillisuutta ja puita. Rauhansatamassa, joka nimensä mukaisesti on tuuleton ja rauhallinen kohta, rimapinot erottuvat vedestä selvästi. Ihmeellistä!



Laitakarin jälkeen käydään vielä katsomassa Syvälettoa ja Selkäsaarta, ja matkalla voi nauttia kauniista merimaisemista.



Satamaan palatessa Kemin kaupunki näkyy kauniisti.


Pessakoski, Ylitornio


Pessakoski sijaitsee Tengeliönjoessa Ylitornion kunnan alueella, Miekojärven ja Ison Lohijärven välissä. Koskea ei ole aivan helppoa löytää, koska se sijaitsee pikkuteiden varrella: helpoiten kosken tavoittaa, jos ajaa Pessalompolon suunnasta ja kääntyy vasemmalle, Piimätielle. Lohijärven Eräkeskuksen kautta ajettaessa saa mutkitella hieman enemmän.

Pessakoski on varsin pieni koski, mutta sinänsä paikkana kaunis. Juurikaan istuskelu- tai oleilumahdollisuuksia Pessakoskella ei ole.



Kattilakoski, Juoksenki (Ylitornio/Pello)

Kattilakoski on varsin pitkä koskialue Tornionjoella, Ylitornion ja Pellon kuntien alueella.

Kattilakosken keskipaikkeilla, laakeiden kallioden kohdalla, sijaitsee laavu ja nuotiopuita.



Kosken alajuoksun rantaan päästäkseen on loikittava maantien vieressä kulkevan rautatien ylitse. Rautatien vieressä kulkee varsin syvä oja, mutta sekin on yliharpottavissa, ja rantaan pääsee polkua pitkin.


Heinäkuussa vesi oli todella korkealla ja varsinainen rantapolku oli peittynyt veden alle. Ranta oli kuitenkin tasaista heinikkoa, jossa kyllä pääsee kulkemaan. Kalastaminen tällaisissa olosuhteissa ei ole erittisen nautittavaa, eikä kosken alajuoksulla myöskään ole erityisen hyviä oleilupaikkoja, sillä ranta on lähinnä heinikkoa.


Kattilakosken niskalla on kalatutka ja kauniimmat maisemat kuin alajuoksulla. Myös oleiluun sopivia kallioita on tarjolla varsin runsaasti, joskin korkealla vedellä niukemmin.

Tornionjoki on näyttävä paikka ja maisemat nauttimisen arvoisia.


Koitelinkoski, Kiiminki


Koitelinkoski Kiimingissä on todella kaunis retkikohde, joka on helposti saavutettavissa ja jossa on helppoa myös liikkua, sillä alueelle on rakennettu paljon siltoja ja laiturimaisia polkuja.



Alue on luonnonkaunis paikka, jossa voisi mielellään viettää koko päivän. Koitelinkoskella on myös useita nuotiopaikkoja sekä kallioita...



...joilta voi paitsi kalastaa, niillä voisi myös nauttia auringosta, jota kesä 2017 ei tosin ole liiemmin Suomeen tuhlaillut.



Loppuun vielä lähes mainoksenkaltainen vinkki: Kiimingin S-marketissa (jonka kohdalta kääntyy tie Koitelinkoskelle) on yksi parhaista alkoholittomien oluiden valikoimista, joita olen Suomessa nähnyt. 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Ravintola Konoba Skalinada, Vela Luka (Korčula), Kroatia


Koska Korčulan kaupunki on varsin pieni ja sen voi hyvin nähdä päivässä, teimme päiväretken saaren toiseen päähän, saaren suurinpaan kaupunkiin Vela Lukaan (4500 asukasta). Vela Lukaan menee useita linja-autoja päivässä ja matka kestää noin tunnin. Bussin ikkunasta näkee hienoja maisemia, sillä reitti kulkee saaren vuorien yli. Korkeanpaikankammoiselle on luvassa myös kauhunhetkiä, sillä paikoin tie kulkee hyvinkin jyrkkien maisemien halki.

Ostosmahdollisuudet ovat paljon paremmat Korčulassa kuin Vela Lukassa: ainoastaan ruokakauppoja Vela Lukassa on huomattavasti tiheämmin, lähestulkoon joka kulmassa, kun Korčulassa niitä saa suorastaan etsiä.

