Haukankierros & Punarinnankierros @ Nuuksion kansallispuisto, Espoo

Nuuksion kansallispuiston merkityt rengasreitit toimivat mainioina päiväretkiluontokohteina myös marraskuussa. Kansallispuistossa oli varsin paljon väkeä, mutta näillä kompakteilla rengasreiteilläkään ei tarvinnut kävellä jonossa, vaikka vastaantulijoita ja ihmisiä kyllä riittikin. Korona-ajan luontokohteiden suosiosta lukiessani odotin pahempaakin ruuhkaa.

Haukankierros on 3,7 kilometriä pitkä, sinisin opastein merkitty rengasreitti, joka kulkee kuusikkomaisessa, monin paikoin kallioisessakin maastossa. Aurinkoisena loppusyksyn päivänä reitin loppupään alhossa kasvavat koivut höyrysivät upeasti kuurassa auringon säteissä - mutta kameraan tuo valkoinen huuru ei tallentunut:

Punarinnankierroksella (2,4 km) oli yllättäen väljempää kuin Haukankierroksella, vaikka reitin nuotiopaikalla olikin kovasti väkeä. Punarinnankierros oli lähes kokonaan leveää polkua, miltei kävelytiemäistä reittiä metsässä, ja se on merkattu punaisin tunnistein.

 

Pienemmissä lammissa oli jo ohut jääpeite.

Pintaremontti @ Kansallisteatteri, Helsinki

Pintaremontti-näytelmä perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin ja on oivallinen, kepeä mutta koskettava draamakomedia, jolla on hyvä korkata koronan kokoinen teatterissakäymisen aukko. Moni muukin on ollut samaa mieltä, sillä loppusyksyn näytännöissä ei enää liiemmälti ollut tilaa.

Pintaremontti kertoo ihmissuhteista, ja remontti itsessään jää hyvinkin muutaman repliikin mittaiseksi kielikuvaksi. Näytelmän keskushenkilö on 39-vuotias Sami, ja muita tärkeitä hahmoja ovat hänen lapsuudenperheensä ja ystävänsä sekä hyvinvointibloggaaja-podcastaaja Sini, jonka somesisältöjä Samin sisko Hanna seuraa.

Kaikki Pintaremontin hahmot etsivät suuntaa elämässään. Sami yrittää löytää sen oikean, Hanna yrittää saada lapsen, Samin isä on juuri kuollut ja Samin äiti koettaa oppia elämään uudessa tilanteessa. Toinen Samin ystävistä hoitaa yksin kolmea lasta, koska vaimo on masentunut ja poissa arjesta. Toinen ystävä tekee liikaa töitä ja on lisäksieronneiden vanhempiensa omaishoitaja.

Pintaremontti siis koomisessa valossa elämän erilaisia vaiheita ja niiden kipupisteitä, joita on näytelmässä siinä määrin, että kuka tahansa aikuiskatsoja voi löytää näytelmästä samastumispintaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

S&S 2021. Suom Katriina Huttunen. Nextory, 3 h 1 min.

Tove Ditlevsenin pienoisromaani Lapsuus on omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta 1930-luvun Kööpenhaminassa. Romaani koostuu tuokiokuvista, joista muodostuu jatkumo, jota sävyttää päähenkilön kokemus erilaisuudesta ja erillisyydestä.

Toven lapsuudenperhe on köyhä työläisperhe. Tovella on äiti, isä ja isoveli. Varsinkin suhde äitiin on kompleksinen, mutta isäkin jää etäiseksi: vaikka isästä välittyy ajoittain lämpö Tovea kohtaan, isä ei kykene ilmaisemaan tunteitaan tyttärelleen. Suhde isoveljeen on varhaislapsuudessa etäinen, mutta lämpenee myöhemmin.

