tiistai 29. heinäkuuta 2014

Hori Smoku Summer Boogaloo @ Ääniwalli, Helsinki

Hori Smoku Summer Boogaloo -rokkifestari rokkasi täyteenmyydyssä Ääniwallissa Helsingin Vallilassa sellaisessa superhelteessä, ettei mitään rajaa - sisälämpötila oli kuin sauna, mutta riittävällä vedenjuomisella ja ilmanviuhkomisella keikoista selvisi pyörtymättä ja tunnelma oli tosi hyvä: porukka oli hyväntuulista, pihatilassa riitti hengailualuetta itse kullekin ja bändit oli rouheita.

Japanilainen The 5.6.7.8's oli yllättävän fiftaria menoa.


The Heartburns rokkasi tosi vetävästi ja keikalla oli hyvä meininki.


The Splitsit rääkyi hienosti menemään.


Maakuntaradiolta odotin hieman leppoisampaa meininkiä mutta bändi muistuttikin suomalaiskansallisessa rypemisessään jotain aivan varhaisvuosien jo melko syvälle muistin syövereihin vaipunutta Apulantaa. (Mutta sellaisellekin on hetkensä - ja kertsit oli tarttuvia.)


Onnistunut festari!

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Pyhän Neitsyt Marian luostari, Paleokastritsa


Tien Korfun Paleokastritsan kylän perukoilla katkaisevat liikennevalot, joiden jälkeen alkaa Pyhän Neitsyt Marian luostarille johtava ylämäkitie. Liikennevalojen syvin logiikka lienee siinä, että varsinkin päiväsaikaan tietä pitkin jyrryyttää monia turistibusseja, joiden olisi mahdotonta kohdata toisiaan kapealla tiellä.



Luostari on kauniilla paikalla vuoren huipulla ja tunnelma ainakin ilta-aikaan varsinaisen luostarialueen muurien sisäpuolella on seesteinen. Epäsopivasti pukeutuneelle matkailijalle on ovella tarjolla lisävaatetusta. Päiväsaikaan myös luostarin museo lienee auki.




Vuorelta on upea maisema ympäröiviin poukamiin.


Kun Paleokastritsassa kävelee yön pimeydessä, voi havaita luostarin elävän Hollywood-henkisesti myös tätä päivää: vuorella killittää valtava valoristi.


Ravintola Idea, Paleokastritsa

Päätin blogata ravintola Ideasta siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä syödyt pitsat lukeutuvat eittämättä elämäni pitsojen kärkikaartiin: melko simppelit raaka-aineet, mielettömän hyvä maku ja sopivassa suhteessa mehevyyttä ja rapsakkuutta. Jos menee Korfun Paleokastritsaan, kannattaa ehdottomasti syödä pitsa Ideassa!


Ruokalistalla on myös muita annoksia, joista kokeilimme miekkakalaa ja jättikatkarapuja, jotka molemmat olivat varsin keskinkertaisia.

Kuitenkin ravintola Idean listalta voi sydämensä pohjasta kehua myös kahta jälkiruokaa, eritoten kahvia nimeltä pistacchio: kupin pohjalla on pistaasihilloa, sitten maitokahvi ja päällä kermavaahto; tämä on taivaallista. Koetimme löytää pistaasihilloa Suomesta, ja tähän mennessä lähimmäs on osunut Stockan Herkun pistaasitahna, jonka nesteaineena tosin on hunaja. Jonkinlaisen koti-pistacchio-imitaation sillä kuitenkin saa aikaisiksi! Otan mielelläni vastaan havaintoja pistaasihillon hankintapaikoista.


Toinen aikuiseen makuun osuva ja uppoava jälkiruoka oli sitruunasorbetti, joka ravintola Ideassa tarkoitti kuoharilasista tarjoiltua sitruumavodkan kanssa vaahdotettua sitruunasorbettia - ihana herkku tämäkin.

Ravintola Idea sijaitsee Paleokastritsan perukoilla, lähellä kohtaa, josta Kerkyraan menevät vihreät linja-autot lähtevät. 