Kävimme syömässä päivän kalan ravintola Skalinadassa, joka valikoitui kohteeksemme sen kauniin, vihrein köynnöksin ympäröimän venesatamaterassin vuoksi.


Tästä olisi tulossa matkan kallein ateria, sillä tilasimme kokonaisen kalan kilohintaan sekä lisukkeiksi niin perunaa kuin grillattuja kasviksiakin. Koska päiväsaikaan liikkeellä ei ollut juurikaan muita ruokailijoita, alkoi epäilyttää, josko tästä olisi tulossa kunnon turistinlyspykokemus. Epäily osooittautui täysin vääräksi: kalassa oli upea avogrillin maku, lisukkeita oli runsaasti ja ruoka oli kokonaisuudessaan todella maittavaa.




Myös palvelu Skalinadassa oli ystävällistä, joten ravintolaa voi suositella hyvin lämpimästi.

Luonnonsuojelualue Kočje, Korčula, Kroatia

Korčula on kokemistamme Kroatian saarista vehrein ja matalin - tosin mataluus on suhteellista, koska tämänkin saaren rannat ovat varsin jyrkkiä ja saari on vuoristoinen, sen korkeimmat huiput nousevat yli viiteensataan metriin.

Korčulan saarelle löytyy helposti erilaisia päiväretkiksi sopivia kävely- ja vaellusreittejä. Saarella on jonkin verran reittikylttejä. Päätimme tehdä päiväretken Korčulan kaupungista vuoristoon, Žrnovon vuoristokylään ja Kočjen luontokohteeseen vuorilla.

Kävelimme ensin Korčulasta ison autitien reunaa pitkin ylöspäin: valitsimme tämän reittimme aloitukseksi, jotta kävelisimme eri teitä meno- ja paluumatkalla, ja koska reitin inhoin osa kannattaa ottaa heti alkuun. Risteyksestä, josta kääntyy pienempi tie Žrnovon suuntaan, oli jo hieno maisema:


Koska Žrnovon kylän pohjoisreunalla oleva ravintola Konoba Belin aukeaa vasta iltakuudelta, jätimme päiväkahvit väliin ja jatkoimme Brdon kylän läpi kohti Kočjea. Brdon jälkeen tie muuttuu luontopoluksi, jonka varrella on lopulta Kočjen opastekyltti.


Leveä polku vaikuttaa jatkuvan kyltiltä eteenpäinkin, mutta kyltin kohdalta kannattaa kääntyä, sillä silloin päätyy keskelle Kočjen luonnonpuistoa.

Kočje on suurien kivien muodostama, vaikuttava labyrinttimainen alue (jonne ei missään nimessä kannata mennä hämärän tai pimeän aikaan). Alua itsessään ei lopultakaan ole kovin suuri, joten vaikka siellä seikkaillessa tuntuukin siltä, että ei piankaan muista mistä suunnasta on saapunut ja minne on menossa, labyrintti ei jatku ikuisesti. Kivikossa reitti on merkitty punaisin pistein, joita toisinaan joutuu hieman etsimään, mutta nekin kyllä löytyvät.



Kočjesta voi antaa myös kosmisen hörhövaroituksen, sillä Korčulan infosivuilla paikasta kerrotaan myös seuraavaa:

"There is also a weird theory by an Italian professor of physics and mathematics, which says that «airing of positive lines of magnetic force from space reflects to only one point on the surface of planet Earth». According to her calculations, this point is Kocje (?!). Some archeologists consider this location as interesting one and would like to do some experimental excavations here, as they believe Kocje were inhabited by prehistoric man."



Kivikkolabyrintin toiselta puolelta polku jatkuu vuorilla kapeana vuohipolkuna kohti Žrnovon kylää. Polku on kapea mutta siltä ei voi eksyä, sillä se ei haaraudu. Ennen kylää plku muuttuu tieksi, joka johtaa kylään viinitarhojen halki.

Patikoinnin jälkeen Žrnovon kylään saapuminen tuntuu kuin keitaan löytämiseltä, ja mikä parasta, kylässä on sekä ruokakauppa että mukava, varjoisa terassi, jolla on rentouttavaa nauttia kahvi tai olut.