Tovella on lapsuudessaan yksi ystävä, Ruut, jonka seurassa hän kokee erilaisia seikkailuja ja josta hän pitää, mutta myös suhteessa Ruutiin Tove tunnistaa erilaisuutensa. Toven erilaisuudenkokemus liittyy hänen herkkyyteensä ja runojen kirjoittamiseen - muut työläiskorttelin ihmiset ovat ronskimpia ja heidän elämänsä kiinnittyy enemmän konkreettiseen arkeen. Ruut on tästä elämästä äärimmäinen esimerkki, sillä hänet on adoptoitu ja hän on rohkea ja villi. Tove tunnistaa Ruutissa "kadun elämän", jota hän ei itse edes työläistaustansa vuoksi edusta. 

Lapsuudessa kirjoitetaan lapsuudesta sillä tavoin universaalisti, että vaikkei lukija olekaan elänyt samaan aikaan ja samassa paikassa kuin romaanin päähenkilö, kokemus on tunnistettava. Romaanissa käsitellään paitsi perhesuhdedynamiikkaa ja erilaisia lapsuuden tapahtumia, myös lapsuuden herättämiä tunteita. Lapsuus on tiivis ja intensiivinen pienoisromaani, jonka kerronnassa ja kielessä on kuulautta. Romaani on alun perin 1970-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäinen osa - nyt täytyy vain odottaa muiden osien suomentamista.

Cary Joji Fukunaga: No Time to Die

Uusin James Bond -elokuva, No time to Die (2021), on viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, eikä liki kolmituntinen pituuskaan lopulta ole liikaa. Tarinaan on kirjoitettu myös syvyyttä, ja se tuntuu erään aikakauden lopulta. 

Takaa-ajokohtaukset ovat bondmaisen koukuttavia: samanaikaisesti postikortteja, jotka sijoittuvat maailman eri kolkkiin, ja Q:n luomien viihdyttävien teknologisten ihmeiden esittelyä.

No Time to Dien pääpahis on Lyutsifer Safin, joka paljastuu Bondin antagonistiksi niin työtehtävän kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla. Pääpahikselle tyypillisesti Safinin tukikohta on ankea teknologiabunkkeri syrjäisellä saarella. Eläköitynyt Bond asustaa elokuvan alussa trooppisella saarella, mutta työn imu on niin voimakas, että hän ei voi olla palaamatta agenttihommiin.

Itse juoni heijastelee nykyhetkeä, sillä Safin rakentaa biologista dna:han pohjautuvaa asetta, jonka prototyypin hän on varastanut (niin mistä...). 

Daniel Craigin esittämä Bond on edelleen supermaskuliininen sankarihahmo, mutta hahmoon on kirjoitettu myös pehmeyttä, ja sänkyyn Bond ei pääse (eikä ehkä pyrikään) kaikissa tilanteissa, joissa hän naishahmoja kohtaa. Naisille on elokuvassa kirjoitettu perinteistä Bond-rämistelyä enemmän ruutuaikaa.

Ravintola Davai davai, Helsinki

Uusin Ville Haapasalon luotsaama ravintola, Davai davai, on neuvostoliittohenkinen paikka ydinkeskustassa. Sisustus on lämminhenkinen, samanaikaisesti elegantti ja kodikas yhdistelmä nostalgiaa ja kitschiä. Esimerkiksi naistenhuoneen tekokukkarunsaus puhutteli.

Listalla on tarjolla niin venäläisen, georgialaisen kuin ukrainalaisenkin keittiön herkkuja, ja myös juomalista on rakennettu entisen Neuvostoliiton alueelta tuoduista juomista. Alkuruoaksi nautitut borssikeitto ja georgialainen salaatti olivat sopivan kokoisia, ja pääruoan blinipaletti täyttävä ja herkullinen.

Taustalla soi venäläinen popmusiikki ja pöydistä kantautui puheensorina. Davai davain tarjoilijat ovat täyttä timanttia: palvelu on samanaikaisesti asiantuntevaa, mutkatonta ja lämminhenkistä, ja toisin kuin joissakin ruokaravintoloissa, täällä asiakasta ei kiirehditty siivoamaan pois pöydästä heti, kun lautanen oli tyhjä. 