Lekuresin linna, Saranda

Sarandan rantakaupunkia Albanian etelärannikolla hallitsee vuorelta käsin Lekuresin linna. Linnavuoren huippu on varsin patikoitavan matkan korkeudessa, joskin matkalla näimme sekä masokistisen ylämäkipyöräilijän että useita huipulle suunnanneita takseja.


Reitti Lekuresin linnaan kulkee linnavuoren sisämaanpuoleista reunaa, mistä linnalle on myös viitoitus. Linnavuorelle pääsee mahdollisesti kapuamaan myös rannikonpuoleista reunaa pitkin, ja se näytti jokseenkin seikkailulliselta - sillä Saranda on keskustaa ja keskustan rantabulevardia lukuun ottamatta varsin muutoksen kourissa oleva kaupunki: kaikkialla rakennetaan, tai tarkemmin sanottuna kaikkialla on eri vaiheissaan olevia rakennustyömaita. Turismiin panostetaan täysillä, mutta panostus on vielä omalaatuisesti aluillaan. Sarandan reunamilla ja vuorenrinteillä törmää siis katkeaviin ja katoaviin teihin, eri valmiusasteissa oleviin rakennuksiin ja hiekkapölyyn. Puut eivät matkailijaa varjosta, sillä Albanian puusto vaikuttaa pitkälti maan tasalle hakatulta, ainakin vuorilla.

Lekuresin linnaan kannattaa kiivetä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin maisemat linnavuorelta ovat upeat: Sarandan kaupunki lepää lahden ympärillä ja vastapäätä on hieman usvainen Korfu.



Toiseksi Lekuresin linnassa on ravintola. Päiväsaikaankin syöjiä oli, ja usea ravintolassa piipahtanut kyseli illan ohjelmasta ja menusta - kaikesta päätellen ravintolassa kannattaisi syödäkin.








Ravintolan sisätilat ovat pienehköt mutta elegantit, ulkoterassilla tilaa tuntuu olevan lähes absurdin paljon - terasseja on useassa eri tasossa, jokaisella on hieman erityyppinen kalustus ja asiakaspaikkoja on satoja. Herää kysymys, järjestetäänkö täällä joskus jotain megabileitä - ja jos ei, niin kannattaisiko?

Butrint, Albania



Butrintin arkeologinen raunioalue Etelä-Albaniassa, lähestulkoon Kreikan rajalla, on näkemisen arvoinen paikka - ja myös Unescon maailmanperintökohde.


Pääsyliput Butrintin alueelle maksavat 700 lekeä, noin viisi euroa.




Alue on paitsi käveltäväksi varsin laaja, myös yksi ajalliselta jänteeltään laajimpia kohteita, joissa olen käynyt: Butrintissa on raunioita antiikin ajoilta ainakin 1500-luvulle asti.

















Butrintin viilentävissä metsävarjoissa on miellyttävää viettää polttavan kuumaa kesäpäivääkin, ja alueella saa kulumaan kevyesti useita tunteja. Koska alue on niin suuri, isotkin ihmismäärät maastoutuvat sinne varsin hyvin linnan aluetta lukuun ottamatta - sillä ruuhka tuntui osin ahdistavaltakin. Muutoin alueella oli rauhallista ja miellyttävää, historiamielikuvitus lähti lentoon erinäisten vuosisatojen halki!

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus


Johnny Kniga 2014. 407 s.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus on erittäin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan Suur-Suomi-hanketta monesta näkökulmasta.

Teoksen aloittaa Oula Silvennoisen artikkeli "Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi". Silvennoinen käsittelee artikkelissaan suomalaista suhtautumista Suur-Suomi-hankkeeseen. Silvennoinen viittaa muun muassa yhdysvaltalaiseen kirjallisuudentutkijaan Paul Fusselliin, joka on todennut ironiasta tulleen ensimmäisen maailmansodan kokemusten myötä 1900-luvun läntisen historian hallitsevan muistamisen ja kerronnan tavan; Silvennoinnen zoomaa tämän havainnon läpi Suomeen ja toteaa, että "Suomalainen nationalismi myöhästyi eurooppalaisen sotasukupolven ironisen muistin junasta". Junaan noustiin vasta toisen maailmansodan loppumetreillä, kesällä 1944 neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua, jolloin "Suur-Suomesta alkoi olla jäljellä enää vahvan ironian sävyttämä muisto".