Valitsimme paluureitin, joka laskeutuu Žrnovon vuoristokylästä Žrnovo Banjan merenlahdelle. Joissakin karttasovelluksissa näkyy kiemurtelevan autotien lisäksi plku, joka lähtee Brnon kylän rietyksesä alaspäin kohti merenlahtea - tätä polkua ei kuitenkaan kannata valita, sillä noin puolivälissä rinnettä se muuttuu niin pusikkoiseksi, että se käytännössä katoaa. Me kävelimme ensin tätä polkua, mutta jouduimme sitten toteamaan, että parasta on kavuta takaisin samaa reittiä ja valita sittenkin autotie.

Žrnovosta Žrnovo Banjaan kukeva autotie on kapea ja kiemurteleva, mutta miellyttävä kävellä ja sillä on vain vähän liikennettä. Maisemat Žrnovon lahdelle ovat hienot, ja tien reunaan on myös rakennettu yksi maisemalevähdyspaikka penkkeineen.


Žrnovo Banjan palvelut ovat varsin kehnot: parasta antia on ruokakauppa, jossa voi käydä täydentämässä juomavarastoja. Žrnovo Banjassa on joitakin ravintoloita, mutta päiväsaikaan kylässä käydessämme ne eivät olleet koskaan auki lukuun ottamatta hienostelevaa Mimis-baariravintolaa, joka tekee vaikutuksen lähinnä hintatasollaan (paikka mainostaa muun muassa "isoa lasillista home made wineä" 160 kunan hintaan, ja cappucinon ja laten yhteishinnaksi tuli 65 kunaa, kun cappucinon ja maitokahvin vuoristokylässä sai 20 kunalla; tällä hetkellä 10 kunaa vastaa noin 1,5 euroa).

Žrnovo Banjasta takaisin Korčulaan voi tepastella lähes korkeuskäyrätöntä rantatietä pitkin.

Kokonaispituutta päiväpatikoinnillemme tuli noin 12 kilometriä, mikä leppoisaan tahtiin käveltäessä on mukava matka. Matkaan kannattaa muistaa varata mukaan reilusti vettä, vaikka sitä voikin ostaa lisää niin Žrnovosta kuin Žrnovo Banjastakin. Kočjessa käyminen tuo kivaa vaihtelua rantalomailuun ja antaa perspektiiviä Korčulan saareen tutustumiseen - suosittelen!

Ravintola Pizzeria Pape, Korčula, Kroatia


Korčulan kaupungissa on runsaasti ravintoloita ja vanhankaupungin niemen lauttasataman puoleinen rantakatu on kokonaisuudessaan ravintolakatu. Kaikkien ravintoloiden terasseilta voi ihailla turkoosinisinisen Adrianmeren välkehdintää.


Monikin ravintoloista tarjoaa pitsaa, mutta vain Pape mainosti itseään nimenomaa pitseriana, joten valitsimme sen. Kokemus oli tavanomainen ja nautittava, juuri sitä, mitä odotimmekin.

Joël Dicker: Baltimooren sukuhaaran tragedia


"Huomenna serkkuni Woody menee vankilaan."


Tammi 2016. Suom. Kira Poutanen. Ranskankielinen alkuteos Le Livre de Baltimore, 2015. 554 s.

Joël Dickerin Baltimooren sukuhaaran tragedia on oivallinen lukuromaani: tarina on mukaansatempaava iskevästä aloituslauseesta lähtien. Romaani kertoo nimensä mukaisesti tarinan Baltimooren sukuhaaran tragediasta ja sikäli kuvaa samaan tapaan porvariston rappiota kuin esimerkiksi Thomas Mannin Buddenbrookit.

Juonenkuljetukseltaan Baltimooren sukuhaaran tragedia on samantapainen kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, ja myös jotakuinkin samoilla henkilöhahmoilla mennään tässäkin romaanissa. Kirjailija Marcus Goldman tarttuu oman henkilöhistoriansa aiheeseen, sukuaan kohdanneeseen tragediaan, joka romaanissa kääritään auki. Samalla romaanin nykyhetkessä päähenkilö Marcus kohtaa vanhan suolan, joka edelleen janottaa - ja kuinka siinä sitten käykään.