Nyt täytyy siis sanoa, että Davai davaissa on konsepti kohdillaan joka piirtoa myöten, toisin kuin kokemukseni mukaan Haapasalon toisessa Helsingissä sijaitsevassa ravintolassa, Purpurissa. Edullinen ravintola Davai davai ei ole, mutta kylläkin hintansa väärti - paikka, jonne tulee mielellään toistekin.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Ravintola Junk y Vegan, Helsinki

Loppusyksystä Kallioon avautui Junk y Vegan -ravintola, ja se on tervetullut lisä alueen ravintolatarjontaan. Miljöö on rento ja välitön, ja ravintola on sopuhintainen. Listalla on pikkupurtavaa, burgereita, tacoja, flättileipiä ja bowleja - ja luonnollisesti kaikki on vegaanista, mikä tekee ravintolasta helpon käyntikohteen seurueen kuin seurueen kanssa, kun erityisruokavaliokysymysten kanssa ei tarvitse kamppailla joka ruokalajin kanssa erikseen.

Parin testauskerran jälkeen voi todeta, että burgerinälkään paikka on oivallinen. Burgereissa on sopivasti erilaisia vaihtoehtoja ja ne ovat ruokaisia ja herkullisia - tosin lisäksi kannattaa tilata ranskalaiset ja jokin dippi. Flättileivät näyttivät ruokaisilta, mutta ainakin meillä ne olivat jääneet raaoiksi. Myös tacoannos oli hyvä.

Rosa Liksom: Väylä

"Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähileistä vettä."

Like 2021. 266 s.

Rosa Liksomin romaani Väylä sijoittuu Lapin sodan loppuun ja kertoo väylänvarren ihmisten evakkomatkasta Ruotsiin sodan hävitystä pakoon. Päähenkilönä on nuori tyttö, jonka tehtävänä on kuljettaa perheen karja Ruotsiin. Sairasteleva äiti on lähtenyt sedän kanssa edeltä, ja tytön pitää löytää äiti. Ajan- ja paikantuntu välittyvät voimakkaasti. Väylä on kirjoitettu meänkielellä, jonka maailmaan pääsee yllättävän vaivattomasti, vaikka alkuun lukeminen onkin hitaampaa. 

Romaanissa on paljon yleiskuvausta siitä, mitä tyttö näkee ympärillään. Elävä esimerkki tästä on kohtaus, jossa evakot saapuvat lautalla joen yli Ruotsin puolelle:

"Lautta jyshäytti rantaan. Uuen kotomaan rantatörmä näyti samalta ko vanha. - - Rannassa oli samanlainen räime ja häslinki ko oli ollu sielä, mistä lähimä: nauat mylvit, hiehot kiljuit, muu karja kraaku kukin omala kielelänsä. Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynä, toiset muuten vain, jokku laukoit häissään ympähriinsä. Siinä oli liikutuksessa heijaavia hurskaita ja klenkkaavia tuhlaajapoikia, jokka olit päässeet oikein luvan kanssa ulkomaile ja saatoit aatela, että jäävät tänne valhmiiksi katetun pöyän äähreen. Oli levottomia puolipäisiä leinejä, kohtalon käsiin heittäytyhneitä jurnuttelijoita, seikkailuninnosta väriseviä minua vanhempia tyttäriä ja uuen näkemisen riemussa hehkuvia, utelihaan sorttisia lehmipiikoja, semmosia ko mie itte. Rivistö paikalisia lottia seiso siivona sivussa. Niitten esiliinat ja hilkat hohit vitivalkosina."

