torstai 29. marraskuuta 2012

Silent Woo Goore @ Kuudes linja, Helsinki



Silent Woo Goore, rockbändi Udmurtiasta, aloitti Suomen-kiertueensa Helsingistä Kuudennelta linjalta. Menin paikalle mielenkiinnosta toisaalta erilaisen musiikkikokemuksen perässä, toisaalta kuullakseni, miltä udmurtti kuulostaa. En halunnut tutustua musiikkiin etukäteen, sillä halusin yllättyä. Ja yllätyinkin, erittäin positiivisesti.

Laulaja Sveti Ruthskinalla on persoonallinen ja vahva ääni, joka assosioi kansanlauluihin. Anatoli Galihanov bassossa ja Grigorii Stepanov rummuissa pitivät yllä tiukkaa rytmiä, jonka päälle kitaristi Vladimir Zhuikov soitti hyvin melodisesti ja kaikuisasti. Setti koostui rytmisistä menobiiseistä, ja loppupuolen tunnelmapalana oli herkkä Orpo-kappale. Bändi soitti erinomaisesti ja varmasti yhteen. Suomeksi kuullut välispiikit nostattivat tunnelmaa, ja Sydämeni-biisin nimessä kielisukulaisuus näkyi - muutoin udmurtin kieli jäi mysteeriksi.

Bändin nimi kertoo sivilisaatiomme tulevaisuudesta, jossa kulttuurit yhdistyvät toisiinsa. Kahden kulttuurin kohtaaminen ei johda kummankaan tuhoon vaan syntyy symbioosi. Englanninkielinen Silent (hiljainen) ja udmurtiankielinen Woo Goore (veden laulu) yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellinen tieto on peräisin kiertueen Fb-sivulta, joilla bändin musiikki määritellään udmurtialaisen folkloren yhdistymäksi eri tyyleihin, lähinnä rockiin. Sivuilta paljastuu myös laulujen tekstien olevan nuorten udmurttirunoilijoiden käsialaa. Musiikkinäytteitä Myspacessa!

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

52 sielua - symbolismin maisema 1880-1910 @ Ateneum, Helsinki

 Ateneumin talvinäyttely esittelee symbolistista maisemamaalausta. Näyttelyssä on teoksia 52 taiteilijalta, siitä nimi.

En tunne kuvataidetta kovinkaan hyvin, mutta näyttelyn alkupuolisko tuntui hämmentävältä. Mikä näissä maisemissa on erityisen symbolistista, vai onko symbolismi pikemminkin lukuohje? Ilman annettua otsikkoa olisin itse sijoittanut osan maalauksista realismin, osan romantiikan otsikon alle. Odotushorisonttini mukaiseksi näyttely kääntyi puolivälissä, suuressa violetissa salissa, jossa esitellään muun muassa Vincent van Goghin töitä. Mitä pidemmälle huoneissa kulkee, sitä kauemmas realismista maalaukset tulevat. Viimeisessä huoneessa olevat Wassily Kandinskyn työt ovat näyttelyn abstrakteimpia.

Osa tauluista on tunnelmaltaan hyvinkin voimakkaita ja vangitsevia, osa puolestaan menee kesämökkitaiteen puolelle. Kuitenkin kokonaisuudessaan näyttely on kiehtovaa katsottavaa.

Lopuksi voi halutessaan tutustua lyhyisiin taiteilijaelämäkertoihin ennen näyttelystä poistumista. Tähän olisin itse kaivannut elämäkertojen oheen pieniä painokuvia tauluista, jotka kultakin taiteilijalta tässä näyttelyssä ovat esillä.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Runoilevien naisten kaupunki. Uutta ranskankielistä runoutta.

Tammi 2010. Toimittaneet ja suomentaneet Marja Haapio, Kristiina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari.

Runoilevien naisten kaupunki -antologia esittelee 14 1900-2000-luvun ranskalaista runoilijaa. Saatesanoissa sukupuolivalintaa perustellaan sillä, että toisaalta tähänastisen suomennokset esittelevät lähinnä miesrunoilijoita ja toisaalta naisrunoilijoiden asema Ranskassa ei ole ollut yhtä vahva kuin Suomessa.