Jo Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanissa minua häiritsi Dickerin tapa kirjoittaa osin kuin Siri Hustvedt, joka kirjoittaa omaan makuuni liian silotellusti ja etäisesti. Sama tyyli häiritsee tässäkin romaanissa, joskin enemmän, sillä osa henkilöhahmoista jää traagisuudestaan huolimatta ohuiksi ja jotkin henkilöiden väliset suhteet jäävät kuvaukseltaan pinnallisiksi ja siten myös epäuskottaviksi.

Klassikoksi Baltimooresta ei siis ole, mutta vetävää viihdettä romaani on.

Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet


Otava 2017. 336 s.

Punaisten naisten tiet on tutkija Tiina Lintusen kirjoittama tietokirja, joka perustuu hänen vuonna 2015 kirjoittamaansa samannimiseen väitöskirjaan. Teos käsittelee vuoden 1918 sotaa naisten näkökulmasta: eritoten sellaisten naisten, jotka ottivat osaa sotaan punaisten puolella jollakin muulla tavalla kuin tarttumalla aseisiin. Lintunen keskittyy tarkastelemaan eritoten Porin alueen naisia, mitä esimerkiksi teoksen takakansiteksti ei tuo esiin.

Kirja keskittyy arkistomateriaalin hyödyntämiseen, mistä johtuen ote on osin hieman etäinen, vaikka teoksessa avataan myös joidenkin yksilöiden kohtaloita. Historiankirjana teos on kiinnostava, mutta arkistopainotteisuudella on omat ongelmansa: kuten teoksessa itsessäänkin mainitaan, sodan molemmat osapuolet tuhosivat jonkin verran arkistojaan, ja toisaalta se mitä ja miten arkistoihin kirjattiin asioita, on vain arkistojen totuus. Minua lukijana olisi kiinnostanut myös se, miten yksilöt kokivat sisällissodan ja ajan ennen sitä ja sen jälkeen: tämä ulottuvuus Punaisten naisten teissä jää ohueksi.

Teoksen alun naisten aseman kontekstualisoiti on kiinnostavaa ja silmiä avaavaa historiaa naisten oikeuksista ja asemasta Suomessa. Köyhyys, kurjuus ja hävinneen osapuolen naisten aseman heikkous yhteiskunnassa välittyy teoksesta hyvin.

Kokonaisuudessaan Punaisten naisten tiet on kiinnostavaa luettavaa tapahtumista, joista kohta tulee kuluneeksi sata vuotta,

Ravintola Konoba Dušica, Lumbarda (Korčula), Kroatia

 

Ravintola Konoba Dušican terassi oli aina ohi kävellessämme täynnä, ja koska se ei ole kylän kaunein terassi, päättelimme, että syyn täytyy olla ruoka. Kokemuksemme jälkeen voimme sanoa, että syy on paitsi ruoka, myös palvelu: tässä ravintolassa tuntee itsensä tervetulleeksi ja palvelu on hyvin ystävällistä.

Ravintola sijaitsee Korčulan kaupungin suunnasta saavuttaessa heti kylän lahden rannalla vasemmalle kääntyvän rantatien alussa.

Valitsemamme alkupalalautanen erilaisia juustoja oli onnistunut kokonaisuus.


Pääruoka, päivän kalaa fileenä, oli erinomainen, ja annokseen kuuluvat kasvislisukkeet olivat monipuolisimmat, mitä Kroatiassa olemme nauttineet: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja fenkolia. Nam!


Digestiiviksi tilasimme herkullista kroatialaista pähkinälikööriä Orahovacia - ja kun se oli ravintolasta loppu, talo tarjosi meille lasilliset pähkinäviskin oloista juomaa.

Dušica oli paitsi todella paljon mukavampi ja herkullisempi kokemus kuin tympeä More, myös edullisempi. Ehdottomasti suositeltava kokemus, nam!