Karja on romaanissa keskeisessä osassa, sillä se on pakomatkan aikana tytön perhe. Luontoa ja eläimiä kuvataan romaanissa tasaveroisina ihmisen kanssa, ja yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi kuin ihmisiäkin:

"Ilona, Kerttu, Pirkko, Sisko ja Liina, jonka olinpaikkaa en tieny, olit pieniä ja sitkeitä lapinlehmiä, jokka olit ajoitten saatossa tottuhneet nälkhään ja janhoon. Periaatheessa, muttei juurikhaan käytänössä. Ehkä net kohtasit kärsimyksen piirun verran laimeammin ko muut nupopäiset suomenkarjan lehmät ja sarvipäät, joita oli vain kaksi yhessä äverihäässä talossa. Meän lehmät on kestäviä ja luonteelthaan lempeitä. - - Hiehot Soma ja Kielo on puoliverisiä lapinlehmiä, miitten tulevat vasikat on varttisia elikkä enempi jo tavallista suomenkarjaa. Janne on puhasrotunen lapinsonni. Soon periny äitinsä rohkeuen, viissauen ja älynlahjat, isältänsä sopusuhtasesti kaartuvat turvan ja vaaleanruskean täplikhään nahan, missä on häivähys punasta."

Väylä kertoo samastuttavasti pakolaisuudesta ja tilanteesta, joka ei ole ihmisten omissa käsissä, vaikka yksilö aina jossakin määrin pystyykin vaikuttamaan omaan toimintaansa. Vaikka evakkomatka ja historiallinen tilanne ovat kaoottisia ja köyhyys on käsinkosketeltavaa, Väylä ei ole synkkä romaani. Elämässä on aina tasoja, jotka eivät näy päällepäin ja ihmisen sisäinen kokemus ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta:

"Huljuttelin jalkoja jääkylmässä jokiveessä niin kauon, että niistä meni tunto. Löin sukat täytheen ratamoitten lehtiä ja vein monot jalkhaan. Nousin joenpelkalta takassin tiele, ohjastin askelheet auringon mukhaan ja jatkoin matkaa etehlään, kohti äitin mahollista olinpaikkaa. Minun pitkä, laiha ja jotenkin huvittava varjo kulki minun takana. Mulla oli hyä ja vaphauen täyteinen olo, jotenki melkein juhlava. Aattelin niitä kirkuvia kultapiiskuja, lakkipäisiä oravia ja päätin, että se kaikki on minun ommaa salhaista maailmaa. Semmosta, josta ei voi eikä kannata puhua kellekhään. Kummallisinta siinä oli se, että tunsin itteli ko uuesti syntyhneeksi. Ahistus, pienuus ja katkeruus Settää ja äitiä kohtaan helppasit ja kaikki mennyt ja tuleva näytit ittensä kirkhaassa ja selkeässä valossa. Tallustelin ikivanhoja kinttupolkuja pitkin. Niitä riitti. Puuskittainen tuuli toi matkassansa mustenevan yön. Ko en ennää juurikhaan erottannu polkua mettiköstä, pistelin ryteikhöön, tehin ittele risuista pesän ja nukahtin heti. Nukuin ko kuolu. Unia näkemättä."

Pakomatkan kaoottisuus vaihtuu evakoleirin todellisuuden kuvaukseen ja romaanin päähenkilön henkilökuva syvenee, kun hänen äitisuhteestaan ja äidistään paljastuu lisää. Romaanin päähenkilö vaikuttaa olevan maailmassa varsin yksin eikä hänellä ole erityisen läheisiä ihmissuhteita. Tästä johtuen luonto ja eläimet nousevat keskeiseen rooliin ja tyttö kokee yksinäisyyttä vain joinakin hetkinä.

Paitsi että Väylä on historiallinen, muutosta kuvaava romaani, pakolaisuuskuvaus on tälläkin hetkellä kipeän ajankohtainen aihe, josta Väylä antaa yhden tulkinnan. Paluu kotiinkin näytetään ristiriitaisessa valossa, sillä moni asia on muuttunut ajalta ennen evakkoon lähtemistä ja muuttuu vielä paluun jälkeenkin. Sota hajottaa kylien ja elinkeinojen lisäksi yksilöitä ja perheitä ja asettaa ihmiset väistämättä uuden alun eteen. Väylä on tänä vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.