Antologian runoilijoista eritoten kaksi herätti mielenkiintoni: Linda Maria Baros (s. 1981) ja Fabienne Courtade (s. 1958).

Linda Maria Barosilta kokoelmaan on suomennettu läpileikkaus runoja kokoelmasta La maison en lames de rasoir (Partakoneenteristä rakennettu talo, 2006). "Vaarallinen, partakoneenteristä kyhätty talo on kyseenalaisen epämääräisesti pystyssä pysyvä parisuhdekoti, yhtä aikaa mahdoton ja ainoa mahdollinen", kuvailee alkuperäistä kokoelmaa näiden runojen suomentaja Kristina Haataja. Alkuperäinen kokoelma rakentuu prologin ja epilogin ympäröimistä huoneista ja tiloista, joista kustakin tähän antologiaan on suomennettu yksi runo. Prologi alkaa näin:"Olevaisen usvasta nousee talo / muistuttaa partakoneenteristä rakennettua palatsia / joka pysyy tasapainossa / sinun ranteesi päällä." "Sinun ranteesi päälle" päättyy myös epilogi, ja seitsemän sutta valvoo kynnyksellä. Barosin runoissa on vahvaa kuvastoa ja voimakas tunnelma.

Fabienne Courtaden runot ovat aukkoisempia. Ne käsittelevät läsnäoloa ja poissaoloa, rakkautta ja kuolemaa. Tähän antologiaan Courtadelta on suomennettu (Marja Haapio) runoja kahdesta kokoelmasta, Ciel inversé II (Nurin kääntynyt taivas, 2002) ja Il reste (Se mitä jää, 2003). Varsinkin jälkimmäinen on kiinnostava: "joskus unohdan teidät   antaudun toisiin leikkeihin kuin meidän / tai silmät kiinni   kieltäydyn ajattelemasta jotakuta   en ole enää läsnä, en / edes teidän takianne   minulla on tarve vahingoittaa itseäni   tappaa itseni /    monta kertaa päivässä   ne ovat pakolaispäiviä / --".

lauantai 17. marraskuuta 2012

Ravintolapäivä 17.11.2012, Helsinki

En muista, monta kertaa vuodessa Ravintolapäivää on päädytty järjestämään, mutta se on aina erilainen eri vuodenaikana. Parhaiten tapahtuma toimii kesäsäässä, mutta piristävä se on myös syksyllä.

Marraskuun Ravintolapäivän säätila oli lievästi tihkuinen ja marraskuisen harmaa, muttei mitenkään kylmä. Olin niin hidasliikkeinen, että kävin vain yhdessä ravintolassa, Solidaarisuuskahvilassa, mutta se olikin hyvä valinta. Menun teemana oli Solidaarisuuden tekemän kehitysyhteistyön kohdemaat, Nicaragua, Uganda ja Somalimaa. Valitsin vegelautasen (6 e), joka sisälsi kaksi somalimaalaista samosa-piirasta, ugandalaisittain maustettua maniokkia sekä paistettuja banaanisiivuja. Maniokkia en ole maistanut koskaan aikaisemmin, ja se olikin lautasen eksoottisin osio. Kaikki oli rasvaista, täyttävää ja eri tavoin maustettua, onnistunut kokonaisuus siis. Solidaarisuuskahvilassa oli myöhäisiltapäivällä leppoisa ja kiireetön tunnelma, vaikka suinkaan ainoa asiakas en ollut.

Tänä vuonna ravintolakarttaa klikkailtuani tulin äkkiseltään siihen tulokseen, että yksityisten ihmisten lisäksi erinäiset järjestöt tuntuivat aktivoituneen ravintolanpidossa. En ole aivan varma, mitä ajattelen tästä tendenssistä (institutionalistuuko konsepti? kallistuvatko hinnat? syövätkö isot ravintolat pienet?), mutta ainakin Solidaarisuuskahvila oli oikein hyvä ruokakokemus paitsi annostensa myös  hintatasonsa puolesta - vaikka "tuotot ohjataan lyhentämättöminä kehitysyhteistyöhön", se ei näkynyt annosten hinnassa "hyväntekeväisyyslisänä".

torstai 8. marraskuuta 2012

Ylihuomenna hän tulee @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ylihuomenna hän tulee - ja sitä ennen kappelin täytyy olla valmis. Deadline on ehdoton ja sitä ei saa ylittää. Jos deadline ylitetään, meidät kaikki tapetaan.

Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee kritisoi työelämää, kiirettä ja elämän todellisen merkityksen häivettymistä huumorin, kärjistysten ja splatter-efektien avulla. Ensimmäinen puoliaika keskittyy työelämän absurdiuden havainnointiin ja henkilöiden välisten suhteiden kuvaamiseen, toisella puoliajalla ollaan elämän suurten kysymysten äärellä. Ensimmäisen puoliajan jälkeen ainakin minulle katsojana oli täysi mysteeri, miten juoni voi jatkua, mutta tarina pysyi jäntevästi koossa, ja lopulta varsin loogisestikin.

Näytelmän jännite pysyy yllä alusta loppuun - vaikka touhua, tohinaa ja nopeita repliikkejä riittää, toiminnallisuus ei muutu tasapaksuudeksi. Hahmoissa riittää yllätyksellisyyttä ja hahmot syvenevät näytelmän aikana. Inhimillinen kohtaa epäinhimillisen ja yli-inhimillisen.

Hienoa näyttelemistä ja sekä hauska että ajatuksia herättävä kokonaisuus!

Nenäpäivä @ Kansallisteatteri

Kun luin Mikko Rimmisen romaania, koin aivan valtavaa myötähäpeää päähenkilö Irman puolesta, ja Kansallisteatterin näytelmäsovitukselta sekä pelkäsin että odotin samankaltaista kokemusta. No, sellainen se ei ollut.

Pienellä näyttämöllä pyörivä Arto af Hällströmin ohjaus on varsin mitäänsanomaton tulkinta Rimmisen romaanista. Irmaa näyttelevä Sari Puumalainen ei lupaavasta alusta ja päännyökyttelyeleestään huolimatta saa hahmoonsa syvyyttä. Näytelmästä puuttuu intensiteetti lähes täysin. Irman hahmo ei herätä minkäänlaisia tunteita, ja ensimmäisen puoliajan komiikka perustuu lähinnä sen varaan, minkälainen marginaalihahmo kunkin oven avaa. Toisella puoliajalla tunnelma hieman tiivistyy, ja autolla-ajokohtaus on melko onnistunut.

Näytelmän syvin ja koskettavin henkilöhahmo on ehdottomasti Irman poika (Ylermi Rajamaa). Roolisuoritus hermostuneine eleineen ja kaikkine sönköttävyyksineen tuo tunnetta esitykseen.

Kokonaisuudessaan näytelmässä ei ole mitään mieleenpainuvaa, ja harmillisesti myös Rimmisen kieli välittyy vain välähdyksittäin. Näytelmä ei itketä yhtään ja naurattaakin vain hymähdyksittäin.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

"Parin kilometrin matka tuntui tällä kertaa tajuttoman pitkältä."


Gummerus 2010. Pokkari, 4 p. 288 s.

Tiilikan Punainen mekko on samanaikaisesti ankeaa, arkirealistista ja sujuvasti eteenpäin kulkevaa proosaa. Asioita ei turhaan selitellä, impulsiivinen päähenkilö vain tekee ratkaisuja sen kummemmin pohtimatta ja lukija seuraa niiden seuraamuksia. Päähenkilö ei ole kaikkivaltias, asioiden ja päätösten tekeminen ei ole hänelle erityisen helppoa, jotkin tuntuvat mahdottomilta.

Päähenkilö on parikymppinen Noora, joka ei opiskele tai käy töissä. Hän muuttaa pikkukaupunkiin, pois kotoa, ja kun rahat alkavat loppua, jotain työtä täytyisi löytää. Siivoushommat eivät Nooralle sovi, ja niinpä hän kokeilee strippaamista. Huoraaminen vaikuttaa strippaamiseen verrattuna helpommalta sekä työmäärällisesti että rahan ansaitsemisen kannalta, ja niinpä Noora ryhtyy alalle. Hän ajattelee, etteivät kaikki huorat ole ankeita, alistettuja ihmiskaupan uhreja, vaan alan voi valita myös vapaasta tahdostaan - että työminän voi pitää erillään vapaa-ajan minästä. Ehkäpä tässä on yhtenemäpinta alaan kuin alaan - ruumista ei lopulta voi erottaa sielusta, ja työ alkaa jättää jälkensä Nooraan.