Täytyy myöntää, että teoksen luettuani mieltäni jäi vaivaamaan spekulatiivinen kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, mikäli Suur-Suomi-hanke olisi onnistunut? Hankkeen onnistuminen olisi edellyttänyt natsi-Saksan voittoa (ja sikäli myös Neuvostoliiton häviöä) toisessa maailmansodassa, mistä seuraa ihan omanlaisiaan spelukaatioita, mutta jos keskitytään miettimään vain suursuomalaisuutta, askarruttavia avoimia kysymyksiä jää silti runsaasti - esimerkiksi kieli- ja kulttuuripoliittiset kysymykset.

Tuomas Teporan artikkelissa "Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa" tuodaan esille se, että siinä missä Karjalaa alkujaan tarkasteltii karelianististen lasien läpi, karjalaisuutta korostaen, 1920-luvun lopulta lähtien näkökulma muuttuu: kieli- ja kulttuuripolitiikasta tuli avoimen suomalaista. Olisiko (Itä-)Karjala Suur-Suomen osana muodostunut jonkinlaiseksi Suomen omaksi pikku siirtomaaksi, jonka alkuperäiskulttuuri toisaalta olisi haluttu museoida, toisaalta käytännössä "puhdistaa" suomalaiseksi? Mikä olisi karjalan kielen (/kielten) asema nyky-Suomessa? Olisivatko ne vähemmistökieliä, kuten saame?

Jenni Kirves tuo artikkelissaan "Naiset suurta Suomea synnyttämässä: Hurmamieltä ja hurjaa kieltä" esiin naisten näkökulmaa suursuomalaisuuteen. Sari Näreen artikkelissa "'Taistelukenttänä Suomen nuorten sielu': Suur-Suomi-hengen nostatusta, hengellä pelaamista ja vastarintaa" puolestaan käsitellään nuorisolle suunnattua Suur-Suomi-diskurssia. Näre siteeraa paljon Suur-Suomi-runoutta, jossa "välittyivät fasismille tyypilliset totalitaariset piirteet". 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen Suomi näyttäytyy hyvinkin fasistisena. Näreen mukaan heimoaatteen mausteena oli ryssäviha, pyhä viha uskonnollisella merkityksellä maustettuna. Uskonto sekoitettiin politiikkaan, joka nähtiin lähinnä kamppailuna "vihollista" vastaan, ei niinkään kompromisseihin pyrkivänä yhteisten asioiden hoitona. Näreen artikkelin diskurssianalyysi herättelee miettimään myös nykydiskeursseja, ja eritoten nuorille suunnattua puhetta. Mitä me tällä hetkellä vaadimme ja odotamme nuorisolta ja millaisella ilmaisulla nuorisoa ohjataan tavoitteita kohti?

Näre nostaa esiin myös 1930- ja 1940-lukujen laajan ilmiantojärjestelmän. Hän toteaa näien vuosikymmenten olleen "suomalaisen kortistoinnin kulta-aikaa". Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin toiminta ulottui kaikkialle; kaikki ilmiannettiin, kaikki toimivat ilmiantajina ja Valpo kortitti ilmiannetut.

Varsinainen sotimisen näkökulma tulee eniten esiin Ville Kivimäen artikkelissa "Rintamamiesten Suur-Suomi: Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa". Kivimäki tuo esiin Itä-Karjalan miehityksen aiheuttamat ristiriitaiset tavoitteet ja tunteet, hän esimerkiksi huomauttaa, että "Onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle, että ne puna-armeijan joukot, joita vastaan suomalaiset vuonna 1941 Laatokan pohjoispuolella taistelivat, koostuivat merkittävältä osaltaan Itä-Karjalan omasta väestöstä". Edellä havaittu selittää hyvin sitäkin, miksi Karjalan asukkaat suhtautuivat ristiriitaisesti tai epäilevästi heitä "vapauttamaan" tulleisiin suomalaisiin.