Ravintola Konoba More, Lumbarda (Korčula), Kroatia


Ravintola Konoba More sijaitsee Lumbardan kylän lahden keskellä ja sillä on eittämättä kylän kaunein terassi, mikä lienee pääsyy sille, että ravintolassa on aina paljon väkeä. Terassi on aivan meren rannassa. Niinpä mekin valitsimme tämän ravintolan, mutta se osoittautui flopiksi.

Ensinnäkin terassi on kauniimpi katsella kuin kokea: alkuillan aurinko paistaa vinottain sille, mikä ei helteisessä paikassa ruokaillessa ole ihanteellista. Myös tuuli ottaa terassille. Ikävintä paikassa on kuitenkin sen hinta-laatu-suhde: ruoka oli ok (voiko tuore kala olla pahaa? voiko herkkujuustosta leikattujen siivujen kanssa epäonnistua?) ja palvelu hidasta ja tylyä. Tähän ravintolaan ei kannata hairahtua.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, Helsinki


Kaisaniemen kasviteteellinen puutarha on ihanteellinen paikka valeteluun ja oleiluun kauniina kesäpäivänä.


Puutarhassa pääsee ihailemaan hyvin hoidettuja kasveja ja nauttimaan symmetrian ja geometrian iloista.


Kasvihuoneet ovat valitettavasti suljettuja kunnostuksen vuoksi käytännössä koko tämän kesän ajan.

Kevät oli kylmä, ja niinpä Kaisaniemenkin pionit olivat vielä kesäkuun lopussa tiukasti nupuillaan.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä @ Suomenlinnan kesäteatteri, Helsinki


En ole aiemmin nähnyt Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä (1870) teatterisovitusta, enkä myöskään muista, milloin olisin viimeeksi käynyt kesäteatterissa. Kari Heiskasen ohjaamaa Ryhmäteatterin Seitsemää veljestä kehuttiin kovasti kritiikeissä, ja näytäntö, jota olimme katsomassa, olikin odotetusti loppuunmyyty.

Suomenlinnan kesäteatteri sijaitsee linnoituksen muurien sisäpuolella ja se on katettu, joten näytelmää voi mennä seuraamaan säässä kuin säässä. Yleisön lämpimänä pysyminen on huomioitu myös paksuin huovin, jotka on sijoitettu katsomon penkeille.

Näyttämö on raakalautaa, joka mukautuu esittämään niin Jukolaa, Impivaaran korpea kuin lukkarin kouluakin. Kun veljekset saapuvat lavalle, heistä voi oitis tunnistaa kyräilevän Simeonin (Eero Ojala) ja velmuilevan Eeron (Elias Keränen). Aapoksi (Eino Heiskanen) epäilin veljestä, joka puhuu eniten, ja osuin oikeaan. Juhania (Santtu Karvonen) jouduin arvuuttelemaan jonkin aikaa, samoin Timoa (Mikko Virtanen) ja Lauria (Miro Lopperi), mutta pisimpään mysteerinä pysyi Tuomas (Tommi Rantamäki). Veljekset onneksi puhuttelevat toisiaan usein nimillä, joten kyllä heidät ensimmäisen puoliajan aikana oppii.

Seitsemässä veljeksessä on joitakin oivallisen osuvia, kerrassaan mainioita kohtauksia. Yksi tällainen on se, kun veljekset menevät joukolla kosimaan Venlaa. Koska teos kertoo seistemästä veljeksestä, se on kokonaisuudessaan varsin miehinen. Näytelmässä on kuitenkin hmyös naisrooleja, vaikka ne jäävätkin kuriositeeteiksi. Tyttöjen käytös kosintatilanteessa on herkullisesti kuvattu: ennen kuin veljekset saapuvat paikalle, tytöt näyttämöllä juttelevat tyttöjen juttuja - ja kun he huomaavat veljesten saapumisen, mikä muutos heidän käytöksessään tapahtuukaan!

Toukolan pojat ovat mainio porukka, joiden erilaisuuden Jukolan veljesten kanssa voi aistia välittömästi. Seitsemässä veljeksessä olennaisessa osassa ovat myös musiikki ja tanssi.