Romaanissa kuvataan seksiä arkisesti ja naturalistisesti. Nooran minän, ajattelutavan ja itsetunnon muutoksen kuvaus on uskottavaa. Omaelämäkerrallisuudessaan romaani antaa yhden näkökulman maksullisen seksin maailmaan nyky-Suomessa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Akateeminen Laulu: Yö. Kuoromusiikkia pohjoisen tähtitaivaan alta @ Tuomiokirkko, Helsinki

Akateeminen Laulu johtajanaan Ruut Kiiski esiintyi Helsingin Tuomiokirkossa sunnuntai-iltana 4.11. Ohjelman aloitti Andrea Tarrodin (s. 1981) sävellys Lume (2007). Kynttiläkruunut sammutettiin, kupolit valaistiin valkealla valolla ja kuoro lauloi kappaleen urkuparvelta. Aloituskappaleen jälkeen kynttiläkruunujen lämpimät valot sytytettiin uudelleen ja kuoro siirtyi kirkon etuosaan. Tunnelma kirkossa oli rauhallinen ja lämminhenkinen, laulu aaltoili kauniisti tilassa.

Ohjelma oli koostettu pohjoisten nykysäveltäjien tuotannosta ja se oli melko vaihteleva. Itse pidin eniten aloituskappaleesta, joka loi kirkkoon vahvan riittisen ja jollain lailla sanattoman alkupyhän, alkukantaisen tunnelman. Myös Cyrillus Kreekin (1889-1962) vironkieliset kappaleet (Taaveti laul 104, Õnnis on inimine ja Taaveti laul 141) olivat koskettavia. Suurimman poikkeaman konsertin yleisestä linjasta teki Thomas Jennefeltin teos Warning to the Rich (1977), jonka teksti on Raamatusta kuten usean konsertissa esitetyn kappaleen, mutta kontekstista huolimatta se kuulosti sanoiltaan pikemminkin taistolaislaululta. Siinä missä kaikuva kirkkoympäristö sopi erinomaisesti muihin kappaleisiin, tämä teos olisi mielestäni vaatinut akustiikaltaan selkeämmän esitysympäristön, sillä sanat, myös huudahduksenomaiset väitelauseet, puuroutuivat suurimmalta osin. Tässä kohdin käsiohjelmaan painetuista sanoista oli iloa.

Sam Mendes: 007 Skyfall

Kiinnostuin uudesta Bond-leffasta kuultuani Adelen upean tunnarin, jota ei voi olla Bond-tunnariksi tunnistamatta. Skyfall on hyvä elokuva, ja Bondiksi varsin omalaatuinen, jollain lailla vakavampi ja synkkäsävyisempi, vaikka rymistelykohtauksiakin on. Skyfallissa tapaamme hieman vanhentuneen Bondin, joka salaisen agentin kyvyt asetetaan kyseenalaisiksi. Kuuluuko Bond jo vanhaan maailmaan, ovatko tämän päivän sankareita koodaamisen hallitsevat nuoret nörttipojat? Tätä aihetta elokuvassa käsitellään itseironian keinoin, ja samoin suhtaudutaan Bondille tyypillisiin salaisen agentin uusinta teknologiaa edustaviin välineisiin. Jossain vaiheessa on aika etsiä käsiin vanha kunnon Aston Martin - se on edelleenkin toimintakunnossa, vanhan maailman konsteille ja agenteille on siis tilausta vielä nykymaailmassakin.

Daniel Craig näyttelee James Bondia karismaattisesti, ja myös leffan pääpahis, jota näyttelee Javier Bardem, on paljon muuta kuin yksiulotteinen henkilöhahmo. Tässä Bondissa on huomattavasti enemmän psykologista syvyyttä kuin useassa aiemmassa, muttei lajityypin kustannuksella. Mukana on myös kauniita naisia, näyttäviä takaa-ajoja, toimintaa ja visuaalisesti upeita kohtauksia, kuten esimerkiksi takaa-ajo Shanghaissa. Ainoastaan bondmaisia rakastelukohtauksia on yllättävän niukasti. Silti kyseessä on ehdottomasti suurien tunteiden elokuva.