Artikkelinsa lopussa Kivimäki ottaa kantaa suomalaiseen sotadiskurssiin. Hän toteaa, että parin viime vuosikymmenen aikana torjuntavoitosta on tullut yleisin tapa puhua jatkosodasta, ja selittää tätä sillä, että "Kansallisesti on otollisempaa rakentaa kollektiivisia muistoja yhteisen selviytymistarinan ympärille - toisin kuin unelmalle Suur-Suomesta, Tali-Ihantalalle on mahdollista antaa selkeä, ristiriidaton merkitys".

Teoksen viimeinen artikkeli, Jenni Kirveen "Pyhä ja kirottu sota: Suur-Suomi-aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana" tarkastelee aatemaailma murrosta - miten Suur-Suomi-ajattelu oli mahdollista jollain lailla tukahduttaa ja jättää taakse ja mitä aatteen kannattajille kävi? Hitlerin Taisteluni oli Suomessakin hitti, Kirveen mukaan sitä painettiin kaikkiaan 30 000 kappaletta. "Kolmannessa valtakunnassa nähtiin monia ihailemisen arvoisia asioita, kuten esimerkiksi täystyöllisyys, perhekeskeisyys, ruumiinkulttuurin ihannointi, järjestelmällisyys ja toiminnallinen tarkkuus."

Kun sota loppui, traumatisoituneet miehet palasivat rintamalta. Jotain valtion kaksinaamaisesta politiikasta kertoo se, että viinakaupat avattiin - näin "iso osa miesten kotiuttamisrahoista saataisiin saman tien takaisin valtion kassaan".

Siinä missä natsi-Saksa on saanut perata hyvinkin tarkkaan historiaansa ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on käyty, Suur-suomen jälkipyykki näyttää Luvattu maa -teoksen näkökulmasta toisenlaiselta. "Suomessa sotasyyllisiksi tuomittiin sodan jälkeen poliitikkoja ja upseereita, ei ajattelijoita tai tieteentekijöitä", Kirves kirjoittaa. "Entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat kaikessa rauhassa jatkaa entisissä toimissaan. /--/ juuri kukaan heistä ei kärsinyt paljoakaan sodan jälkeen ammatillisessa mielessä entisistä aatteistaan vaan he saivat jatkaa entisissä viroissaan jaylenivät urapolullaan ilman ongelmia. Heille jaettiin myös kaikkein korkeimpia arvonimiä."

Jos matka Suomen historian vaietun diskurssin puolelle kiinnostaa, Luvattu maa on ehdottoman suositeltava teos.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Syri i Kaltër, Albania

 
Sarandan lähellä oleva luonnonihme, Syri i Kaltër (englanniksi nimellä Blue Eye) on uskomattoman kaunis keidas keskellä kuivaa sisämaata - aivan ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.


Retkiä tälle lähteelle järjestää muun muassa rantabulevardin puolivälissä oleva keltainen ufon näköinen turistipallura. Autokyydistä veloitetaan kymmenen euroa per henki, ja lisäksi kansallispuiston portilla jokainen ostaa viidenkymmenen leken (euro on noin 140 lekeä) hintaisen lipun.


Sininen lähde on äimistyttävä. Vuorilta valuu kylmiä, kirkasvetisiä puroja lähteelle, jonka vesi pulppuaa yli viidenkymmenen metrin syvyydestä, ja jatkaa sitten pienenä jokena tai kanavana matkaansa maataloutta harjoittavan laakson läpi. Vesi on noin kymmenasteista ja lähteessä on mahdollisuus uida.


 Lähteellä on myös ravintola sekä yöpymismahdollisuus kotamaisissa pikku mökeissä. Tällaiseen paikkaan voisi olla aivan mahtavaa tulla yhdeksi yöksi, kuunnella yön läpi kosken kohinaa ja ihailla näyttävää lähdettä, kun ateriointikin onnistuu ravintolassa. Tällainen majoitusmatkakin mahdollisesti olisi neuvoteltavissa turistipalluran työntekijöiden kanssa. Hintakaan ei voine mitäään aivan järkyttävää olla, sillä hintataso maassa on hyvinkin edullinen.