Lukemaan oppiminen on veljeksille Eeroa lukuun ottamatta hankalaa, mutta jos naimisiin ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi aikoo, on tuo taito hankittava. Ja tälläkös näytelmässä mehustellaan! Paitsi että kohtauksen näyttelijäsuoritukset ovat silkkaa timanttia - varsinkin Juhanin osalta - aapisen tekstit ja raavaat veljekset asettuvat nauruhermoja herisyttävään ristiriitaan.

Kokonaisuudessaan väliaikoineen näytelmä on varsin pitkä, sen kesto on yli kolme tuntia. Toisaalta on vaikeaa sanoa, mitä siitä olisi voinut poiskaan jättää: mukana ovat avainkohtaukset (elämää Jukolassa, tappelu Toukolan poikien kanssa, lukkarinkoulu, Rajamäen rykmentti, Impivaaraan muutto ja saunan palaminen, viinanhakumatka Hämeenlinnaan, Viertolan härät, Taula-Matti, lukemaan oppiminen, Jukolaan paluu ja häät) ja näytelmän rytmi on hyvä.

Kannattaa käydä katsomassa!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja



"Milloin naiset ensi kerran tulivat armeijaan?"


Progress / SN-kirjat 1988, laajennettu laitos Tammi 2017. Suom. Pauli Tapio. Venäjänkielinen alkuteos 1985, laajennettu laitos 2013. 417 s.

Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Se on dokumentaarinen romaani, joka perustuu toisessa maailmansodassa neuvostojoukoissa taistelleiden naisten haastatteluihin. Romaani on moniääninen kollaasi, joka kuitenkin piirtää kokonaiskuvan siitä, millaisena sota ja osin sodanjälkeinen aika näyttäytyi sotaan aktiivisesti osallistuneille naisille.

"Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. No, ja tietysti myös Stalin. Mitäpä sitä valehtelemaan? Niinhän sitä sanotaan, ettei laulusta voi heittää sanoja pois."

Lähes jokaisessa kertomuksessa nousee esille naisten sotainto, valtava halu päästä eturintamaan. Naiset eivät rintamalla saaneet erityiskohtelua. Tämä tulee esiin monessa tarinassa, jotka käsittelevät kuukautisia. Ne, joilla kuukautiset vielä olivat normaalisti, käyttivät sotaoloissa miesten alushousuja ja housuja, eikä materiaalia, joita terveyssiteitä olivi voinut kääriä, ollut. Jossakin vaiheessa housut muuttuivat täysin verisiksi ja sitten kovettuivat päälle. Eikä tilannetta auttanut hävetä, oli vain edettävä.

Toisaalta moni naisista kaipasi rintamalla naiseuttaan ja naisellisia vaatteita, meikkejä ja kampauksia. Ja koska naisilla ei useinkaan ollut juurikaan tai ollenkaan sotakoulutusta taustallaan ennen tositoimiin menemistä, sodan miehinen järjestys oli heille vieras. Tämä johti moniin kommelluksiin, kuten esimerkiksi seuraavasta tarinasta käy ilmi:

"Tämä [keittäjä] kaatoi minulle kaksi ämpärillistä teetä. Olin viemässä sitä joukkueelle, kun vastaan tulivat poliittisen osaston päällikkö ja prikaatin komentaja. Samassa muistin, että meitä oli opetettu tervehtimään kaikkia, koska olimme tavallisia sotamiehiä. Ja heitä oli kaksi. Miten minä heitä molempia tervehdin? Kävelin ja aprikoin. Kun he tulivat kohdalle, laskin ämpärit, nostin molemmat kädet lippaan ja kumarsin kahdesti. Ensin he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, mutta seisahtuivat sitten ihmeissään. 'Kuka sinut on opettanut tuolla tavalla tekemään kunniaa?' 'Vääpeli opetti. Hän sanoi, että kaikkia on tervehdittävä. Ja teitä on kaksi...' Armeijassa aivan kaikki oli meille tytöille hankalaa."