Näyttää siltä, että turismi Sarandan alueella on vahvassa kehittymisen vaiheessa - pieniä päivämatkoja ei juurikaan näytetä markkinoitavan, vaikka näkemistä kyllä kaupungin ympäristössä riittää.


Miranda Vickers: The Albanians - A Modern History


I. B. Tauris 2014. 295 s.

Miranda Vickersin kirja Albanian historiasta keskittyy käsittelemään Albanian tilannetta alkaen  ottomaanien ajalta, 1600-1700-luvulta, nykypäivään, 2010-luvulle asti.

Albanialaisuus vaikuttaa teoksen valossa ilmiöltä, joka on samanaikaisesti voimakkaan patrioottista ja kulttuuritietoista mutta samanaikaisesti voimakkaan sisäisen ristiriitaista - Vickersin teoksen valossa sekä albanialaisuudesta käsin katsottuna että Albanian naapurivaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tuntuu osittain jopa ihmeeltä, että Albanian valtio ylipäätään pääsi syntymään. Valtion ja kansan historiaa kuvatessaan Vickers käyttää runsaasti kurjuuden sanastoa (sanapari "äärimmäinen köyhyys" toistuu usein). The Albanians - A Modern History valottaa myös Kosovon asemaa nykyistenkin Balkanin konfliktien ytimessä varsin hyvin.

1800-luku oli kansallisen heräämisen aikaa koko Euroopassa. Suomessa fennomaanien iskulauseena oli "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia". Vickersin mukaan albanialaiset olivat samankaltaisessa tilanteessa: "Just as we are not and do not want to be Turks, so we shall oppose all our might anyone who would like to turn us into Slavs or Austrians or Greeks, we want to be Albanians".

Siinä missä suomenkin kirjakieltä viilattiin nykykuosiin 1800-luvun loppupuolella, kielikysymys oli akuutti myös Albaniassa, mutta kiistaa virisi jo käytettävästä kirjaimistosta: pitäisikö käyttää kreikkalaisia, arabialaisia vai latinalaisia kirjaimia? Yhtä lailla kuin suomen -otta/-oitta-verbikiista päätyi sekaannuksia aiheuttavaan kompromissiin, niin päätyivät albanialaisetkin vuonna 1908 säädetyssä kielilaissa - tuolloin todettiin virallisiksi kirjaimistoiksi latinalaiset ja arabialaiset aakkoset. Vuotta myöhemmin Albania sitten siirtyi latinalaisten aakkosten kannalle.

Kirjaimistovalinnan vaikeus heijasteli albaanien sisäisiä kulttuurieroja - maan alueella harjoitettiin useita uskontoja, ja kirjaimistot liittyivät paitsi uskontoihin myös siihen, mihin kulttuuripiiriin kansakunta ankkuroituisi.

Toisen maailmansodan jälkeen Enver Hoxhan noustua valtaan kirjakielen yhdenmukaistamista jatkettiin. Koska albanialaisen kommunismin juuret ovat Etelä-Albaniassa, kirjakielessä korostettiin eteläalbanialaisia ("Tosk") piirteitä - vaikka pohjoisten murteiden ("Gheg") väitettiin olevan kielellisesti vivahteikkaampia ja rikkaampia.

Koululaitos tuntuu olleen maassa aina (?) varsin heikoissa kantimissa. Jonkinasteinen koulupakko säädettiin vuonna 1934, mutta käytännön toteutuksen estänyt viimeinen niitti oli toinen maailmansota. Tiranan yliopisto perustettiin vuonna 1957 - ennen toista maailmansotaa Albania oli ainoa Euroopan maa, jossa ei ollut yliopistoa. Hoxhan hallinnon ansioksi voidaan kuitenkin laskea kansan lukutaidon kehittyminen - vuoteen 1963 mennessä koulupakosta vihdoin oli tullut totta, jokaisen albanialaisen, sekä miehen että naisen, tuli käydä kahdeksanvuotinen peruskoulutus.

1930-luvulla valtio sekularisoitui, minkä merkkinä oli muun muassa vuoden 1937 käänteinen huntupakkolaki - maan länsimaistamiseksi määrättiin huntukielto.

Kommunismin aikana kulttuuri oli kovin säädeltyä ja kärsi sensuurista, älymystöä ei Vickersin teoksen mukaan juuri päässyt kehittymään tai sen toiminta oli hyvin rajoitettua. Albania todella kärsi kulttuurityhjiöstä. Vickers kuvailee kulttuurityhjiön seurauksia tavalla, joka nykyistenkin kulttuuripalvelurahoituksen kiristäjien kannattaisi lukea: "A common response to the stifling dullness and restrictions of daily life was shoddy workmanship or absenteeism from work."

Albania itsenäistyi vuonna 1912, ja sen jälkeen valtion taival on ollut monellakin tapaa uhanalainen. Vickersin mukaan lähes kaikilla naapurivalloilla oli kiinnostusta Albanian alueita kohtaan, ja ehkä maailmanpoliittisen syrjäisyytensä takia maa on lopulta saanut olla melko rauhassa. Toki Enver Hoxhan kommunistisen hallinnon myötä maa sulkeutui ja eristäytyi paitsi lännestä myös vuorotellen erinäisistä itäblokin maista omatoimisestikin.

Yksitysiautoja Albaniassa ei - johtoa lukuun ottamatta - ollut lainkaan ennen vuotta 1991. Tiet ovat nykyäänkin vaihtelevassa kunnossa ja ajokulttuuri hyviin erilaista kuin Suomessa, mutta koska autoja on kuitenkin yhä edelleen suhteellisen vähän, spontaanimpikin ajotyyli näyttää toimivan hyvin.

Kommunismin kaatumisen jälkeen Albania on avautunut ja suuntautunut länteen. Nato-jäsen maasta tuli vuonna 2009 ja tänä kesänä Albanian uutisoitiin saavuttaneen virallisen EU-jäsenkandidaatin aseman.

Miranda Vickersin teos piirtää suuria kansakunnan kehityslinjoja, ja yleissivistävänä teoksena se on mielenkiintoista luettavaa. Yksittäisen ihmisen kokemusten tasolla Vickers ei liiku, mutta jonkin verran hän kuvaa esimerkiksi Italiaan 1990-luvun alussa vyöryneitä albanialaisia pakolaisia ja lännen ihmetystä maan kommunismin romahtamisen aiheuttamasta lohduttomasta näkymästä - kuinka Euroopassa saattoi olla niin köyhää?

maanantai 21. heinäkuuta 2014

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen


"Ihmisiä kuolee koko ajan."


Otava 2011. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Den sidste goda mand, 2010. 475 s.

A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen on varsin viihdyttävä ja juonellisesti vetävä dekkari, jossa on dekkariksi yllättäviäkin mausteita mukana.

Päähenkilö on kööpenhaminalainen poliisin neuvottelija Niels Bentzon, joka saa vihiä liikkeellä olevasta sarjamurhaajasta. Muinaisen myytin mukaan maailmassa on 36 oikeamielistä ihmistä, joiden perässä murhaaja tuntuu olevan. Mutta kuka tahtoo tappaa hyviä ihmisiä ja miksi?

Mystiikan ja arvoitusten lisäksi Kazinskin dekkari kritisoi yllättävänkin samastuttavasti ja osuvasti nykymaailman rasismia ja ihmisten eriarvoisuutta Abdul-henkilöhahmon kautta.

Dekkarissa on myös runsaasti toimintaa ja tapahtumat sijoittuvat maailman eri kolkkiin. Romaanin ainesosat tuovat osin mieleen Da Vinci -koodin, mutta Viimeinen hyvä ihminen on huomattavasti taitavammin kirjoitettu teos. Oivaa kesälukemista!