Tarinoista käy ilmi myös miesten suhtautuminen naissotilaisiin rintamalla. Osa sääli tyttöjä ja osa ei suostunut tottelemaan heitä, rakkaus- ja muitakin suhteita oli, mutta monen naisen kertomuksesta välittyy miesten heihin kohdistama kunnioitus ja suojelunhalu, joiden taustaselityksenä saattaa olla tämä:

"Jos miehet näkivät etulinjassa naisen, heidän kasvonsa muuttuivat. Jo pelkkä naisen ääni muutti heitä. Joskus yöllä istuin korsun ovella ja lauloin hiljaa. Luulin kaikkien nukkuvan, mutta aamulla komentaja sanoi: 'Emme me nukkuneet. Kuuntelimme sinua ja ikävöimme...'"

Kuitenkin miesten ja yhteiskunnan sodanjälkeinen suhtautuminen rintamalla olleisiin sotineisiin naisiin on jokaisessa kertomuksessa samanalainen, jos sitä käsitellään jollakin tavalla. Sodan jälkeen näihin naisiin suhtauduttiin voimakkaan halveksuvasti, ja taustalla tuntui olevan pelko. Siinä missä rintamalta palanneet miehet otettiin vastaan sankareina, naisiin suhtauduttiin kuin ruttoa kantaviin huoriin.

Aleksijevitš on haastatellut romaaniaan varten lukuisia naisia, joista enemmistön nimi romaanissa mainitaan, mutta osa ei halua nimeään julki.

"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla."

Nykylukijana miettii, onko miesten ja naisten sodalla ja sotamuistoilla niin merkittävästi eroa, kuin kirjailija korostaa niillä olevan. Toisaalta täytyy muistaa, että 1940-luvulla maailma oli erilainen kuin nykyään, naisen asema (Neuvostoliitossa) oli erilainen, kuin mikä naisen asema 2010-luvun Suomessa on. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuitenkin merkittävästi erilainen sotakirja kuin mikään aiemmin lukemani sotaa kuvaava romaani. Aleksijevitš tuo esiin pieniä yksityiskohtia, tai niin kuin kertojaääni teoksessa sanoo, hän kirjoittaa sielujen tai tunteiden historiaa, ei sitä miehistä valtavirtahistoriaa, jossa tärkeää on mainita taistelupaikkojen nimiä, prikaatien ja divisioonien nimiä tai kaatuneiden määriä...

Aleksijevitšin haastattelemat naiset ovat olleet hyvin nuoria sodan aikana, moni on ollut 16-19-vuotias. Haastattelujen yhteydessä Aleksijevitšille näytetään usein valokuvia. Mitä ajatuksia ne herättävät hänessä?

"Näen, miten pehmeät, lapselliset piirteet muuttuvat kovaksi, itsevarmaksi ja ankaraksi naisen katseeksi. On vaikea uskoa, että tuo muutos tapahtui muutaman kuukauden ja vuoden aikana. Tavallisesti aika tekee työtään paljon hitaammin ja huomaamattomammin. Ihmiskasvot veistyvät pitkien aikojen kuluessa. Sielu piirtyy niille verkalleen. Mutta sota loi oman kuvansa ihmisiin nopeasti. Piirsi itsensä."

Lopuksi vielä ajattelemisesta:

"Mitä muistan... Mitä minun mieleeni jäi? Hiljaisuus - se outo hiljaisuus saleissa, joissa haavoittuneet makasivat... Kaikkein vakavimmin haavoittuneet... He eivät puhuneet keskenään. Eivät kutsuneet ketään luokseen. Monet olivat tajuttomia, mutta useimmat vain makasivat hiljaa. Ajattelivat. Katsoivat jonnekin syrjään ja ajattelivat. Jos heitä kutsui nimeltä, he eivät kuulleet. Mitä he ajattelivat?"

Majavanlastuja @ Peurankello, Vuolenkoski

Vuolenkoskella kahvila Peurankellon yläkerrassa on kesän ajan Piitu Loppi-Nevalaisen (teksti) ja Hannu Nevalaisen (kuvat) valokuvanäyttely Majavanlastuja. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseessä on majavavalokuvanäyttely. Valokuvat majavista ovat ilmeikkäitä ja puhuttelevia. Esimerkiksi tämä yksilö näyttää siltä, kuin se olisi tavoitettu kesken hartaushetken...


...ja tämä taas tyhjyyteen tuijottavine silmineen ja märäksi paakkuuntuineine turkkeineen siltä, että nyt ei mennyt ihan niinku Strömsössä.